Tutkivaa journalismia Haapsalussa 3.

Ystäväni, lukija!

Uskon, että sinun olisi viisasta aloittaa kolmiosainen Haapsalu-juttu osasta 1. Kerronta etenee siten, ainakin toivon niin, johdonmukaisimmin!
Ajattelen vielä, että tämä kokoava lisäys kolmannen osan alkuun on tarpeen:

Kävin vielä kerran Kaitseliit-toimistossa torstaina 26.3. Olaf Taru oli jälkeenpäin miettinyt keskustelujamme pari päivää aikaisemmin. Nyt hän oli hyvin pelokas: Onko kysymyksessä jokin asia, josta voisi tulla ikävyyksiä? Olinko kukaties joku urkkija, jonka hän varomattomuuttaan laski kotiinsa? Myös se alkoi pelottaa myöhemmin: miksi olin aloittanut keskustelun venäjänkielellä? Vakuutin, että urkinnasta tai pahantahtoisuudesta ei ole kysymys. Nyt Kaitseliitossa Tarulla oli apuna jo tulkki, nuori sotilas, joka oli käynyt Suomessakin, Lappeenrannassa, Joensuussa ja Kiteellä.

Lopulta Olaf Taru rauhoittui. Hän kertoi, että Ruotsista, Englannista, Ranskasta ja Saksastakin tulleet lehtimiehet ovat yrittäneet häntä vuosien kuluessa, tuloksettomasti, haastatella. Sitten, kun eivät saaneet haastattelua, olivat kirjoitelleet hänestä pahansuovassa sävyssä perättömiä juttuja. Vakuutin kunnoittavani kovan elämän nähnyttä veteraania hyvin paljon. Siksi minulla on vain yksi tavoite kun hänestä kerron: Osoittaa suurta arvonantoa hänen elämänkokemuksilleen. Taru halusi vielä tarkistaa edelliset muistiinpanoni. Lisäksi hän oli miettinyt taistelupaikkojen paikannimiä ja oman perheen historiaa lisää. Siksi olen tarvittavilta osin editoinut eilen jo julkaistuja blokeja. Lupasin vielä, että niin kuin jo edellisessä tapaamisessa sovimme, lähetän hänelle myöhemmin Suomesta postia, johon liitän kokoamani tarinan ja valokuvia hautausmaalta sekä hänen kodistaan.

Mutta tässä sitten kolmas osa tarinaan, jonka alkuna oli Haapsalun vanhalla hautausmaalla käynti maanantaina 23.3.2009:

Kun Olaf Taru tuli takaisin Viroon 1953, muistona kaivostyöstä oli paha kivikeuhko, silikoosi, joka vanhemmiten on alkanut hyvinkin pahasti vaivata: Astmapumppua tarvitsee usein, varsinkin kun innostuu puhumaan menneistä vuosista. Kotimaassa kaikki piti alkaa nollasta: Ammattitaitoa siviilihommiin ei ollut. Siksi monta vuotta 1950-luvulla piti kuormata kourulapiolla kivihiiltä rautatievaunuihin. Päivänormi oli tavallisesti vähintään 30 tonnia, mutta jos pomo katsoi työolosuhteet tavallista helpommiksi, kotiin ei päässyt, ennen kuin 60 tonnia koksia oli kauhottu junavaunuun.

Lahjakas nuorukainen, kolmissakymmenissä, jaksoi iltaopinnoilla kuuden vuoden aikana saada koneteknikon pätevyyden. Oppilaitos oli Tallinnan teknikum, konetekninen instituutti. Jatkossa työpaikka löytyi suuressa tehtaassa, nyt jo työnjohdossa. Siellä peruskorjattiin aluksi autoja ja koneita. Myöhemmin tehdas alkoi rakentaa maatalouskoneita. Isona osana tuotannosta olivat omaa suunnittelua olevat perunanistutus-, nosto- ja lajittelukoneet. Aviopuoliso tuli katsotuksi ja perhettäkin tuli, kaksi tytärtä. Vaimoja on ollut kolme, joista kaksi on jo kauan sitten kuollut. Viimeinen puoliso asuu saman talon ja saman rapun viereisessä yläkerran huoneessa. - Oma koti molemmilla, Olaf sanoo.

Kun Viro itsenäistyi, monet asiat muuttuivat. Tosin jo 19.2.1990 Olaf Taru rehabilioitiin, siis palautettiin kansalaiskunnia, monien muiden sota-ajan rangaistujen joukossa. Kun maa sai itsenäisyyden, oma puolustuslaitos Viroon oli tarpeen järjestää. Elossa olevia syntyperältään virolaisia upseereita oli perin vähän. Siksi vanhatkin ikäluokat otettiin vahvuuteen mukaan.

Olaf Taru sai komppanianpäällikön pestin 67-vuotiaana. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1996 mies jäi eläkkeelle pataljoonankouluttajan vakanssilta. Ikää oli 71 vuotta. Mutta ei isänmaallinen mies pannut sotilasuraa siihenkään poikki: Hän on yhä veteraaniaktiivi ja upseeri, mies joka perusti uudelleen Kaitseliiton Haapsalun osaston vuonna 1991. Kodin seinillä on paljon kunniakirjoja. Niitä on sekä sotilasvuosilta Wermachtissa, että myöhemmältä uralta Viron puolustusvoimissa.

Natsi-Saksan kolme kunniamerkkiä kaksoiskotka-vaakunoineen ovat niitten joukossa. Seuraava aste olisi kohta ollut Rautaristi, veteraani toteaa ylpeänä. Wermacht-sotalippu on levitetty seinälle, samoin kuin isona suurennuksena oleva, Natsi-Saksan erään armeijakunnan, ja Olaf Tarunkin ylemmän päällikön viimeinen päiväkäsky. Se on päivätty 1.5.1945, silloin sota oltiin jo lopullisesti häviämässä. "Voit kuvata tuon natsilipun, mutta älä laita sitä julkisuuteen" vanha mies pyytää. Sen hänelle toki lupaan.

Komeat kuvat Olafista ovat molempien armeijojen upseerivuosilta. Viron armeijassa pataljoonankouluttajana ollessa univormu on kaluunoiltaan saksalaistakin upeampi.Vuonna 1999 Tallinnassa olleessa sotilasparaatissa presidentti Lennart Meri kätteli kaikki veteraanipäälliköt. Lumipyryssä otettu lähikuva todistaa, että joukossa oli myös Kotkaristin luutnantti Olaf Taru. Kotkaristi on suhteellisen harvoille myönnetty tasavallan presidentin myöntämä sotilaskunniamerkki. Olaf Taru sai sen syksyllä 1998.
Iso kuvasuurennos seinällä on se, jossa presidentti Meri poseeraa yksin. Sekin on presidentin lahja miehille, jota taistelivat Viron puolesta. Niillekin, jota tekivät sen natsien riveissä kommunistista vihollista vastaan.

Kuvaan seiniltä kunniakirjoja ja tauluja. Viimeisimmät ovat päivätty 1990-luvun vuosilta. Useat niistä Olaf Taru on saanut Viron toisen itsenäisen tasavallan upseerina toimiessaan. - Keittelen teille kahvit, juottehan? kysyy veteraani. - Mielelläni, lupaan kohteliaasti. Pikaisesti vanha mies kahvit kiehauttaa. Yhdessä kannamme serviisin olohuoneen puolelle. Poislähtiessäni kättelemme. Yhteisymmärrys on hyvä, etteikö veljellinen. - Yhteinen vihollinen meillä oli, suomalaisilla ja virolaisilla. Ehkä juuri se luo yhteisyyden tunnetta.

Lupaan lähettää miehelle postia Suomesta, vaikka muutamia valokuvia. Osoitteeksi sovimme Kaitseliiton Haapsalun "staffin". - Sieltä käyn kyselemässä, useinhan sinne pistäydyn, veteraani arvelee. - Ja kun sanoitte viipyvänne täällä useamman päivän, tulkaa vielä staffiin juttelemaan, vaikka ylihuomenna, puolilta päivin minut sieltä tapaa, Taru täsmentää.

Niin, ja se hautakivi: - Kun teetin uuden, entisen ja huonokuntoisen tilalle, käskin hakkaamaan oman nimeni siihen valmiiksi. - Eipä siihen sitten enää muuta tarvitse lisätä, kuin aikanaan tuleva kuolinpäiväni, paljon nähnyt isänmaansa palvelija sanoo lopuksi.

Matkani lähes viimeisenä aamuna poikkesin vielä kerran tuon nyt jo tutun upseerimiehen luona. Nyt tapasin jo hänen vaimonsakin, joka antoi minulle mukaan valokuvan Olafista. Siihen pyysin veteraanilta nimikirjoituksen päiväyksineen. Kun ainakin tällä näkymällä jätimme lopulliset hyvästit, sanoin miehelle puolileikilläni: - Elämänne näyttää siltä, kuin olisitte paratiisissa. - Nuori vaimo ja kaunis koti, itsenäisessä isänmaassa. Vaimo otti osaa keskusteluun sanomalla: - Paratiisi tämä meille onkin, ja tämä mies on kultaa! Vielä Taru sanoi, kun puristi ovella kättäni: - Kerro suomalaisille, että olen elänyt oman isänmaani puolesta terveen elämän. - Olin halvintakin halvempi ihminen, kun kahlehdittuna olin syvällä kaivoksessa Siperiassa, eikä toivon pilkahdustakaan näkynyt. Nyt olen vapaa mies vapaassa maassa, jonka puolesta olen elämäni antanut!

Koko edellä oleva pitkä tarina on oikeastaan melko ihmeellinen sattumien summa. Ei sitä tiedä, millaisia elämyksiä tulee vastaan kun vaikkapa kylpylämatkalle lähtee!