tiistai 27. joulukuuta 2011

Sävelten siivin

Kiteen mieskuoron johtajan tahtipuikko palautui tavallaan takaisin Vaaran Hakulisten käsiin kevättalvella 2011. Laulajia johti vuodesta 1959 aina vuoteen 1975 Hannu-Heikin setä Onni Hakulinen. Sitten tehtävän otti vastaan Teuvo Tikka, joka muutenkin jätti suuren jäljen kotiseutunsa musiikkikulttuuriin. Hyvät johtajat ovat seuranneet toistaan siitä eteenpäinkin. Se on asia, joka pitää kiitollisena muistaa! Kuitenkaan kuoron vanhimmat laulajat eivät voi välttyä ajatukselta, että Hannu-Heikin käsissä kuoro on nyt palautunut taas alkuperäisille juurilleen.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Kiteen mieskuorolla oli uuden johtajansa Hannu-Heikki Hakulisen tervetuliaiskonsertti Kiteen kirkossa sunnuntaina 11. joulukuuta 2011. Joulunajan suuri kulttuuritarjonta lienee syy, miksi asia julkisuudessa jäi ainakin jälkikäteisarvioina vähälle huomiolle. Siksi teemaan on nyt vielä viikkojen kuluttuakin syytä palata.

Konsertin parasta antia olivat Hakulisten perhetrio ja solistina laulaneen Hannu-Heikin esitykset. Monilla palkitsemisilla ansioituneet soittajat olivat tytär Hanna-Leena pianistina, oma poika Johannes viulistina ja vävy Lauri Savolainen, joka loihti säveliä alttoviululla. Kiteen poika on palannut kotiseudulleen ja komeasti soivat muun muassa solistikappaleet Oskar Merikannon Laatokka ja A. Adamin Oi jouluyö, jotka eivät jättäneet ketään kylmäksi!

Mieskuoron osuutena konsertissa oli kokoelma joululauluja. Osa oli vanhoja ja tuttuja, osa taas uudempaa ohjelmistoa mm. kuoron aikaisempien johtajien Janne Piipposen ja Teuvo Latvalan säveltäminä. Hanna-Leena säestää Teuvo Latvalan säveltämää joululaulua Hyvä olla.

Omaa laulajahistoriaani on kertynyt niin, että alun vuodesta 1962 laskien menossa oleva kausi olisi jo 50:s. Yksi kausi tosin jäi väliin kymmenkunta vuotta sitten, joten juhlavuoden kanssa on vähän niin ja näin. Mutta jos ikää ja terveyttä riittää, ehkä nuo täydet kymmenet ehtii vielä nähdä laskutavasta riippumatta.

Yllä oleva mustavalkokuva otettiin Kupiaisen kaupan rappusilla vappuna 1965. Ne jotka ovat olleet kiteeläisinä jo silloin, tuntevat suuren osan laulajajoukosta. Havaintona tässäkin on, että Hakuliset ovat hyvin edustettuina: Johtajana on Onni Hakulinen, kakkosbassossa Onnin veli Ukko-Simo takarivissä äärinnä oikealla, tosin edessä olevan laulajan taa piiloutuneena. Takarivissä ovat myös Hannu-Heikin isä Viljo, Simon poika Esko ja hänen edessään oikealla Viljon poika Jorma. Onpa Viljon vävykin, Pauli Gröhn laulajien joukossa eräänä kakkostenorina.
Simon poika Veli Hakulinen, ykköstenori, jää kuvassa osittain johtajan taakse.

Kiteen kirkko on ollut kiteeläisten kuorojen suosima esiintymispaikka. Tämä kuva on adventin yhteiskonsertista ehkä vuodelta 1973. Perinne jatkui katkeamatta yli kolme vuosikymmentä. Muutama vuosi sitten tuo ison adventtikonsertin jatkumo loppui, ainakin toistaiseksi.

Kun blogin aiheena on Hannu-Heikin ja yleensä Vaaran Hakulisten laaja musiikkiharrastus, kannattaa muistaa miehen aikaisempia laulajavuosia: Vanhat juhlaohjelmat tosin puhuvat silloin Hannu Hakulisesta, mutta sama Hannu-Heikki silti on kyseessä. Käsilläni on konserttiohjelma vuodelta 1965. Kiteen mieskuoron konsertissa Kiteen kirkossa esiintyivät silloin duettolaulajina Raili Ilvonen, edesmenneen kanttori Kalle Tiaisen tytär ja Hannu Hakulinen. Kappaleet olivat Bertalottin Luoksein jää ja J.S.Bachin Oi tyydy sielu. Hannu-Heikillä oli silloin ikää 19 vuotta ja takana melkoinen laulajanura alkaen pojanäänellä lauletusta sooloista jo kansakoululaisena.

Taustalla oli Viljo Hakulisen ja hänen puolisonsa Aili Hakulisen suuri rakkaus musiikkiin ja laulamiseen. Viljo toimi ennen sotia Sortavalassa sijainneen Vaalijalan kehitysvammalaitoksen laitosmies- autonkuljettajana ja lauloi siellä parhaimmillaan viidessä eri kuorossa. Aili taas oli Sortavalassa Alfons Almin vuosina suosittu oopperasolisti. Asiantuntijat arvioivat silloin, että kyseessä on kansainvälisen luokan sopraano. Silti perhe onneksi oli äidin arvoissa ammattilaulajan uraa tärkeämmällä sijalla. Asiaa ei ole sivullisen helppo arvioida, mutta ehkä oli onni, että lapset saivat pitää lähellään äidin ja isän, jotka johdattivat heidät musiikin uskomattoman hienoon maailmaan. Esittelyä ei kaipaa sekään, että Hannu-Heikin sisar Seija on Kiteen kirkkokuoron pitkäaikainen altto ja hänen tyttärensä Leena Kiteen seurakunnan nykyinen kanttori!

Kiteen Mieskuoro laulaa Sortavalassa ystävyyskuoron kanssa Suomen laulua. Kyseessä oli kulttuuriyhteistyön 15-vuotisjuhla keväällä 2005. Tässä esityksessä johtajana oli nyt jo edesmennyt varajohtaja Seppo Havukainen. Hannu-Heikin Sortavala- taustoista johtuen yhteistyö ystävyyskaupungin kuoron kanssa on saanut jatkoa.

Viljo Hakulisen perheen vanhimmat lapset ovat syntyneet Sortavalassa. Mitä todennäköisintä on, että jos sota ei olisi muuttanut asioita, siellä olisi tullut tehtyä pariskunnan elämäntyö kokonaisuudessaan. Kun kaupunki jäi vieraille, Viljo asettui asumaan Kiteen Savikolle Alavaaran taloksi nimetylle paikalle. Samassa taloryhmässä asuivat myös Onni-veli ja tietenkin kantatilan, Ylävaaran Simo perhekuntineen.

Kaksi diplomilaulajaa tulkitsevat Merikantoa Sortavalassa kesäkuussa 2011. Tilanteena on Sortavalan akateemisen naiskuoron johtajan Valentina Voronetskajan 60-vuotisjuhlien illallinen. Kuvassa ovat siis päivänsankari ja Hannu-Heikki. Lähimpänä yleisönä kuuntelevat Valentinan pojat Peter ja Aleksandr.

Katseet suuntautuvat tulevaisuuteen: Tässä kuvassa vasemmalta alkaen ovat salin akustiikkaa arvioimassa mieskuoron puheenjohtaja Teppo Mikkonen, kuoronjohtaja Hannu-Heikki Hakulinen ja johtokunnan jäsen Matti Saukkonen. Kuvauspaikka on Ruskealan kirkko. Kalevi Keinonen on rakentamisen suururakan voimamies ja toimi 1990-luvun taitteessa hetken Kiteen mieskuoron varajohtajanakin. Siksi siteet Ruskealaan ovat vahvat ja mieskuorolla on historiassaan lukuisia esiintymisiä Kalevi Keinosen järjestämissä jumalanpalveluksissa ja monissa juhlissa.

Kiteeläiset musiikin ystävät ovat saaneet hyvän ja osaavan toimijan Hannu-Heikki Hakulisesta, joka helmikuussa 2011 jäi eläkkeelle kirkkomuusikon ja musiikinopettajan tehtävistä Lahdessa.
Kun talo ja asuminen ovat taas synnyinpitäjässä, Kiteen mieskuoronkin johtajatilanne on laulajien mielestä jälleen hyvissä käsissä. Ei ole kovinkaan tavallista, että pikkukaupungin kuoroa johtaa mies, jolla on takanaan ja vielä edessäkin maineikasta uraa lukuisista omista solistikonserteista, kansainvälisiltä oopperalavoilta ja laajasti tunnettuna kirkkomuusikkona. Tästä on Kiteellä hyvä jatkaa!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Jouluruno Pajapellon nurkasta

Kaunis kivikirkkomme on pakkastalvina kuura-asussa. Tämä kuva tahtoo välittää joulurauhan toivotukset kaikille Pajapellon nurkasta-blogin lukijoille!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Jälleen tulee joulu! Eräs ystävä sanoi taannoin, että ikää myöten ajan vauhti tuntuu kiihtyvän ja kiihtyvän. Vuodet karkaavat vauhdilla ja viikonkierrossa tuntuu joka toinen päivä olevan perjantai! Niin se melkein on, mutta joulurauha ehkä hieman pysäyttää tuota vauhtia: On aikaa hiljentyä, ehkä olla hetki rauhassa, jopa oman sisimpänsä kanssa.

Valkeaa joulua on odoteltu. Nyt kun näitä ajatuksia kirjoitan, maahan leijailee suuria keveitä lumihattaroita. Luonto tekee omaa joulusiistiään. Pajapellon nurkasta ei kovin usein uutta kerrontaa ole tänä syksynä tullut. Syynä ovat olleet kirjoituspuuhat muualla. Tuloksia voi katsella vaikka ostamalla viimeisen Koneviestin numeron tai joulujen välissä ilmestyvän Tractor Power-lehden. Vanhaa tekniikkaa olen siellä muistellut ja remonttitarinoita kertonut. Anteeksi vain lukijani, mutta tarkoitus on ollut hyvä!

Toisella kuvalla haluan ojentaa ruusuiset kiitokset ihmisille, joiden kanssa kuluneena vuotena olen saanut kulkea yhdessä kappaleen matkaa tätä elontaivalta! Kaikki olette olleet omassa roolissanne tärkeitä. Mieskuoro, motoristitoverit, naapurit ja monet muut ystävät, tässä ovat kukkaseni teille! Uusi vuosi tulee pian, se antaa taas uuden kalenterillisen päiviä monille mukaville touhun ja yhteisen vapaa-ajankin vieton hetkille. Kiitos niistä jo etukäteen!

Kolmas joulutervehdys on runo Pajapellon nurkan ukolta: Aikaisemmassa blogihistoriassa on muutamia säkeitä omasta mustakansivihosta vuosikymmenten takaa. Se kirvoitti yhteydenottoja varsinkin naispuolisilta lukijoiltani. Yhteinen pyyntö oli, että kirjoita noita lisää! Vahinko vain, kun se ratsu on jo tainnut jalkansa menettää. Mutta yritetäänpä tuota hätistellä edes hetkeksi hereille!
Olkaatten siis hyvät, niin daamit kuin muutkin runonlukijat!
Siunatuksi lopuksi:
Kaikkea hyvää teille. Niin jouluna kuin tulevana armonvuotenakin!
Pajapellon ukko.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Prologi:
Nousee mäensyrjää mies, jo hieman kumarainen
on askel ihmeen riuska vielä, huomaa vastaantulija
Ei arvaa aatoksia joita miettii papparainen
Ei tunne vanhaa miestä toinen kulkija.

Näin kulki miehen aatos :


Vanha mies, väsynyt, nousee hiljalleen mäensyrjää niin pitkää, aatokset palaavat menneeseen, aikaan mi kauaksi taakse jo jäi: /

Tuolla, tuollahan oli se kaunis ja vihreä, vehmas pienoinen niitty, siellähän nuoruuden vuosina sieluuni lepoa etsin! /
Yhä tuon muistan: silloin se vasta nupullaan oli, ihana ruusupensas, mahtaako olla elävä yhä, vai ehkä jo kaikki kukkansa maahan heitti! /
Jaksanko viel
ä tuon pienen polven matkani sivuun käydä? Yritän ainakin, istahdan kivelle, lepoa jalkani saavat! /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Mitä ihmettä, vihreä, nuori, suloinen kukkani, siellähän tuo on yhä, on! Voisinko koskea, kuinkahan lienee? /

Rohkaistuu: Mitä jos hetken karheaa, elämän tuiskujen uurtamaa poskea vasten ruusuni umpua painan? /
Menneekö rikki, jos vaikka terälehtensä tyystin hukkaa? Pelkäänpä ihan, kun itsekin nuorena tuota vain kaukaa katsoa saatoin! /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Voittaa jo pelon, sitten hiljaa tuon ihanan kukkasen ensin poskeaan, sitten sydäntään vasten painaa! /
Syvältä heteitten ummusta hiljaisen kuiskauksen kuulee: Tulithan, tulithan, kauan jo sinua vuotin - vai kuuleeko sittenkin väärin? /

Oikenee siinä työn kumaraan painama selkä, kirkastuu silmät, äsken niin väsyneen harmaat. /
Voima min luuli jo iäksi menneen, lihasten säikeissä nuoruuden vahvana sykkii, totta tää mitenkään olla ei saata!
/
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Irtoaa käsi ruususen varresta hiljaa, varoen hellittää otteensa, ettei vain rikkoisi tuota: täytyy taas mäkeä kohti nousta!
/
Katse ei tahtoisi ihanaa näkyä jättää, tahtoisi mielikin paikalle lepäämään jäädä, odottaa täällä elämän viimeistä iltaa. /

Mutta ei - matkalla toinen on määrä - alkuunhan ylimmän harjanteen laelle läksin, sinne näkyvät eloni helpot ja vaikeat päivät! /
Askel on keveä, ruusuko jalkoihin elämän nesteet toi jälleen? Lieneekö lähtöni enteitä mokomat tunnut? Ehkä ei tällä matkalla sentään? /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Taivalta jatkaa, hiljaisin miettein. Ja kohta sen muistaa: lähestyy joulu, takaisin lähden, kun harjanteen huipulta laaksooni ensin katson. /
Siellä se elämän lukuisten vuosien, ilon ja helteisten päivien summana syntynyt harmaa mökki, isäntää jouluksi kotiin jo tahtoo. /
Tarjoaa pehmeän pieluksen ryppyisen poskeni alle, villaisen vaippasen raihnaille harteille nostaa. Sinne jo kiireellä askeleet suuntaan! /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Helppo on kulkea, myötäinen rinne askeleen mittaa jatkaa, ruusunkin muistaa: Hehkuisi tuo ikiaikoihin saakka! Kiitos kun kukkani löysin!

maanantai 21. marraskuuta 2011

Ilimoja piisoo!

Luonto on jo herännyt täyteen loistoonsa. Vaikka kalenterin mukaan on vasta toinen päivä kesäkuuta, sireenit ovat olleet useita päiviä täydessä kukassa. Tässä vaiheessa mennyt kesä 2011 oli kasvustojen kehityksellä mitaten jo pari viikkoa normaalivuosia pitemmällä.

Vajaat kaksi vuotta sitten tammikuulla oli maisemassa komea kuurapeite. Ylle kuvattu otos todistaa upeasta luonnon taideteoksesta Pajapellon nurkalla.
Suomalaisen luonnon vuodenkierroille on ominaista suuret vaihtelut. Isoina vastakohtina toisilleen ovat kesä ja talvi. Perättäistenkin vuosien keskinäiset erot säätilan vaihteluissa, lämpötiloissa ja viljakasvien satotuloksissa ovat monesti hyvin suuria. Marjoja ja sieniä löytyy parhaimmillaan jokaisen lähimetsistä. Toisinaan taas puolukkasatokin jää niin pieneksi, että pitää turvautua kainuulaisten korpien välittäjiltä ostettuun marjasatoon. Vuosi 2011 jää aikakirjoihin lähes ennätyksellisen aikaisena, kun puhutaan vaikkapa maatalouden sadonkorjuuajoista Pohjois-Karjalassa. Harvoin kuivaheinäsato on ladoissa jo ennen juhannusta.


Niin tapahtui menneenä kesänä. Ohran puinteja tehtiin heinäkuun viimeisinä päivinä ja heti sen jälkeen, 2. päivänä elokuuta, puimurit jyrisivät varhaisimmilla kauravainioilla.
Kun ikää on jo karttunut, mieleen on jäänyt monenlaisia satovuosia: Syksyllä 1968 kauroja oli pelloilla puimatta vielä lokakuun 10. päivän aikaan. Ensilumikin on tullut joskus ajoissa. Niinpä syksyllä 1977 syyskuun 9.päivää edeltäneenä yönä lunta tupsahti 5-6 senttiä. Suuri osa viljoista oli vielä puimatta. Lumisade painoi laihoja niin pahasti lakoon, että loppusyksyn korjuut olivat melkoisen hankalia.


Myöhäinen lumisade taas oli keväällä 1981. Silloin kesäkuun toisella viikolla, jälleen 9. päivän aamuna, herättiin talviseen maisemaan. Lunta oli paikoin kymmenkunta senttimetriä. Jo täydessä lehdessä olevat marjapensaat ja monet lehtipuut taipuivat maahan asti lumitaakan alla. Joensuussa oli Seutukaavaliiton valtuuston kokous samana päivänä. Ylä-Karjalasta tulleet edustajat olivat lumiesteitten takia pari tuntia myöhässä ja kokouksen alkamista siirrettiin saman verran, että se saatiin lainvoimaiseksi. Niin! Olisi noita muistikuvia paljon muitakin, mutta muutama kuva omista kansioista todistaa erikoisista sääilmiöistä lähimenneisyydessä.
Menneen syksyn marjasato oli todella runsas. Komeita olivat nämäkin kuvan puolukat syyskuulla. Harvinaisempaa oli se, että varsinkin suoaloilla myöhemmin kukkinut mustikka kantoi samaan aikaan tuhtia satoa. Lehdet alkoivat tosin hiljalleen karista, mutta sehän vain helpotti tummansinisten marjojen poimintaa!
"Rentunruusu" kukkii kaurapellon pientareella. Jyvien kosteudeksi mittailtiin 13-14 %:n lukemia. Liki varastointikuivaa siis, vaikka kyseessä oli vasta elokuun toinen päivä.
Kuivuvaa heinää pöyhitään kesäkuun puolenvälin tienoilla. Poutaa riitti niin, ettei pisaraakaan satanut paalauskuntoon saamiseen tarvitun neljän päivän kuivumisaikana.
Erikoinen sääilmiö se tämäkin oli: Kuva on otettu 15.12.2006. Nurmet olivat niin vihreät, että jos lämmintä olisi ollut puolenkymmentä astetta lisää, karjan olisi voinut laskea laitumelle. Lämmintä piisasi pitkälle tammikuuta ja vasta kuukauden puolessa välissä saatiin kunnon talvi.
Tämän kuvan ottamisesta on hädintuskin yksi viikko. "Terapia"-kävelyllä kotimetsässä
tupsahti vastaan pieni keltaisten kanttarellien perhe. Kun sattui tyhjä muovipussi taskuun, pitihän tuo sato talteen korjata. Niin oli moni muukin tänä syksynä samoihin aikoihin tehnyt. Ajankohta oli sunnuntai 13.11.
Vanhastaan tunnettu sanonta on, että Suomessa sadonkorjuuaika on lyhyt, kun sitä verrataan vaikkapa keskieurooppalaisiin olosuhteisiin. Tämä kesä taisi antaa kyytiä moiselle mielipiteelle: Puinnit alkoivat jo heinä-elokuun vaihteessa, mutta viimeisiä viljoja puitiin vielä reippaasti kolme kuukautta myöhemmin. Timo Kohosen pellolla Kiteenlahdessa oli Markku Hassinen puimassa viimeisiä ohria toisen kekrinpyhän illansuussa, 6.11.2011. Eikä siinä kaikki, sillä isäntä kertoi pari vuotta sitten samalla maatilalla tehdystä myöhäisen puinnin ennätyksestä. Silloin ohrasato tuli lopullisesti korjatuksi 7. päivänä marraskuuta. Ei liene hyvin pahasti pielessä arvaus, että muualla Euroopassa puimurien päälle on varastoinnissa silloin ehtinyt laskeutua jo vahva pölykerros.




Niin, kyllä noita ilimoja piisoo, meilläkin niistä on monenlaisia, ihan ihkaomia muistoja!

perjantai 28. lokakuuta 2011

Juuria etsimässä

Juhanan pirtti Kesälahden Hummovaarassa on eräs karjalaisen kulttuurin historiaan liittyvä monumentti. Rakennus sijaitsee kivenheiton päässä mahtavasta ikihongasta, joka on silhuettina nähty myös suomalaisessa markka-ajan rahassa.

Useita satoja vuosia vanha mahtipuu, Lönnrotin petäjä, muistuttaa ajasta, jolloin Juhana Kainulainen saman puun juurella lauloi neljän päivän ajan kalevalaisia runoja Elias Lönnrotille. Harva tietää, että muun muassa koko Lemminkäisen taru ja suuri osa muustakin Kalevalan sisällöstä on Juhana Kainulaisen muistin varassa laulettuja kertomuksia.
Pohjois-Karjalassa muistetaan vielä opintokerhopariskuntaa, Aino ja Olla Teräsvuorta. Ainakin ennen sotia 1930-luvulla heidän johtamansa Rajaseudun kansankorkeakouluyhdistyksen toiminta täällä oli todella voimakasta ja laajaa. Ajat ovat muuttuneet ja varsinainen toimintakin on hiipunut muutamaan ikäihmisten ylläpitämään opintokerhoon, nekin Joensuun lähituntumassa.
Yhdistyksen omaisuus on säätiöity ja sen rahastotuottoja jaetaan erilaisille maakunnan kulttuurihankkeille lähes vuosittain yli kymmenen tuhannen euron kokonaissummalla. Kiteen mieskuoron historiakirja oli eräs säätiön apurahan saanut kohde vuonna 2005.

Esipuhe on pitkähkö, kun blogin teema on "Karjalaisilla juurilla" ja nykyisellä nimellä Rajaseudun kerhoyhdistyksen toimijoiden tämänvuotinen kulttuurimatka. Niitä yhdistyksen piirissä olevat ihmiset ovat tehneet nyt jo eläkkeelle siirtyneen matkatoimistoyrittäjä Teppo Mikkosen kanssa yli 40:n vuoden ajan. Niin kuin hyvin tiedetään, suurella osalla Pohjois-Karjalassa asuvista ihmisistä on taustana suvun varhaispolvien muutto Savosta Karjalaan 1600-luvun vuosikymmenten levottomina vuosina. Eräs syy tänne muuttoon oli, kun entinen ortodoksiasutus siirtyi uskonvainojen takia silloisen itärajan taakse ja kylät tyhjenivät tarjoten tulomahdollisuuksia uudelle väestölle.

Matkaa edelsi professori Veijo Saloheimon teemaa koskeva laaja esitelmä tuosta edelleen tutkijoita kiinnostavasta aiheesta. Blogin kuvasarja kertoo välähdyksiä kaksi päivää kestäneestä bussimatkasta Kesälahdelle, Kerimäelle, Rantasalmelle, Mikkeliin, Luumäelle, Ruokolahdelle ja jälleen Kesälahdelle. Lyhyeen ajanjaksoon mahtui suuri kulttuurinen anti. Teppo Mikkonen ja blokintekijä olivat varautuneet kykyjensä mukaan toimimaan matkanjohtajina ja kertomaan paikallisten oppaitten lisäksi matkakohteisiin liittynyttä historiallista tietoa.

Alkumatkalla pysähdyttiin Kiteen Puhoksen vanhassa teollisuusmiljöössä, mutta aamukahville mentiin Kesälahden Villalaan. Juhanantuvan seiniä ja taloa muutenkin kaunistavat taiteilija Leo Karppasen puukaiverrukset. Niitä on tässäkin pirtin seinällä. Juhanantupaa ihailtiin myös ulkopuolelta. Timo Holopaisen nykyään isännöimä ravintola tarjosi maukkaat ja karjalaisen keittiön herkkuihin perustuneet lisäkkeet kahvin höystönä. Kiitos siitä!

Kerimäen upea puukirkko on nähtävyys sinänsä. Tässä on sisänäkymä alttariseinältä.

Rantasalmen kirkko tuhoutui ukkosen sytyttämässä tulipalossa juhannuksen jälkeen, 27.6.1986. Nyt upea temppeli on jälleen kunnossa.
Rantasalmella kävimme myös Järviluonnonkeskuksessa ja tutustuimme siellä näyttelyyn ja katsoimme diaesityksen. Sen jälkeen mekin kannoimme huolta saimaannorpan säilymisestä.

Julkisivun yksityiskohdissa on ilmettä, joka on tuttu mm. monista arkkitehti Josef Stenbäckin piirtämistä, luovutettuun Karjalaan jääneistä kirkoista.
 
Retkeläiset levähtävät Rantasalmen kirkossa. Uusitun kirkon sisätiloissa on nykyaikainen ilme.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤


Toisen matkapäivän ensimmäinen kohde oli Kotkaniemi. Se on entisen presidentin ja sitä ennen jo monessa muussa valtionhallinnon virassa palvelleen miehen kotitila. Näkymä on pihapiiristä.

Matkan yöpyminen tapahtui Mikkelissä. Edellisen iltapäivän aikana vierailtiin muun muassa Rantasalmen Parkumäessä. Rantasalmelta, Säämingistä ja monesta muustakin Pien-Savon pitäjästä muutti aikoinaan paljon uutta väestöä Keski-Karjalan tyhjenneisiin kyliin.
 
Presidentin jälkipolvea asuu edelleen Kotkaniemen tilalla ja maatilan ohella pitää avoinna valtionpäämiehestä kertovaa kotimuseota. Kuvassa olemme kuulemassa Ukko-Pekan pojan miniän esitystä presidentin ja talon vaiheista.

Takana näkyvä pysti on P.E.Svinhufvudista tehty näköisveistos. Kiteeläisenä löysin talon perhealbumista kiinnostavan kuvan, joka kertoi, että kun presidentin hautajaiset olivat vuonna 1944, siunaustilaisuudessa Luumäen kirkossa ruumissaarnan piti sotilaspastori Martti Nortia. Muistamme hyvin, että myöhemmin hän oli myös Kiteen kirkkoherra 1950- ja 1960-luvulla.

Nyt ollaan jo Ruokolahdella. Komea puukirkko sielläkin on!

Ruokolahden kirkon museoituna nyt oleva vanha tapuli on arvonsa mukaisesti hoidettu, kun sen kaunis paanukatto uusittiin kymmenkunta vuotta sitten.

Taidemaalari Albert Edefeldin eräänä pääteoksena pidetään maalausta "Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä". Eräs sen kopiosta löytyy Ruokolahden kotiseutumuseosta, jossa myös pistäydyimme.

Kotimatkalla piipahdimme vielä katselemassa kansallismaisemaa Punkaharjulla.
Ja kun matkaa aloiteltiin Kesälahdelta, sinne palattiin vielä toisena matkapäivänä. Kotiseutumuseon arvokkaimpia rakennuksia on Pyhäjärven Sorsasaaresta siirretty jyhkeä savupirtti. Se on alkuaan rakennettu vuonna 1726. Saareen se tehtiin ilmeisesti siksi, kun Uudenkaupungin rauhan raja vuonna 1721 tuli halkomaan Kesälahtea ja levoton rajaseutu luultavasti sai isännän viemään perheensä saareen. "Ehkä siellä on rauhallisempaa ja turvallisempaa asua", arvellaan rakentajan silloin ajatelleen.

Sisänäkymä pirtistä. Vankkahirsiset seinät, virsikannel pöydällä ja avoinna oleva biblia kertovat talonpoikaisesta elämäntavasta pian kolmen vuosisadan takaa.

Iso on uunikin. Mutta paljon oli silloin talossa asujia. Kerrotaan perheen olleen parhaimmillaan liki kolmikymmenpäinen. Kyllä siinä leipää, jos muutakin särvintä tarvittiin!

Eräs pirtin pöydistä on tehty yhdestä, mahtavan leveästä laudasta. Paljon muutakin kiintoisaa nähtävää Kesälahden kotiseutumuseo tarjoaa. Se on monen muun isomman museon tapaan myös ulkomuseo, joten historiallista rakennuskantaa alueella on melko paljon. Sisätiloissa taas on monenlaisia kiinnostavia esineitä menneitten vuosikymmenten ja -satojenkin vuosien ajalta

Kotiuduimme toisen päivän illansuussa, kun Joensuusta tapahtunut lähtö palautti loputkin matkustajat kotimaisemiin. Kiteelle jäi jo sitä ennen osa mukana olleesta joukosta. Joukkomme on jo varsin iäkästä väkeä. Mutta kun vireys on yhä hyvää tasoa, ehkä vielä ensi kesänäkin lähdemme tutustumaan meille vielä uusiin ja kiinnostaviin kulttuurikohteisiin.

Siihen asti näkemiin! Ja kiitos kaikille mukana olleille, hyvän terveyden toivotuksin! Näin me kiteeläiset "matkanjohtajat" lämpimästi haluamme teille sanoa!

perjantai 7. lokakuuta 2011

Viides kerta toden sanoo!

Kadriorgin puiston kukkaistutukset olivat vielä syyskuun lopussa silmää hivelevän kauniita.

Kari Suomalainen teki aikoinaan pilapiirroksen UKK:n ulkomaanmatkoista. Kuva kertoi, että lähtöä suunnitteleva maan isä peitti silmänsä, kastoi etusormen leimasintyynyyn ja painoi umpimähkään sormenpäällä leiman seinällä olleeseen maailmankarttaan. Muualla leimoja oli harvakseen, mutta Moskovan kohdalle niitä oli sattunut osumaan kymmenittäin.

Vaikka tässä ei maan isiä ollakaan, sama sairaus taitaa yhdistää monta tämän päivän matkailijaa, kenellä mihinkin suuntaan. Omalle osalle kun on tänä vuonna kertynyt jo viisi matkaa Viron eri kohteisiin. Ja neljännesvuosi on vielä edessäpäin. Kukapa tuon lopullisen saldon uskaltaa vielä mennä sanomaan!

Syyskuun viimeistä päivää vietettiin Tallinnassa opintomatkan merkeissä. Menneen kesän ehkä viimeinen todella lämmin päivä osui kohdalle, kun Tallinnassa ja myös Helsingissä mitattiin yli 20:n plusasteen lämpötiloja varjossakin!
Tallinnassa on nykyään lukuisia Viru-hotellia korkeampia rakennuksia, mutta silti suomalaisten 1970-luvun alussa rakentama 23-kerroksinen "torni" on vieläkin eräs kaupungin tärkeimmistä maamerkeistä.

Viru-hotellin ylimpien kerrosten parvekkeilta avautuu upeita näkymiä kaupungin ylitse.

Tämä panoraama suuntautuu matkustajasatamaa kohti.

Zoomaten kohteet tulevat lähemmäksi. Valoa riitti, joten yksityiskohdatkin toistuvat kuvissa hyvin.

Paikalliset oppaat kertoivat Tallinnan uusista nähtävyyksistä ja kehittyvistä palveluista. Tässä niitä tarinoita kuunnellaan Viru-hotellin 22. kerroksen parvekkeella.

Melko uusi kohde on turisteille äskettäin avautunut KGB-museo. Suurin osa laitteista vietiin pois, kun neuvostoajan joukot poistuivat Virosta maan itsenäistymisen jälkeen. Viru-hotellin 22. kerroksen tiloissa toiminut KGB:n vakoilupiste oli kerrotun mukaan todellinen solmukohta, jonka kautta kulki kaikki "lännestä", kuten USA:stakin välitetty vakoilutieto. Kuvaustilanteessa paikallinen opas kertoo niistä vuosista ja siitä, mitä noissa silloin salaisissa tiloissa vuosikymmenten ajan tapahtui.

Aurinko paistaa ja aurinkoisia ovat kuvaan osuneiden matkatoverien ilmeetkin!

Terassikansa nauttii kesän viimeisistä lämmönsäteistä Tallinnan vanhassa kaupungissa. 30.9.2011.

Kauneutta vaalitaan kaupungin puistoissa ja viheralueilla. Tämä näkymä on Kadriorgin puistosta. Ei uskoisi ajankulun olevan jo myöhäissyksyn kynnyksellä. Lähellä tätä puistoa sijaitsee myös Viron nykytaiteen museo Kumu.

Sinne jäi aurinkoinen Tallinna! Mutta kaikkien mukana olleiden mieleen jäivät kauniit ja lämpimät muistot. Uusia tuttuja saatiin ja entisiä tovereita tuli tavattua tälläkin matkalla. Kiitokset kaikille "reissussa" olleille seurasta, unohtamatta taustavoimana ollutta Pohjolan Matka-yritystä ja sieltä "saattajina" mukana olleita matkailualan ammattilaisia!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Ohi ovat taas heinäpoudat ja kesähelteet

Nostalgisin tuntein heinäpellolla. Kalusto on 1960-luvulta ja kuski mallia juuri ennen toista maailmansotaa!


Kuluneen kesän piirteisiin kuului harvinaisen aikaisessa ollut kasvustojen kehitys. Harvoin kuivan heinän korjuu ehtii vuoroon jo ennen juhannusta. Nyt kävi niin, samoin kuin sekin, että kauranpuinnit alkoivat heti elokuun alkupäivinä. Se on liki kolme viikkoa normaalia aikaisemmin. Kuvassa pöyhitään heinäluokoa kesäkuun puolessa välissä.

Suomen kesä on lyhyt, niinhän sen olemme lukemattomia kertoja kuulleet. Kuluneessa sanonnassa on sekä totta että harhaa. Pitkän talven jälkeen viimein saapuvaan kevääseen ja kesään kohdistuu suuria toiveita ja odotuksia. Kesän viikot tuntuvat mennä huiskahtavan yllättävällä vauhdilla ohi. Mutta paljon tapahtumia noihin hektisiin pariinkymmeneen viikkoon mahtuu!

Kehkeytyvän luonnon kanssa yhtä jalkaa käyden miltei unohtaa oman ikänsä ja rajalliset, vielä mahdollisesti edessä olevat elinvuotensa. Kesä tempaa mukaansa niin nuoret kuin vanhatkin. Kun itse saa katsella kaikkea siihen liittyvää pirtin ikkunasta ja kotipihalta näkyvästä, alati vaihtuvasta maisemakortista, tuntee itsekin olevansa osa tuota luonnon suurta näytelmää.


Kesän jälkeen tulevaa talvea varten pitää varustautua monin tavoin: Oma lajinsa on hankkia kuivia polttopuita pakkaspäivien tarpeisiin. Ja parempi vielä, jos ne saavat odotella ja kuivua pinossa peitettyinä tai liiterissä vuoden, pari. Nämä vantterat pöllit ovat ukkelille omanlaisensa lopputili sieltä Perämetsästä, joka keväällä hakattiin. Korjuukoneen tasaus- ja hylkypätkille ei juuri polttopuuta parempaa käyttöä löydy.

Sama Dexta kuin heinäpellolla se tässä pyörittää pilkontaruuvia. Kyseessä ei tosin ole miehelle niin rankka puuha, kuin kuvasta voisi päätellä.




Kesä alkaa jättää hyvästejään. Näky puutarhan läpi naapurin pellolle kertoo syksyn värien tulosta maisemaan.

Tuttuja ja pitkäaikaisia tovereita tavattiin ruskan merkeissä Kolilla. Tässä aloitellaan yhteistä kävelylenkkiä raikkaassa syyssäässä.

Elokuun viimeisillä viikoilla tulivat vihdoin jo odotetut sateet. Sää oli vielä melko lämmin, joten sienet ampaisivat vauhdilla kasvuun. Syyskuun alussa alkaneella sienestyskaudella saatiin koreihin tosi hyvänlaatuisia haaparouskuja ja "karvalaukkuja", joista muutamia sellaisia tässäkin poseeraa syysvärisessä metsäpohjassa.


Yhden aamupäivän korjuutulosta Kiteenlahden ja Satulavaaran sienimetsistä. Kelpaa näistäkin rouskuista tehtyjä herkkuja maistella vaikkapa joulukinkun höysteenä!


Loppusyksyn antia ovat myös puolukat. Tämä kuva on otettu varsinaisesta terapiametsästä: Metsäpohjassa viihtyvä jäkälä kertoo, ettei peloteltu ilmastomuutos ja saasteet ole sentään kaikkea tuhonneet. Värikylläinen näkymä on oikeastaan eräs luonnon suurista taideteoksista.

Aamukasteiset puolukat ovat kypsiä ja herkullisia. Kelpaa noita talveksi talteen poimia!

Ei kotiintuomiksi pelkästään kuvia tälläkään kertaa tullut: Pari sankoa täyttyi puolukoista ja kun mustikatkin vielä maukkaina odottelivat poimijaansa, piti niitäkin kotiinlähtiessä muutamat litrat poimia. Kesä on tosin ollut ihana, mutta onhan syksylläkin puolensa!

Vai kuinka?