keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Joulun tunnelmia Pajapellon nurkassa

Huomenna on aatonaatto, tänään keskiviikkona 22. joulukuuta lasketaan: vielä kaksi yötä jouluun! Perheenäiti saattaa kokea joulun kiireet jopa ahdistavana haasteena. Sukua voi olla tulossa vieraiksi ja emännästä tuntuu joskus, että taas sitä oikein suvun voimalla mitataan kuinka onnistun leipurin ja pitokokin taidoissa! Joulu on ennen kaikkea lasten juhla. Siihen panostetaan yhä paljon ja tutkimuksillakin on todistettu, ettei tarina joulupukista ei aiheuta lapselle elinikäistä traumaa, vaikka jo viimeistään ensimmäisenä kouluvuotena se osoittautuukin kauniiksi saduksi. Onneksi lahjat ja muu jouluun liittyvä lämpö ja onnellinen yhdessäolo on silti täyttä totta!

Lapsia on nykyään kylissä paljon entisaikoja vähemmän. Suurin syy siihen on maaseudun tyhjeneminen asukkaista, kaikille ei enää riitä "tulinaapuria", taloa jonka ikkunoista aikaisemmin pilkahteli valoa pimeinä vuodenaikoina. Erakoitumista harventuneen asutuksen ei tarvitse merkitä. Liikkuminen on on helpottunut ja yhteydet ihmisten välillä toimivat jokaisen omassa taskussa olevilla apuneuvoilla.

Kaikesta huolimatta, paljon on joulu muuttunut niidenkin vuosikymmenten kuluessa, jotka ovat muistoissa vaikkapa sillä sukupolvella, jota itse edustan. Sotavuosien jälkeen tyydyttiin vähään. Ostokortilla olevat elintarvikkeet eivät sisältäneet ylellisyyksiä. Juhlalta tuntui jo se, kun joulupöytään ilmestyi taas riisipuuro ja rusinasoppa. Maalaistaloissa siihenkin aikaan riitti pöytään pantavaa. Porsas kasvoi karsinassa, pellolta ja puutarhasta kertyi talvenvaraa ja joulupöydän purtavaa sukulaisillekin annettavaksi. Lopulta tullut rauhanaika oli arvo sinänsä ja se hyvä asia oli ihmisten mielissä muulloinkin kuin joulun aikaan.

Ennen oli ennen, nyt on nyt! Mutta joulun mietteissä liitän tarinaan taas muutaman kuvan. Ne ovat tosin osaksi vain oman perheen piiristä, mutta saattavat osaltaan johdattaa ajatuksia katselijansa omiin jouluihin. Joulun tunnelma on osa omaa ja yhteistä kansallisomaisuuttamme. Sitä joka yhteisessä muistamisten, joulukorttien ja -lahjojen jaossa vain entisestäänkin lisääntyy. Joulumieli jalostaa meistä ainakin muutamaksi hetkeksi tavallista arkista itseämme parempia ihmisiä!


Joulunaika saa ihmiset kirkkotielle. Kauneimmissa joululauluissa sunnuntaina 19.12. kivikirkko oli ääriään myöten täynnä. Jouluaaton hartaus ja perinteinen joulukirkko joulupäivän aamuna saavat niin ikään liikkeelle suuren joukon ihmisiä. Armon vuonna 2010 Kiteen jyhkeä kivikirkko on koristautunut pakkasen pukemaan juhla-asuun.

Pajapellon nurkalla olevaan punaiseen mökkiin on tulossa sen kuudestoista joulu. Sitä ennen perheen joulua vietettiin tien toisella puolella olevassa talossa alkaen vuodesta 1971. Edellinen, vanha iso puutalo miltei tiessä kiinni, oli alkuaan rakennettu joskus 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa. Se oli oman sukupolveni lasten syntymäpaikka perheessä ja viihtyisä koti aina uuden talon valmistumiseen asti, hyvin monina jouluinakin.

Jouluateria on juhlallinen aattoillan hetki. Meillä se syötiin pukkia odotellessa, "kun pukilla oli aattona paljon menemistä". Siksi valkoparta ennätti Kankaalaan useimmiten vasta loppuillasta.

Muutaman vuoden takaa olevassa kuvassa ollaan joulunajan kahveilla. 70-vuotiaan isännän seurana vieressä on oma tytär. Sisar on seuraavana ja miniä ikkunan vieressä jää miltei täysin hänen taakseen.

Perinteet ovat tärkeä osa meidän suomalaisten yhteisessä joulunvietossa. Tältä paikalta on luettu jouluevankeliumia jokaisena jouluna talon valmistumisesta 1971 lähtien. Nyt tehtävässä oli jo kolmas sukupolvi. Kuva on jouluaatosta 2009.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Lopuksi!
Haluan toivottaa kaikille blogiani lukeneille ja siitä palautettakin antaneille lukuisille ystäville Hyvää ja Rauhallista Joulua sekä Onnellista Uutta Vuotta!
Viime talvena kaivoin vanhoista kätköistä kokoelman lapsuus- ja nuoruusvuosien aikana kirjoittamiani runoja. Muutamat toivoivat kommenteissaan, että julkaisisin niitä tällä areenalla enemmänkin. Nyt etsin esille jälleen yhden, joulun alla 1955 kirjoittamani ja maakuntalehdessä julkaistun joulurunon. Kun sen lukee, on hyvä muistaa sen olevan kirjoitettu 15-vuotiaan maalaispojan elämänkokemuksella, pojan joka kasvoi hyvin vahvasti perinteisten arvojen maailmassa!

Joulun sanoma

Kun illan tullessa hämyyn vienoon
nyt koko maisema taasen käy,
niin rauha ihmeinen peittää tienoon,
ei enää kiirettä missään näy.

Taas jälleen on suuren juhlan aatto
ja metsä oottaen humisee,
saa mieleen muistojen kaunis saatto
kun joulun kellot taas kumisee.

Ne ihmismielen niin tyyneks´ saavat
nuo joulun kellot, kun kajahtaa,
pois unhoon jäävät jo arjen haavat
ja suurta kuunnellaan sanomaa:

”On tänään syntynyt Seimen Lapsi,
Hän sinut synneistäs vapahtaa!”
Nyt kiittää nuori ja harmaahapsi,
kun Herra lapsiaan armahtaa.

Näin Joulun Sanoma jälleen kerran
taas meidän mielemme hiljentää.
Se kertoin tulosta Joulun Herran
nyt kaikki rauhassa yhdistää.

Olkoon tuo vanha runo tervehdyksenä Pajapellon nurkasta nyt, hyvänä jouluna 2010!
Kankaalan Pekka.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Talvipäivän kuuraa ja "sinisiä" hetkiä

Talven lyhimmät päivät ovat valon juhlan, joulun tienoilla. Pilvisen taivaan alla valoa on vähän, miltei vain muutama "sininen hetki" kahden hämärän ja pimeän välissä. Silloin kun aurinko pilkahtaa esiin, kultautuvat lumiset pellot, järvenselät ja puut uskomattoman kauniiseen lumikristallin hohtoon. Sellaista kauneutta löytyi lähipiiristä, kun kamera oli mukana kuntolenkillä pistäytyessä. Kiteeläiset tutut maisemat näyttäytyvät loisteliaassa talvisessa asussaan näissä muutamissa blogiin tallennetuissa otoksissa. Joten, olkaapa hyvät!

Monien kiteeläisten kylien asukkaiden matka kirkonkylään kulki vanhaa "Sortavalan tietä" pitkin, Selkuen harjua myöten ja alkuaan pahaisena polkuna, ainakin viitisensataa vuotta. Tämä maisema, jossa näkyy entinen Juho Pietarisen pihapiiri rakennuksineen, on sekin hyvin vanhaa perua. On arvokasta, että jälkipolvet ovat säilyttäneet rakennuskannan alkuperäisen eheänä. "Uusi aika" uusine rakentamisen tyyleineen ei ole rikkonut kokonaisuutta. Pietarisen pihapiiri järven rannalla on eräs arvokas, vuodenaikojen mukaan väreiltään vaihteleva maisemataulu kiteeläisessä asuinympäristössä

Muutaman sadan metrin matkan päässä sauhuaa nykyaika tehokkaine uuden tekniikan laitteineen. Selkuen teollisuusalueen uusin rakennus on tämä äsken käyttöön otettu lämpökeskus. Se korvaa jo nyt suuren rakennuskannan vanhat öljykattilat kotimaisella puuenergialla tuotetulla lämmöllä. Tulevaisuudessa yhä enemmän entisistä rivitalojenkin kattiloista jää kylmilleen, kun lämpöä syötetään uuden laitoksen suunnasta.

Kuuratalven rauha huokuu näkymästä, joka avautuu Selkuelta sen vanhimman omakotiasutuksen suuntaan. Taustalla näkyy Kiteenjärvi ja vielä kauempana häämöttää Potoskavaaran metsäisiä rinteitä.

Tämä kuva voisi olla vertauskuvallinen: kristityn vaellustie ylöspäin valoa ja kirkkautta kohti. Kirkon ympärillä on joulunaluspäivien kiirettä, autoja ja monenlaista hyörinää. Torni kohoaa ylväänä korkeutta kohti ikään kuin osoittaen, että on olemassa jotakin ylevämpää, sellaista joka nousee kaiken arkisen puuhan ja huolehtimisen yläpuolelle.

Hyypiinjärven rantamutkissa säilytettiin tietä uudistettaessa osa sen vierialueen vanhoista puista. Tämäkin tykkylumikuormaa kantava komea mänty on arvokkaampi maisemallisesti, kuin siitä mahdollisesti saatavan sahatavaran raaka-aineena!

Auringonlaskun kajo kultaa järventakaista metsänreunaa. Salmensillan sula taistelee pakkasta vastaan. Nyt on kylmää ja pimeää, mutta jälleen tulevan kevään huhtikuussa sula on jo paljon laajempi. Silloin siinä soutelevat taas joutsenet ja monet muut etelästä palaavat muuttolinnut.

Aurinko laskee Hyypiän taakse. Lähellä olevat koivunvarvut tuovat mieleen venäläisen Kronid Gogolevin taulut. Niissäkin näkymä avautuu usein kahta puolta etualalla olevien puitten lehvästön lomasta. Lauantai-ilta 18.12.2010.

Mökki pajapellon nurkalla odottaa sekin joulua. Posti on jo tuonut kymmenittäin joulukortteja. Vajaa viikko vielä on aikaa jouluaattoon, pieniin lahjakääröihin, joulusaunaan ja juhla-ateriaan. Yhä, vaikka ikää olisi paljonkin, joulu kohtaa meidät samalla tenhollaan, ihan niin kuin sillä lapsuudessakin oli. On se ihmeellistä, eikö vain!

perjantai 10. joulukuuta 2010

Sanoja ja merkityksiä


Savusaunan portailla voi rauhoittua ja mietiskellä elämän kulkua. Pohtimista riittää, kun tuota ikää on siunaantunut "piisalle asti", kuten Päätalo sen sanoi. Mutta liekö tuo enemmälti lisää viisautta tuonut, tuskinpa vain!
Kuva on Kiteeltä.

Armoton julkisuus
Viime aikoina on ollut toistuvasti esillä se, että varsinkin julkisuuden henkilöiden intimiteettisuoja on perin huono. Enää ei riitä repostelun areenaksi niinsanottu keltainen lehdistö, kuoroon ovat liittyneet valtakunnan sanomalehtien ykkösketju, samoin kuin televisiokanavien ajankohtaisohjelmat. Säälintuntein tavallinen kansalainen joutuu seuraamaan tuota jatkuvaa hampaissaoloa. Otsikoiksi riittää julkkispolitiikon parinkymmenen vuoden takaiset opiskeluajan seurustelusuhteet tai pääministerin yöpyminen samassa hotellissa tunnetun kansanedustajan ja entisen ministerin kanssa viisitoista vuotta sitten. Onpahan aiheita mistä revitellä!

Miten tähän toimintakulttuuriin yleensäkin on tultu? Lainkäytön ylimmät tulkitsijat siunaavat käytännön sanomalla, että julkisissa tehtävissä toimivien yksityisyyden suoja on oikeutetusti normaalikansalaista alempi. Perustelu kuuluu: pitäähän äänestäjien tietää, millaisia edusmiehiä tai naisia meillä ylimpinä päättäjinä on!

Jo ennen sotia maanteillä liikkuneissa linjureissa oli monenlaisia ohjekilpiä matkustajia varten. Eräs niistä kehoitti: Älkää häiritkö kuljettajaa! Kyytiläisinä oli sen ajan busseissa enintään muutama kymmen matkustajia. Valtakunnan pääministeriä voi verrata bussikuskiin, jonka luotsattavana on miljoonia "matkustajia". Työrauha olisi tarpeen, että kaikki henkinen kapasiteetti olisi täysimääräisenä käytössä, kun "kansan" edun kannalta tärkeitä päätöksiä on välttämättä tehtävä.

Nykyisessä politiikkojen työympäristössä paljon energiaa kuluu "koirien potkimiseen" jaloista. Ikävä kyllä, se on kaikkien veronmaksajien ja kansalaisten yhteinen vahinko. Sanotaan, että sana on monesti miekkaakin terävämpi. Sen teho saattaa yhdellä lyönnillä tuhoisasti sivaltaa suurtakin joukkoa. Mutta "läpinäkyvyyttä" pitää olla, se on eräs tämän päivän prinsiipeistä!

Itsesensuuria vai kielen kehittymistä?
Puhuttu ja kirjoitettu kieli, sen sisältämät piiloviestit, on asia, joka sekin on pohdituttanut blogistia: Lapsuusvuosina laulettiin hartaasti hengellistä laulua Musta Saara, tai toista, joka kertoi kuinka "kuuromykät, sokeat" ovat Jeesukselle yhtä rakkaita kuin me "terveet". Vähin äänin molemmat noista ovat rasistisina häipyneet laulukirjoista pois. Toinen esimerkki liittyy kielen merkityksen muuttumiseen: Äitienpäivälaulussa laulettiin: "lemmekkäitä laulujasi kehdollani laulelit". Sana "lemmekäs" on nykykielessä saanut toisen, epäilyttävältä kuulostavan sisällön. Ehkä siistä syystä samaa laulua onkin nykykirjoissa muokattu asuun: Rakkahasti laulujasi kehdollani laulelit.

Leimaaviksi koetuissa ilmaisuissa, kuten sana "naikkonen", on tainnut tapahtua samantapaista itsesensuuria. Enää ei lehdissä kirjoiteta 50-luvun uutisten tapaan: Juopotteluun osallistui kolmen miehen lisäksi pari naikkosta. Huh huh: eipä tätäkään enää todeksi uskoisi, mutta niin se silloin vain oli! Ensimmäiset feministit samoihin aikoihin toki nostivat asian esille perustellen: "Nykysuomen sanakirja määrittelee sana miekkonen tarkoittavan, onnenpoika. Jos siis sanaa naikkonen halutaan edelleen viljellä, senkin merkitystä pitää alkaa nykyisen mukaisen mielikuvan: ´epämääräinen nainen´ asemesta tulkita "miekkosen" naispuolisena synonyyminä." No tuosta asiasta ei enää tarvitse huolta kantaa, kun molemmat ilmaisut ovat ainakin tavallisesta lehti- ja puhekielestäkin miltei tyystin unohtuneet.

Kohta on unohtunut sekin, että taannoisen virsikirjauudistuksen tarvetta perusteltiin osaksi juuri kielen kehittymisen näkökulmasta. Suurin osa tehdyistä runomuodon sanakorjailuista tai niiden vaihtamisista oli toki perusteltuja. Tosin siinä menetettiin se ilo, jota ennen sotia, tai suuri osa pian niiden jälkeen syntyneistä kokivat, kun osasivat laulaa yleisimmät virret ulkoa. Kouluopetuksessa se oli niihin aikoihin tärkeä osa. Vielä nytkin uudistus joskus "tökkää" kiusallisesti ikäänkuin ilkkuen: ähäs, etpä tuotakaan osannut! Viimeinen kokemus on itsenäisyyspäivän sankarihautakäynniltä: tuttua virttä ulkomuistista laulaessa totesi useampaan kertaan sananvaihtoja, jotka ainakin siinä tunnelmassa tuntuivat täysin turhilta.

Eräs vieressä laulanut totesikin kirkkotarhasta ulos käveltäessä: Tuntui ihan siltä, että nämä nykyiset kaiken paremmin osaajat olisivat lähteneet maalaamaan arvokkaille taideteoksille uudenmallista partaa naamaan, tai muuttamaan pukuja nykymuotiin! Pakko oli tuohon myönnellä: Kyllä, siltä samalta itsestänikin on joskus tuntunut!

tiistai 7. joulukuuta 2010

Kansankirkko tienhaarassa - vai eikö sittenkään?

Itsenäisyyspäivä jäi taakse, moniarvoinen Suomi on astunut askeleen eteenpäin, kun suvaitsevaisuuden näyttönä presidentin käteltäviksi astuivat useat parit, joiden "puoliso" oli varustettu samoilla kromosomeilla kuin ensimmäisenä kouransa ojentanutkin. Historiaa tehtiin tanssilattiallakin, samoissa merkeissä. Suomalainen yhteiskunta ja erityisesti sen luterilainen kansankirkko on pitkään pysynyt pitäytyneenä jähmeään perinteisyyteensä. Ensimmäinen ravistelu tapahtui silloin, kun naispapit saivat astua kirkon alttarille ja saarnastuoliin tasaveroisina miespuolisten kolleegojensa rinnalle. Se myräkkä ei vieläkään ole kaikkein perimmäisistä miespuolustusasemista täysin laantunut.

Nyt kansankirkon ylimmillä paikoilla on jo naispuolinen piispakin. Kehitys on tosin täysin johdonmukaista, mutta roihautti taas kerran käyntiin miltei veran alle painuneen vanhan keskustelun naisten asemasta kirkossa. Tavallinen, monesti jo maallistunutkin kirkollisverojen maksaja on ymmällä: Ei oikein tiedä kummalle puolelle asettuisi, kun entiseen pitäytyvät perustelevat kantaansa raamatulla ja uudistusmieliset vetoavat ihmisten valistuneisuuteen, yhteiskunnan tasa-arvoistumiseen ja siihen, että raamattu on "oman aikansa tuote", jota pitää osata lukea oikealla tavalla! Se nostaa monen ajajttelijan mieleen jopa sen kysymyksen, että onko kristinuskokin joutumassa samaan kategoriaan "oman aikansa"tuotteena.

Kysymys ei ole turha, jos muistaa viimeisen vuosikymmenen aikana Suomeen muodostuneet muualta tuotujen uskontojen, kuten islamilaisuuden, juutalaisuuden, hinduismin ja piakkoin ehkä Buddhaan uskovien yhteisöt. Kehitys on merkinnyt sitä, että tasa-arvon nimissä ne kaikki ovat yhteiskunnassamme kohta samalla viivalla, ansaitsemassa yhtäläisen kunnioituksen perinteisen kansankirkkomme oppien rinnalla. Ellei niin ajattele ja sen sanoo sopimattomassa paikassa julki, on mahdollista joutua pahalle törmäyskurssille, jopa hengenvaaraan, kuten Salman Rushdie tai tanskalainen pilapiirtäjä. Kuinka se voi olla mahdollista, kun kaikki uskonnot sanovat pitävänsä ykkösasianaan armon ja rakkauden evankeliumia?

Suomalainen ja laajalti ulkomaillakin arvostettu perusetiikka ja yleinen ihmiskäsitys monine kunnioitettavine arvoineen on rakentunut vuosisatojen kuluessa suurimmaksi osaksi juuri kristinuskon edustamalle arvomaailmalle. Kansankirkko on edelleen vahva historiallisia taparakenteita koossa pitävä side, jota ei hevin haluta muuttaa. Lapsikaste, rippikoulu, avioliittoon vihkiminen ja hautaansiunaaminen koetaan edelleen kirkolle kuuluviksi ja siten turvallisen elämän perusmalleissa eräiksi lujimmiksi osiksi. Siitä kansankirkosta huolta kantavien on syytä olla edelleen hyvin tyytyväisiä. Kyynikko saattaa pitää tätä kaikkea vain näyttönä pilallemaallistuneesta tapakulttuurista, mutta toinen puoli asiassa on se, että nämä "maallistuneet" kansankirkon jäsenet maksavat kuitenkin suuren osan niistä veroista, joilla sen rakenteet pidetään tukevasti pystyssä. Tässä "suvaitsevassa" joukossa on yhä paljon niitäkin, jotka oudoksuvat kirkon oppien nopeita muutoksia, jotka tuntuvat seurailevan liiankin herkästi yhteiskunnan piiristä asetettuja monenlaisia odotuksia ja hyvin monen mielestä jälleen niissä tärkeissä perusasioissa!

Olin armeijassa komppanian häntäpäässä ja syy oli se, että eturivistä alkaen taaksepäin mennessä oli aina toinen toistaan lyhyempiä sotilaita. Enhän tuota 17-vuotiaana muutenkaan vielä kovin täyskasvuinen ollut. Kun etummaisten miesten edessä seisova päällikkö komensi riviin järjestymisen vaikka yhdeksänkymmentä astetta muutettuun suuntaan, ykkösjoukkuen eturivi pyörähti vain kantapäillään. Pienet miehet takimmaisissa joukkueissa taas saivat pyyhältää kiireellä jopa satoja metrejä ja saivat silti päälliköiltä moitteet huonosta ennättämisestään.

Kirkonmiehistä ja -naisista ne, jotka seisovat piispojen kanssa eturivissä, ovat jotenkin samassa asemassa kuin komppanian alkupää armeijassa: lähellä olevaa päällikköä ajatuksineen on helpompi seurata. Silti, kun piispa pyörähtää kantapäillään, niin ainakin periferiassa tulee niin paha kiire, ettei kaikkia uusia ajatuksia "suunnasta" millään tahdo ehtiä päähänsä upottamaan. "Karjalainen ristirahvas", kuten maaherra Esa Timonen aikoinaaan tapasi sanoa, taitaa kuulua näissä kirkollisasioissa eräänä joukkona niihin, joiden juoksu on yhä vielä kesken.

Niin, se kirkon tienhaara: Taitaa olla niin, ettei se tienhaara olekaan. Ehkäpä nuo uudet, muualta tulleet uskontokunnat, rakentavat täällä jo täysillä omaa väyläänsä jopa likipitäen samaan suuntaan mihin oma kirkomme on kompassinsa asettanut. Monissa uusissa joukoissa tuo rakentamistyö on perisuomalaisiin verraten vain eri vaiheessa, mutta toivon mukaan se kulkee suvaitsevuuden asioissakin yhtä matkaa paremman ihmisen kehittymistä kohti. Sinnehän puheittemme itsekin sanomme olevamme menossa. Ihan mielenrauhan kannalta, ja kun tuon oman juoksunkin kanssa on vähän niin ja näin, pitänee varmuudeksi ajatella asiaa hyvän toivon näkökulmasta!