Mieleenmuistumia taiteilijauraltani, osa 1.

Ensimmäisen roolini seuranäyttämöllä tein syvästi puhuttelevana ukkohahmona Antti Nyppeli. Näytelmän Miehet asialla oli kirjoittanut Artturi Leinonen. Lupaava debyyttini ukoksi noteerattiin. Ukkoutta syventävää porautumista juurevan maalaismiehen sielunmaisemaan pääsin tekemään jo heti seuraavana talvena. Tulkitsin edelleen samaa kirjailija Leinosta näytelmässä Kapituliherra: Monijännitteinen ihmissuhdedraama nosti esiin kirkonmiehen ristiriitaisen, riipovan taistelun papinviran ja perinnön kautta sielunhoidon rinnalle tulleiden maallisten ammattien, nahkurinverstaan ja sekatavarakaupan kanssa.

Alfred Hitchcockmaisella tavalla kehittyvään, hiukset pystyyn nostattavaan hirvittävään epätietoisuuteen, pystyin tuomaan leppeän tuulahduksen perisuomalaisesta, juurevan maaseudun topeliaanisesta rauhasta. Rasvanahkaa ja parkitsemistarvikkeita myyskentelevä kauppamatkustaja, ikääntyvä kirkkoherra ja esittämäni Muuan Ukko Matikainen, olivat dramaattinen voimakolmio, joka ei kertakaikkian voinut olla jättämättä pysyvää jälkeä kenenkään mukanaolleen katsojan sieluun. Sivuhahmoiksi siinä jäivät niin kanttori, pappilan piika, kuin ruustinnakin! Muuan Ukosta puhutaan vielä, suitsutti kritiikki.

Seuraavalla, nyt jo rakettimaisesti kehittyvän urani kolmannella näytäntökaudella, tulkittavakseni uskottiin tunnetusti vaativa Suihkon ukon rooli Kyllikki Mäntylän näytelmässä Opri ja Oleksi. Näyttämölle tuloni verkonpaikkauskäpy kädessä, Näkin soiton, ihmistä suurempien voimien olemassaolon tunnustaminen keskustelussa Oprin kanssa: oi,voi. Se ei jättänyt ketään kylmäksi! Mahtava roolityöni herätti taidepiireissä laajan keskustelun. Valitettavasti tuo kaikki, sen aikaisen alkeellisen tiedonkulun takia, joutui jäämään vain kotimaisille foorumeille.

Ura eteni. Ensirakastajan rooli minulle annettiin seuraavaksi, lähinnä salskean muotoni ansiosta. Nyt olin tohtori Alfred Helsky Artturi Leinosen näytelmässä Sakset. Pidän takaiskuna lupaavalle taiteilijauralleni sitä, että lähinnä kirjailijan taitamattomuudesta johtuen, roolihahmoni avautui katsojille näytelmän konnana. Saattoi olla, että pääkaupunkikriitikot kokivat tuon suoritukseni flopiksi. Sen näen syyksi siihen, että roolityöni laajaa arviointia Hesarissa ei sillä kertaa näkynyt. Paikallisella tasolla, kuten Savonlinnassa, minua pidettiin Clark Gablen ilmettynä reinkarnaationa. Korkeampaan kulttuurin perehtymättömät joensuulaiset, oman kapean havaintopohjansa takia, näkivät minussa Mulon Partasen, joka varsinkin hevosmiehille on tuttu Maiju Lassilan näytelmästä Tulitikkuja lainaamassa.

Varsin vakaa ja arvostettu, ihmisyyden syvimpiin syövereihin viiltävä tulkinta minulla oli, kun esitin pääroolia Kyllikki Mäntylän näytelmässä Kala-Tirri. Bravoo, bravoo-huudoista ei tullut loppua! Siksi tuo, 1962 ensimmäistä kertaa tapahtunut upea teatterin palkeille nousuni Tirrinä, oli suuren kansanliikkeenomaisen pyyntövyöryn takia pakko uusia. Kun kohosin täyteen mittaani taas, vuosi oli 1981. Vain roolipuolisoni Anna-Mari, emäntä Aira Kankkunen Kiteenlahdesta, oli alkuperäisroolissaan. Aikaisemmin naapurintytöstä leivottu koulutyttö, Laurosen Kaarina, oli kokenut sukupolvenvaihdoksen. Näyttämölle pirahti näet silloin 15-vuotias oma Katri-tyttäreni.

Ukkona kun olin, istuin rooliini vakaasti kuin vanha suomalaisisäntä kirkonpenkkiin. Vierailijana tulkitsin niin Tsehovia, kuin Eugene O Neilliä, mutta suomalainen ukko pohjimmiltani aina olin. Nyt vanhuudessa, kun katselen jäänyttä uraa, mietin ehtymättömän luomisvoimani lähteitä. Mistä, todellakin, mistä se oikeastaan nousi? Kaksi vahvaa taustaa löysin, ensinnä: Jo kolmannessa polvessa perintönä langennut arkityö kyläseppänä, toi taustaani karismaattisen hehkun, jonka alkuperäksi ihmiset alitajuisesti kokivat Ilmarisen ahjon kellanpunaiset loimut.

Toiseksi: Kun katson itään kodistani vanhan Sortavalan maantien varressa, Laatokan rannalla, vain kuudenkymmenen kilometrin päässä, istuu Pedri Shemeikasta muistuttava patsas. Ja etelässä, parin hevosenjuottovälin takana matalasta vanhuuden majastani, kovalla työllä ansaitusta rauhan tyyssijasta, seisoo yhä Lönnrotin petäjä. Minulle ne luomistyötäni ajatellen, ovat merkinneet monumentteja, jotka alati mielessä olevina velvoittivat jatkamaan karjalaisen sanallisen ilmaisun maailmanlaajuisesti tunnettua perinnettä. Sitä, jota Pedri Shemeikka ja Juhana Kainulainen osaltaan, jo kauan ennen minua, ovat kansakuntamme kollektiiviseen muistiin kylväneet!

Toivon ettei tätä tulkita kansamme pyhien arvojan halventamiseksi, kun joudun toteamaan, että otsaryppyni ovat selvästi syvemmät kuin Sibeliuksella aikanaan. Myöskään taannoin juhlitulla Mika Waltarilla ei missään vaiheessa ole ollut yhtä suurta känsää leuanpäässään, kuin millainen minulle, miltei koko elämäni ajaksi, on samaan paikkaan suotu!

Luulen että viimeistään tässä vaiheessa lukijalle herää aiheellinen kysymys: Noteerasiko yhteiskuntamme millään tavalla tuollaisen lahjakkuuden mittavan elämäntyön? Siihen haluaisin itse vastata: kyllä huomattiin. Se tapahtui vuonna 1994, kauneimman kesän umpujen alkaessa turvota. Turvoksissa olivat silloin myös omat polvet, nilkat ja jonkun verran pääkin. Taiteilijaeläkkeen antoivat. Tunnetusti olen hyvin vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä. Siksi pyysin verhoamaan minulle osoitetun arvostuksen huomiota herättämättömään muotoon. Pyyntö täytettiin ja asiakirjaan merkittiin: Sadan prosentin liikuntainvalidi. Siihen päättyi maineikas urani Thalian temppeleissä!

Muutamien sitä seuranneiden vuosien kuluessa navan alapuolella oleviin raajoihini asennettiin neljä julmetun komeaa proteesia. Mikäpä tässä nyt on glorioituna ukkona olla!
Katson tarpeelliseksi kertoa mahdolliselle arvioijalleni sen, että vaikka koenkin tehneeni merkittävän taiteilijauran, lisään myöhästyneen parenteesin: Kerronnan itseä vähättelevä tyyli on lainattu suomalaisten poliitikkojen omaelämänkerroista.