lauantai 21. joulukuuta 2013

Erilainen vuosi




Joulun alla valoa on vähän. Pajapellon nurkasta katsoen vielä aamuyhdeksältä aurinko vasta lupailee esilletuloaan. Silloinkin vain, mikäli pilvipeite ei ole sitä varjostamassa. Tällä kertaa aurinko oli ohuen harson takana.
 Tähän ikään ehtineelle on ennättänyt tulla hyvinkin tutuksi tämä "talonpoikainen vuodenkierto". Ilmaisua käytetään monesti joulunajan  puheissa ja kirjoituksissa. Usein silloin tahdotaan viitata perinteeseen, joka laajasti yhdistää meitä suomalaisia. Totta on, että useimmilla meistä suvun taustalta löytyvät talonpoikaiset juuret.

Mennyttä vuotta omana kokemuksena täyttivät nyt  monet aikaisempiin vuosiin verrattuna erilaiset asiat. Elämänkirjo toi toki pettymyksiäkin, mutta valoisat muistot ovat päällimmäisinä. Suurimpina asioina ovat mielessä useat oman perhepiirin juhlat ja niihin liittyneet sukulaistapaamiset. Yhteisiä muistoja elvytettiin monissa keskusteluissa ja tuntui taas kerran, että kiinnittyminen omiinkin juuriin sai lisää elinvoimaa.

Harrasteporukoissa oli monenlaisia tapahtumia. Mieskuoron piirissä toteutettiin matkoja ja järjestettiin esiintymisiä, Kiteelläkin kaksi konserttia. Motoristitovereitten kanssa ennätettiin ajella Suomen kesässä lukuisia yhteisiä matkoja. Havukaisten sukuseuran puheenjohtajuuskin työllisti. Kaiken muun touhun ohessa pihapiirissä oleviin polttopuupinoihin tuli omin voimin tehdyksi melkoinen uusi pätkä komeita koivuhalkoja.

Kiteen Kirja-Infossa oli kirjan myynninedistämistapahtuma 7.12.2012. Tarjoilimme glögiä ja piparkkuja. Aika paljon väkeä ennätti paikalle ja kolmisenkymmentä kirjaa käärittiin joulupaketeiksi.
Allaolevaan kuvaan on tallentunut näkymä kirjakaupan sisältä, myös Kiteenlahti-kirjapinoineen ja glögitarvikkeineen.

Uskon, että hyvin monella ikäpolvemme ihmisellä on omasta kesästään paljon samanlaisia, osaksi meille yhteisiäkin muistoja. Itselle isoina kohokohtina vuodesta 2013 ovat jääneet mieleen myös Kiteenlahti-kyläkirjaan liittyvät asiat. Kirjan valmistuttua joulun alla 2012 alkoivat sen levittämiseen liittyneet askareet. Oman kylän pikkujoulussa kirja lähti miltei jokaisen mukana olleen kyläläisen matkaan. Kiteen kirjakauppa kääri pitkälti toistasataa kirjaa lahjapaketeiksi viime vuoden joulun pukinkontteihin. Jonkin verran niitä noudettiin kotoammekin. Useissa asiaan liittyneissä tapaamisissa veresteltiin yhteisiä Kiteenlahti-muistojamme.

Tämä kuva on monelle tuttu viime elokuulta. Tässä se vielä kerran muistuttaa Kiteenlahti-kyläkierroksen saamasta mielenkiinnosta. Paikka on Välivaaran sotilasmuistomerkki.
Jo viime joulun tienoilla esitettiin useammalla suulla toive kylään tutustuttavan kiertoajelun järjestämisestä. Sellainen saatiin ajoiksi elokuun alussa. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet bussiin. Ilmassa jäi leijumaan toive samanlaisen tapahtuman järjestämisestä tulevana kesänä. Sellaista on jo suunniteltu - ja täydennetyllä ohjelmalla. Tapaamme siis aiheen piirissä, jos ikää ja terveyttä riittää!

Itseäni ilahdutti se runsas palaute, jota alkoi eri yhteydenottotavoilla tulla kohta vuoden 2013 alussa. Sain useita kirjeitä, sähköposteja ja puhelinsoittoja. Teema oli kaikilla yhteinen, tavalla tai toisella  ne koskivat kotikyläämme Kiteenlahtea ja siitä tehtyä kirjaa. Jo joulunaikaan 2012 sain monilta tutuilta kiitollista ja kannustavaa  arviointia. Lukijat kertoivat löytäneensä paljon omaa itseään lähellä olevaa asiaa ja valokuvista nuoruudenajan tuttujaan. Hyvänä asiana nähtiin, että ainakin muutama palanen oman kotikylän historiaa oli viimein saatu kansien väliin.

Toki eräillä oli näkemyksiä ja huomautettavaa siitä, etteivät kaikki kylän kulmakunnat olleet kirjassa yhtä laajasti esillä. Se onkin totta. Tietysti painotuksia olisi voinut toisinkin miettiä, mutta kuitenkin hyväksyttänee se, että teos kuin teos tahtoo useimmiten olla tekijänsä näköinen. Eri artikkeleissa kyllä ainakin sivutaan  kaikkia kylän alueita, mutta Niemenpuoli tulee enemmän esiin järvenlaskuja ja jokiperkausta koskevissa tarinoissa. Lisäksi se Kiteenlahden kylän jonkinlaisena keskuksena kauppoineen ja seurantaloineen nousee tahattomasti erikoisasemaan.

Se, että itse olin kirjan kokonaan toimittanut, tietysti näkyy lopputuloksessa. Toisaalta näin tehtynä työ vastasi parhaiten omaa näkemystäni ja sain tavoitteeni läpi kenenkään kanssa asioista kiistelemättä. Täysin kirjoittajansa diktaattina kirjaa ei silti voi pitää, sillä tekstien eri kehitelmävaiheet olivat monien hanketta seuranneiden tuttavien ennakkoon lukemia. Heiltä sain arvokasta palautetta, jota pyrin parhaan ymmärrykseni mukaan hyödyntämään. Lisäksi taustalla oli noin kymmenen vuoden freelance-toiminta monien suomalaisten aikakauslehtitalojen toimitussihteerien ohjauksessa. Sekin antoi varmuutta ja uskallusta.

Kun silti edelleen koen olevani puhtaasti harrastetason kirjoittaja, korkeaa osaamista ei voi vaatia. Sitä taustaa vasten on oltava kiitollinen teoksen saamasta kiinnostuksesta, joka realisoitui hyvänä myyntinä. Jo keväällä kirjan painos meni loppuun. Ajattelinkin, että kun lopputulemana olin päässyt taloudellisesti jokseenkin "kuiville", oli aika katsoa hektinen projekti päättyneeksi. Toisin kuitenkin kävi; kohta juhannukselta piti alkaa suunnitella pienen lisäerän painatusta. Ongelmaksi nousivat kustannukset. Teoksen myyntihintaa olisi pienestä painoksesta johtuen pitänyt nostaa noin kympillä. Se olisi saattanut olla monen ostajakandidaatin mielestä liikaa. 
 
Kirjapaketit on tarkastettu välikuormauspaikalla Kuressaaressa. Nyt olemme paluumatkalla Tallinnan satamassa. Ajankohta on elokuun 17. päivä.
Ratkaisu löytyi eteläisen naapurimaan puolelta. Lisäkirjat valmistettiin Virossa, josta kävin paketit henkilökohtaisesti noutamassa. Hintaetu oli sen suuruinen, ettei kirjan myyntihintaa tarvinnut muuttaa. Uutta painosta odottaneetkin ovat nyt jo oman kirjansa saaneet, hekin vain vuosi ensipainoksen julkistamista myöhemmin. Lähes kaikki toisen painoksen kirjat levittyivät laajalle alueelle ympäri Suomen. Vieläpä yksi meni Ranskaan, yksi jo aikaisemmin Kanadaan ja samoihin aikoihin Yhdysvaltoihin toinen. Nyt on viimein aika hengähtää!

Vuosi oli erilainen: Se oli sitä hyvässä mielessä. Paljon sellaisia asioita tapahtui, jotka varmasti säilyvät nyt jo ikääntyneen miehen muistin lisäksi oman perhepiirin jäsenten mielissä. Toivottavasti myös lukuisille ystäviini lukeutuville ihmisille on syntynyt paljon muistikuvia jäljelle jääneestä lämpimästä kesästä 2013 - myös Kiteenlahti-teemaan liittyen!

Kiten mieskuoro oli järjestämisvastuussa, kun seitsemän mieskuoroa kokoontui yhteiseen konserttiin Arppensaliin Kiteen koulukeskuksessa. Kuva on suurkuoron harjoitustilanteesta ja "johtajanpuikoissa" on Kiteen mieskuoron johtaja Hannu-Heikki Hakulinen. Ajankohta oli 16.11.2013
Kuorotoimintaa edustaa tämäkin otos. Sortavalassa täytti sikäläisen ystävyyskuoromme puheenjohtaja ja saman kuoron perustajajäseniin kuuluva Maria 70 vuotta. Kuvassa ovat molemmat kuorot ja muu juhlaväki yhteisessä potretissa. Päivänsankari istuu keskellä kukkakimppu sylissään.
Olitte kaikki tärkeitä ihmisiä, kiitän teitä hyväksi tuntemastani läsnäolosta; niin pieniä tappioita kuin vähän niitä suurempia voittoja yhdessä kokiessamme. Toivotan teille kaikille Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta! Tavataan taas, kun saamme nämä kiireet, ilot ja joulun ajan suuret tunteet eletyiksi. Blogianikaan en aio unohtaa!
Kankaalan Pekka.  

Pajapellon ukko oli kiteeläisen itsenäisyyspäivän 2013 juhlapuhujana. Pöntön takana olevan papparaisen kuvasi Olavi Lautamäki.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Ajatuksia itsenäisyyspäivänä 2013.


Keski-Karjalassa juhlittiin tänään itsenäisyyspäivää 2013 - kuten lukemattomilla muillakin paikkakunnilla Suomessa. Täällä kokoonnuttiin ensiksi messuun kivikirkossa ja sitten seppeltenlaskuun sankarihaudoille. Kiteen mieskuoro oli mukana juhlistamassa näitä tapahtumia. Itse olen ollut laulajajoukossa pyöreät 50 vuotta, syksystä 1962.

Seurakuntakeskuksessa ohjelmasta vastasivat nuoret. Olli Mikkonen esitti pianosävellyksiä ja oli myös yhteislaulujen säestäjänä. Nuori Anniina Luukkainen loihti harmonikastaan hienoja sovituksia sävelmiin, joista osa oli entuudestaan tuttuja, tosin alkuperäisellä sävelasullaan.

Tervehdyssanat lausui valtuuston puheenjohtaja Sinikka Musikka. Kiteeläisen nuoren tervehdyksen juhlaan toi Emilia Rouvinen. Molemmilla oli painokasta, mutta kauniilla sanoilla kerrottua sanomaa, näkemyksiä suomalaisesta itsenäisyydestä.

Olin saanut pyynnön tulla juhlapuhujaksi. Jotenkin kokemus oli, löydänkö sopivia sanoja? Itse valitsemanani teemana oli ajankohtaisuutensa takia Keski-Karjala, sen seutukuntanimen muodostuminen ja vuosikymmenten aikaisia toimia nimen alla. Tätä hetkeä tarkastelin myös - jotakin yritin sanoa tulevaisuuden näkymistäkin. Osa juhlassa sanomaani on tämän lukijalle entuudesta tuttua, etenkin joistakin blogikirjoituksistani. Niinpä pari- kolme vuotta sitten arvelemani kehitys on suurinpiirtein toteutumassa. Siltä osin on tarvinnut vain muuttaa tekstien aikamuodoista futuuri preesensiksi!

Joulukuun alussa päivä on hyvin lyhyt. Jos vielä sattuu olemaan sumuinen pilvisää, valoa on enimmilläänkin hyvin vähän. Yksi iltapuhde itsenäisyyspäivänviikolla oli sentään valoisampi. Aurinko laskee Hyypiinjärven taakse.



Arvoisa juhlayleisö!
Juhlapuhe, Pekka Havukainen itsenäisyyspäivänä, Kitee 6.12.2013

Elämme aikaa, jossa keskusteluja monesti leimaavat sellaiset sanat kuin työssäkäynti- tai sote-alue, erikoissairaanhoitoalue ja vastuukuntamalli. Aina kuitenkin on kysymys jonkinlaisista alueista. Kun itse olen kuluttanut yli 30 elämäni vuotta osittain kunnallishallinnon piirissä, haluan tässä palauttaa mieliin erään alueen kehityskaarta. Lienee helppoa arvata, että silloin kyseessä on Keski-Karjala.

Asioiden maapalloistuminen ei saa harhauttaa meitä ajattelemaan, että omaa elinympäristöämmekin koskevat  päätökset osattaisiin tehdä muualla. Näin ei ole. Keskikarjalaisina ja kiteeläisinä meillä pitää olla rohkeutta tarttua asioihimme ajallaan.  Siksi juuri nyt on uskallettava tehdä sellaisia päätöksiä, jotka parhaalla tavalla tukevat yhdessä monen vuosikymmenen ajan rakentamaamme talousaluetta. Omien saavutusten topakka puolustaminen on vähintään yhtä arvokasta, kuin repivät hyökkäykset.

Ihmisten rakentamassa elinympäristössä on aina ollut kunta- tai muusta rakennejaosta riippumatta erilaisia toimintakokonaisuuksia, mutta seutukunta-ajattelu sai tuulta purjeisiin vasta 1960-luvun lopussa. Hallintoon tuli elementtejä, jotka tukivat talousalueisiin pohjautuvaa väliporrasta läänien ja peruskuntien lisäksi. Erityistä merkitystä asia sai seutukaavaliittojen perustamisen myötä. Kuntien kaavoitus oli silloin vielä lapsenkengissä. Kun taajamat alkoivat kehittyä, tuli tarve päästä pois poikkeusluvilla tapahtuvasta rakentamisesta. Haluttiin myös parantaa kokonaistarkastelua rakennuskaavojen avulla. Seutukaavoitus taas oli kiirehtimässä kunnanosakaavojen laatimista.
  
Vuonna 1960 Kuopion läänistä itsenäiseksi erotettu Pohjois-Karjala oli läänien eturivissä, kun aluesuunnittelu suomalaisessa periferiassa lähti todella liikkeelle. Siksi Pohjois-Karjalan seutusuunnitelma valmistui painoasuiseksi kirjaseksi jo vuonna 1967. Siinä hahmoteltiin maakuntaan kuusi kehittämis- ja tarkastelualuetta, joista eteläisin oli nimetty Kiteen seutukunnaksi.
   
Uhkaavaksi koettu nimi kokosi alueelle yhteisen tahdon, jonka voimalla se saatiin vuosien kamppailun tuloksena muutettua nykyiseen muotoonsa. Lopullinen vahvistus alueen nimeen tuli viimeistään silloin, kun uuden kansanterveyslain vaatimassa järjestelyssä muodostettiin Keski-Karjalan kansanterveystyön kuntainliitto.
  
Uusi kansanterveyslaki vuodelta 1971 antoi vauhtia rakennekehitykselle ja pani Keski-Karjalassakin kunnat hakemaan uutta mallia yhteistyölle. Silloisten viiden kunnan terveyskeskusmalli kaatui Tohmajärven vastustukseen. Väännön tuloksena Tohmajärvi-Värtsilä sai omansa. Vuodet ovat tuoneet jälkikäteistietoa noista ajoista. Nyt ymmärretään paremmin sekin, miksi valtiovallan alkuaan tiukka linja yhteisestä kansanterveystyön kuntainliitosta koki muutoksen perustamisneuvottelujen ollessa jo käynnissä. Mutta se on asia, johon on tarpeetonta enää palata.
   
Yleensä 1970-lukua voidaan pitää menestystarinana Keski-Karjalalle. Uutta teollisuutta syntyi paljon Kiteelle, Kesälahdelle ja Rääkkyläänkin. Se pysäytti muuttoliikkeen ja toi kasvavat verotulot kuntien kassoihin. Valtionhallinnon omia rakenteita laajennettiin. Kuntiin voitiin perustaa  uusia virkoja ja toimia korkeitten valtionosuuksien turvin. Hallintomiehet, jossa joukossa itsekin olin mukana, olivat tyytyväisiä.

On perin tavallista, että osa tuloksista kirjautuu yksittäisten hallintomiesten ja -naisten osaamisen tiliin. Se kyllä pitää paikkansa, että todellista johtajuutta ja sen arvostamista Keski-Karjalassa niihin aikoihin oli, eikä muukaan päättäjäjoukko ollut perässä hiihtävää väkeä. Ja vaikka myöhempiä epäonnistumisia arvostelisikin, ei voida osoitella sen enempää kansanedustajia kuin muita puolueaktiiveja. Ratkaisut syntyvät yleensäkin monien kompromissien summana. Vallassaololla on hintansa, vaikka maksajiksi joutuvatkin usein ne, joiden etu ei ole ainakaan suurimpana mielessä, kun päätöksiä nuijitaan.

Keski-Karjala olisi ollut jo 1970-luvulla ainakin askeleen pitemmällä yhteistyössä, mikäli valintana olisi ollut koko seutukuntaa kattava terveyskeskusmalli. Mutta näinkin räpisteltiin pyöreät kolme vuosikymmentä. Ikävä kyllä, muutamat vuodet Helli-liikelaitoksen nimen alla Keski-Karjalassa eivät olleet täkäläisen sosiaali- ja terveystoimen kunniakkainta historiaa. Onnistuessaan liikelaitos olisi voinut rakentaa keskikarjalaista yhteenkuuluvuutta. Valitettavasti vaikutus oli päinvastainen.

Talousalueen yritykset kaupan ja elinkeinoelämän piirissä ovat käyneet läpi oman kujanjuoksunsa. Osuuskaupparintamalla syntyi rakentavassa hengessä neuvoteltu yhteistyö Kiteen osuuskaupan, Rääkkylän osuuskaupan ja tohmajärveläisen Yhteishyvän kanssa. Tosin Keski-Karjalan osuuskauppa sittemmin fuusioitui PKO:hon. Silloinkin kuviot sujuivat niin, ettei riitoja käyty eikä jäsenistö tuntenut etujaan poljetun.

Siitä olisi ollut opiksi otettavaa esimerkiksi metsänhoitoyhdistysten aluerakennetta 1980-luvulla justeeratessa. Tosin tätä nykyä seutukuntapohja siellä on historiaa, kun toimiala on järjestetty nykyään koko maakuntaa kattavan organisaation alle. Mutta menneet ovat menneitä. Nyt on turhaa haikailla epäonnistumisia.  Viimeisimpinä sinnitellyt lähivakuutusryhmäkin on sulautunut osaksi Tapiola-kokonaisuutta. Sitä kehitystä alaa tuntevat osasivat kyllä ennakoida. Voimavaraksi voidaan nähdä, että vastuut lepäävät jatkossa leveämmillä harteilla.

Kuten edellä jo viitattiin, kielteistä kehitystä ovat olleet sosiaali- ja terveystoimen irtiotot Rääkkylässä ja Tohmajärvellä. Monikymmenvuotisesta yhteisestä elosta, jopa hyötymisestä  Kiteen kupeessa, ei tässä tilanteessa nähty olevan juurikaan arvoa. Se on valitettavaa, kun itse 1960-luvun lopusta asti mukana olleena muistan sen hyvän hengen, jolla lääkärien vastaanottotiloista tai terveyskeskuksen vuodepaikkojen sijoittelusta esimerkiksi Kesälahden ja Rääkkylän suuntaan sovittiin.

Jokunen vuosi sitten julkisuuteen tullut luonnos uudesta kuntajaosta Pohjois-Karjalaan ei meille ollut yllätys. Oikeastaan se oli valtiovallan tunnustus työstä, mitä hallintomiehet ja talouselämä ovat koko sotien jälkeisen ajan nyt jo entisen läänin eteläisellä alueella tehneet. Objektiivisesti katsoen Keski-Karjala oli siinä saanut vielä yhden mahdollisuuden. Uskon, että niin asian näkivät ainakin ne, jotka aidosti kantavat huolta omaleimaisen Keski-Karjalan seutukunnan tulevaisuuden puolesta.

Näköalat ovat edelleen huonontuneet talouden taantuessa. Kuntapäättäjien haivenet harvenevat niukkuuden jakamista pohtiessa. Keski-Karjalassa jyllää silti isäntämieli. Sen määrää osoittavasta sitaatteihin asetetusta "taseesta" voisi huoleti saneerauksena leikata vaikka kolme neljännestä ja jäljellekin sitä lajia jäisi vielä riittävä määrä.

On harmi, ettei samansuuntaista näkemystä alueen yhteisestä ja edelleen itsenäisestä tulevaisuudesta tunnu löytyvän. Siksi olisi tarpeellista taas kerran vilkaista karttaa! Ympärillä olevat keskittymät, lähimpänä Joensuu, alkavat kohta tuntua turvantuojilta, eikä uhkilta, kuten näihin asti on ajateltu. Jäljellä olevat kolme kuntataloutta eivät muodosta kovinkaan vahvaa talousmahtia, vaikka valtio Keski-Karjalan saman kuntavaakunan alle pakottaisikin. Mutta yrittänyttä ei laiteta!

Kiteeläisinä olemme juuri saaneet uuden kaupunginjohtajan. Eräs asia, johon hän joutuu ottamaan kantaa, on yli 380-vuotiaan karjalaispitäjän tuleva kohtalo. En usko, että hänen ratkaisunsa on toimia saattohoitajan roolissa ohjaillen vanhusta arvokkaasti Joensuun "multiin". Paremminkin tavoite on palauttaa kuntatalous nykyistä terveemmälle tolalle ja vahvistaa Kiteen asemaa seutukunnan kehityksen veturina - kaikesta huolimatta!

On siis aika haudata kaappien vanhat luurangot ja sotakirveet. Virkarakenteitten purkautumisen pohdinta ja tuo turha isäntämielikin kuuluvat niihin seikkoihin, jotka on viisainta jättää neuvottelijoiden eväsrepusta kotiin. Nyt pitää tähdätä eteenpäin. Keski-Karjalassa on syytä asettua pikaisesti yhteen ruotuun, olkoon uuden kunnan nimenä vaikka perinteiltään kunniakas Värtsilä!

Vielä muutama sana, vaikkakin kuulijan mielestä ehkä puheen alkuperäisen aiheen ulkopuolelta:

Marraskuun viimeisten viikkojen aikana Suomen hallitus rutisti kiireisesti kokoon suurta rakennepakettia. Kun se puolitekoisena julkistettiin perjantaina 29.11., valtiovarainministeri Urpilainen nimitti sitä julkisen talouden korjaussarjaksi. Mantraansa unohtamatta pääministeri luonnehti tuotetta asiakirjaksi, "jolla taataan suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle onnellinen tulevaisuus".  Toivottavasti näin on!

Suurimmat säästöt olivat kuulemma löytyneet vanhustenhoidon ja toisaalta nuorison koulutuksen sektoreilta. Näihin asti sinne oli näköjään syydetty sumeilematta yhteisiä rahojamme. Itseni lisäksi moni muukin oli luullut aikaisemmin, että nimenomaan noille aloille rahaa tarvittaisiin tuntuvasti lisää.

Tasan kolme viikkoa sitten kirjoitin mielipidekirjoituksen teemasta hoitotahto. Lähetin tekstin useaan suureen päivälehteen, joissa se samana viikonvaihteena julkaistiin.  Tapani Kiminkinen sai Keskisuomalaisen lauantaina 16.11. saarijärveläiseen aamukahvipöytäänsä. Se kirvoitti hänet lähettämään minulle sillä istumalla sähköpostia: "Hyvä kirjoitus, tuosta asiasta olin eilisiltana paasaamassa Haapajärvellä. Terveisin, Tapsa"

Näin hän oli meidän kaikkien yhteinen "Tapsamme", vaikka olinkin nähnyt hänet vain kerran, ja silloinkin parinkymmenen metrin päästä!

 Karjalaiseen jutunpätkä painettiin maanantaina 25.11. Siellä tekstin viimeinen kappale jätettiin pois. Toimittaja pyysi käsittelemään sen osan teemaa erillisessä kirjoituksessa. Asian tultua nyt yhä enemmän ajankohtaiseksi, otan nuo poisjääneet rivit tähän puheeni loppuun. Kuulija voi itse päätellä oliko niihin perustetta:

"Lieneekö demokraattisella yhteiskuntajärjestelmällämme eväitä tehdä välttämättömiä ratkaisuja? Lapset, tulevaisuuden yhteiskunnan tärkein ja arvokkain omaisuus, pitäisi hoitaa, kasvattaa ja kouluttaa hyvin, talouden kurjuudesta riippumatta. Vai ehdimmekö nähdä vielä senkin päivän, että lastenlastemme lapset kasvavat yhteiskunnassa, jossa heidänkin tulevaisuutensa, koulutus ja muu huolto, on onnistuttu ulkoistamaan  rahavirtojen ohjailun paremmin osaaville ´toimijoille´"!    

Hyvää itsenäisyyspäivää!

torstai 14. marraskuuta 2013

Hoitotahto - sanat vailla merkitystä?



Suomalainen yhteiskunta kiemurtelee talouskriisissä. Työpaikkoja lähtee miltei jokaiselta toimialalta. Tehokkuutta on saatava lisää. Ainakin pörssiyhtiöissä!
Ainoa sektori jonne ihmisiä mahtuisi, on hoito- ja hoiva-ala. Jo nykyisin sinne uppoaa iso osa käytössä olevista miljoonista. Säästääkin pitäisi: missä on paljon kustannuksia, sieltähän pitäisi ensinnä karsia. Niin hallituspuolueitten kuin oppositionkin poliitikot asettelevat sanojaan kieli keskellä suuta. Ovathan ne joskus vaalitkin tulossa.

Meillä on jo käytössä asiakirja nimeltä hoitotahto. Periaatteessa sen pitäisi olla järjissään ollessa tehty ilmaus sille, kuinka sellaisen laatija haluaa itseään elämän loppumetreillä hoidettavan. Joillakin se on tehty, mutta tietänevätkö edes lääkärit sun muut päättäjät moisesta, kun  ratkaisujen aika on käsillä?   Itsemääräämisoikeus on eräs osa ihmisen suvereniteettia. Sen piiriin pitäisi kuulua asioita jotka koskevat sitä, milloin itse kukin oikeasti haluaa täältä ajasta poistua. 

Olen pian 75-vuotias. Siten katson voivani puhua omasta asiastani uhkaamatta kenenkään muun etuja. En halua tulla ulkomaille tuottonsa ohjaavan firman ansaintavälineeksi, eväät suuhun tunkevalla "menumaatin" evoluutioversiolla ruokituksi, vaipoissaan hoitamatta lojuvaksi ihmisraunioksi. Haluan osallistua minua koskeviin ratkaisuihin jo silloin, kun olen vielä jossakin määrin tolkussani. Tahdon tavata  mahdollisesti jäljellä olevat ystäväni vielä kerran, kun tajuissani pystyn tekemään jäähyväiset heidän kanssaan.

Toivon sellaista hoitotahto-asiakirjaa, jolla todella voin antaa vaikuttavat ohjeet elämäni viimeisille hetkille. Sen asiakirjan säilytyspaikan tulee olla potilaskansiossa liki päällimmäisenä, ei kissojen ja koirien kanssa etsittävissä! Oman tahtoni tahdon tulevan kuulluksi, kun alkaa näyttää siltä, ettei paluuta kokevaksi, tuntevaksi ja kommunikointiin pystyväksi yhteiskunnan jäseneksi enää ole.

Lieneekö demokraattisella yhteiskuntajärjestelmällämme eväitä tehdä välttämättömiä ratkaisuja? Lapset, tulevaisuuden yhteiskunnan tärkein ja arvokkain omaisuus, pitäisi hoitaa, kasvattaa ja kouluttaa hyvin,  talouden kurjuudesta riippumatta. Vai ehdimmekö nähdä vielä senkin päivän, että lastenlastemme lapset kasvavat yhteiskunnassa, jossa heidänkin tulevaisuutensa, koulutus ja muu huolto, on onnistuttu ulkoistamaan  rahavirtojen ohjailun paremmin osaaville "toimijoille"?    

perjantai 8. marraskuuta 2013

Kalevi Keinonen on poissa



Kalevi Keinonen 25.7.1926 - 19.10.2013
Miehen kolme elämää 

Kalevi Keinonen kertoo ison urakan vaiheista uuden kirkon harjakaisissa syyskuussa 2008.

Kaarlo Kalevi Keinonen syntyi Ruskealan Kaalamolla 25.7.1926. Nykyisin luovutetulla alueella sijaitseva Ruskeala oli vauras maatalouspitäjä. Siellä oli myös teollisuutta, kuten marmorilouhos ja suuri Ilmakosken villatavaratehdas, joka sijaitsi Kiteenjoen koskessa. Kalevin isä Einar Keinonen oli valveutunut mies. Hän toimi Ruskealan kunnanvaltuuston puheenjohtajanakin 25 vuotta. Sandra-äiti oli tyttönimeltään Ketolainen.

Keinosten perheeseen kuului kaikkiaan kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Veljeksistä vanhin oli Väinö, joka oli syntynyt vuonna 1905. Hän, kuten kolme vuotta nuorempi Ailikin, valmistuivat opettajiksi Sortavalasta yhtä aikaa, vuonna 1932. Lauri, joka oli syntynyt 1910, kuuluu talvisodan sankarivainajiin. Hilja oli kotitalousopettaja ja Erkki toimi puutavara-alalla. Yrjö taas oli ammattisotilas yleten kenraaliksi ja puolustusvoimien komentajaksi. Kalevista kaksi vuotta vanhempi oli Pentti. Hän teki työuransa lakimiehenä ja johti Joensuun Mieslaulajia yli 20 vuoden ajan.  

Kalevi Keinosen ensimmäinen opinahjo oli Kaalamon Kekoselässä sijainnut kansakoulu. Kotitilalla hän oppi paljon käytännön taitoja maatalousaskareissa. Talvisota tyhjensi alueen, kun siviiliväestö evakuoitiin. Siksi Kalevi aloitti keskikoulun Sysmässä. Jatkosodan aikana poika sai päästötodistuksen Isonkyrön keskikoulusta, joka oli perheen myöhempi sijoituspaikka. Rintaman siirtyessä kauemmaksi palattiin kotipaikalle Kaalamon Temitänmäellä. Se sijaitsi rautatieasemalta nelisen kilometriä Sortavalan suuntaan. Ihmeeksi Keinosten talo oli säilynyt suurin piirtein ehjänä, vaikka yleensä talvisota ja välirauhan aika  oli merkinnyt suurta tuhoa Ruskealan alueen rakennuksille.

Sodan päätyttyä syksyllä 1944 tuli lopullinen lähtö Ruskealasta. Kalevin jatko-opiskelupaikaksi tuli Rauman seminaari, josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi keväällä 1949. Ensimmäinen työpaikka oli Pälkäneellä 1949-1954. Niihin aikoihin löytyi puoliso, tekstiiliaineiden opettaja Iris Peltola. Avioliitto solmittiin vuonna 1951. Tosin nuoret olivat ainakin nähneet toisensa jo siirron aikana Sysmässä, jossa oli Iriksen synnyinkoti.
Opettajantyöt jatkuivat sitten Janakkalassa vuodet 1954-1956. Varkaudessa työuraa kesti kolme vuosikymmentä, syksystä 1956 kevääseen 1985.  Oma perhe kasvoi ajan mittaan. Iris ja Kalevi Keinosella on neljä lasta, kolme poikaa ja tytär. Lapsenlapsia on viisi.

Kohta opettajaksi valmistuttuaan Kalevi Keinonen alkoi kehittää muuta osaamistaan useilla eri elämänalueilla. Niinpä hän valmistui Vierumäeltä liikuntaneuvojaksi 1950-luvun alussa ja johti virkansa ohella varkautelaispoikien telinevoimistelijaryhmää 1960-1970-luvuilla. Ryhmä palkittiin useasti ulkomaisillakin areenoilla, kuten pohjoismaissa ja Saksassa. Paras kokoonpano edusti Varkauden urheiluseuraa.

Musiikki ja erityisesti mieskuorolaulu olivat lähellä Kalevi Keinosen sydäntä. Hän suoritti kanttori-urkurin tutkinnon Lahdessa 1960-luvun alussa. Opettajan päätyön ohella voimia riitti sivutoimen hoitamiseen Kangaslammilla. Siellä tehtävänä oli 1970-luvulle asti nuorisonohjaajan ja kanttori-urkurin yhdistelmävirka, kaikkiaan kahdeksan vuoden ajan. Lyhyempiä kanttori-urkurintyön sijaisuuksia Varkauden ympäristön seurakunnissa kertyi kymmeniin nouseva määrä. Lisäksi hän oli eri paikkakunnilla asuessaan johtajana useissa kuoroissa. Viimeisin niistä oli Rantasalmella, jossa pariskunta asui eläkevuosien alussa.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Kun työura oli takana ja odotukset leppoisista eläkevuosista korkealla, pankkikriisi ulotti kylmän otteensa Kalevi Keinosen perheeseen. Yksityisen ihmisen etu jätettiin usein taka-alalle, kun pankin rahojen paimentaminen katsottiin tärkeimmäksi asiaksi. Eläkevuosien turvaksi Rantasalmelle rakennettu omakotitalo meni vasaran alle. Yrittäjänä velkataakan alla taistellut ja suoritustilaan ajautunut oma poika oli kovan kohtalon syynä. Ainahan vanhempi toki tahtoo olla tukemassa lapsensa elämää. Kalevin ja Iriksen kohdalla se merkitsi takausvastuun kaatumista isän ja äidin niskaan.

Kalevin musiikkityön taiteellista tasoa osoittaa, että hänen johtamansa laulajat tekivät kotimaan konserttien lisäksi useita esiintymismatkoja Eurooppaan, kuten Saksaan ja Itävaltaan. 1990-luvun taitteessa Kalevi ja Iris  siirtyivät Kiteelle. Sielläkin hän ehti vielä tulla mukaan mieskuoroon ja toimi myös taiteellisen johtajan varamiehenä. Vaikka Kalevi sittemmin muuttikin Tohmajärvelle, Kiteen miehet olivat vakiintuneesti mukana Ruskealan kirkon juhlatapahtumissa. Luontevaa oli, että Kalevi itse johti esityksiä.

Miehen musiikilliset ansiot oli nähty ja tunnustettu Varkauden seudulla. Siksi hänet palkittiin Director cantus -arvonimellä marraskuussa 1991. 
  


 Kalevi vietti 80-vuotissyntymäpäiviään rakenteilla olevan kirkon kivijalassa heinäkuun lopulla 2006. Paikalla olivat lähisukulaiset ja paljon sitkeän uurastajan ystäviä. Näkymät olivat silloin valoisat, työ eteni hyvää vauhtia.

Voi sanoa, että Kalevi Keinosen ensimmäinen elämä oli poikasena Ruskealan Kaalamolla ja toinen sotien jälkeen kansakoulunopettajana ja musiikkimiehenä. Silti iso työ oli vielä tekemättä. Liioittelematta voi nähdä Kalevin eläneen kolmannen elämän Venäjän Karjalassa, alkuun entistä Ruskealan kappalaisen pappilaa isännöiden. Keinoset olivat ensimmäisiä pioneereja, kun 1990-luvun alussa alettiin päästä rajantakaiseen Karjalaan silloisen Värtsilän Niiralassa sijainneelta ylityspaikalta. Kun vuokraussuhde  sanottiin yksipuolisesti irti, Kalevin ja Iriksen voimin Ruskealan pappilassa toiminut ekumeeninen kirkko ja matkailijoiden majoituspaikka joutui etsimään uusia tiloja.

Vuosituhannen vaihteessa alkanut suurtyö osoitti Kalevi Keinosen uskomattomat henkiset voimat. Sotavuosina palaneen Ruskealan kirkon läheisyyteen alkoi kohota uusi temppeli. Sitä ennen piti voittaa lukuisat byrokraattiset esteet, jotka vieraassa maassa kohtasivat vuonna 1994 diakoniksikin vihittyä rakentajaa. Uudisrakennuksen kivijalassa toimiva majoitus- ja ravintolatoiminta toivat jo alkuun pientä lisätuloa. Rakentajat olivat isolta osalta Ruskealanmäellä asuvia kirkon naapureita. Olosuhteet huomioiden hanke eteni ripeästi; harjakaisia juhlittiin syyskuussa 2008. Keväällä 2010 olivat kirkon vihkiäiset. Kalevilla oli silloin ikää jo 83 vuotta. Eläkevuosina heikentynyt terveys oli horjuva ja useasti mies joutui viettämään päiviä sairaalahoidossakin.

 Myöhäissyksyllä 2009 rakennustyö oli lähes valmis. Alttari ja taulu sen takana kertovat, että kyseessä on kirkko. Pakkaspäivänä lämpöä oli kirkkosalissa, mutta ulkotöillä ollut rakentaja tarvitsi lämpimät vaatteet. Kesken kiireen Kalevi kuitenkin ehti kuvaan esitellessään työn tulosta.

Kirkon rakentaminen jatkui kohti lopullista valmistumista. Fyysisen kunnon rapistuminen vähensi Kalevin ja Iriksen läsnäoloa rajan takana. Erittäin raskas uutinen kohtasi rakentajaa kevättalvella 2013. Lähes valmis kirkko oli syttynyt sähkölaiteviasta ja tuli hävitti muutamassa tunnissa rakennuksen puuosat. Ehkä Kalevin oma, katkerakin kokemus oli silloin, että pari vuosikymmentä Ruskealassa kestäneen uurastamisen tulos oli menetetty.

Vielä yhden kerran Kalevi ja Iris kävivät Ruskealassa kesän 2013 aikana. Eväitten kanssa pariskunta ja sukulaisia menivät kuin pyhiinvaelluksena entiselle kotipaikalle Kaalamon Temitänmäellä. Palatessa matkalaiset viivähtivät hetken palaneen kirkon vierellä. Hieman lohtua antoi näkymä käynnissä olevasta jälleenrakennustyöstä. Paikallinen väki teki ahkerasti töitä saadakseen edes väliaikaisen katon kirkon kiviseinien päälle. Kivijalassa toimi jälleen ravintola ja majoitushuoneet olivat valmiit ottamaan vastaan yöpyjiä. Kuitenkin Kalevista tuntui, että hänen osuutensa Ruskealan rakentajana oli päättynyt.

Paha takaisku vaikutti varmasti miehen jaksamiseen. Syksyn tullessa elämänlanka kävi entistä hauraammaksi. Sitten tuli lauantai 19. lokakuuta. Uskomattomiin saavutuksiin pystynyt toimen mies vaipui rauhallisesti kuolonuneen Joensuussa.  Oma perhe, sukulaiset ja suuri ystävien joukko saattelivat Kalevin haudanlepoon Suomen Karjalan multiin Tohmajärven kirkkomaalla 9. marraskuuta 2013.
Muistokivi tuodaan Ruskealan Kaalamolta, edesmenneen synnyinkylässä toimii edelleen marmoriveistämö.

Entinen Jäppilän kirkkoherra ja Kalevi Keinosen pitkäaikainen ystävä rovasti Antero Paananen toimitti hautaansiunaamisen Tohmajärven kirkossa. Paikalla olleet sukulaiset ja ystävät kaunistivat arkun monilla kukkalaitteilla.

Hautajaiset  olivat syksyisen harmaana päivänä. Saattajajoukkoa ja kummulle lasketut kukkalaitteet, viimeinen tervehdys ystävämme haudalla.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Pitkä kuuma kesä ikäihmisten kokemana


Joskus aikaisemmissakin blogeissa on jo tullut todettua se, että näille ikävuosille päästyä jokainen uusi kesä on vielä kerran saatu mahdollisuus nauttia Suomen luonnon tarjoamasta kauneudesta ja monenlaisesta täyteläisyydestä. Monesti mielessä käy myös se, että nuorena sitä jaksoi ja ennätti paljon nykyistä enemmän. Niin ehkä olikin, mutta oman ajan käytölle työelämä asetti kovat haasteet. Siksi kaikkeen ympärillä olevaan kauneuteen ja muuhunkin kesään liittyvään kokemiseen ei aina ollut aikaa eikä energiaa. Kun nytkin katselee taakse jäänyttä suvea vaikka kertyneiden valokuvien kautta, huomaakin ehtineensä mukaan hyvin monenlaisiin tapahtumiin. Omaan ja läheisten ihmisten kesään mahtui monta perhejuhlaakin. Kuvagalleria on melko suuri ja otosten järjestyskin joltakin osin mielivaltainen, Mutta katsotaanpa:


Tämä kuva on toukokuulta. Tilanne on Kiteenlahteen kesänviettopaikan 1960-luvun lopulla rakentaneen Tuomo Piirosen 90-vuotisjuhla-aterialta Kerimäellä. Sankari istuu takimmaisena vasemmalla ja Kaarina-puoliso vastapäätä häneen. Vieraat ovat Piirosten kesänaapureita Kiteenlahdesta.

Kuva on Kankaalan pihapiiristä heinäkuun alussa. Silloin olivat yhden lapsenlapsemme rippijuhlat. Luontokin on kuin juhlapuvussaan.

Rippilapsia ehtoollispöydässä konfirmaatiosunnuntaina 7.7.2013.

Alakuvassa on rippilapsia ja juhlakansaa Kiteen kivikirkon portailla.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Paria päivää aikaisemmin oli Ilmi-puolison 70-vuotispäivä. Kuvassa on oma perhe, lapset puolisoineen ja lapsenlapset koolla Ojamäessä. Maijan pitopalvelu valmisti meille juhla-aterian.

Miniän vanhemmat, Martta ja Reino Toropainen, ovat yhteisesssä potretissa 9.7.2013. Juhlan aihe oli Martan 80-vuotispäivä. Reinon vastaava ikäpaalu ohittui jo toukokuussa 2012.

Ystäviä kesämökkimme pihassa. Vieraat ovat saapumassa juhlimaan Kankaalan pariskunnan tapahtumana ulkoisesti pienimuotoisia kultahäitä.

Tässä ateria odottaa pöytääntulijoita. Ei seitsemää sorttia,mutta "kuitennii"!
 
 

Elokuun 31. päivänä 1963 jäi häävalssi tanssimatta.  Nyt se tuli viimein tehtyä, kun Radiorex laittoi levyt pyörimään lauantaitansseissa 31.8.2013.

 
Ikäpariskunnan juhlapotretti valokuvausta harrastavan pojantyttären otoksena. Kuva otettiin Pajapellon nurkalla, sen puutarhassa viheriöivän unkarinsireenin varjossa.

 
Havukaisten sukuseura juhli 30-vuotista ikäänsä 20.7.2013. Kuvassa on juhlakansaa tutustumassa Rapiomyllyn alueen nähtävyyksiin.

Rapionmyllyn koski virtaa osaksi turbiinin läpi, mutta myös vapaana sillan alitse. Tämäkin otos on Havukaisten juhlapäivältä.

.
Edellisessä blogikirjoituksessä kerroin uudestaan tarinan Olaf Tarusta. Elokuisella vironmatkalla otettiin tämä kuva. Tarun haudalla on osa ryhmämme jäsenistä.

Opas kertoo jännittävää tarinaa Haapsalun piispanlinnan sisäpihalla. Muuriin suljettu vaalea neitsyt ilmestyy vuosittain ja aina elokuun 22. päivän yöllä linnanmuurin seinustalle. Nytkin juhlavalmistelut olivat käynnissä. 15.8.2013.

Puhoksen perinnepäivät 2013. Vanhan Olympia-maamoottorin kunnostanut kiteeläinen Toivo Halttunen seisoo harrastekoneensa vieressä.

Tämän Steyr-senioritraktorin omistaa Unto Hurskainen Kiteen Närsäkkälästä.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Pyhiinvaellusmatka Kalle Päätalon maisemiin mahtui sekin kesän 2013 ohjelmaan. Kuva otettiin Kallen kotitalon edustalla Taivalkosken Jokijärvellä.

"Satusetä" muuraili pitkän mukaan tämän "sijojaan hakevan uunin" Päätalon pirttiin. Aikaa kului, kun tämän tästä piti "selevittää muuan poklomi", joka oli sattunut muurarin aikaisempina vuosina Amerikan "Kalumeetissa". Alla on rannassa oleva "Pää-Herkon" sauna, johon siihenkin liittyy monta tarinaa, kuten Kalle Päätalon lukuisat fanit hyvin muistavat!



¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 Eräästä menneen kesän motoristitapahtumasta on tämäkin otos. Taisi olla Pielisen ympäriajo kesäkuun alussa, kun kuva otettiin.

Ylämyllyn rompepäiviltä kesäkuun alussa tarttui mukaan tämä kahviastiasto 12 hengelle. Pitihän tuo ostaa, kun vielä uuden ja käyttämättömän komeuden hinta oli vain 15 euroa!

Ylämyllyllä oli tarjolla vanhoja koneita ja "rompetta" yleensä, tapahtuman nimen mukaisesti. Paitsi rautaa, tarjolla oli myös "retonkia ja pitsiä", kuten tämä kuva kertoo.

Paljon työtunteja vaatinut entisöinti on tämäkin. Harrastaja oli tuonut sen tuloksen yleisön ihailtavaksi. Ylämylly kesäkuun alussa 2013.

Ponutaival-tapahtuma kokosi jälleen noin tuhat kävijää Puruveden rannalle. Teema on ollut esillä jo aikaisemmassa blogikirjoituksessa menneenä kesänä.

 
Kiteenlahti on edelleen viljelykylä. Kauranpuinti on päättynyt tällä peltokuviolla, joka sijaitsee tasangolla entisen Kiteenjärven vesijättönä.

 
Rauta ja Petrooli-tapahtuma on siirretty uuten paikkaan. Nyt ja jatkossakin sen ympäristönä toimii Riihimäen messualue. Syyskuun alussa otetussa kuvassa on hienosti entisöity traktori, Allgaier AP17.

Zetor-harrastajat kokosivat Riihimäelle edustavan kokoelman traktoreitaan. Ainakin 1950-luvun loppuvuosina ja pitkälti siitä eteenpäinkin näillä tehtiin viljelytyöt tuhansilla suomalaisilla maatiloilla.

Fordson Major-traktorien lisävarustetarjonnassa olivat myös kuvan mukaiset puolitelat. Tässä sellaiset on asennettu 1940-luvun lopulla valmistettuun EN27-malliin. 

Alakuvassa taas on vanhin Riihimäellä esillä ollut "traktori". Se on Avense-merkkinen sata vuotta sitten Ruotsissa valmistettu moottoriaura. Hehkukuulia lämmitettiin starttia varten kahdella puhalluslampulla. Vauhtipyörästä moottori käynnistyi ja sen käynti oli varsin kaunista kuultavaa, vaikka sylintereitä on vain yksi! Katu-uskottava oli kuljettajakin. Tässä kuvassa häntä ei näy, mutta olemus toi mieleen vuosikymmenet purjehtineen1920-luvun merikarhun. Parroittuneena ja tuulten tuiverruksessa tummaksi ahavoituneena!


 
Puolukkametsät ovat loppukesän upea kohde.Tässä kuvassa on ämpärintäysi mehukkaankypsiä vitamiinilähteitä. Mistäpä muualta, kuin Kiteenlahden saloilta!

Kiteeläismotoristeja syysajolla, tässä Uukuniemen kirkon sankarihaudoilla. Kunnan väkiluku oli enää viitisensataa, kun se liitettiin Parikkalaan pian kymmenen vuotta sitten. Ennen sotaa Uukuniemi oli melko iso pitäjä. Siitä kertoo myös sankarivainajien suuri määrä. Miesjoukko on paikalla hartaissa tunnelmissa -  toisin kuin moni luulee!


Sankarihaudoilla ymmärtää sen suuren uhrin, jonka tässä tapauksessa Uukuniemi antoi isänmaan vapauden hintana. Nimien alla olevat syntymäaikatiedot kertovat, että vainajien joukossa on paljon vasta kahdenkymmenen vuoden ikään päässeitä nuorukaisia.


 MC-Kitee- motoristikerhon jäseniä ajokkeineen. Taustalla näkyy Uukuniemen kirkko.  Syyskuun viimeinen lauantai 2013.

 
Kiersimme Oulujärven neljän motoristin voimin. Ajankohta oli syyskuun loppu ja kuvan taustana on Sotkamon kirkko.

 
Syksyn viimeisimpiä ajoja oli harrasteajokin käyttäminen museointitarkastuksessa. Lokakuu on jo hyvällä menolla. Vuoden 2014 alussa tämä 6. lokakuuta 1983 valmistettu Honda saa museoajoneuvostatuksen. Paljon puuhaa tämäkin projekti on antanut, mutta samalla ollut myös hyvin kiinnostava haaste.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Siinähän se  kesä tuli katseltua pähkinänkuoressa. Eikä nyt ajatellen mitenkään kiireiseltä tuntuneena. Vapusta lokakuun puoleen väliin sentään mahtuu pitkälti toistasataa päivää ja valoisa vuodenaika antaa niihin paljon lisätunteja.
Tämä sattui muuten olemaan sadas kirjoitus maaliskuussa 2009 alkaneesta Pajapellon nurkasta-blogista. Sattumaa on sekin, että kuvia tähän kertyi niin ikään melkein "juhlallisen" paljon! 

torstai 29. elokuuta 2013

Vielä kerran Olaf Taru - rankan elämän nähnyt upseeri

Oman blogihistorian alussa maaliskuun lopulla 2009 tapasin yllättäen lomamatkalla Haapsalussa miehen nimeltä Olaf Taru. Tein hänestä kolmiosaisen blogikirjoituksen jo paikalta käsin. Myöhemmin muokkasin tarinan lehtiartikkeliksi. Se julkaistiin Karjalan Maa-lehdessä kahdeksi jaettuna huhtikuussa 2009.
      Historiallisena asiana otan teeman nyt uudestaan esille. Olaf Taru kuoli maaliskuussa tapahtuneen tapaamisemme jälkeen saman vuoden joulukuun 22. päivänä. Hänet laskettiin haudanlepoon sotilaallisin menoin Haapsalun hautausmaalla 29.12.2009.
     Olimme matkalla Viroon 14-17.8.2013. Pistäydyimme myös Haapsalussa ja luonnollisesti minua kiinnosti käydä tuon miltei ystäväkseni tulleen sotilaan haudalla. Tapahtumasta otettiin kuva, jossa seison Olaf Tarun hautakiven vieressä. Jos joku lukijoistani jaksaa tarinan vielä uudemman kerran lukea, liitän sen tämän esipuheen alle: 

Olaf Taru - elämä kahden valtakunnan upseerina, I osa 

© Pekka Havukainen


Viimeisellä tervehdyksellä Olaf Tarun haudalla. Haapsalu 15.8.2013 

Hansakaupungin aamussa
Pieni Haapsalu on ilmeeltään vanha hansakaupunki. Rakennuskanta kertoo perinnöstä, jonka juuret ovat keskiajalla. Kaupunki perustettiin 730 vuotta sitten luvulla 1279. Vanhat hautausmaat tuovat monesti karulla tavallaan esille ympäristönsä historiaa. Ollessani viikon Haapsalussa kylpyläturistina läksin tapani mukaan tutustumaan ympäristöön heti ensimmäisen perilläolopäivän aamuna. Keskustan tuntumassa sielläkin on vanha kalmisto. Se on ollut eniten käytössä ajalla ennen ensimmäistä ja toista maailmansotaa, vaikka sukuhautoihin vainajia on kätketty vieläkin. Aamupäivän kiireessä baltit huristavat ohi, pitkin pikkukaupungin katuja. Autot näkyvät olevan lännessä valmistettuja. Museoidun rautatieaseman lähellä kiviaidan takana ei kiirettä enää ole.  Paikka tuo mieleen saksalaisen pikkukaupungin hautausmaan. Kaikesta näkee, että yli seitsemänsataa vuotta täällä on eletty protestanttisen uskonnon vaikutuspiirissä.

Eräässä kivessä huomasin kolme nimeä: Ylin nimi on Vapaudenristillä palkittu kavaleerikapteenimajuri Alfred Pontak, joka kiven kertoman mukaan oli tullut surmatuksi 2.7.1941. Seuraava nimi on nainen, ja mitä ilmeisimmin edellisen äiti, Natalie Pontak, joka oli kuollut Siperiassa vuonna 1954. Kolmas ja alin nimi, vain syntymäajalla 12.1.1925, on Kotkaristin kavaleeriluutnantti Olaf Taru. Kun en ollut tuon surmattu-sanan tulkinnastani varma, kävin kysymässä sanaa vieressä olevasta liikkeestä. Siellä minut ohjattiin naapurina olevaan valokuvaamoon, jossa sanottiin paremmin ymmärrettävän suomenkieltä.

Elossaolevan upseerin nimi hautakivessä

Yllättäen ilmeni, että valokuvaaja tunsi tuon tammikuussa 84 vuotta täyttäneen Olaf Tarun. Nuori mies kertoi, että Taru asuu Haapsalussa ja on veteraanina yhä mukana Kaitseliit-organisaatiossa, joka vastaa Suomessa ennen sotia toiminutta suojeluskuntajärjestöä. Valokuvaaja käski mennä Kaitseliitin toimistoon kyselemään asiasta enemmän, jos olen kiinnostunut. Hän jopa tulosti netistä kartan, johon merkitsi rastilla toimiston- ja Olaf Tarun kotiosoitteen. Lounaan jälkeen tiistaina kävelin kaupungin toiselle reunalle taloon, jonka oven yllä oli kilpi: Kaitseliit-Haapsalu.

Vähän kummastelivat sotilaspukuiset nuoret baltit, kun esitin asiani: Voisitteko antaa minulle tietoja upseeriveteraanista Olaf Taru? - Miksi olette kiinnostunut tästä miehestä? Vastasin olevani yleensäkin kiinnostunut historiasta, ja tässä tapauksessa impulssin tänne tulooni olin saanut Haapsalun vanhalla hautausmaalla olleesta muistokivestä. Olin kaiketi riittävän vakuuttava, varsinkin kun kerroin erityisesti arvostavani virolaisten sitkeää isänmaallisuutta ja vielä joukossa olevia sikäläisiä sotaveteraaneja.

Naisvirkailijaa pyydettiin antamaan minulle katsottavaksi henkilötietokortti, joka kahtena A4-sivuna kertoi tiivistettynä Olaf Tarun sotilashistorian. Tein siitä paljon muistiinpanoja, mutta kopiota en saanut, kun dokumentti ei ole julkinen asiakirja. Toimistossa kerrottiin lisäksi sama asia, jonka olin jo kuullut valokuvaamossa: Taru käy siellä päivittäin, mutta hän oli lähtenyt pois tuntia aikaisemmin kuin itse sinne menin. Sieltä yritettiin soitella miehen kotinumeroon ja kännykkäänkin, mutta vastaajaa ei kuulunut. Saattaa pappa olla päiväunilla, nuori sotilas arveli. Sanoi kuitenkin, että saattaisi onnistua sekin, jos yritän mennä tapaamaan vanhaa upseeria hänen kotiinsa, jälleen kaupungin toiselle puolelle. 


Kuvassa Olaf taru istuu kotonaan ja muistelee elonkohtalonsa rajuimpia vaiheita. Elämä on painanut kasvoille syvät uurteet.

Tapaaminen veteraanin kotimuseossa
Läksin ulos Kaitseliit- "staffista", kuten virolaiset yleensä toimistoista sanovat. Suuntasin osoitteeseen Posti-kadulla. Talo, noin sata vuotta vanha ja kaksikerroksinen, löytyi pienen haarukoinnin jälkeen. Pihanpuolelle ohjasi osoite, mutta ovi siellä oli vankasti lukossa. Kadun puolella, vastakkain takaoveen, oli pieni kangaspuoti. Sinne siis menin seuraavaksi: - Onko teillä tietoa, voisinko jotenkin päästä toisen kerroksen asuntoihin. Menisin herra Olaf Tarua tervehtimään? - Tätä tietä, olkaa hyvä, myyjätär ohjaa takahuoneen läpi portaikkoon. Yläkerrassa on siinä portaassa kaksi asuntoa. Toiseen oveen on kaiverrettu laatta jossa seisoo teksti: O.TARU.

Painan ovisummeria. Hetkeen ei kuulu mitään, mutta sitten ovea lähestyvät vanhan miehen askeleet. - Kuka olette, mikä teillä on asiana? Kysymyksen tulkitsen vironkielisestä puheesta. Itse vastaan venäjäksi turistin sanavarastolla, sillähän pärjäsin Kaitseliitissa: - Olen kiinnostunut tapaamaan vanhaa sotaveteraania. - Miksi tulitte, oletteko kommunisti? veteraani huolestuneena kysäisee. - En ole, vastaan, Urho Kekkosen miehiä Suomesta..

Haluaisin haastatella teitä, sanon, ja esittelen itseni tarkemmin - Ovat minua monet muutkin halunneet haastatella, Taru kertoo. - Ranskasta, Ruotsista Englannista ja Saksastakin tänne Haapsaluun on tultu, mutta en ole lehtimiehiä ottanut vastaan. - Sitten jälkeenpäin ovat kirjoitelleet minusta pahansuovasti ilkeämielisiä juttuja. Vakuutan, etten ole tullut pahoin aikomuksin. - Olen paikalla vain ihmeellisen sattuman oikusta. Balttien historia on minua kiinnostanut ja oma isänikin oli sotaveteraani. - No, käykäähän sisälle, lauhtuu pitkä ja hyvin laiha vanhus. Mutta yhdellä ehdolla, ei puhuta venäjää, parempi saksaksi, viroa, ehkä suomeakin, kun jonkun sanan myös sitä osaan.

Yhdessä mennään sisälle. Asunto on vaatimaton, mutta seinät ovat täynnä kunniakirjoja ja muotokuvatauluja. Lasivitriiniä täyttävät kunniamerkit, ja pokaalit. Äsken laatimani muistiinpanot alkavat saada tuekseen miehen varmantuntuisesti muistamaa tietoa: Hautausmaalla olevassa kivessä ovat hänen äidinpuolelta olevan isoäidin ja tämän pojan, siis Olaf Tarun enon nimet. Isoäiti sai kyydityksen Siperiaan, jossa kuoli vuonna 1954. Eno tuli Stalinin salaisen poliisin NKVD:n toimesta ammutuksi jo heti sodan sytyttyä 1941. 

Olafin äiti, Vanda, o.s. Pontak, kyyditettiin Siperiaan kesällä 1941, jossa synnytti nuorimman poikansa, Ivarin 10.10.1941. Ivar venäläistyi Siperiassa kasvaessaan, ja vaikka asuukin nykyisin Haapsalussa, yhteydenpitoa Olafilla ei hänen kanssaan ole. Syyksi hän sanoo liian suuret yhteiskunnalliset näkemyserot. Veljesten äiti, Vanda palasi takaisin Viroon 50-luvun lopulla, ja kuoli Tallinnassa 1960-luvun puolessa välissä.

Toinen veli, Hugo, oli pari vuotta Olafia nuorempi. Tämä toimi Saksan Luftwaffessa, ilmavoimissa sotilaslentokentillä huoltomiehenä. Hänetkin vangittiin ja vietiin Siperiaan, vielä 1957. Sieltä mies palasi vaikeasti invalidisoituneena kotimaahan 1960-luvulla ja kuoli muutama vuosi paluunsa jälkeen. Taru-veljesten isä Arvo, joka oli kapteenimajurin arvoinen upseeri merivoimissa, joutui vangituksi, niin ikään NKVD:n toimesta heinäkuussa 1941 ja vietiin pakkotyöhön Norilskiin.  Sieltä hän pääsi kotimaahan vuonna 1952 ja kuoli luonnollisen kuoleman Tallinnassa vuonna 1968.
Sotilaaksi Wermachtiin
Olaf liittyi jo vuonna 1935 virolaiseen poikajärjestöön Nuoret Kotkat. Se järjestö lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta kesällä 1941.  Saksalaiseen sotaväkeen Taru pestautui 16-vuotiaana helmikuussa 1941. Vanhempiensa kohtalosta nuorukainen ei tiennyt mitään sotavuosien aikana, eikä pitkiin aikoihin niiden jälkeenkään. Ensimmäinen rintamakokemus oli venäläississejä vastaan kranaatinheitinkomppaniassa Petserissä. Siitä taistelusta on kuvataulu Olafin asunnon seinällä. Jatkossa oltiin piiritystaisteluissa Kolpinossa, Leningradin kupeella, myöhäissyksyllä 1941. Silloin oma isäni oli häntä lähellä suomalaisessa tykistössä Rajajoella, saman kaupungin luoteispuolella.
Taisteluosaston nimi, jossa Olaf Taru taisteli, oli Wermacht-armeijaan kuuluva 6. Julgestuspatteri. Se sai 1942 uuden nimen Itäpatteri, joka kävi kovan taistelun kenraali Vlasovin joukkoja vastaan Volhovissa. Mottiin jäänyt vastustaja tuhottiin suureksi osaksi ja loput jäivät vangeiksi.



Kuva vasemmalla: Olaf Tarun kunniamerkkejä, jotka hän ansaitsi taistellessaan Wermacht-armeijassa.

Melko pian Olaf Taru ylennettiin alikersantiksi ja upseerikanditaa- tiksi. Hänet koulutettiin Tsekkoslovakian Prahan lähellä Neverklaussa upseeriksi 1943, vasta 18-vuotiaana. Siitä eteenpäin vänrikin kranaatinheitinpatteri oli osa Eesti Krelva Krenatoorit-divisioonaa. Loppuajan kovimmat taistelut olivat Narvassa Krenholmin Rindel-sillalla ja sen lähellä sijainneessa Sirkalassa tammi- helmikuussa 1944. Uuvuttavien yhteenottojen jälkeen alkuperäisestä pataljoonasta oli jäljellä vain 17 miestä.
Kevätalvella -44 uudelleen muodostettu osasto heitettiin Saksaan, Neuhammeriin. Pian sen jälkeen se jäi venäläisten vangiksi Silesia (ehkä Sleesia?) -nimisellä paikkakunnalla.
Sotavankina ja ”kansanvihollisena”
Vankileirissä ollessaan Taru luutnanttiylennyksen, ajankohta oli 23.4.1945, vaikka sai asiasta tiedon vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin. Sota päättyi tunnetusti saksalaisten häviöön toukokuun alussa 1945. Neuvostoliiton lakien 58§:n mukaan hän sai ”kansanvihollisena” 10+5 vuotta pakkotyötä suljetussa vankilassa Siperiassa. Paikka oli Jakutiassa sijaitseva kultakaivos, jossa työskenneltiin panssarikalterien takana. Siellä meni ensin 6 vuotta, jonka jälkeen tavallisena kaivosmiehenä siellä, mutta edelleen ilman poistumisoikeutta, parin vuoden ajan. Sitten mies onnistui pääsemään matruusiksi jokilaivalle, ja palasi viimein Tallinnaan vuonna 1953. 



Toisen maailmansodan päättyessä  Wermacht-sotilaille luettiin viimeinen päiväkäsky 9.5.1945. Siinä todettiin sota hävityksi, mutta samalla kiitettiin urheita sotilaista taisteluista natsi-Saksan puolesta. Päiväkäsky oli kahtena seinätauluna myös Olaf Tarun kotona.

Olaf Taru- elämä kahden valtakunnan upseerina, II osa

© Pekka Havukainen

Kun Olaf Taru tuli takaisin kotimaahan vuonna 1953, alkoi kolmas elämä. Muistona kaivostyöstä oli paha kivikeuhko, silikoosi, joka vanhemmiten on alkanut hyvinkin pahasti vaivata: Astmapumppua tarvitsee usein, etenkin jos innostuu puhumaan menneistä vuosista. Kotimaassa kaikki piti alkaa nollasta: Ammattitaitoa siviilihommiin ei ollut. Siksi monta vuotta 1950-luvulla piti kuormata kourulapiolla kivihiiltä rautatievaunuihin. Päivänormi oli tavallisesti vähintään 30 tonnia, mutta jos pomo katsoi työolosuhteet tavallista helpommiksi, kotiin ei päässyt, ennekuin 60 tonnia koksia oli kauhottu junavaunuun.

Lahjakas nuorukainen, kolmissakymmenissä, jaksoi iltaopinnoilla kuuden vuoden aikana saada koneteknikon pätevyyden. Oppilaitos oli Tallinnan konetekninen instituutti. Jatkossa työpaikka löytyi, nyt jo työnjohdossa suuressa tehtaassa, jossa korjattiin ajoneuvoja ja koneita. Myöhemmin toimiala muuttui ja ryhdyttiin valmistamaan omaa konstruktiota olevia perunanistutus-, nosto-, ja lajittelukoneita.  Aviopuoliso tuli katsotuksi ja perhettäkin tuli. Lapsia on kaksi tytärtä. Kaksi vaimoa ovat jo kauan sitten kuolleet. Kolmas, Olafia yli kolmekymmentä vuotta nuorempi virotar, asuu saman rapun viereisessä yläkerran huoneessa: - Oma koti molemmilla, veteraani sanoo.
 

Presidentti Lennart Meri kätteli kaikki veteraaniupseerinsa joulukuussa 1999 pidetyssä suuressa sotilasparaatissa. Tässä on vuorossa Olaf Taru.

Upseerina uudessa Virossa
Kun Viro itsenäistyi, monet asiat muuttuivat. Tosin jo 19.2.1990 Olaf Taru rehabilitoitiin, siis palautettiin kunnia, monien muiden sota-ajan rangaistujen joukossa. Kun maa sai itsenäisyyden, oli tarpeellista järjestää omat puolustusvoimat. Elossa olevia virolaissyntyisiä upseereita oli perin vähän. Siksi vanhat ikäluokat otettiin vahvuuteen mukaan. Olaf Tarukin sai komppanianpäällikön pestin 67-vuotiaana. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1995 mies jäi eläkkeelle pataljoonankouluttajan vakanssilta. Ikää oli 70 vuotta. Mutta isänmaallinen mies ei pannut sotilasuraa siihenkään poikki: Hän on eräs niistä veteraaniaktiiveista, jotka uudelleenperustivat Haapsalun Kaitseliit-osaston vuonna 1991.

Asunnon seinillä on paljon kunniakirjoja. Niitä on Saksan sotilasvuosilta ja myöhemmältä uralta Viron puolustusvoimissa. Natsi-Saksan kolme kunniamerkkiä kaksoiskotka-vaakunoineen ovat niitten joukossa. Seuraava aste olisi ollut Rautaristi, veteraani toteaa ylpeänä. Wermacht -sotalippu on levitetty seinälle, samoin kuin isona suurennuksena oleva Wermacht -ylipäällikön viimeinen päiväkäsky silloin, kun sota oli jo lopullisesti hävitty. - Voit kuvata tuon natsilipun, mutta älä laita sitä julkisuuteen, vanha mies pyytää. Sen hänelle toki lupaan. Komeat kuvat Olafista ovat molempien armeijojen upseerina. Viron koulutusupseerin univormu on kaluunoiltaan saksalaistakin upeampi. 

Kotkaristi, Viron armeijan korkea kunniamerkki, annettiin myös Olafille.

Vuonna 1999 Tallinnassa olleessa sotilasparaatissa presidentti Lennart Meri kätteli kaikki veteraanipäälliköt. Lumipyryssä otettu lähikuva todistaa, että joukossa oli myös Kotkaristin luutnantti Olaf Taru. Kotkaristi on suhteellisen harvinainen ja arvokas Viron presidentin myöntämä kunniamerkki. Sen Taru sai syksyllä 1998. Isossa kuvasuurennoksessa poseeraa presidentti Meri yksin. Se on presidentin antama lahja miehille, jota taistelivat Viron puolesta. Niillekin, jotka tekivät sen natsien riveissä kommunistista vihollista vastaan. Kuvaan seiniltä kunniakirjoja ja tauluja. Viimeisimmät ovat päivätty 1990-luvun loppuvuosilta. Niitä Taru on saanut Viron toisen itsenäisen tasavallan upseerina toimiessaan. Olaf kertoo olevansa viimeinen elossa oleva sotilas omasta Wermacht -pataljoonastaan. Kaikkiaan toisen maailmansodan virolaisveteraaneja koko Läänemaan maakunnassa on jäljellä enää neljätoista.



Yhteisymmärrystä kahvipöydässä

- Keittelen teille kahvit, juottehan? kysyy veteraani. Mielelläni, lupaan kohteliaasti.
Pikaisesti vanha mies kahvit kiehauttaa. Yhdessä kannamme serviisin olohuoneen puolelle.
Paiskaamme lähtiessä kättä. Yhteisymmärrys on hyvä, miltei veljellinen: - Sama vihollinen meillä oli, suomalaisilla ja virolaisilla - se luo yhteisyyden tunnetta.


Lähtiessäni Olaf Tarun kotoa viimeisen kerran, 26.3.2009, hän halusi antaa muistoksi tämän vierellä olevan valokuvan. Siinä Taru on puettu virolaisen upseerin sotilaspukuun henkilökohtaisine kunniamerkkeineen. Kuvan taakse hän kirjoitti päiväyksen ja omakätisen signeerauksensa: (alla)
 

Lupaan lähettää miehelle postia Suomesta, vaikka muutamia valokuvia. Osoitteeksi sovimme Kaitseliitin Haapsalun staffin. - Sieltä käyn kyselemässä, kun niin usein sinne pistäydyn, veteraani arvelee. - Ja jos vielä viivytte täällä useamman päivän, tulkaa staffiin juttelemaan puolilta päivin, vaikka ylihuomenna,  sieltä minut tapaa, Taru täsmentää. - Niin, se hautakivi. Kun teetin uuden, entisen ja huonokuntoisen tilalle, käskin hakkaamaan oman nimeni siihen jo valmiiksi. Eipä siihen sitten enää muuta tarvitse lisätä, kuin aikanaan tuleva kuolinpäiväni.

Torstaina päätän vielä lähteä pistäytymään Kaitseliit-toimistolla, jossa Olaf Taru on jo paikalla. Paikalla on myös nuori sotilas, joka on pyydetty tulkiksi. Taru kertoo, ettei hän juuri saanut nukutuksi ensitapaamistamme seuranneena yönä. Kauhukuvat vanhoilta ajoilta olivat tulleet esiin ja pelko siitä, olinko sittenkin ollut pahantahtoinen urkkija. Selvitin henkilötietoni toimiston virkailijalle ja vielä kerran sen, että olen liikkeellä puhtaasti harrastajana. Vanha upseeri vapautui ahdistuksestaan ja halusi tarkennellen kertoa asioita, jotka olivat palautuneet mieleen tiistaisen keskustelumme jälkeen. Taas lupaan, että lähetän sähköpostia toimistoon, artikkeliluonnoksen ja ottamiani kuvia, jälkimmäiset veteraanille muistoksi tapaamisistamme.

Matkani lähes viimeisenä aamuna poikkesin vielä kerran tuon nyt jo tutun upseerimiehen luona. Nyt tapasin jo hänen vaimonsakin, joka Olafin käskystä antoi minulle mukaan valokuvan veteraanista. Siihen pyysin häneltä nimikirjoituksen päiväyksineen. Kun ainakin tällä näkymällä jätimme lopulliset hyvästit, sanoin miehelle puolileikilläni: - Elämänne näyttää siltä, kuin olisitte paratiisissa. - Nuori vaimo ja kaunis koti, itsenäisessä isänmaassa. Vaimo otti osaa keskusteluun sanomalla: - Paratiisi tämä meille onkin, ja tämä mies on kultaa! Vielä Taru sanoi, kun puristi ovella kättäni: - Kerro suomalaisille, että olen elänyt oman isänmaani puolesta terveen elämän. - Olin halvintakin halvempi ihminen, kun kahlehdittuna olin syvällä kaivoksessa Siperiassa, eikä toivon pilkahdustakaan näkynyt. Nyt olen vapaa mies vapaassa maassa, jonka puolesta olen elämäni antanut!

Kuva alla: Olaf Tarun hautauspäivä oli 29.12.2009. Kuva on otetu haudan peittämisen jälkeen. Paikalla on vielä pappi ja sotilasvartio. Kuvan vasemmalla reunalla ovat sotilaat, joiden käsissä ovat verkatyynyihin kiinnitetyt veteraanin  sotilaskunniamerkit.