maanantai 25. joulukuuta 2017

Kuoroveli Seppo Havukaisen poismenon 10-vuotismuisto

"Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan" - nämä tutut laulunsanat ovat taas kaikuneet lukuisissa joulunajan tapahtumissa ja myös radion ja television ohjelmissa. Jouluna on ollut aikaa pysähtyä  muistelemaan noita menneitä ystäviämme, jotka "vuosien vieriessä" ovat poistuneet joukostamme.

Kiteenlahtelainen Seppo Havukainen menehtyi kuulaana lokakuisena päivänä vuona 2007. Juuri eläkkeelle siirtynyt mies oli toverijoukon mukana hirvenmetsästyksessä. Aika rientää vinhaa vauhtia ja tuntuu vaikealta uskoa, että siitäkin tapahtumasta on kulunut jo kymmenen vuotta. Seppo oli hyvin lahjakas ihminen ja miltei itseoppineena toimi muun muassa Kiteen mieskuoron toisena johtajana yli kymmenen vuotta. Tähän alle olen liittänyt Sepon hautajaisiin laatimani muistosanat. Tosin elämä kuljetti tämän asian niin, etten leikkauspotilaaksi Joensuuhun joutumiseni takia itse voinut olla hautajaisissa läsnä. Kuoroveli Jorma Gröhn otti tehtävän ja luki muistotilaisuudessa tekstin.
 
 
Sepon hautakivi on kaunis ja kertoo miehen musiikkiharrastuksesta. Avatut lehdet, nuottiavain ja taivasta kohti lentävät linnut ovat monella tavalla vertauskuvallinen viesti.
 
SEPPO HAVUKAISEN MUISTOLLE.

Lauantai-iltapäivällä lokakuun ensimmäisenä viikonvaihteena levisi kulovalkean tavoin tieto Seppo Havukaisen täysin odottamattomasta ja jokaista hänet tuntenutta syvästi järkyttäneestä poistumisesta keskuudestamme. Lähes kaikilla joita uutinen kohtasi, oli tuoreessa muistissa jokin tapahtuma, äskettäinen kohtaaminen Sepon kanssa, valoisa muisto. Monet odotettavissa olevat asiat tuntuivat olevan järjestyksessä. Tulevaisuus oli täynnä yhteisiä tavoitteita ja toiveita. Tänään olemme nöyrtyjän paikalla. Asioiden Suuri Järjestäjä on katsonut Sepon moninaisen päivätyön päättyneeksi. Uurastaja on saanut levon. Sen asian hyväksyminen asettaa kaikki jäljelle jääneet, taas kerran, tyytymään siihen tarkoituksenmukaisuuteen, joka aina on ihmiselle annetun ymmärtämisen yläpuolella.
     Seppo Havukainen, ”Alatuvan Seppo”, syntyi parhaaseen toukoaikaan keväällä 1947. Vuosi oli sama, jonka aikana syntyi Suomeen historian suurin ikäluokka, noin 110.000 lasta. Seppo oli perheen neljästä lapsesta nuorin, Ensimmäinen oli Arvi, sitten Alpo, joka menehtyi kouluikäisenä pari vuotta ennen Sepon syntymää. Perheen ainoa tytär Seija, oli viisi vuotta Seppoa vanhempi. Havukkalanmäki on Kiteenlahden kylän osa, joka on saanut nimensä kun suvun ensimmäinen asuja Kiteenlahdessa oli muuttanut sinne Savosta 1680-luvulla. Sepon kotitila Alatupa, oli lohkottu omaksi tilakseen päätilasta jo 1700-luvun loppupuolella.

 
 
Seppo oli aina valmis ottamaan kuoronjohtajan paikan. Tässä joukko on Sortavalassa uuden kirkkoherran virkaanasettajaisjuhlassa. Paikka on Sortavalan evankelisluterilainen kirkko.
 
Kotipellot olivat rinteitä ja kivisiäkin, leipä ei irronnut helposti. Heikki-isän kanssa opittiin työtä ja talonpitoa. Alkuaan samaa tilaa oli myös Kiteenlahden koulu, vajaan puolen kilometrin päässä. Siellä oli opettajana yli 30 vuotta Eemil Nikkonen, Kiteen Mieskuoron ensimmäinen johtaja. Sepon isä, ”Alatuvan Heikki” oli hänen oppilaitaan ja hänkin musiikkimies, talonisännyyden lisäksi Heikistä kehittyi pitkäaikainen kyläpelimanni Kiteenlahteen. Sepon ollessa kouluiässä, opettajana oli jo toisen polven Nikkonen, Aarre, joka huomasi Sepon poikkeuksellisen musikaalisuuden. Hän olisi halunnut pojan menevän opiskelemaan alaa ammatiksi ja antoi solistitehtäviä koulun juhliin. Iltapuhteina koululaisena ja myöhemminkin, nuorukaisena, Seppo pistäytyi usein opettajan luokse oppimaan laulua, musiikin teoriaa ja soittamista urkuharmonilla.
 
     Sepon aikuistuessa oltiin ajassa, jolloin kotikylänkin nuoret suurin joukoin lähtivät työn perässä rintamaille. Seppo jäi Kiteelle, hommia löytyi kotitilan pelloilla ja metsissä. Sitten konemiehenä maanrakennuksessa ja huoltamoalalla. Yksi tärkeä alue oli musiikki, solistia tarvittiin orkesterikeikoille. Myöhemmin tuli perustettua oma yhtye. Erilaisina kokoonpanoina toimineissa ryhmissä Seppo lauloi viimeiseen saakka. Lukemattomat ovat perhejuhlat, ilossa ja surussa, joihin kauniin tenoriäänen omistavaa Seppo Havukaista pyydettiin tuomaan laulullaan arvokasta sisältöä.
 
 
Kun Sortavalan kaupungin 375-vuotisjuhlat pidettiin heinäkuun alussa 2007, ensimmäinen tapahtuma siellä oli aattoillan pieni avajaiskonsertti Kronid Gogolevin ateljeessa. Ohjelmassa oli muutamia sooloesityksiä, kvartettilaulua mies- ja naiskokoonpanoilla ja lopuksi yhteisenä sekakuorona esitettyjä kappaleita. Tässä laulamme Suomen laulua Seppo Havukaisen johdolla.

Kiteen Mieskuorossa Seppo lauloi yli kolmekymmentäviisi vuotta. Paitsi rivissä laulamista, mies kutsuttiin monesti konserttien solistiksi. Viimeisten yli kymmenen vuoden ajan hän oli kuoron varajohtaja, joka auliisti järjesti aikaa tehtävälleen. Joskus kuoro piti koota esiintymään hyvinkin lyhyellä varoitusajalla.  Kun kuoro sai uuden johtajan Janne Piipposesta puolenkymmentä vuotta sitten, johtajan päivätyöstä ja Joensuun seudulla asumisesta johtui, että varajohtajaa tarvittiin kuoron eteen entistä enemmän. Luonnollinen lahjakkuus oli suuri avu ja karttuva kokeneisuus lisäsi varmuutta. Hänen johdollaan oli turvallista laulaa. Eräs toiminnan osa, kuoron esiintymiset Sortavalan ystävyyskuorotapahtumissa ja siellä luterilaisessa kirkossa, olivat lähes poikkeuksetta Sepon johtamia.
 
 
Hyvin monesti me kaksi Kiteenlahden miestä olimme yhteisillä matkoilla. Tämä kuva palauttaa mieleen erään aamuhetken, kun olimme samassa pöydässä hotelliaamiaisella.
 
Varsinainen pitkäaikainen toimeentulon lähde oli Kiteen taksissa autoilijana. Sepon myönteinen elämänasenne sopi hyvin asiakasläheiseen palvelutyöhön. Se toi hänelle erikoisen laajan tuttavapiirin, lähes kaikki kotiseudun ihmiset. Työ vei mukaan taksiyhdistyksen hallintoon ja maakuntatasoiseen alan järjestö- ja yleiseen kehittämistyöhön.
     Hyvää talousnäkemystä tarvittiin osuuspankin hallinnossakin monien vuosien ajan. Harrastuksiin kuuluivat omana aikanaan niin nuorkauppakamari- kuin Lions-toimintakin. Monta rautaa oli tulessa. Viitisentoista vuotta sitten pahenneet sydänoireet johtivat leikkauspöydälle. Silloin oli tarpeen tehdä tiliä tarpeellisen ja välttämättömän välillä. Rönsyjä piti karsia, mutta musiikkiin liittyvät asiat säilyttivät asemansa.
 
 
Havukaisten sukuseuralle paljastettiin muistopaasi kesällä 2005. Seppo luovutti maapalan sen alle, sillä kyseessä oli osa sitä maatilaa, jonne ensimmäinen Kiteenlahteen vakituisesti asunaan jäänyt Havukais-suvun edustaja 1600-luvulla asettui. Muistokivijuhlassa oli arvokas ohjelma. Sukuseuran varapuheenjohtajaksi äskettäin valittu  Seppo Havukainen esittää tässä yksinlaulua. Harmonikkasäestäjinä ovat serkukset Tapio ja Pertti Matikainen.
 
 
Kiteen mieskuoron 100-vuotishistoriakirja valmistui joulun alla 2005. Työn päätökseen saantia juhlittiin ravintola Rebekassa. Laulua johtaa tässäkin Seppo Havukainen. 
 
 
Kuva on keväältä 2006. Silloin mieskuoro juhli 100-vuotiasta ikäänsä. Juhlavastaanotolla kuoroa edusti tervehdyksien vastaanottajina tämä kokoonpano. Henkilöt vasemmalta: kuoron puheenjohtaja Teppo Mikkonen, kuoron isäntä Sulo Tapanen ja muista laulajista sitten Osmo Leppänen ja Risto Hirvonen. Seppo Havukainen on äärimmäisenä oikealla.
  
 
Opettaja Kalevi Keinonen jätti vielä eläkevuosinaan lähtemättömän jäljen entisen kotikuntansa Ruskealan uudempaan historiaan. Mies ehti olla muutaman vuoden myös Kiteen mieskuoron varajohtajana. Kun Kalevi saavutti 80 vuoden iän, kävimme kuorona hänen juhlissaan laulutervehdyksellä. Seppo istuu ensimmäisenä vasemmalla.

 
Joulukuussa 2006 veimme Sortavalan kirjastoon kunniataulun, jossa kerrotaan kuoron esiintyneen sata vuotta aikaisemmin, siis kesällä 1906, Sortavalan laulujuhlilla, Kuva on tapahtuman illanvietosta. Seppo avaa kuohuviinipulloa ja Senja ystäväkuorosta seuraa kuinka puuha onnistuu.

 
Toukokuun lopulla 2007 teimme ystävyyskuorovierailun Sortavalaan. 27.toukokuuta olimme yhteisellä matkalla Valamon luostarisaarelle. Kuvassa keskellä seisoo hyväntuulinen Seppo ja oikealle hänestä Matti Saukkonen, kuoron nykyinen puheenjohtaja.

Runsaan vuoden takaisen liikenneturman seurauksena Seppo Havukainen joutui jättämään taksiautoilijan työn, alussa ajateltuna vain väliaikaisesti. Vammat olivat kuitenkin niin vakavia, että mies jäi eläkkeelle syksyllä tänä vuotena. Lapsenlapsille ja isoisänä olemiselle tuli aikaa jo sairasloman aikana. Sepon ja Airin perheen kahdella tyttärellä on yhteensä kolme lasta, rakkaita lastenlapsia. Tyttärien perheiden talonrakennustöissä ja kaikenlaisessa elämän tukemisessa isovanhemmat olivat juuri löytäneet uuden, rikkaan tehtäväkentän. Sitä iloista työtä näytti olevan tiedossa pitkäaikaisiksi ajatelluille vapaammille vuosille. On paljon asioita joita oli suunniteltu tehtäväksi, vapaa-ajankotina viime vuosina palvelleen Alatuvankin pihapiirissä. Liian moni asia jäi varhaisen lähtökutsun vuoksi kesken. 
     Eräs nuoruusvuosien harrastus Sepolla oli aseen kanssa samoilu metsässä pienriistan jäljillä. Sitten tuli liityttyä kotikylän hirviseurueeseen. Toistakymmentä vuotta sitten siitä piti monen muun asian ohessa luopua. Nyt, juuri eläkkeelle päästyä, siihen tuntui taas olevan aikaa. Lokakuun ensimmäisenä lauantaina laulumies oli taas metsästäjän passipaikalla, pitkän tauon jälkeen. Harvinaisen pian oli jo saaliskin näköpiirissä. Siinä vain laukaus, kohta vielä toinen, sitten tuli suuri, uhkaava hiljaisuus. Miksi? Metsästystoverin monille hyville asioille sykkinyt sydän oli ainiaaksi pysähtynyt.
      Perhepiirissä tiedettiin, että isä oli tänä syksynä tavallista väsyneempi. Itse hän sitä vähätteli, eikä halunnut asiasta puhuttavan. Piti saada taimikonraivaus Alatuvalla tehdyksi, sinne suuntautui matka monena menneen kesän päivänä. Työ tuli päätökseen viikko ennen kohtalokasta lauantaita. Kun mies silloin illansuussa palasi kotiin, Airin mieleen on jäänyt, kun tämä sanoi: Nyt on puuta omiin ja tyttöjen uuneihin ainakin seuraaviksi kahdeksi vuodeksi. Sieltä aholta ne löydätte, jos itse en ole enää niitä pilkkomassa.
      Kuluvan syksyn viikkoina Seppo pariinkin kertaan huokaili: Jospa viimeiselle matkalle saisi lähteä seisoviltaan, saappaat jalassa. Olisipa silloin valoisaa, niin näkisi lähtiessään vielä kerran nämä maisemat. Sepon lähtiessä oli kauneimman ruskan aika, aurinkoinen ja syyskuulas päivä. Väsyneenä lausutut huokaukset oli kuultu. Elämä sai jatkua toimeliaana loppuun saakka.

Kun Seppo syyskuun viimeisenä torstaina Alatuvalta lähtiessään painoi talon oven kiinni, ei hän eikä kukaan muukaan voinut arvata, että siinä hetkessä oli suuri historiallinen päätepiste. Kiteellä edelleen asuvana hän oli suvun viimeinen Havukaisen nimeä kantava mies, jonka lukuisten sukupolvien takainen esi-isä, Juho Havukainen, oli tullut Havukkalanmäelle yli 320 vuotta aikaisemmin.
     Havukkala- ja sittemmin Alatupa- tilaa on asuttu yhtäjaksoisesti sukupolvelta toiselle näihin päiviin asti. Havukaisten sukuseuran varapuheenjohtajana toiminut Seppo oli mukana rakentamassa suvun muistomerkkiä oman pellon kulmaan muutama vuosi sitten. Sillä paikalla oli sijainnut ensimmäisen kylään tulleen esi-isän asuintalo. Ovensa lopullisesti sulkenut lähtijä vei mukanaan suuren historiallisen perinnön miespolvista, jotka niin kauan olivat kotikontua ja sen rinteitä asuneet.
 
 
Lokakuun 30. päivänä vuonna 2010 meillä oli Sortavalan akateemisen  naiskuoron kanssa yhteinen konsertti Kiteellä. Silloin ystävyyskuoron laulajat kävivät tervehdyskäynnillä myös Sepon haudalla. Mukana oli mieskuoron silloinen puheenjohtaja Teppo Mikkonen.

Erään ystäväkuoron lähettämä surunvalittelu Seppo Havukaisen omaisille ja mieskuorolle päättyi sanoihin: valoisa muisto tästä erinomaisen myönteisestä ihmisestä ja muusikosta tulee säilymään kauan sydämissämme. Näin uskon meidän kaikkien ajattelevan. Olkoon osana surutyötämme se, että oppisimme siirtämään ja kasvattamaan ympärillemme enemmän valoa ja myönteisyyttä. Sitä jota Sepon lähellä elämisestä, hänen lämmöstään, on omaan sisimpäämme jäänyt itämään.

 
Kiteen mieskuoron 110-vuotisjuhlat olivat sattumalta tasan kuutta vuotta myöhemmin, kuin edellisen kuvan tekstissä kerrottu kuorojen yhteiskonsertti oli ollut vuonna 2010.  Ajankohta oli siis 30.10.2016. Kuoromme lähetystö kävi kunniakäynneillä edesmenneitten johtajiensa haudoilla. Tässä olemme Seppo Havukaisen muistokiven vierellä.
 

lauantai 23. joulukuuta 2017

Suomi 100 joulua kohti

Muutaman viikon levähdyksen jälkeen on miltei velvollisuus muistaa niitä jotka turhaan ovat availleet tätä Pajapellon nurkan blogia. Mitään uutta kun sieltä ei ole löytynyt. Kuitenkin näinä viikkoina on juhlittu Suomen 100-vuotismerkkipäivää ja monta muutakin aktiviteettia päiviin on mahtunut. Kun satun olemaan tätä nykyä Kiteen mieskuoron pitkäaikaisin laulaja, ei ole ihme  että tässäkin yhteydessä palaamme niihin kuoron piirissä koettuihin tapahtumiin, joissa joulun 2017 alla olemme olleet mukana.
   
 
Kiteen evankelinen kansanopisto on auliisti tarjonnut kuorollemme harjoitustilat jo kymmenisen vuotta. Opistolla oli oma itsenäisyysjuhlansa 5. joulukuuta. Se oli suunnattu niille lukuisille ulkomailta tulleille opiskelijoille, joita nyt joukossa oli peräti kahdeksastatoista maasta. Rehtori Ulla Kaksonen tiesi kertoa, että vuositasolla noitten alkuperämaitten määräksi tulee täydet kolmekymmentä.


Siellähän sitä odoteltiin ohjelman alkua. Tapahtuman juontanut Plamen Dimov ikuisti tilanteet.

 
Opiston kansainvälinen opiskelijajoukko antoi henkilökunnalle muistoksi jostakin kaukaa tuodut huivit.

 
Maljaa nostetaan Suomen kunniaksi. Pommacia tosin, mikäs siinä! Etualalla Plamen Dimov, sitten rehtori Ulla Kaksonen ja taaimpana opiston johtokunnan puheenjohtaja Heikki Pirinen.

 
Toinen samana päivänä tehty esiintymiskeikka oli Joensuun Rantakylässä. Attendon ylläpitämässä hoivakoti Sirkunhovissa on johtajattarena Kiteellä vaikuttanut Sanna Rouvinen. Hänen pyynnöstään siellä kävimmekin.


Kahvit saatiin laulajanpalkkana, tietenkin joulutorttujen kera.
 


Sanna malttoi kesken kiireittensä istahtaa hetkesi seuraamme.
 
 
Sirkunhovin tilat ovat kauniit ja viihtyisät. Tämä on yksi Attendon niin sanotuista teema-hoivakodeista. Täällä teemat ovat kulttuuri ja taide.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
 
Kiteellä lukuisissa Suomi 100 vuotta-tapahtumissa juhlittiin asiaa sen arvoa vastaavalla tavalla. Yllä on Kiteesalissa järjestetyn pääjuhlan ohjelma.
 
 
Itsenäisyyspäivänä 6.12. meillä oli esiintymisiä kirkossa, sankarihaudoilla ja Kiteesalissa. Valokuvaajia ei omasta takaa ollut - tosin melkein. Tämän otoksen ennätti puhelinkameralla näpsäyttää kuoromme johtokunnan jäsen Mauno Rautiaisen Maija -puoliso. Kaukaa otettuna ja käsivaralta on haastava tilanne. Siksi terävyys ei ole huippua, mutta kuvan todistusvoima paikallaolosta riittää.
 
 
Syksyn harjoituskauden päätteeksi meillä oli yhteinen jouluateria. Tunnelma oli lämmin ja iloksemme kaikki kuoron laulajat seuralaisineen olivat paikalla. Houkuttelevan kaunis esillepano - ja jouluruoat olivat makoisat.

 
Muutamia kuvia pöydistä, nämäkin siis jouluaterialta opistolla.


 
Opistolta tämäkin kuva. Joulunpunainen somistus pöydissä ja daamien pukeutumisessa ovat todisteina hyvästä tyylitajusta.
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
 
Sortavalan naiskuoron juhlaohjelmalehtinen. Yläkuvassa sen kansi ja alla itse juhlan ohjelma. Kuvia klikkaamalla ne saa suuriksi, jolloin tekstien lukeminen helpottuu.

 
 
Ystäväkuoromme Sortavalassa juhli 40-vuotiasta ikäänsä lauantaina 16, joulukuuta. Kiteeläisenä kumppanina rajanylittävässä kulttuurivaihdossa olemme miesporukalla olleet mukana helmikuusta 1990. Nyt siis jo yli 27 vuotta. Laulutervehdystämme Sortavalan kulttuuritalossa johti tällä reissulla varajohtajamme Tuula Tiainen.

 
Sortavalan akateemisen naiskuoron nimi on juhlavuonna vaihtunut muotoon Kansallinen akateeminen naiskuoro. Esiintymistilanne, kuoroa johtaa sen pitkäaikainen johtaja Valentina Voronetskaja. Pianosäestäjänä on konserttimestari ja pianisti Olga Lugovskaja.

 
Yhdistetyt kuorot lauloivat yhden laulun molemmista maista. Suomalainen Karjalan kunnailla toi kaamokseen aurinkoisen tuulahduksen Suomen keväästä. Venäjäksi esitimme heidän kappaleensa suomenkieliseltä nimeltään Päärynäpuu.

 
Edelleen kuva ystäväkuoron juhlatilanteesta. Nyt esiintymispukuja somistavat etnistä taustaa korostavat huivit.

 
Konserttiohjelmassa oli myös pienryhmäkappaleita. Tässä esiintyy naiskvartetti. Henkilöt vasemmalta alkaen ovat Valentina Voronetskaja, Natalia Fokina, Maria Kolobuk, hän kuoron puheenjohtaja, sekä hänestä oikealla Ludmila Ivanova.
 
 
 
Luonnonlahjakkuutena tunnettu ja naisjoukkoon kuuluva laulaja Natalia Fokina on varsin loistelias mezzosopraano. Tässä hän esittää omaa sooloaan; "Lyyrinen laulu elokuvasta Serdsa tsityroh". Sydämestä siis kerrotaan lyriikan keinoin. (Elokuvan nimen helpoin käännös taitaa olla Neljä sydäntä, mutta paremmat venäjäntaitajat korjatkoot!).
 
 
Loppukaronkka on muodostunut perinteeksi. Sortavalan kuorolaiset olivat jälleen panneet pöydän koreaksi.

 
Karonkan pöytäseuruetta vielä toisestakin sektorista

 
Leikki kuulu karjalaiseen ilonpitoon - Sortavalassakin. Piiritanssi sujuu vanhaan malliin.

 
Porukan vanhin joutui erikoistehtävään. Naisten punoma juoni oli laittaa Pajapellon ukko Djedja Moros - Pakkasukko-viittaan. Ja jälleen sitä pyöritystä riitti!

 
Tilanne piti ihan ikuistaa. Djedja Moros iz Finlandii, Pakkasukko Suomesta, kuvattiin ystäväkuoron laulajien ympäröimänä. Mikäpä tuossa, ken leikkiin ryhtyy, hän leikin kestäköön!


Noin puolet matkaan osallistuneista majoittui Piipunpihassa. Muut palasivat Suomeen jo lauantai-iltana. Ennen konserttia piti varustautua iltaa varten, joten tässä odotellaan pöytiin tarjoiltua lounasta.

 
Samasta tilanteesta vielä nämä kaksi kuvaa. Ihan vain sitä varten, että kotipuolessa nähdään missä sitä taas rymyttiin.


 
Ja sitten jäljellä ovat enää hyvän joulun toivotukset ensiksi niille, jotka jaksoivat kuvia tänne asti kahlata. Jouluvalaistu grillimökki kotipihalla on monesti päässyt kuviin niin kesällä kuin talvellakin. Nyt se on hennosti jouluvalaistu, mutta kertoo, että lähellä olevaan Pajapellon nurkan taloon odotetaan taas rauhallista joulujuhlaa. Sitä samaa haluamme toivottaa teillekin kaikki hyvät ystävät, lauluveljet, blogin seuraajat ja te muutkin, jotka toivotukset haluatte vastaanottaa!

 
 


lauantai 2. joulukuuta 2017

Niin paljon sanomatta jää


 
Juhannusta Pajapellon nurkassa. Kesä 2013.
 
Pajapellon nurkasta-blogi on ollut vireillä maaliskuusta 2009 alkaen. Kaikkiaan pitkälti yli kaksisataa eri aihepiirejä koskenutta tarinaa olen tänne ladannut. Näihin asti aiheita on pulpunnut mielen syövereistä. Ajattelen nyt pitää vähän lomaa ja palata juttujen pariin sitten, kun sitä "hengen paloa" toivottavasti taas joskus alkaa löytyä.
     Monta asiaa olisi valmiina, mutta viisasta lienee olla niistä vaiti. Ei parane ottaa kantaa maahanmuuttajien asioihin, enempää kuin monella areenalla käytäviin keskusteluihin seksuaali-identiteeteistä tai tasa-arvoisesta parisuhde-teemasta.
     Itsenäisyyspäivän aatossa palaa mieleen Venäjän presidentti Jeltsinin anteeksipyytävät puheet talvisodan syttymiseen liittyvistä tapahtumista. Ei taida olla neljää vuotta siitäkään, kun presidentti Putin sanoi sodan syttyneen Neuvostoliiton tavoitteesta oikaista Suomen itsenäistymisen yhteydessä syntyneitä vääriä rajalinjoja. Myös naapurin historiankirjoitus, jota melko perusteellisesti uudistettiin 1990-luvun alun tapahtumien luomassa - valitettavan ohimeneväksi jääneessä avautumisen kulttuurissa, käsitteli noita sota-ajan tapahtumia suomalaisten silmilläkin katsottuna ihmeen rehellisesti.
     Viikko sitten Venäjän mediassa kerrottiin laajalla tarjonnalla kuinka syksyllä 1939 suomalainen tykistö sulki koko Mainilan alueen uskomattoman tuliholvin alle ja näin käynnisti tuhoisan talvisodan. Venäläisissä kouluissa käytössä olevat historiankirjat tyytyvät vielä ainakin toistaiseksi kertomaan asioista huomattavasti totuudenmukaisemmalla tavalla.
     Suomessakin on tätä päivää, että liki puolet avioliitoista ja muista parisuhteista päättyy ennen pitkää eroon. Rikkoutuneen perheen suurimpia kärsijöitä ovat aina sen lapset. Yhteiskunnan kättä tarvitaan niissä tilanteissa usein. Ammatti-ihmisten työ ei ole helppo, kun monesti työtä vaikeuttaa vielä hyvin riitaisten osapuolien välissä toimiminen vilpittömästi lapsen parasta hakien.
     Helppoa ei ole varsinkaan silloin, kun isä ja äiti ovat eri kansallisuutta. Suomalainen isä ja venäläistaustainen äiti ovat vuosia olleet esillä naapurimaan mediassa. Henki on tavallisesti se, että Suomessa lapsia riistetään mielivaltaisesti vanhemmiltaan ja ettei suomalainen lastensuojelu kestä sitä tarkastellessa sivistysvaltiolle asetettavia vaatimuksia. Venäjän uusi lapsiasiamies ( Anna Kuznetsova, nyt virkanimikkeellä lapsiasiainvaltuutettu) on tällä kertaa siis nainen. Kun hän kävi Suomessa virkakautensa ensimmäisellä vierailulla, kotiin viemisinä hänellä oli myönteisiä arvioita suomalaisen lastensuojelun tasosta, tavoitteista ja lainsäädännöstä.
     Sikäläisen median luomasta kuvasta poikkeavat käsitykset aiheuttivat vastalauseiden myrskyn, ja naapurimaan innokkaimmat kannanotot vaativat uuden viranhaltijan erottamista epäpätevyytensä takia. Kontrastin takia olisi hyvä muistaa monien suurkaupunkien massiiviset ongelmat lasten elämässä.  Venäjällä sanotaan paikallisten asiantuntijoiden arviona, että Pietarissakin katulapsia on vähintään 30.000. Tosin Venäjän sisäministeriön oman arvion mukaan jo 2000-luvun alkuvuosina katulapsia kaupungissa oli edellä sanottua määrää enemmän. Suomalaisethan eivät näitä arvioita pysty laatimaan.
     Suomalaisen sananvapauden uljas lipunkantaja on dosentti Johan Backman. Itä-Suomen yliopiston dosentuuri antanee hänelle osan leipäpuusta valtion kassasta. Sen luulisi velvoittavan esiintymään totuutta kunnioittaen ja tiedemiesmäisellä objektiivisuudella niissäkin asioissa, joita hän pitää esillä Venäjällä kovin paljon esiintyessään. Arvostus rajan takana hänellä on suuri. Jokainen löytää yhden googlauksen takaa puolenkymmentä Venäjän korkeinta arvomerkkiä tai muuta tunnustusta, joita ystävämme Venäjän presidentinhallintoa myöten on saanut käydä vielä viime vuosinakin pokkaamassa.

 
Erään joulunajan näkymä kohti maisemakylän peltoaukeita.

Sen vajaat sata vuotta jonka itse olen maailmaa katsellut, olen katsonut ylöspäin suurvaltojen presidenttejä, pääministereitä tai kuninkaallisia. Näihin olen uskonut ja kokenutkin heidän kannanottojensa olevan viileän asiallisia ja tosiasioihin pitäytyviä. Minulle ne ovat olleet vakaita paaluja joihin voi tietonsa ja näkemyksensä perustaa. Siitä kaikesta on pitänyt viimeisten viiden vuoden aikana luopua. Valheita,  uskomatonta suhmurointia, tosiasioiden vääristelyä ja kansainvälisten oikeuskäsitysten polkemista tapahtuu niin idässä kuin lännessäkin. Mihin tämä lopulta johtaa? Tuskin ainakaan mitään hyvää on odotettavissa. Valitettavan masentavia näkymiä kunniakkaan isänmaamme satavuotisen historian juhlimista varjostamassa!
Niin paljon sanomatta jää, niin alussa sanoin, mutta kuinkas kävi? Ei näköjään Pajapellon ukkoonkaan voi enää luottaa!

 
Kivinen kotikirkkomme on merkinnyt meille kiteeläisille turvaa koko itsenäisyytemme ajan - jopa pari vuosikymmentä sitä kauemminkin.