Kasvatusperiaatteita ja palautetta

Entivanhainen tapa kasvattaa perustui kuriin, jopa nöyryyttämiseen. Varsinkin isät siteerasivat pojilleen usein vanhaa "viisautta": - Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Niin se omakin isä, tosin pahaa tarkoittamatta teki. Kansakoulu tuli läpäistyä tehokkaasti, kun opettaja yritti järjestää pojalle keskikouluun menemisen vuotta ennen kuin aikakaan olisi ollut. Nelosluokka selvitettiin kahdella kesänaikaisella tentillä. Äidinkieli ja laskento. Viitosella ahdisti vähän, kun syventävät opinnot desimaaleista ja murtoluvuista olivat pienet ja osaamisen arvioinnin peruste yhden, vajaan tunnin mittaisen tenttijakson pituinen. Keskikouluun ei päässyt, kun maatilan työt veivät savimontulle jo jatkokursssitalvena 1952, jolloin ikää oli kertynyt vasta 12 vuotta.

Isä sai sodassa pahan sokeritaudin. Niin pahan, että se vei miehen hautaan kolme päivää senjälkeen, kun kahden samassa kylässä asuneen veljen kanssa oli juotu 53-vuotiskahvit. Ehkä isä itse arveli, että vuosia saattaa olla jäljellä vähän, kun yllytteli menemään armeijaan vapaaehtoisena. Ruutupaperille värkkäämässäni ja sotilaspiirin osoitteella postittamassani kirjeessä perustelin sotahalujani isän heikolla terveydellä. Perusteet riittivät: Kutsu Savon Prikaatiin tuli päivämäärälle 15.10.1956. Isä lähti mukaan linja-autoon, joka vei Joensuun asemalle. Kun hän saatteli minut junaan ja lähti kävelemään pois, katsoin junanikkunasta perään ja huomasin hänen pyyhkivän suuria kyynelkarpaloita haljasnahkarukkasensa selkämykseen.

Vasta silloin ymmärsin hänen joskus koviltakin tuntuneissa kasvattajanotteissaan olleen isänrakkauden suuren määrän. Jos lie sanonutkin: Ikinä et tule maailmassa pärjäämään, tai: Isännäksi kun tähän jäät, montakaan vuotta ei mene, kun olet pakkohuutokaupassa ja maantiellä! Kyllähän se aikanaan kirpaisi, eikä tyystin vieläkään ole unohtunut, mutta paha mies isäni ei ollut. Nuorena vitsailin itseironisesti: helpostihan tästä maantielle pääsee, kun matka on näin lyhyt! Silloinen talon pääty kun oli vain kymmenen metrin päässä Matkaselkään ja Sortavalaan ennen sotia vieneestä maantiestä.

Asevelvollisuus päättyi, äsken 18-vuotiaaksi päässeenä, 9.6.1957. Aurankurkeen piti itsenäisesti tarttua keväällä 1958, kun isä sai karjatöillä tapaninpäivänjälkeisenä iltana aivoverenvuodon, 27.12.1957. Se päätti sodat käyneen, muun ohessa liki kymmenen hehtaaria suota käsin pelloksi kuokkineen, konstailemattoman ja rehdin miehen elämän. Jälkeenpäin on surettanut eniten se, että juuri kun sai oman korvansa isän korvan tasalle, isä-poika suhteen piti loppua. Ne kuukaudet jotka yhdessä saimme, kumpikin "sotaväen käyneinä" maatöitä tehdä, jättivät muiston toinen toistansa arvostaneesta työparista. Murrosikäisen pojan tyypillinen mitan ottaminen oman isän kanssa oli jäänyt taakse. Luvassa oli monia hyvän ihmissuhteen vuosia. Oli luvassa, mutta unelma ei saanut toteutua.

Se, joka on molemmat vanhempansa hautaan kantanut, on käynyt omassa elämänkoulussaan yhden luokan lisää. Enää ei ole edestälähtijää, oma vuoro on seuraavana. Silti se ei ole se suurin asia, suurin on se, kun ymmärtää, kunka monta hyvää sanaa jäi ainiaaksi omalle äidille tai isälle sanomatta. Ainakin minulle se on ollut yksi elämäni kovimmista paikoista. Kuitenkin sanon, kun keväällä täyttyy jo seitsemän ja nolla: Hyvät vanhemmat, hyvä isä minulla oli, olisinpa omalle pojalleni osannut samanlaisen miehen mallin tarjota! Mitä se oli, arviointi jää muille, itse olen siinä jäävi, jäävi mitä suurimmassa määrin.