maanantai 19. helmikuuta 2018

Tietopaketti Havukaisten matkasta kesällä 2018

 
Sukuseuran 35v. juhlamatka lähestyy
Havukaisten sukuseuran vuositiedote postitettiin viime lauantaina. Suurin  osa jäsenistöstä saa sen postin jakelussa taannoin tehtyjen muutosten johdosta käsiinsä keskiviikkona 21. helmikuuta. Kaikkiaan kirjeitä lähetettiin noin 220 kappaletta. Saimme jälleen kootuksi 16-sivuisen vihkosen. Olemme muun tekstin lisäksi saaneet tällä kertaa kolme sukuseuran jäsentä kertomaan vihkosessa omaa elämäntarinaansa. Tietoa on siis liikkeellä, mutta ei liene pahitteeksi jos tietyt asiat löytyvät myös täältä Pajapellon nurkan blogista. Onhan se hyvä, että etenkin matkaa koskevat asiat löytyvät helposti vaikka omasta puhelimesta, sillä saattaahan aihe nousta puheissa esille silloinkin kun painettu vihkonen ei ole käsillä.


Viime kesän sukukokous pidettiin veden hengessä Heinävedellä. Aurinkoinen sää suosi tapahtumaa.

Sukuseura perustettiin talvella 1983. Näin ollen elämme sukuseuran 35v. juhlavuotta. Edellisen kerran noteerasimme sukuseuran iän, silloin 30 vuotta kesällä 2013, kun pidimme sukukokouksen Juvan Rapionmyllyllä juhlateemaa muistaen. Tällä kerralla olemme halunneet tarjota seuramme jäsenille jotakin ekstraa. Viime kesänä Heinävedellä sukukokous antoi seuran hallitukselle varsin yksityiskohtaiset ohjeet niin matkan suunnasta kuin majoitusjärjestelyistä. Siksi olemme neuvotelleet matkamme kaikki yöpymiset samaan hotelliin. ”Matkalaukkusulkeista ei haluta”, oli kokouksessa saatu ohje.

Toilasta käsin teemme kaksi koko päivän matkaa. Tarttoon on matkaa vajaat 150 kilometriä, sieltä paluumatkaa Kolkjaan noin 45 kilometriä ja noin 100 kilometriä vielä, niin olemme jälleen hotellilla.
     Narvaan on Toilasta matkaa alle 50 kilometriä ja tämän toisen retkipäivän muutkin kohteet ovat paluumatkallamme hotellille. Narvan retkipäivän aikatauluun olemme lyhyitten siirtymien johdosta saaneet väljyyttä. Se onkin tarpeen edellisen ”Tarton päivän” pitempien ajomatkojen vastapainoksi.

     Olemme löytäneet hyvät lounaspaikat niin Tartosta kuin Narvastakin. Tartossa Dorpat-ravintola tarjoaa noutopöydästä kolmen ruokalajin lounaan. Ennakkovarauksia menyystä ei sinne tarvita, kun jokainen voi ottaa lautaselleen mieleistä ruokaa itse valiten.
      Paluumatkalla Tartosta käymme Peipsijärven rannan vanhauskoisten kylissä. Seudulle on keskittynyt Viron sipulinviljely ja siellä näkyvät myös monet kalastuselinkeinot. Ne tuovat esimerkiksi Kolkjan kylän ravintoloihin oman säväyksensä. Jos ja kun päiväkahvi tai -tee silloin jo maistuvat, Heikki Pöldma esittelee meille siinä tarkoituksessa parikin kahvilaa. Hän on EU:n tukeman Peipsimaan Vierailukeskuksen johtaja ja siksi vierailemme myös vierailukeskuksen matkamuistomyymälä-kahvilassa.

Huomatkaa! Narvassa ruokailemme Tarton yliopiston filiaalina toimivan Narvan sivutoimipisteen tunnelmallisessa Muna Kohvik-ravintolassa. Sinne olemme varanneet kaksi ateriavaihtoehtoa.Yksi menyy on kermainen porkkanasosekeitto rapean pekonin kera lisäkkeineen, porsaanfilee lisäkkeineen ja päälle jälkiruokakahvi tai tee juustokakun kera. Toinen menyy on samettinen metsäsienikeitto lisäkkeineen, paistettu lohifilee runsaine tykötarpeineen ja edelleen jälkiruoka kuten edellisessä ateriaversiossa.
      Pyydämme jo ilmoittautumisen yhteydessä antamaan Narvan ruokailua varten sen ateriavaihtoehdon jonka kukin ryhmän jäsen haluaa. Joudumme sähköpostitse lähettämään valinnat ravintolalle viimeistään 3.8., siis jo ennen matkan alkamista!
      Molempien ravintoloiden annokset sopivat diettiruokailijoille ainakin siinä, että annokset ovat gluteiinittomia ja laktoosivapaita. Narvasta palatessa pistäydymme eräissä koillis-Viron pikkukaupungeissa joita on mainittu alempana olevassa matkaohjelmassa. Niissä paikoissa ennätämme ehkä istahtaa välillä tauoillekin ja kahvitella, jos sellainen porukalle sopii. 
 
 
Majoituspaikkamme Toila Spa on kehittynyt nykyaikaiseksi kylpylähotelliksi.


Toilan kylpylä sijaitsee komealla paikalla Suomenlahden rantaylängöllä.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
Tarkka ohjelma, Havukaisten sukuseuran matka Itä-Viroon  
6.- 9. 8. 2018
Matkan hinta 2-hengen huoneissa on 295 euroa ja 1-hengen huoneessa 365 eur.
Matkapäivien lounaat, Tartto ja Narva, maksavat yhteensä noin 30 euroa. Ne maksetaan ennakkoon menomatkan aikana bussissa.

Majoitus: 3 vrk kylpylähotelli Toila Spa. Puolihoito alkaen päivällisestä maanantai-iltana 6.8. ja päättyen aamiaiseen torstaina 9.8.
Bussikuljetukset: Savonlinja. Laivapaikka- ja lippujärjestelyt: Tohmajärven Matkapalvelu.
Hotellivarausasiat, samoin oppaiden varaaminen retkille yms: Havukaisten sukuseura.

Maanantai 6.8.

Lähtö Kiteen ABC:n pihasta klo 04.30. Ajamme kuutostietä Kitee-Imatra-Kouvola-reittiä lähtösatamaan Katajanokalle, jossa olemme klo 10.30. Bussimatkan varreltakin voi liittyä mukaan. Niille lähtijöille ilmoitetaan tarkempi aikataulu ja valitaan sopivat kohtaamispaikat.
      M/S Viking XpRs lähtee kohti Tallinnaa klo 11.30, jonne saavumme klo 14.00.
Jatkamme bussilla kohti hotelliamme Toilassa. Olemme perillä noin klo 16.30.
      Majoitumme Suomenlahden rantaylängöllä sijaitsevaan Toila Spa-hotelliin. Kylpylän vesimaailma on vapaasti käytössämme koko matkan ajan, samoin sauna ja monet muut virkistäytymispalvelut. Päivällinen.
Tiistai 7.8.
Aamiainen hotellissa. Lähdemme kohti Tarttoa klo 8.30.
Oppaamme odottaa meitä Tartossa ja tulee sovitusta paikasta bussiin. Teemme 2-3 tuntia kestävän kaupunkikiertoajelun ja menemme sitten lounaalle ravintola Dorpatiin. Lounaan jälkeen opas jää bussista pois ja jatkamme matkaa Peipsijärven rantatielle ja siellä sijaitseviin vanhauskoisten kyliin.

     Kolkjasta olemme varanneet paikallisoppaan nimeltä Heikki Pöldma esittelemään vanhauskoisten museota, kirkkoa ja erikoista sipuliravintolaa. Käymme iltapäiväkahveilla Peipsimaan vierailukeskuksessa. Vaikuttavan kaunis Peipsijärven rantatie on osa matkaamme. Päivällinen hotellissa päättää retkipäivän.
Keskiviikko 8.8.
Lähdemme aamiaisen jälkeen kohti Narvaa, joka on Tallinnan ja Tarton ohella Viron suurimpia kaupunkeja. Mukanamme on jälleen pätevä opas, joka kertoo meille tämän Narvajoen rannalla sijaitsevan rajakaupungin historiaa. Joen toisella puolella on Venäjä ja Ivangrodin kaupunki.
     Pysäköimme Narvassa Pietarin aukiolle. Sitten vierailemme Narvan linnassa (lippu 6,-), käymme Ruotsin leijonan patsaalla ja Kreenholmin tekstiilitehtaassa. Käymme katsomassa linnakkeen kasematit sekä komean jokipromenadin.
     Lopuksi menemme lounaalle Tarton yliopiston Narvan oppilaitoksen tunnettuun Muna Kohvik-kahvilaan. Lounaan jälkeen matka jatkuu oppaamme kanssa suuntaan Narva-Jõesuu - Sinimäkien alue, joka on historiallisen vanha taistelukenttä. Viimeisenä kohteenamme on Sillamäen kaupunki. Kiertoajelun päätyttyä palaamme hotellille, jossa meitä odottaa päivällinen.
Torstai 9.8.
Nautimme kaikessa rauhassa aamiaisen. Pakkaamme matkatavarat bussiin ja lähdemme kohti Tallinnaa noin klo 9.00. Kun laiva kohti Helsinkiä lähtee vasta klo 18.00 illalla, meillä on hyvää aikaa edelleen tutustua pohjoisvirolaiseen maaseutuun ja mielenkiintoisiin maisemiin.
       Bussinkuljettajamme on luvannut olla tällä osuudella oppaana. Jossakin sopivassa paikassa nautimme lounaan ja päiväkahvipaikkakin varmasti löytyy matkan varrelta.
Saavumme Tallinnaan hyvissä ajoin niin, että meille jää riittävästi aikaa tuliaisostosten tekemiselle ennen kotimatkalle lähtöä.
       Kokoonnumme satamaan noin klo 17.00. M/S Viking XpRs lähtee kohti Helsinkiä klo 18.00, jonne saavumme klo 20.30. Ajo Kiteelle kestää noin 5,5 tuntia, joten kotona olemme aamuyöstä.


Ilmoittautuminen: sähköpostilla sukuseuran varapuheenjohtaja Leena Väistölle osoitteeseen lessunoma@gmail.com tai puhelimitse hänen numeroonsa 040-514 5926. Havukaisten osalta ilmoittautumiset on tehtävä 31.3.2018 mennessä.

Matkan ennakkomaksu 150 euroa/lähtijä on suoritettava sukuseuran tilille
FI12 5153 0420 0924 33, OKOYFIHH viimeistään 31.3.2018.

Jo vakiintuneen tavan mukaan Havukaisten sukuseura "sponsoroi" pitkäaikaisjäsenensä matkaa pienehköllä summalla. Etu annetaan yhdelle lähtijälle jäsenperheestä. Sukuseuran osuus vähennetään matkan hinnasta maksun loppusuorituksen yhteydessä. Lähtijät huolehtivat itse matkustajavakuutuksensa voimassa olosta. Kannattaa siis varmistaa hyvissä ajoin ennen matkaa, että vakuutusasiat ovat kunnossa! Muutenkin ilmoitetaan, että käytössä ovat Matkatoimistoalan liiton yleiset valmismatkaehdot.
 

Huolehdi myös, että sinulla on mukana voimassa oleva passi tai Suomen poliisin myöntämä kuvallinen henkilökortti.
 

Ilmoittautumisajan päätyttyä mahdollisesti vielä jäljellä olevat paikat ovat naapurisukuseurojen ja muitten ystäviemme varattavissa 30.4. mennessä. Näitten lähtijöiden osalta ennakkomaksu 150 euroa pitää maksaa samoin viimeistään 30.4.2018. 
Laivalippujen ja hotellin ennakkolaskujen erääntymisten takia loppusumma on maksettava sukuseuran tilille viimeistään 26.6.2018.

Ryhmämme enimmäiskoko on 45-50 lähtijää. 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

perjantai 16. helmikuuta 2018

Aarne Luukkainen valitsi Impivaaran


Jatkosodan päätyttyä Karjalan evakot jouduttiin sijoittamaan eri puolille Suomea. Valtiovallan suunnitelmissa Sortavalan seudun asukkaiden eräs sijoitussuunta oli Pohjois-Pohjanmaa, kuntina muun muassa Kärsämäki ja Pihtipudas. Ajatus oli, että sinne perustettaisiin uusia asutustiloja. Sortavalan seudulla aikaisemmin asuneille Luukkaisillekin tarjottiin sieltä asuinpaikkaa.
NESTORI LUUKKAINEN muisteli suunnitellulle alueelle tehtyä matkaa: Asutusviranomainen vei Aarne ja Nestori Luukkaisen sekä näiden sisaren mies Vilho Gerlanderin ankeaan maisemaan korpisuon reunamalle. Sanoi sitten, että tänne teidän pitää nyt uudet pellot raivata, talot, navetat ja muut tarvittavat elämisen tilat rakentaa. Miehet olivat siinä kolmisin tovin tuumineet ja vastaus paikkojen esittelijälle oli, etteivät Karjalan pojat näihin maisemiin millään kotiudu. Gerlander osti sitten Rääkkylän kunnalta ”kylmän”, rakentamattoman tilan Heino- niemeltä.

Kuva yllä: Aarne Luukkaisen Oldsmobile 1940-luvun loppuvuosilta.

JO SILLOIN suuren perheen isänä Aarne Luukkainen vakautui lopulta maanviljelijäksi Kiteelle Impivaaraan noin 50 hehtaarin määräalalle, jonka hän osti Kytänniemen hovin isäntä Uuno Kainulaiselta. Autonkuljettajana toimineella Nestori-veljellä ei ollut lapsia ja hän asui vaimoineen omistamassaan omakotitalossa Kiteen kirkolla.
AARNE LUUKKAINEN oli ollut Kiteellä aikaisemmin, kun muutti tänne vuonna 1928. Alkuun hän toimi puhokselaisen Toivo Toropaisen linjoilla bussinkuljettajana. Muutamaa vuotta myöhemmin hänellä oli oma kuorma-auto, jolla liikennöitiin Kiteeltä käsin. Sitten mies perheineen muutti Sortavalaan linja-autoilijaksi. Jo ennen sotia Aarnen bussifirmalla oli puolenkymmentä autoa. Kiteellä 1930-luvulla asuessaan Aarnella oli omistuksessaan talo Kiteen keskustassa. Se sijaitsi monien muistaman myöhemmin Marttala-taloksi laajennetun liikekiinteistön paikalla. Evakkokokemusten jälkeen Aarne sanoikin, että jos olisi kaiken tiennyt ennakkoon, hänen olisi ollut viisainta pysytellä yhtäjaksoisesti Kiteellä.


OSA AARNEN lapsista oli syntynyt tai asunut Sortavalassa ennen sotia. Kaikkiaan lapsikatrasta kertyi komea luku: seisemän poikaa ja seitsemän tytärtä. Yksi tyttäristä tosin menehtyi alle kahden vuoden iässä. Suurperheen äiti Hilja oli Jalkasia Rytystä. Aarne Luukkainen itse oli syntynyt Kaalamolla vuonna 1901. Impivaara oli ”kylmä” tila. Rakennuksia sen enempää kuin peltoakaan ei ollut. Siinä suhteessa kaikki piti alkaa tyhjästä.

Kuva: Hilja Jalkanen ja Aarne Luukkainen vihkiäispäivänään kesällä 1926.

ONNEKSI AARNELLA oli ollut omistuksessaan Tienristin hiekkakuoppa ja sillä tontilla olleet vaatimattomat rakennukset. Monet tietävät Tauno Huhtilaisen omistuksessa sittemmin olleen Tienristin talon, joka edelleen seisoo samalla paikalla. Sodanjälkeisellä rakennuskaudella Aarne sai ”omasta kuopasta” myydä isot määrät valu- ja muuraussoraa. Autotallien yhteydessä oli sen verran asuintiloja, että kasvava perhe mahtui siellä sinnittelemään. Kuorma-auto oli tarpeen toimentuloa tukemassa, sillä ajoja oli niin paljon kuin mies yleensä jaksoi ”saföörinä” olla. Siinä sivussa Impivaaraan alkoi nousta rakennuksia ja talon vierellä oleva suo vähitellen avartui peltomaaksi.
 
AARI-VELJEKSESTÄ alkaen pojat alkoivat tulla isän rinnalle myös autoilijoina. Kaikista kehittyi osaavia ja tarmokkaita konemiehiä. Kalevi oli sisarusparven vanhin. Hän toimi taksimiehenä lapsuusiän polion jättämästä jalkavammasta huolimatta. Luukkaisen Aarne itse oli eräs oman aikansa pellepelottomista. Mies kehitteli lukuisia urakoinnissa ja maataloudessa tarvittavia koneita. Hänen suunnittelemansa kaksiroottorinen etulinko sai leikkimielisen nimen ”Myrsky”. Lumitöissä se oli todella tehokas umpisen tien avaaja varsinkin sitten, kun 1960-luvun loppupuolella sen käyttövoimana oli jo järeähkö Ford 5000-traktori.
 
 
Tienristin hiekkakuopassa sijainnut autotalli-  ja asuinrakennus oli Aarne Luukkaisen perheen vaatimaton asuinpaikka sotien aikana ja kohta niiden jälkeen.

 
Rynnäkköpanssarivaunusta tehty traktori muokkaa peltoa Impivaaran uutisraiviolla. Aari on kuljettajana ja nuorempia sisaruksia on päässyt kyydinottoon.
 
IMPIVAARAN ensimmäinen traktori oli ollut varsin erikoinen: Luukkainen sai ostetuksi puolustusvoimien Varkauden varikolta Vickers 6T-panssarivaunun alustan, joka oli merkitty romuksi ja siten jäänyt valvontakomission Neuvostoliittoon määräämistä toimituksista pois. Aarne hommasi aihion Kiteelle ja asensi siihen Chevroletin 4-sylinterisen moottorin. Siitä saatiinkin tehokas vetokone. Nelimetrinen äes tuli perässä reipasta vauhtia ja telakoneen maastokelpoisuus oli pistämätön uutispeltojen alkuun vielä heikosti kantavilla pinnoilla.


Rytyssä asuessaan Aarne rakensi T-mallin Fordista moottorireen, jonka raideväli vastasi talvisen hevostien leveyttä. Vauhdikasta menoa Aarnen ajokilla kerrotaan pyyhällellyn. Vahinkoja tai kolareita ei kuulemma sattunut.

 
Aarne Luukkainen oli bussiliikenteen harjoittajana Sortavalasta käsin 1930-luvulla. Tässä on yksi hänen ajokeistaan.


Aarnen busseja (Pentti Luukkaisen muistamina merkkeinä) Sortavalassa 1930-luvulla. Niitä ovat vasemmalta lähtien Shellben, Diamond, Studebaker, Diamont ja Studebaker.

 
Vuonna 1955 Suomeen tuotiin pieni erä Puolassa valmistettuja Star 20-kuorma-autoja. Kaikkiaan niitä tuli vain 20 kappaletta. Maahantuoja oli liikemies, jonka päätoimiala muuten oli puolalaisen kivihiilen maahantuonti. Aarne Luukkaisen pojat olivat siihen aikaan jo miehen iässä ja työskentelivät Aarnen yrityksissä. Uusien autojen pulassa hankittu Star pääsi kuvaan kahden veljeksen kanssa. Niin kuin näkyy, auton keulassa on vielä punavalkoinen koekilpi.Otoksen taustana on Impivaaran talo ja sen pihakoivujen katve.
 

Luukkaisen suunnittelema teholinko ”Myrsky” 1960-luvun vuosilta.

 
Aarnen keksintö tämäkin: oja-aura jossa kaivuumaiden levitin. Kahteen suuntaan ajettuna syntyi siistiä ojaa eikä jälkitöitä tarvittu.
 

Pelle pelottoman kehitelmä parhaasta päästä: Mini-”työkoneenkantaja” mopon moottorilla. Itsekulkevaan laitteeseen voitiin kasvinsuojeluruiskun asemesta kiinnittää vaihtoehtoisesti 3-metrinen heinänsiemenen kylvölaite.

 
85-vuotiaan Pentti Luukkaisen käsissä harmonikka soi taitajan ottein. 

KUORMA-AUTOILU ja koneurakointi toivat jatkossakin ison osan perheen toimeentulosta. Vuosien mittaan myös Aarnen nuoremmat pojat hankkivat kalustoa omiin nimiinsä. Näin Impivaarasta tuli Kiteellä tunnettu osaavien konemiesten asuinpaikka, josta tarvittaessa löytyi apua moneen lähtöön.
MUSIKAALISUUS on eräs vahva perintö sillä se näkyy vielä neljännessä polvessa. ”Referenssit” vakuuttavat: Aarne itse oli taitava viulunsoittaja ja hän, samoin kuin ainakin kaksi hänen pojistaan, ovat laulaneet tenoreina Kiteen mieskuorossa. Harmonikan taitajia ovat Aarnen pojat Pentti ja Orvo. Sekin on muistettava, että eräs tämän ajan tunnetuista harmonikkataiteilijoista on nuori Anniina Luukkainen, joka pari vuotta sitten voitti Kultainen harmonikka-kisan. Pentti on oikeutetusti ylpeä pojantyttärestään.
 

Anniina Luukkainen on Kultainen Harmonikka-kisan voittaja vuodelta 2016. Kuva on tapahtuman finaaliesityksestä. Anniina aloitti harmonikansoiton opettajan työt Lappeenrannassa noin vuosi sitten.
 

lauantai 10. helmikuuta 2018

Kuuden vuosikymmenen takaista puuhailua


 
Konemiehen uraa aloittelin tämän näköisellä Fordsonilla jo kesällä 1950. Se ero tosin oli, että moottori oli petrolikäyttöinen. Kuva on Englannista ja tässä moottorina on Perkins-diesel. 

Tilasin Maaseudun Koneviestin asiamiespaperit 14- tai 15-vuotiaana, joten vaihtoehtoiset vuodet ovat 1953 tai 1954. Toimin puuhassa noin 15 vuotta, kunnes muiden kiireiden takia pestasin hommaan minua kymmenkunta vuotta nuoremman naapurin. Alkuvuosien Seinäjoella toimitettu ja painettukin lehti oli kauan tavallisen sanomalehden näköinen, värejä ei tuossa lehtityypissä ollut. Ihan alussa sivujakin oli vain neljä.
     Vuosien kuluessa luotiin piiriasiamiesjärjestelmä ja Pohjois-Karjalassa siinä tehtävässä oli agrologi Hannes Volotinen, sittemmin useamman kauden kansanedustaja SMP:n ja SKYP:n riveissä. Hän oli Koneviestin ensimmäisen päätoimittaja Paavo Raukon opiskelutoveri ja ilmeisesti se olikin taustalla hänen tuloonsa yhteyshenkilöksi.

 
Isän ja sedän yhteisesti omistama "mörkö-Majuri" sai pesun kesken heinänteon kesällä 1953. Olin ajelemassa kotiin heinänniitosta kun Joentauksen silta tuli ikänsä päähän. Viisi vuoliaista katkesi yllättäen ja sain kylvyn itsekin jokeen suistuvan traktorin pukilta veteen huiskahtaessani. Onnea oli siinä, etten jäänyt koneen alle. Kuva on tilanteesta, kun traktoria nostetaan kuiville Puhoksen Toropaisten omistamalla kivenraivausvaunulla.
 

Siinä tilanne kun "mörkö" oli vielä alassuin joenpohjalla. Ilkeän kuuloinen läiskähdys kävi ihan korvan juuressa, kun perässä puolihinattavana olleen tsekkivalmisteisen Agrostroj-niittokoneen teräpalkki mätkähti veteen. Isku olisi saattanut osua silloin vasta 14-vuotiaan kuskin takaraivoon, mutta ilmeisesti elonpäivien määrä ei silloin ollut vielä täynnä.
 
Joskus 1960-luvun alussa Paavo Raukko tuli Hanneksen markkinointitoveriksi Joensuussa järjestettyyn asiamieskokoukseen. Silloin oli hyvä tilaisuus antaa päätoimittajalle palautetta ja toivomuksia lehden sisällöstä. Kerrottu kokous pidettiin osuuskauppa PKO:n ravintolassa ja asiamieskuntaa kestittiin ”pitkän kaavan” menyyn sisältäneellä lounaalla. Oma ikä oli tuossa parikymppisen tilanteessa ja tarjoilun täysmittaisen hyödyntämisen esti paitsi silloin varsin puritaaniset asenteet, myös omalla Austin Minillä tehty kokousmatka.
     Asiamiestouhu tapahtui talosta taloon käynti -menetelmällä. Maksut tulivat sitten ajanoloon, usein vasta seuraavan vuoden puolella. Maksutapa oli käteinen, kun pankkisiirto oli silloin maksamisen muotona vielä jokseenkin tuntematon. Siten asiamies joutui toimimaan väliaikaisena rahoittajana Koneviestin suuntaan. Ja kun tilaaja-asiakkaat olivat useimmiten naapureita tai muuten hyvä tuttuja, ei oikein iljennyt hätyyttääkään maksamattomista tilausmaksuista.
 
                         
Kesäkuun alussa 1954 pidettiin Helsingissä messuhallin kentällä Itä-Saksan (DDR) teollisuusnäyttelyt. Innokkaana konemiehen alkuna minäkin matkustin sinne ihmettelemään. Traktoreita oli paikalla IFA- merkkisistä lähtien - kuten taaempana oleva kopillinen traktori. Etualalla on työkoneenkantaja-tyyppinen traktori mallinimeltään RS09/15. Erikoista siinä oli 18-hevosvoimainen 2-sylinterinen ilmajäähdytetty V-moottori, joka tavallisimmin oli Warchalowskin tai myöhemmin myös Schönebeckin valmistama. Tätä Suomessa harvoin nähtyä traktoria valmistettiin seitsemän tuotantovuoden aikana itäblogin peltotöihin kaikkiaan 114.522 kappaletta.
 
 
Syyskesällä 1955 Kankaalaan ostettiin ihan omaksi Allis-Chalmers D-270-traktori. Ei se kovin järeä ollut: tehoa 23 hevosvoimaa ja painoa vajaan tuhannen kilon verran. Yksisiipinen 16" aura kulki rivakasti ja kaikki muutkin  talon konetyöt tällä tehtiin vuoden 1958 loppuun asti. Tammikuussa 1959 siirryttiin Fordson Dexta-aikaan.
 
 
1970-luvun alkuvuosien kevättöitä Kankaalan mäkipellolla. Taustalla olevan "ykkös"- traktorin, David Brown 990AS-mallin peräkärryyn keräilee kiviä talon emäntä ja silloin vähän yli 10-vuotias oma tytär. Itse olen apukoneeksi kunnostamamme vanhan David Brownin kanssa äestyspuuhissa.

Lehteä oli helppo myydä, sillä koneistumisen aika oli vasta nousemassa kuumimmilleen ja alaa koskeva tiedonhalu maaseudulla oli suuri. Erityisen luettuja olivat Vakolan koetusselostusten tiivistelmät. Niitä julkaistiin Koneviestissä ilmeisesti alkuperäisiä painolaattoja hyväksi käyttäen, koskapa muistini mukaan sivut olivat numeroitu ja lehden sivun alareunaan painettuna niiden taitto oli koossa A5. Minäkin leikkasin niitä lehdestä talteen. Vuosien kuluessa sivuista kertyi hyvänlainen nippu, jonka sidoin vahvan nyörin avulla kirjaksi. Sitä tuli paljon luettua, kun omaa uutta traktoria pidettiin haaveissa useita vuosia.

 
Tsekkitraktori Zetor oli 1950-luvun alussa tarjolla kahtena mallina. Parhaimmillaan sitä Hankkijan toimesta myytiin vuodessa nelisen tuhatta kappaletta. Korkeilla takapyörillä oleva tunnettiin mallina 25K. Kuvassa on matalampi Zetor 25A. Sen etuna oli aikansa mittapuulla hyvä maantienopeus,32 kilometriä tunnissa. K-versiolla taittui tunnin ajassa kymmentä kilometriä vähemmän matkaa.
 
Alusta alkaen lehden toimitus seurasi myös maatalouskonealan ulkomaisia lehtiä ja muita julkaisuja. Pikku-uutisina tai laajempinakin katsauksina niitä käännettiin suomalaisviljelijöiden luettaviksi. Kuvilla oli jo silloin oma sijansa informaation tukena, vaikka niitä rajoitetun sivumäärän johdosta tekstiin verrattuna olikin nykyistä vähemmän.  
Mustavalkotekniikka ei muutenkaan ollut niin paljon kuvitusta suosiva kuin nykyiset monivärisinä toteutetut lehden taitot.
     Vielä joitakin muisteluita lehden sisällöstä: Lehdessä oli lukijoiden ideoita -palsta ja mieleen ovat jääneet sen muutamat aktiivit, yhtenä esimerkkinä A. Kuusisto Tarvasjoelta, joka joutui jopa toisten samalle palstalle kirjoittaneiden silmätikuksi ja kiusaamisen kohteeksi. Kirjoittajilta löytyi ideoita ja piirroksia monenlaisille, yleensä puusta valmistettaville traktorin työvälineille, kuten vaikkapa etukuormaajaksi tai erikoistarkoituksiin tehdyksi perävaunuksi. Hydrauliikka oli siihen aikaan vasta kehittymässä ja siksi monet ”suunnitelmat” perustuivat mekaanisiin vivustoihin.
     Ajassa uinuneen ”tilauksen” ansiosta lehti sai alusta alkaen hyvän vastaanoton ja pian uutta lukijakuntaa tuli alkuperäiskohteena olleen viljelijäväestön ulkopuolelta. Ehkä juuri siksi lehden nimen etuliite katsottiin tarpeettomaksi ja se sai pelkistyä nykyiseen muotoonsa Koneviesti. Toimituksessa huomattiin sekin, että painettu lehti ei sellaisenaan riittänyt antamaan kaikkea sitä tietoa, joka haluttiin lukijoille jakaa. Siksi 1960-luvun alussa kustannustoiminta laajeni hetkeksi myös opaskirjojen tuottamiseen. Muutaman vuoden jaksolla valmistui puolenkymmentä lehden toimitussisältöä myötäilevää kirjasta. Omassa kirjahyllyssäni noista julkaisuista muistoina ovat ainakin Salaojittajan opas ja Konemiehen käsikirja.


 Tämä kuva on otettu kesällä 2011. Moottori on Ruppovaaran Gerlanderien omaisuutta. Kuvaan se pääsi siksi, kun talossa oli perimätietona tarina, että oma isäni oli käynyt korjaamassa kesällä 1930 tuon moottorin käyntikuntoon. Tehdasuudessa koneessa oli ollut koontivirhe ja siksi siinä oli rukiinpuintia yritettäessä vain nimeksi tehoa.
 
Muistan erityisesti Koneviestin numeron joulun alla 1957. Siinä esiteltiin Fordin uusi traktorimalli, Dexta. Meillä oli siihen aikaan ajokkina vuoden 1955-mallia oleva ja uutena hankittu Allis-Chalmers D-270-mallin petrolikäyttöinen traktori. Dieselmoottorilla varustettu Dexta tuntui siinä tilanteessa suorastaan viehättävältä vaihtoehdolta.
     Vuoden 1959 alussa sellainen tuli sitten hankittua ja sinisiä traktoreita muutenkin on muutamaa Taavettia lukuun ottamatta omalla tilalla ajeltu. Ehkä nostalgia olikin suurin syy siihen, että reilut puolenkymmentä vuotta sitten sormet suorastaan syyhyivät remontti-intoa, kun sain tiedon miltei romutuskuntoisen Dextan olevan jopa omalla kylällä myynnissä.
     Aikaa myöten Koneviesti sai rinnalleen sisaren, Rakennusviestin. Yhteistilaus Koneviestin kanssa oli melko edullinen. Vielä 1960-luvulla maaseudulla rakennettiin paljon tuotantorakennuksia, nykyarviona myös melko pienille maatiloille. Ehkä siksikin Koneviestin taholta alan julkaisulle nähtiin olevan tarvetta. En tarkalleen muista Rakennusviesti-lehden loppuvaiheita. Oma paikkansa silläkin tiedontuojana oli, vaikka Koneviestin tapaista vankkaa asemaa oman alansa ammattilehtenä se ei mielestäni pystynyt saavuttamaan. 

 
Tässäkin on traktori 1950-luvun alusta. Pikku-Fergussa on jälkiasennettu Perkins-diesel. Tehdasasennetut dieselit olivat näissä traktoreissa brittien Coventryssä valmistamaa Standard-merkkiä. Samassa kaupungissahan valmistettiin myös nämä Ferguson TE20-malliset "harmikki"-lempimellään hyvin  tunnetut traktorit.

Se oli varmaan ajankohtana 1970-luvun alkua, kun ainakin Itä-Suomessa valiolaiset meijerit alkoivat tarjota Simonkatu 6 -osoitteen lehtiä tilattaviksi sillä periaatteella, että maksut perittiin maitotilistä. Siitä johtuen tuo pitäjillä ollut asiamiesverkosto Pohjois-Karjalasta hiljalleen purkautui pois. Silloin Koneviestillä oli jo niin vahva ja arvostettu asema, että lehti alkoi jo sen perusteella itse myydä itseään, eikä asiamiesten tarvinnut olla enää ”apostolintyötä” tekemässä.



 
Dexta-kantaan tuli vielä kerran palattua, kun keväällä 2011 otin kunnostettavaksi jo romutuskuntoon rapistuneen 1962-mallisen traktorin. Vajaa kuukausi ahkeraa puuhastelua palautti Dextan tekniikkansa puolesta uutta vastaavaan kuntoon. Tässä sillä huristelen heinänpöyhintätöissä. Kesällä 2011 oli kunnon heinäpoudat, kuten kuvakin todistaa. Viime keväänä  ajokki sai uuden omistajan. Lähes haikeutta tuntien siitä luovuin.
 

tiistai 23. tammikuuta 2018

Werottaja osasi ennenkin - vaikka toisin luullaan

Monesti valitellaan että verottaja keksii aina uusia kohteita, joista veroa voi määrätä. Taito on kuitenkin vanha. Alla on tekstiä, jossa kerrotaan veroparseelien kohdalla tapahtuneista muutoksista. Veroparseelithan olivat aikoinaan luontaistuotteina kannettuja veroja.

Artikkeli on julkaistu sanomalehdessä "Hämäläinen" 2.12.1864. Lähde löytyy Kansallisarkiston kokoelmista. Kohtalaisen laajaan selvitykseen liittyy myös havainnollisia taulukkoja ja niitä selittävää lisätekstiä muutoksista, mutta kaikkea ei ole otettu lainaukseen mukaan. Tämän päivän lukijalle kirjoituksen vanhakantainen kieliasu on suorastaan virkistävää luettavaa. Weroparseelien lisäksi walaistusaineet ovat harpponeet tuosta ajasta tosi pitkälle. Suomenkielikin on käytössä muuttunut melko paljon noista ajoista  - sanoisiko; yksitoikkoisempaan suuntaan.




Wanhat ja Uudet weroparseelit

Maan werotus Suomessa on hywin sekawa asia; erinomattain on se wero, joka nyt wakinaiseksi (ordinarie) nimitetään, oikein ylimäärin sekalainen. Sentähden, ennenkuin taidamme wertaukseen ottaa wanhat ja uudet weroparseelit, täytyy antaa lyhyn selityksen tämän weron syntymisestä. Se on nimittäin tullut kahdesta eri juuresta, jotka owat maakirjawero sekä talo- ja manttaaliwero. Tämä jälkimäinen taas on syntynyt usioista erinäisistä suostuntaweroista.

Kaikki talot maalla maksoiwat wanhaan aikaan weron kaikesta siitä maasta, joka talon alle kuului. Werotukset tehtiin wuosittain; mutta wero, joka maksettiin pääasiallisesti parseeleissa, tuli näin muodoin warsin mieliwaltaiseksi ja muuttelehtawaksi.

Kustaa I:nen, joka kuoli w. 1560, panetti kaikki maatalot ynnä niiden werot kirjaan, jota maakirjaksi kutsuttiin, ja wero, jota näin muodoin maakirjaan otettiin, sai nimen maakirjawero. Se ei alussa ollut wähäinen, waikka se maksettiin kaikenlaisissa parseeleissa, niin kuin jywät, kaura, woi, tali, suolakala, kapakala, hewoset, naudat, lampaat, karitsat, hanhet, kanat, munat, siat, pawut, herneet, tuohet, niinet, hiilet, halot, hirret, laudat ja päiwätyöt. Näistä sitte aikain kuluessa katosi usioita ja toisia pantiin siaan. Samaten aikain kuluessa otettiin perustukseksi weron laskemisessa se että taloille pantiin etujensa mukaan werolukuja miten paikkakunnassa oli tawallista, esim. äyrimaa, weromarkka, nokka, lehmät jne., joille kullekin luettiin wissi määrä parseelia. Se lasku elikä ilmoitus, joka osotti weroparseelien määrän, kutsuttiin opetukseksi (underwisning), jota siis opetti kuinka paljo ja mitkä weroparseelit kuhunki werolukuun oli luettawa. Näitä opetuksia lienee Suomessa ollut toista sataa, usein warsin kummallisilla nimityksillä, joista esim. sanomme Kulsialan pitäjän opetus, Rengon pitäjän opetus. (Kulsiala lienee johonkin määrään wastannut sitä aluetta, joka nyt Tyrwännöksi kutsutaan).

Maakirjaweron laskeminen oli tämmöisenä aina wuoteen 1849, jolloin muutos tässä toimeen pantiin.

Toinen haara wakinaisesta werosta on talo- ja manttaaliwero. Aikain kuluessa suostuiwat säädyt erinäisiin tarpeisin maksamaan satunnaisia weroja, niinkuin maaretkiwero (landtågsgärden), rakennusapu, linnanapu[1], salpeteriapu, apuhalot, elukkarahat, kyytikulkurahat ja päiwä-työrahat. Alussa oliwat nämät kaikki suostutut määrätyksi ajaksi, mutta 1652 wuoden waltiopäiwillä myöntiwät säädyt nämät olemaan pysywäisinä; kun talonpojisto sittemmin pyysi että maaretkiwero, joka oli näistä maksoista raskain, peräytettäisiin rauhan aikana, wastattiin heille, että, kun tämä wero on otettu ja pantu kruunun kirjoihin wuotiseksi maksoksi, ei Kunink. Majesteeti katso kohtuulliseksi että talonpojisto siitä wapahdetaan. Näin owat nämät satunnaiset maksot muuttuneet wakinaisiksi maasta erottamattomitsi weroiksi. Kun ne kaikki suoritetaan talo- ja manttaaliluwun jälkeen, on niille annettu yhteinen nimi: talo- ja manttaaliwero.



Pieni otos edelliseen artikkeliin jäljempänä olevasta lisäselvityksestä ottaa kantaa talin hinnoitteluun veroparseelina. Tuskin monikaan meistä tietää, että vielä 150 vuotta sitten tali oli hyvinkin tärkeä hyödyke "walaistusaineena" yksinkertaisissa lyhdyissä. Ajat olivat kuitenkin silloin jo muuttumassa:

Sanotaan etta weroparseelien muutoskomitea on ehdotellut talia wähennettäwäksi, jonka siaan jywiä ja kauroja lisättäisiin. Se mielestämme ei ole weromaksajain hyödyksi; sillä tali on niitä aineita, jotta hinnassa laskewat laskemistansa. Wielä parikymmentä wuotta sitten oliwat woi ja tali yhdenarwoiset; ne käwiwät naula naulasta toinen toistansa wastaan. Nyt saa jo panna melkein 2 talinaulaa yhtä woinaulaa wastaan. Tali, joka muinen oli ainoa walaistusaine koko siwistyneessä maailmassa, on nyt saanut niin paljon muita halwempia walaistusaineita kilwoittelemaan, että sen hinta wäkisin täytyy laskea laskemistansa; eikä se suinkaan wielä ole halwimmalla; sillä melkein jokapäiwä keksitään uusia waloneuwoja, jotta tekewät talin tarpeettomaksi. Warsin waikia on sentähden käsittää kuinka mainittu komitea on taitanut ehdotella talin wähentämisen weroparseelien seassa.

Muistuttaa täytyy tässä myös että werohintain paniat tänä wuonna owat talin arwanneet liika korkiaksi, nimittäin 10 markkaan leiwiskä, jota hintaa ei kukaan tässä läänissä ole saanut.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Kalle Möttö, linjaliikennettä sydämen lämmöllä

Muistamme yhä Kiteellä linja-autoliikennettä harjoittaneen leppoisan miehen. Hän oli Viipurissa 1896 syntynyt Kalle Möttö. Isä oli syntynyt Kangaslammilla, mutta äiti kotoisin Kiteen Närsäkkälästä. Viipurista perhe siirtyi Ruskealaan Kallen ollessa 4-vuotias. Ruskealassa hän sittemmin avioitui ja lähti perheineen Helsinkiin. Vuosi oli 1925.

 
Kalle Mötön ensimmäinen bussi kuvattiin ehkä Kaalamolla 1930-luvun vuosina

ENSIMMÄISET TYÖPAIKAT olivat VR:n ratapihalla ja Pasilan Konepajalla. Tuttu mies perusti sitten limonaditehtaan vuonna 1926. Kuorma-auto oli jo tilattu ja samaan kauppaan kuului sille tarvittavan kuljettajan ajokorttikoulutus. Se sai Kallen innostumaan tarjouksesta ja autoilijan ura alkoi uudella kuormurilla limsan jakelu- ja tukkumyyjän tehtävässä. Entistä asiakaskuntaa ei ollut, joten automiehen piti pystyä valloittamaan uudet ostajat joskus jopa persoonallaan.

ERÄÄSSÄKIN PAIKASSA kahvilaa pitänyt rouva miltei tylysti ilmoitti, ettei hän uuden toimittajan kanssa asioihin lähde. Kalle huomasi kahvilan seinällä viulun ja mielenjohteesta otti sen käsilleen. "En ennättänyt jousella montakaan sointua tempaista, kun rouva jo muutti mieltään", Kalle muisteli myöhemmin. Pari kolme laatikkoa limonadia jäi jo silloin kahvilaan ja jatkossa rouvasta tuli eräs tehtaan vakioasiakas.

KUORMA-AUTONKULJETTAJANA toimiessaan Möttö oli jo hankkinut henkilöauton Helsingin taksiin. Kuskit olivat palkattuja, kun oma aika kului toisaalla. "Kovin monta kolaria ne miehet ennättivät sillä autolla ajamaan, vaikka Helsingissä siihen aikaan ei ihmeemmin vastaantulijoita ollut", oli Kallen eräs muisto Helsingin vuosilta. Kalle ajeli kyllä taksiaan jossakin määrin myös itse. "Tolppa" oli Kaivopuiston kupeella ja sen ajan kenraaleista Mannerheim oli useasti kyydittävänä. "Marskin" lähinaapureita olivat kenraalit Walden ja Malmberg. Monesti kävi niin, että ravintolareissuillaan kaikki kolme kenraalia olivat samalla kertaa Kalle Mötön kyydissä.

ÄIDIN JUURILTA kuului tietoa, että Sortavalan, Kaalamon ja Kiteen välillä linja-autoliikenteen alkanut yrittäjä oli luopunut puuhasta vain lyhyen ajan toimittuaan. Kalle oli ennakkoluuloton mennessään liikenneministeriöön kyselemään, josko saisi linjaliikenneluvat vapautuneelle reitille. Virkamies oli hyvin kohtelias ja asiat järjestyivät niin, että lupa-asiat olivat kunnossa jo keväällä 1930. Linja-autokin oli ostettu ja liikenteen aloittamispäivä lyöty lukkoon. Kallen puoliso oli ison talon tyttö Ruskealan Kumurista, siis tulevan reitin varrelta. Ratkaisussa oli paluuta oman äidin ja puolison juurille.

SIVUMENNEN sopinee kertoa, että helsinkiläisen limonaditehtaan töissä ennätti toimia myös Anna Möttö, Kallen puoliso. Ammattitaitoa oli niin paljon, että hän uskaltautui perustamaan pienen limonaditehtaan Kiteelle. On melko varmaa, että jo Sortavalan vuosina Möttöjen yksi lisätienesti tuli omavalmisteisten virvoitusjuomien myynnistä. Itse muistelen tuotteissa olleen ainakin kolme nimikettä. Niitä olivat portteri, omenalimonadi ja sitruunasooda. Siihen aikaan juomat pakattiin patenttikorkki-nimisillä sulkimilla varustettuihin, noin 0,4 litran pulloihin. Juomien siirtely myyntiin tapahtui rimoista naulatuilla kehikoilla, joihin mahtui joko 16- tai 20 pulloa kuhunkin. Niitä kehikoita nähtiin Möttöjen pihapiirin reunamalla Maljakivessä vielä sittenkin, kun juomabisnes oli jo lopetettu.



Kalle Möttö ja matkaharmoni. Mandoliinin viritys on käynnissä.

 
Mötön kesäseurat Maljakivessä joskus 1950-luvulla. Väkeä on paljon.
 
ENNEN SOTIA Mötön yritys kehittyi myötätuulessa. Matkustajia riitti ja autokannassa oli 1930-luvun lopulla jo kuusi bussia. Kalle itse muisteli tuon ajan olleen taloudellisesti hyvää yrittäjälle. Sotavuodet olivat oma lukunsa. Ne veivät Mötön ja hänen kalustonsakin rintamaoloihin. Sotien jälkeen liikennöitäviksi jäi lyhyitä tieosuuksia rajanpinnassa Kiteen ja Tohmajärven suunnilla. Olot olivat monella tavalla hankalat. Matkustavaisten piti päästä jo aamusta asioilleen Kiteelle, tai jatkaa sieltä Tohmajärvelle, Joensuuhun, ehkä Savonlinnaan. Sen turvaamiseksi Mötön bussit kuskeineen joutuivat yöpymään esimerkiksi Lahdenkylässä ja Valkeavaarassa.
 
 
Tämä kuva lienee otettu noin vuonna 1950. Pesosen Eino ja Sirkka Möttö olivat silloin kihlapari ja työskentelivät kuljettajan ja rahastajan työparina bussissa.

 
Mötön bulldoggi-Bedford, Eino Pesonen seisoo bussin vieressä vasemmalla.  Muistan monia bussikyytejä Potoskaan enolaan, joita enoja siellä oli peräti kolme. Joskus taas mentiin isän kanssa Tohmajärvelle. Usein matka jatkui junalla Joensuuhun ja illaksi päästiin samoja reittejä kotiin, useimmiten loppumatka taas Mötön linjurilla.
 

Mötön lasten serkku, tädin tyttö Maire Liukku saattoi hänkin toimia rahastajana Mötön autoissa. Kuvassa vasemmalta lähtien Maire, Oiva Taivainen ja Sirkka Möttö.
 
HENKILÖKOHTAISIA muistoja  Kalle Mötön linja-autoliikenteen ajoilta Pajapellon ukolla on paljon.Tulkoon tässä kerrotuksi niistä yksi: Kerran matkustimme Mötön kyydillä jopa porsaan hakuun Kontiolaan. Tosin silloin siihen tarvittiin vielä Juurikan kaupoilta lainattu Kauko Kostamon potkukelkka, jolla isäni kanssa noin 7 kilometriä suuntaansa ahkerasti potkutellen ennätimme Mötön auton kahden kirkonkylänreissun välillä  haalata Juho Tuhkaselta säkissä ostetun porsaan  parahiksi bussimatkalleen Kiteenlahteen. Se muuten saattoi olla ainoa kerta, että hartaasti toivoin "Mötön auton" olevan edes varttitunnin myöhässä. Kiirettä piti, mutta kyytiin ehdittiin!

BUSSIYRITYSTÄ hoidettiin Kiteelle siirtyneenä osaksi perhepiirin voimin. Kuljettajana oli jo 1940-luvun puolesta välistä lähtien vävy, vanhimman tyttären Sirkan mies Eino Pesonen. Kaija-tytön mies Oiva Taivainen taas toimi huollon ja remonttien parissa. Useita Kallen tyttäriä oli rahastajan tehtävissä. Maljakivessä sijainneen asuinpaikan ja bussivarikon naapureista löytyi lisävoimaksi monta kuskia.

 
Ruposen ja Mötön bussit Tohmajärven asemalla.
 
 
Pesosen Eino on näköjään lisäillyt öljyä Bedfordin moottoriin.

 
Töihin lähdössä. Leo Lassila Toivo Havukainen, Sirkka Pesonen ja Eino Pesonen.

KUUTOSTIEN VALMISTUMINEN vuonna 1959 muutti liikenneoloja jolloin Tohmajärven merkitys solmukohtana väheni. Joensuuhun suunnattiin maantietä myöten ja yleinen autoistuminen oli hyvässä vauhdissa. Kalle Möttö oli eläkeiässä. Perheessä tehtiin ratkaisu reittioikeuksien myynnistä M. Ruponen Oy:lle. Jäljelle jäi osa autoista ja toimintaa jatkettiin koululaiskuljetuksilla ja tilausajoilla.

KALLE OLI sydämellisen ystävällinen ihminen ja lämminhenkinen kristitty. Tosin hän toimi vapaaseurakunnan piirissä, mutta hyvässä yhteistyössä Kiteen seurakunnan kanssa. Kirkkokuoron laulajanakin Kalle oli vuosikymmenet. Hän järjesti vuosittain isoja herätysjuhlia Kiteen kirkolla ja ympäristön kylissä säestäen laulantaa pienellä matkaharmonillaan. Seuroissa oli paljon väkeä, kuten tämänkin tarinan yhdestä kuvasta voi päätellä. Pitäjällä kerrotaan liikennöitsijän luonnetta hyvin kuvaavasta tapahtumasta: Möttö meni autotalliin ja eräs kuljettajista oli rasvamontussa bussin alla noituillen kovasti. Mies ei ollut huomannut Kallen tuloa kunnes tämä rauhallisesti totesi: Tule Ville jo pois, ette te mahdu siellä porukassa touhuamaan!

 
Langokset yhteisessä kuvassa. Eino Pesonen ja Lauri Möttö,
 
 
Vuonna 1963 syttynyt tulipalo tuhosi hetkessä Mötön autovarikon ja myös paikalla olleet linjurit. Osa niistä oli Ruposen omistamia, mutta ainakin yhtä monta Mötön bussia koki saman kohtalon. Se oli paha takaisku vanhalle Kalle Mötölle, jolla silloin oli ikää  67 vuotta.
 
KALLE MÖTTÖ nukkui kuolonuneen 78-vuotiaana vuonna 1975. Yrityksen jatkajina on tätä nykyä Kallen jälkeen jo kolmas polvi. Hänen poikansa Laurin pojista Pekka on tullut tunnetuksi mm. OnniBus-nimellä tunnetun halpaliikenneketjun käynnistäjänä. Vanhempi veljes, Pertti, toimii bussialan yrittäjänä Kiteellä.

KUTEN ON JO tullut kerrotuksi, Mötön vanhin tytär oli Sirkka. Ihmeellistä elämän johdatusta voidaan  nähdä siinä, että Sirkka Pesonen sai iäisyyskutsun 5. päivänä tammikuuta 2018.
Kun laadimme tätä artikkelia menneen joulun alla yhdessä Veikko Pesosen ja hänen poikiensa kanssa, muistelin Sirkan hymyilevää ja ystävällistä olemusta. Erikoisesti näitä muistoja on niiltä vuosilta, kun Eino Pesonen ja Sirkka Möttö kihlaparina olivat kaksin ajoreitillä Kitee-Potoskavaara-Akkala-Tohmajärven asema. Todella iloisena ja ystävällisenä hän suhtautui meihin, kun sisareni kanssa Potoskavaaraan usein matkasimme. Luulen että silloin puhutaan vuosista 1950 ja 1951. Veikko kertoi silloin äidistään, että sama ystävällisyys ja herkkä hymy seurasivat Sirkkaa läpi elämän. Rauhaa hänen levolleen!  Hattu ei Pesosiltakaan ole jäänyt "kannonpäähän" . Einon ja Sirkan poika Veikko Pesonen kolmen poikansa kanssa jatkaa bussiliikennettä toiminimellä Kiteen Liikennepalvelu Oy. Kalustoa on huomattavan paljon.
 
 
Kiteen Liikennepalvelun klaustoon hankittiin joulun alla 2017 jälleen yksi uusi bussi. Tosin aivan tuliterä tämä Puoalasta löydetty Volvo ei ole, mutta siisti se on niin päätä kuin sisältäkin.
 

tiistai 2. tammikuuta 2018

Kiteenlahden muuttolinnut.


Vanhan Sortavalaan johtavan maantien varressa sijaitsevassa Kiteenlahden kylässä elettiin 1960-luvulla miltei "topeliaanisessa" rauhassa. Sodista oli toivuttu ja asujaimisto vakaantunut aloilleen. Muutamat siirtolaisperheet olivat saaneet kylän syrjäkulmilta asutustilan, mutta hekin olivat jo sulautuneet osaksi kyläkunnan väkeä.
Siinä tilanteessa moni asia liikahti, kun Tuomo ja Kaarina Piironen ostivat pienen maatilan Kiteenjärven rannalta. Paikka oli aurinkoinen, järvi etelän suunnassa. Silloin vuosi oli 1965.  Pinta-alaa oli vähän vaille 10 hehtaaria. Valmista peltoakin oli kolmen hehtaarin verran. Aikaisempina kesinä lomia oli vietetty vuokramökissä Virroilla. Sortavalassa syntynyt Kaarina ja Nurmeksen poika Tuomo halusivat kuitenkin lähemmä karjalaisia juuriaan. Tuomo oli yksi suuren perheen lapsista, yhdeksästä lapsesta, jotka olivat jääneet vanhemmistaan orvoiksi varhain. Tuomo-pojalla oli silloin ikää vasta alakoululaisen verran.
       Moni sattuma vaikutti siihen, että valinta osui juuri Kiteenlahteen. Setäni Niilo oli tarjonnut palstaa minullekin lisämaiksi. Kauppojen esteeksi ei niinkään tullut hinta kuin se, että olimme juuri aloittamassa uuden navetan rakentamista, sekin pääosin velkavaroin. Pian sen oivalsimme, että kylän kannalta oli onni, kun eloisa Piirosten perhe tänne asettui kesiään viettämään.

     Luonnollisesti kesäpaikan hankkineilla oli mielessä paljon suunnitelmia. Yksi pulma oli jo tiedossa: isolta tieltä kartoissa Tuhkalansaareksi nimettyyn kesäpaikkaan oli matkaa kolmisen kilometriä, mutta loppukilometriltä puuttui tie ja ihan taipaleen lopusta Hiidenjoen ylittävä silta.  Kauppaa tehtäessä asiaa oli hieman vähätelty ja myyjä innostui lupaamaan että hän laittaa niin tien kuin sillankin kuntoon.
     Ei asia kuitenkaan yhden miehen hommana onnistunut, joten järjestettiin melkoisen isot talkoot. Niistä sitten tulikin asia, joka jo näin "kättelyssä" tutustutti Tuomon ja Kaarinan uuteen naapurustoon. Talkoisiin meitä löytyi puolenkymmentä isäntää traktoreineen. Toveruus kiteenlahtelaisten kanssa alkoi kehittyä. Pääasiakin tuli hoidetuksi, tie ja sen perin tarpeellinen silta saatiin autolla ajettavaan kuntoon melkoisen nopeasti.


Tuomo ja Kaarina kesäpaikkansa kuistilla vuonna 2008.


  Tämä otos on Hiidensaaresta vuodelta 2011. Vielä kerran Kaarina on emännöinyt pöydän koreaksi. Hänen ja Tuomon seurana tässä kuvassa ovat Pajapellon nurkan asukkaat.

Sattumaa oli sekin, että naapurikylästä löytyi uuden rakennuksen vierelle tarpeettomaksi jäänyt lujahirsinen talo. Se purettiin ja kuljetettiin uudelle jalustalle. Jo vuodesta 1967 perhe alkoi viettää kesiään tuossa komeaksi kohonneessa pytingissä.

      Insinööritoimisto Vesi-Hydron osakkaana Tuomon työt olivat Helsingissä. Lukuisia vesitorneja ja muuta kunnallistekniikkaa rakennettiin hänen tekemillään suunnitelmilla eri puolille Suomea. Myöhemmin Tuomo kertoi, että tontti Kiteenlahdesta ostettiin niillä palkintorahoilla, jotka hän Porvoon uuden vesitornin suunnittelukilpailun voittajana vuonna 1965 oli saanut.
      Pitkä ajomatka Kiteelle ei silloin alle 45-vuotiaalle miehelle ollut  este. Lukemattoman monet olivat ne viikonloput, kun Tuomo Piironen ajoi Helsingistä Kiteelle siellä odottelevan perheensä pariin. Ensimmäisinä vuosina firmassa tehtiin lauantainakin töitä puolillepäiville asti. Piirosten lapset olivat jo aikuistumassa. Tytöt olivat teini-iässä. Nuorin on Pekka, joka niihin aikoihin oli noin 10-vuotias.

 
Tässä ovat menossa eräät kekkerit Piirosten komeassa pirtissä. Ajankohta on kesä 1993. Seurue on kooltaan melko tyypillinen. Tavallisesti vieraita oli kymmenkunta, tässä porukkaa näkyy olevan vähän enemmän.

     Toimen miehenä Tuomo rakenteli yksin tai pienen apulaisjoukon kanssa talon pihapiiriin monta rakennusta lisää. Karjalaisen vilkas Kaarina ja saman henkinen Tuomo saivat kylän väestä ison ystäväjoukon, johon pääsimme mukaan. Yksi Kaarinan vahvoista taidoista oli juhlien järjestäminen ja tunnelman luominen. Tuomo oli siinä monesti tarpeellinen joviaali tuki ja käytökseltään todella tyylikäs herrasmies. Hän oli vierailleen kohtelias ja jämptinä miehenä katsoi senkin, että "oorninki" meni sääntöjen mukaan. 


Tuomo ja Kaarina olivat viimeistä kertaa mökkivierainamme kesällä 2012. Se jäi heidän viimeiseksi kesäkseen heille niin rakkaassa kesäpaikassa. Noin 45 vuotta sitä kesti ja pariskunta tuli erottamattomaksi osaksi omiakin kesiämme.
 
Monissa rakennuspuuhissa Tuomo saattoi tarvita apua kylän miesväeltä. Kyläyhteisössä on monta eri alojen osaajaa. Joskus tarvittiin putkimiestä, joskus traktoria, silloin vaikkapa kallistelevan aitan nurkkaa nostamaan. Apua löytyi helposti, Tuomosta pidettiin ja meistä oli miltei etuoikeus, jos hän avukseen pyysi. Vastavuoroisesti Tuomo ja Kaarina nähtiin kylän talojen heinäpelloilla. Apu oli tarpeen niinä vuosina, jolloin kuivanheinän korjuumenetelmänä oli seiväskuivatus ja heinien latoon ajo tehtiin hartiavoimin.
     Piiroisten lapset aikuistuivat perheen viettäessä kesiään kylässämme. He muodostivat kukin oman perheensä ja Maijan kaksi tytärtä olivat leikkitovereita naapuruston saman ikäisille lapsille.
     Vuosien vieriessä isovanhemmat saavuttivat eläkeiän. Nyt Kaarina ja Tuomo saattoivat olla kesät yhtäjaksoisesti Hiidensaaressa, näinhän paikka puheissa tiedettiin. Ystävyyssuhteet naapureihin syvenivät. Tehtiin yhteisiä matkoja kulttuuritapahtumiin ja rajan avauduttua monesti vaikkapa Sortavalan laulujuhlille. Mieskuoroharrastus yhdisti Tuomon kiteenlahtelaisiin laulumiehiin. Samalla Tuomo Piirosesta tuli usealle muullekin Kiteen mieskuoron laulajalle tuttu toveri.


Kiteen mieskuoron juhliessa satavuotista ikäänsä keväällä 2006, ystävämme Tuomo Piironen oli eräs onnittelijoista. Hän seisoo kuvassa vasemmalla
 

Vuosien kuluessa Hiidenjoen silta jouduttiin uusimaan useampaan kertaan. Jokiperkaus tehtiin kesällä 1987. Tässä sen jälkeen tehdyssä sillassa on aikaisempien haapavuoliaisten tilalla kaksi jatkettua kuorma-auton runkoa. Kuva on tilanteesta kun niitä asetellaan paikoilleen. Nyt miesten apuna on jo koneita uoman kummallakin rannalla.
 
 
 Hämyisä syyskesän ilta. Savusauna lämpiää parhaillaan. Vastarannalla oleva aurinko on laskemassa ja osaksi häikäisee kameran linssiä. Tuomo-isäntäkin näkyy hieman hämärästi kun hän kävelee lämmityspuuhissa saunan suuntaan (kun klikkaat kuvan suureksi, mieskin löytyy paremmin hämärän kätköistä).
 
Ja Tuomon järjestämät savusaunaillat, ne olivat elämyksiä jotka eivät unohdu koskaan. Niitä osattiin odotella jo niinäkin vuosina, jolloin hän oli vielä työelämässä. Saunomisissa ja muissa kekkereissä toimi niissäkin vastavuoroisuus. Kun lähimmässä ystäväjoukossa oli kaikkiaan noin tusinan verran väkeä, kesän kuukausille osui monen mukana olleen syntymä- ja nimipäiviä. Hääpäivätkin juhlittiin vaikka pyöreitä vuosilukuja ei olisi kohdalle sattunutkaan. Kiteenlahdessa vietetyt kesät  jatkuivat Tuomolla ja Kaarinalla aina vuoteen 2012. 
     Parisuhde Kaarinan kanssa kesti sekin uskomattomat seitsemänkymmentä vuotta. Varmasti elämä vilkkaan karjalaisnaisen kanssa oli Tuomolle eräs voimanlähde. Kaarinalle Tuomo taas oli turvallinen ja luotettava kumppani. Kun Hiidensaari ihan viime vuosina sai uudet omistajat omasta tyttärestä miehineen, siis Maijasta ja Vesasta, Kaarinan ja Tuomon käynnit kylässä harvenivat. Elämän piiriksi tuli Helsingin koti.
 

Savusauna on lämmitetty. Kohta lauteille nousevat Kaarinan ja Tuomon vieraat.


Vilvoittelemme saunan kuistilla. Illan isäntä Tuomo istuu oikealla.


Vilvoittelu on osa saunonnan rituaaleja. Tässä istumme kolmisin oman mökkimme rantapenkillä kasvot Hyypiille päin.
 

Tuomo täytti 90 vuotta toukokuun lopulla 2013. Olimme Hotelli Herttuassa Kerimäellä häntä onnittelemassa.
 
Lopulta meitä kiteenlahtelaisia oli enää hyvin pieni joukko, joka piti säännöllisesti yhteyttä Piirosiin. Pariskunta sai vuosittain muutaman sotaveteraaneille tarkoitetun kylpyläviikon, joita järjestettiin muun muassa Kerimäellä. Siitä tuli säännöllinen tapaamisemme, joita järjestimme vuoteen 2016 asti . Muistan, kuinka Kaarinan ja Tuomon, sekä Ylä-Timolan Seijan ja Yrjön kanssa siellä viimeistä kertaa ruokaillessamme, huomio kiintyi Tuomon yhä hyvään ryhtiin, miehen suoraselkäisyyteen. Sellaisena hän säilyykin muistoissamme: ryhdikkäänä ja suoraselkäisenä, niin henkisesti kuin muultakin olemukseltaan.
     Ystävämme Tuomo sai lähtökutsun joulun alla 2017. Joulukuun 28. päivänä saattelimme hänet haudan lepoon. Perhe ei unohtanut kiteenlahtelaisia ystäviään. Olimme naapurimme Yrjö Timosen kanssa siinä kuuden miehen joukossa, joka Hietanimen kappelin katafalkilta kantoi Tuomon tomumajan hänen viimeiselle matkalleen. Mielissä elää hiljainen kiitos niistä vuosista, jotka osaltamme saimme elää niin hienon ihmisen kanssa kuin ystävämme Tuomo Piironen oli. 


Tuomo oli myös sotaveteraani. Siksi isänmaallisin värein verhoiltu arkku oli omaisilta hyvä valinta.


Tuomo siunattiin viimeiseen lepoonsa Hietaniemen uudessa kappelissa 28. päivänä joulukuuta 2017.


Laulumiesten seniorikuoro Urisevat ukot oli Tuomon kuoroista viimeinen. Tässä sen pieni kokoonpano esiintyy Hietaniemen kappelissa.


Olimme Yrjö Timosen kanssa ne kaksi kesänaapuria, jotka omaiset pyysivät kantamaan Tuomon arkkua kappelista ulos siellä odottavaan autoon.