Lapsuuden traumat

Taaksejääneen Ylen juhlavuoden ohjelmissa haastateltiin suuri joukko suomalaistaiteilijoita. Eräs heistä joka jäi mieleen, oli näyttelijä Laura Jussintytär Jurkka: - Lapsuuskodissani oli hyvin vaativa ilmapiiri, mikään suoritukseni ei ollut isän mielestä tarpeeksi hyvä. - Siksi kaikessa myöhemmässä työssäni taiteilijana huutaa kaiken lävitse yhä sisälläni oleva pieni tyttö: "Hyväksykää minut".

Selvästi vaikuttunut haastattelija sanoi: - Uskon että tuon kokemuksesi voi jakaa moni tätä kuunteleva. Siihen vastasin toimittajalle, tosin niin hiljaa ettei sitä koko Suomen kansa kuullut: kyllä kyllä, täältäkin nousee yksi käsi! Silti, onko todella niin, että koko elämä menee lapsuudenkokemusten takia pieleen. Vai voisiko ihminen olla kuin lintu, josta virsi kertoo:

"Kuin vesilintu lahdella käy alle vedenpinnan, ja huuhdottuaan sulkansa, taas nostaa puhtaan rinnan". Jos siis voisi puhdistua linnun lailla, voisi päästä lapsuuden traumoistaankin. Mutta kuinka syvällä pinnan alla silloin ihmisen pitäisi uskaltaa käydä? Uskallammeko sen tehdä!

Vanhin setäni oli syntynyt vuonna 1900. Koulu jäi kesken kun suuttunut opettaja ajoi pojan tunnilta ulos ja huusi perään: - Sinun pääsi ei ole koiranpäänkään arvoinen. Suuttumuksen aiheutti pojan niskurointi. Edellisenä päivänä koulumatkalla päänsä loukannut ja veljiensä tervalla tohtoroima poika ei yksinkertaisesti saanut kiinnitarttunutta hattua pois, mutta miehinen ylpeys esti syyn kertomisen opettajalle.

Todistus jäi saamatta. Lahjakas, verisesti loukattu poika ei senjälkeen kotikylän koulunovea avannut. Puuseppä ja rakennusurakoitsija Heikistä silti kasvoi. Kiteen Osuuskassan aikaisempi toimitalo kirkkomäen vieressä oli eräs hänen urakointinsa tulos. Paikalla on nyt tarpeettomaksi jäänyt telelaitoksen ruma, itkumuuria muistuttava laitesuoja. Jatkosodan vuosien urakat Matkaselässä, suuri liikekiinteistö ja sen viereen rakennettava hotelli, piti "asemapäällikön vaihtumisen takia" heittää kesken. Rakennuttaja ei lannistunut, vaan vei urakoitsijan mukanaan Varkauteen ja aloitti liiketoiminnan Heikin rakentamissa kiinteistöissä siellä.

Mies huomattiin. Seuraava pesti tuli kuukausipalkkalaiseksi Ahlströmin Varkauden tehtaan kunnossapito-osaston puusepänverstaan pomona. Työ jatkui sotakorvauslaivojen sisustamisen johdossa, ensin Varkaudessa. Pätevyyskin tuli tunnustettua todistuksin: Keskuskauppakamari myönsi työnantajan esityksestä Heikille kaksi perättäisille päiville päivättyä pätevyyskirjaa: Puuseppäkisällikirjan ja huomiselle päivätyn puuseppämestarin mestarikirjan. Eihän sitä nyt suoraan puuseppämestariksi, mitähän ihmiset siitäkin olisivat sanoneet!

Nyt Heikillä oli Neuvostoliitosta työn jälkeä valvomaan tulleille komissioille mustaa valkoisella, oli näytettävää, kun kysyttiin: Missä dokument? Työmaa siirtyi Haminaan, sillä laivakoko tuli jo niin suureksi, että maakuljetuksena saatiin juuri ja juuri vietyä pelkkä runko kokonaisena telakalle. Sisustustöissä oli parhaimmillaan mukana nelisenkymmentä miestä. Haminassa laivoja, jotka tunnettiin nimellä joki-merialus, saatettiin Heikki Havukaisen ja hänen työporukkansa voimin valmiiksi 42 kappaletta. Kun sotakorvaustoimitukset päättyivät, tehtiin tavallisella kauppasopimuksella vielä puolenkymmentä laivaa Neuvostoliittoon toimitettaviksi.

Huusiko setä-Heikin sisällä muisto lapsuudesta: hyväksykää minut? En osaa vastata. Joskus setä sentään sanoi: Kyllä miehellä pitää sisu olla! Ehkä se kertoi jotakin. Setäni hautajaisissa syksyllä 1983 hänen ainoa lapsensa, tytär perheineen, oli lähin Heikin omaisjoukko kahden veljen lisäksi. Tytär pyysi minua lausumaan joitakin mietteitä edesmenneen rakentajan muistolle. Yritin valita sanani niin, että pääviesti poislähteneelle, omaisille ja saattoväelle olisi tämä: Heikki, vielä kerran, kyllä, kyllä me kaikki sinut hyväksyimme!