Tutkivaa journalismia Haapsalussa 2.

Läksin siis ulos Kaitseliit- "staffista", kuten virolaiset yleensä toimistoista sanovat. Suuntasin osoitteeseen Posti-kadulle. Talo, noin sata vuotta vanha ja kaksikerroksinen, löytyi parin haarukoinnin jälkeen. Pihanpuolelle ohjasi osoite, mutta ovi siellä oli vankasti lukossa. Kadun puolella, vastakkain takaoveen, oli pieni kangaspuoti. Sinne siis kysymään: - Onko teillä tietoa, voisinko jotenkin päästä toisen kerroksen asuntoihin, menisin herra Olaf Tarua tervehtimään? - Tätä tietä, olkaa hyvä, myyjätär ohjaa takahuoneen läpi portaikkoon. Yläkerrassa on siinä portaassa kaksi asuntoa. Toiseen oveen on kaiverrettu laatta jossa seisoo teksti: O.TARU.

Painan ovisummeria. Hetkeen ei kuulu mitään, mutta sitten ovea lähestyvät vanhan miehen askeleet. - Kuka olette, mikä teillä on asiana? Kysymyksen tulkitsen vironkielisestä puheesta. Itse vastaan, venäjäksi, jolla pärjäsin Kaitseliitossa: - Olen kiinnostunut tapaamaan vanhaa sotaveteraania. - Vai niin, oletteko kommunisti, veteraani huolestuneena kysäisee. - En ole vastaan, Urho Kekkosen miehiä Suomesta. - Käykää vain sisälle: lauhtuu pitkä, hyvin laiha ja ilmeisen koviakokenut vanhus. Mutta yhdellä ehdolla, ei puhuta venäjää, paha, hyvin paha on se kieli! Parempi saksaksi tai, miksei viroa, ehkä suomeakin, kun jonkin sanan sitäkin osaan.

Yhdessä mennään sisälle. Asunto on vaatimaton, mutta seinät ovat täynnä kunniakirjoja ja muotokuvatauluja. Lasivitriiniä täyttävät kunniamerkit ja pokaalit. Äsken laatimani muistiinpanot alkavat saada tuekseen miehen varmantuntuisesti muistamaa tietoa: Hautausmaalla olevassa kivessä ovat hänen äidinpuolelta olevan isoäidin ja tämän pojan, siis Olaf Tarun enon, nimet. Isoäiti sai kyydityksen Siperiaan jossa 1950-luvulla kuoli, ja eno tuli Stalinin salaisen poliisin NKVD:n toimesta ammutuksi heti sodan sytyttyä 1941.

Olafin äiti, Vanda, o.s. Pontak, kyyditettiin Siperiaan kesällä 1941, ja synnytti siellä Ivarin, nuorimman poikansa 10.10.1941. Ivar venäläistyi Siperiassa kasvaessaan, ja vaikka asuukin nykyään Haapsalussa, yhteydenpitoa Olafilla ei hänen kanssaan ole. Syyksi hän sanoo liian suuret yhteiskunnalliset näkemyserot. Veljesten äiti Vanda, joka palasi takaisin Viroon 50-luvun lopulla, kuoli Tallinnassa 1960-luvun puolivälissä.

Toinen veli Hugo, oli pari vuotta Olaf Tarua nuorempi. Tämä toimi Saksan Luftwaffessa, ilmavoimissa, sotilaslentokentillä huoltomiehenä. Hänetkin vangittiin ja vietiin Siperiaan, vielä vuonna 1957. Mies pääsi, tosin vaikeasti invalidisoituneena, takaisin Viroon vasta 1960-luvulla ja kuoli muutama vuosi paluunsa jälkeen. Taru-veljesten isä Arvo, joka oli kapteenmajor-upseeri merivoimissa, joutui vangituksi, niinikään NKVD:n toimesta, heinäkuussa 1941 ja vietiin pakkotyöhön Norilskiin. Sieltä hän pääsi kotimaahan vuonna 1952 ja kuoli luonnollisen kuoleman Tallinnassa vuonna 1968. Kahteentoista vuoteen Olaf ei "orpona" kuullut isästään mitään.

Olaf Taru liittyi vuonna 1935 Virossa toimineeseen poikajärjestöön Nuoret Kotkat. Järjestö lakkaautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta vuonna 1941. Sitten nuorukainen lähti vapaaehtoisena saksalaiseen sotaväkeen 16-vuotiaana, helmikuussa 1941. Ensimmäinen rintamakokemus oli taistelu venäläississejä vastaan kranaatinheitinkomppaniassa Petserissä. Jatkossa oltiin piiritystaisteluissa Kolpinossa, Leningradin kupeella, myöhäissyksyllä 1941. Silloin oma isäni oli häntä lähellä suomalaisessa tykistössä Rajajoella, kaupungin luoteispuolella.

Olafin taistelusta Petserissä on suuri kuvataulu asunnon seinällä. Hän kuului 6. Pataljoonan Julgestuspatteriin, joka saa myöhemmin, vuonna 1942, nimen Itäpatteri. Patteri kävi kovan taistelun kenraali Vlasovin joukkoja vastaan Volhovissa. Siellä mottiin jäänyt vastustaja tuhottiin suurelta osalta ja eloonjääneet jäivät vangeiksi.

Taisteluosasto jossa Olaf tuli olemaan jatkossa, oli Wermacht-armeijaan kuuluva yksikkö. Melko pian Olaf Taru ylennettiin aliupseeriksi, sitten upseerikanditaatiksi ja koulutettiin Tsekeissä Neverklaussa, Prahan lähellä upseeriksi 18 -vuotiaana 1943. Oma yksikkö oli siitä eteenpäin 20. Eesti Krelva - grenateerit-divisioona. Taru toimi yksikössä krh -ryhmää johtavana vänrikkinä. Erittäin kovat taistelut olivat Narvassa Krenholmin Rindel-sillalla tammi -helmikuussa 1944, ja sen lähellä olevassa Sirkalassa. Kovien taisteluitten päätyttyä kokonaisesta pataljoonasta oli jäljellä vain 17 miestä. Sitten uudelleen muodostettu yksikkö heitettiin kevättalvella Saksan Neuhammeriin. Pian sen jälkeen, Silesia-nimisellä paikkakunnalla, osasto joutui venäläisten vangiksi.

Sodan loppuvaiheessa 20-vuotias "veteraani" oli sotavankina Tsekkoslovakiassa Kinschlag-Nereklausissa, jolloin sai Saksan sotajohdolta luutnanttiylennyksen 23.4.1945. Olaf Taru sai uuden sotilasarvon tietoonsa vasta vapauduttuaan Siperiasta 1950-luvulla. Niin kuin muistetaan, sota päättyi saksalaisten häviöön. Neuvostoliiton lakien 58§:n mukaan Taru sai "kansanvihollisena" kovan tuomion: 10+5 vuotta pakkotyötä suljetussa vankilassa Siperiassa.

Paikka oli Jakutiassa sijaitseva kultakaivos, jossa työskenneltiin panssarikalterien takana. Siellä meni ensin 6 vuotta, jonka jälkeen tavallisena kaivosmiehenä siellä, mutta edelleen ilman poistumisoikeutta lähes kahden vuoden ajan. Sitten mies pääsi matruusiksi jokilaivalle, josta viimein onnistui palamaan Tallinnaan vuonna 1953. Sen jälkeen alkoi Olaf Tarun kolmas elämä, mutta se vaatii laadittavaksi vielä yhden tarinaosan lisää!