keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Poismenneen ystävän muistoissa

 Elokuun alkupuolella teimme Havukaisten sukumatkan Itä-Viroon. Kun olimme tutustumassa Sillamäen kaupunkiin, sain puhelinsoiton. Soittaja oli Kouvolan kupeessa maanviljelijänä olleen ystäväni puoliso. "Pekka lähti eilen", oli viesti. Olimme tutustuneet syksyllä 1985. Satuimme silloin kumpikin vielä alle 50-vuotiaina samalle kuntoutuskurssille Siilinjärvellä. Yhteinen ammatti ja jonkinlainen sielujen sympatia oli varmaan syynä siihen, että meistä tuli pian hyvät ystävät. Tuosta kuntoutusjaksosta ei ole säilynyt ainakaan helposti löytyviä kuvia. Katselin sitten hieman myöhempiä kuva-arkistojani, kun muistin otoksia olevan vaikkapa Pekan 70-vuotispäiviltä, joita juhlimme Saarenmaalla.

 
Saarenmaa huhtikuussa 2008. Ystäväni Pekan 70-vuotispäivät juhlittiin siellä. Tässä olemme yhteisillä päiväkahveilla Kalev-makeistehtaan kahvilassa. Pekan puoliso Liisa oli mukana.

 
Varsinainen juhla-ateria oli eräässä Kuresaaren ravintolassa. Pekka ja Liisa istuvat kuvassa etualalla.
 
 Toinen kansio on siitä, kun vuotta myöhemmin Pekka Liisa olivat vierainamme omissa vastaavissa kekkereissäni. Silloin he jopa yöpyivät meillä. Nuo tässä alla  olevat kuvat otettiin kesämökillämme.

 
Liisa ja Pekka ovat vasemmassa reunassa etualalla. Muut mukana olevat ovat kiteeläisiä ystäviämme.
 
 
Pitopöytä Kattilakosken huvilalla. Tässä Pkkka ja Liisa istuvat pöydän oikealla puolella taaimpina.
 
Viimeisen kerran Pekka oli pistäytymässä meillä ehkä  noin vuonna 2010, Kymestä oli bussilasti ihmisiä tutustumassa Keski-Karjalan matkailutarjontaan. Pekka soitteli kun olivat kierroksen siinä vaiheessa että Kiteen keskustan tuntumassa oli käynti muutamassa teollisuuslaitoksessa ja hieman vapaata aikaa. Kävin hakemassa Pekan kyytiini ja saimme ehkä tunnin verran rauhassa tarinoida kotonamme. Vielä muistan, että kävin sen jälkeen pari kertaa katsomassa Pekkaa ja Liisaa, kun moottoripyöräreissulla satuin ajamaan Kotkasta Kouvolaan.

 
Tapaamisemme moottoripyörämatkalla on ikuistettu ystäväpariskunnan  kotipihassa Myllykoskella.

Yksi muisto Pekasta on vuodelta 2008. Tulin Kouvolan Hankkijalle katsomaan Ford 5000-traktoria tilan pitoa jatkavan oman pojan huusholliin apukoneeksi. Pekka pyöräytti autollaan paikalle, arvioinnin lisätueksi. Kävi ilmi, että koneen aikaisempi historia oli Huovien naapurissa. Perunanviljelytilaa pitäneet veljekset, toinen aikoinaan SM-tason painija nimeltään Tapola, olivat edelliset omistajat. Kaupat tehtiin ja Ford on edelleen talon konekannassa.

 
Taitava konemies kun oli, Pekka oli luotettava apuri arvioitaessa kaupan kohteena ollutta traktoria. Oli kova pakkanen ja tammikuu 2008.

Joulukortit lähetettiin joka joulu puolin ja toisin. Erään kerran Pekka oli kirjoittanut kortin taakse puhuttelevan lämpimän lauseen "Veljeni Pekka, toivon sinulle kaikkea hyvää"! Saattaa kuulostaa kliseeltä sivullisesta, mutta minusta siitä henki aidosti sitä suurta lämpöä, jota Pekan persoona ympärilleen säteili.

Liisa-puolison puhelinsoitto oli samalla kutsu hautajaisiin. Ystäväni viimeiset vuodet olivat monien sairauksien aiheuttamana raskasta tuskien taivalta. Ihmeellistä voimaa hänessä siitä huolimatta oli. Kaikesta huolimatta hän jaksoi säilyttää valoisuutensa ja elämänmyönteisyytensä. Liikkuminen oli hänelle loppuun asti tärkeä tapa hoitaa kuntoa. Viime talvena hän kertoi päivittäisenä tavoitteena olevan kahdensadan metrin mittainen kävely rollaattoria apuna käyttäen. Silloinkin Liisan piti kulkea perässä pyörätuolin kanssa. Se oli tarpeen, kun monesti kesken kävelylenkin piti istuutua lepäämään.

Viimeisen kerran yhteydenotto tuli Pekan puolelta. Oli kevät 2018, hän oli pian lähdössä taas syöpähoitoihin. Ne olisivat tällä kertaa Helsingissä. Valitettavasti kunto oli jo niin heikko, ettei se enää kestänyt raskaita hoitoja. Omaisille oli raskasta tehdä päätös lääkärien esittämällä tavalla. Saattohoitojakso ei sitten ollut enää pitkä. Hautajaiset olivat elokuun 25.päivänä. Siunaus tapahtui Myllykoskella Välikankaan kappelissa.

 
Kukkia lasketaan puolison. isän ja ukin muistolle. Liisa lapsineen ja lapsenlapsineen ovat arkun äärellä.

 
Siunauksen suoritti paikallinen pappi Kouvolasta

 
Omaisten toivomus oli, että kukin kukkien laskija toisi arkulle vain yhden ruusun. Toivomus toteutui, mutta silti kukkia on paljon.

Hautajaiset ovat herkkä juhla, omaiset ovat silloin lähimpinä ja heidän tunteitaan pitää ensinnä kunnioittaa. Tiesin omaisten odottavan enemmänkin puheenvuoroja muistotilaisuudessa, mutta itse en rohjennut nousta ylös käyttämään puheenvuoroa Pekan muistelemiseksi. Ajattelin kuitenkin, että kun nuo muistelut jotka siellä kuultiin, olivat lähisuvun ja lapsuuden kumppanien kertomia, omat muistoni olivat niitä paljon myöhemmältä ajalta. Pekan persoona valottui kyllä hyvin kuulluissa puheenvuoroissa, ja mielestäni myös siunauksen suorittaneen papin puheessa.
   
Minua on kauan puhutellut Unto Kupiaisen runo Vanha viikate. Oman suvun  piirissä useimmat miehet ovat olleet viljelijöitä, setäni ja enoni ovat siinä joukossa. Tuota runoa olen joskus käyttänyt setieni hautajaisissa osana muistosanoja. Myös Pekan muistoruusun korttiin otin siitä runosta viimeisen säkeen. Aika paljon siinä runossa on niitä tuntoja, jotka liikkuvat omassa mielessä  elämän kalkkiviivoille itsekin tultuani.

Ajan rajan taakse siirtyneenä Pekka-ystävää meillä ei enää ole. Ei hän silti ole jäljelle jääneiltä täysin poissa, kaikilla meillä on hänestä mielissämme paljon muistoja. Ne kertovat meille vahvasta ja elämää ymmärtävästä miehestä. Hän oli turvallinen puoliso, hän oli hyvä isä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Pekkaa oli saattelemassa myös hänen kaksi sisartaan perheineen ja iso ystävien joukko. Itse ajattelen, että oli johdatusta siinä, kun aikanaan tutustuimme toisiimme. Vaikka kilometreissä mitattavaa välimatkaa olikin paljon, kokemaamme veljeyteen sillä ei ollut merkitystä. Elämän loppuvuosina ystävyytemme sai uutta syvyyttä, kun yhteinen ymmärryksemme oli, että aikaa meillä oli jäljellä enää vähän.
Lepää rauhassa, ystäväni!

 
 Sippolan punatiilikirkko on upea ja juhlallinen temppeli. Sen vieressä on seurakuntatalo, jossa muistotilaisuutta vietettiin. Alakuvassa on muistotilaisuudessa mukana ollutta saattoväkeä, kaikkiaan noin kahdeksankymmentä Pekan ystävää.

 

Sadonkorjuuta kuuman kesän jälkeen

Kuuma kesä on jäämässä taakse. Epäilemättä se on ollut monessa suhteessa ainutlaatuinen. Varsinkin viljelijälle se on merkinnyt isoja haasteita. Huoli etenkin karjanrehun riittämisestä tulevalle talvelle on painanut monen maamiehen mieltä. Syyspuolen viikot ovat tuoneet mukanaan sateet ja nurmien elpymisen. Viljasatoon ne eivät ennättäneet vaikuttaa. Se on jäänyt koko Suomessa poikkeuksellisen pieneksi. Tilakohtaiset vaihtelut ovat suuria, mutta yleisesti puhutaan sadon jääneen monilla tiloilla vain puoleen normaalivuosista.

 
Joskus ohranpuinnit ovat alkaneet jo heinäkuun viimeisinä päivinä. Kuuma kesä ei merkinnyt varhaista puinteihin pääsemistä. Tämä kuva ohrapellosta on otettu elokuun puolen välin tienoilla. Pari viikkoa pitää vielä odotella ennen kuin puimuri ajetaan tälle pellolle.
 
 
Moreenipellon matalaksi jäänyt ohra oli sentään puintikunnossa jo 10. elokuuta.

 
Puutarhan kesä on oma lukunsa. Mansikkaa oli kasteltukin ja se antoi pinta-alaansa nähden taas komean sadon.
 
 
 
Puintipellolla. Yläkuvassa puidaan ohraa ja alla olevassa kuvassa irrotellaan kauraa Hiidenjoen laakson  suopellolla.
 
 
 
Suokauran puintia tässäkin.
 
  
Vielä kaksi puintikuvaa, ylä- ja alapuolella: Tässä kohteena on suorakylvöllä perustettu kaurapelto. Vaikka kesä oli huippukuiva, kevätkosteutta säästänyt kylvömenetelmä auttoi tällä peltokuviolla sadon onnistumaan poutakesä huomioiden poikkeuksellisen hyvin.


 
Papparaisen harraste-Fordi pääsi käytännön toimiin puintien aikaan. Hyvin täysi kaurakuorma kulki mäkiselläkin tieosuudella, johon sisältyi muun muassa ottava Muholankosken rinne. 

 
Luonnonantimiin kuuluvat puolukat eivät tänä kesänä löytyneet tutuilta paikoilta. Onneksi niitä oli löytänyt myyntiin asti eräs tuttavamme. Sen verran saimme, että säästellen käyttäen näillä talven yli päästään.

 
Sienisato alkoi miltei räjähtävänä elo-syyskuun vaihteessa. Nyt niitä löytyy kaikista paikoista joissa sienet yleensä viihtyvät. Ensin tulivat tapansa mukaan haaparouskut ja kohta perään karvalaukut. Kumpaakin lajia on suolassa oma tarve. Kun metsässä liikkuminen on itselle mieleistä, sieniä on kertynyt kavereillekin vietäviksi. Tähän mennessä heillekin olen niitä kantanut ämpäreillä mitaten reippaasti yli kymmenen kappaletta. Sienisatoa kertyy edelleen metsiin. Harkittavana on lajista luopuminen tältä syksyltä, mutta jos hyvät säät jatkuvat, tuskin sitä malttaa tehdä.
 
 
 
Karvalaukku, karvarousku, tai pakallisena nimenä vahveroinen, on hyvä ruokasieni. Tänä syksynä niitäkin on paljon. Laatu on ollut hyvä. Näissä ylä- ja alapuolen kuvissa olevat sienet ovat kasvaneet kahdessa päivässä. Keskiviikkona keräsin kaikki sienet talteen ja jo perjantai-iltana samoilla paikoilla oli sieniä, joitten lakin läpimitta parhaimmillaan oli liki 10 senttiä.


 
Hyvälaatuisia karvalaukkuja lauantaiaamun 15. syyskuuta sienimetsästä. Miltei kotinurkilta niitä kertyi kahden ostoskassillisen verran.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤ 

 
Kuuman kesän "saldo" alkaa olla laareissa. Harraste-perunamaan sato poimittiin talteen perjantaina 14. syyskuuta. Mukulat olivat varsin kookkaita, joten sato oli vähintään normaali. Sen sijaan ne, jotka saavat toimeentulonsa viljelijänammatista tilanne on toinen.
He joutuvat sopeutumaan siihen minkä luonto tältä kesältä antoi. Nurmisadon syyskorjuut tosin antoivat tuorerehuun sellaisen täydennyksen, että siltä osin karjanrehu yli talven on turvattu. Rehuviljasta tulee olemaan pulaa, mutta Keski-Karjalassa on vielä sen verran viljanviljelyyn erikoistuneita tiloja, että viljelijöitten välisillä kaupoilla vielä puuttuvia rehuvarastoja voidaan täydentää. Myöhemmin talvella ja etenkin ensi kesän kynnyksellä tilanne tulee olemaan toinen. Alueen omat varastot ovat käytetty loppuun ja silloin esimerkiksi rehuohrasta ja rehukaurasta saattaa koko Suomessa olla pahakin puute.Tuontiviljankin löytyminen voi olla hakusessa, sillä kuivuus on koetellut koko pohjolaa ja lisäksi laajoja viljelyalueita esimerkiksi Puolassa, Saksassa, jopa Ranskassa.
 

tiistai 11. syyskuuta 2018

Jälleen Puumalan reitillä

Tiedossa on, että Puumalan seutu kuuluu maisemistaan kauneimpiin Suomessa. Eritoten se tunnetaan vesistöisenä seutuna, jonka tieverkosto kaartelee järvikannaksilla, pengerryksillä ja upeitten siltojen kautta. Puumalan silta kirkonkylän kupeessa on eräs Suomen komeimmista. Näyttävä on myös Anttolan kautta Mikkeliin johtavalla tiellä oleva oleva Lietveden silta. Erityisesti motoristit ja polkupyörilläkin matkailevat ovat löytäneet Puumalan jäsen ympäristön maisematiet.


Upeita maisemia Lintusalosta mantereella johtavan reitin varrella.


Yli 800 metriä pitkä Puumalan silta kaartaa komeasti ihan kirkonkylän kupeessa.

Olimme ajelleet näissä maisemissa moottoripyörillä jo kesällä 2015. Paljon on sen jälkeen tapahtunut, joten päätimme ottaa matkan uusiksi. Samalla arvelimme yöpyä reitin varteen sijoittuvassa Lintusalon saaressa. Entinen Puumalan kunnan järvipelastusalus uusittiin muutama vuosi sitten. Entiselle keksittiin uusi käyttö motoristeja ja polkupyöräilijöitä palvelevana lauttana. Nyt tuo Norppa II-niminen alus  on liikennöinyt kaksi kesää edestakaista reittiä välillä Hurissalo -Lintusalo. Kokemuksia ovat saaneet niin matkustajat kuin liikennettä harjoittaneet "laivurit". Viime kesänä ylittyi jo tuhannen matkustajan määrä. Tietoisuus tarjolla olevasta palvelusta on lisääntynyt niin polkupyöräilijöiden kuin motoristienkin piirissä. Niin paljon, että 20. elokuuta 2018 täyttyi ylittäjien määränä luku 1500.

 
Lietveden silta on suora ja siksi sen sivuprofiilin kuvaaminen ei ole helppoa. Tässä kuva on otettu ilmasta. Vesien hallitsema ympäristö näkyy hyvin.


Puumalasta lähtien Lintusaloon päättyvällä tieosuudella on kaikkiaan 15 saarta.  Osaksi saaret ovat yhdistetty toisiinsa maapengerryksillä tai lyhyehköillä silloilla. Matkalla on myös Hätinvirran lossi. Paikalle on suunniteltu silta, joka tulisi korvaamaan lossin. Tätä nykyä tosin näyttää, että hanke siirtyy pitkälle tulevaisuuteen. Vakituinen asutus saarilla on paljon vähentynyt, mikä seikka pienentää sillan tarvetta.

Sivullisen arviona voinee olettaa, että tästä saaristoreittiin kuuluvasta lauttamatkasta odotetaan jatkossa kehittyvän Puumalan kesäajan matkailutarjontaa merkittävästi tukeva osa. Paikkakunta tunnetaan entuudestaan upeista maisemistaan, komeista silloistaan ja etenkin Lietveden tien komeista pengernäkymistä. Reitillä on mittaa kaikkiaan noin 65 kilometriä ja sen varrelle osuvat kuuluisa Pistohiekan  tanssilava, Lietveden kaunis silta ja kaksi vesistöosuutta. Ne ovat jo kerrottu Hätinvirran lossi, tuon "virran" - oikeammin salmen - leveyden ollessa reippaat parisataa metriä, ja noin kymmenen kilometrin lauttaosuus välillä Hurissalo-Lintusalo. Jos maantieosuudet Hurissalon tien lisäksi myös Lintusalosta Puumalan sillan tuntumaan saadaan kuntoon, ja liikkuminen muutenkin toimimaan sujuvasti, saarilla jo ennestään oleva majoitus- ja ravintolatoiminta tulee saamaan toiminnalleen tuntuvasti uutta potkua.


Kaksi kuvaa Puumalan kirkosta. Vanhan ajan talonpoikaista kirvesmiestyötä edustava temppeli rakennettiin 1800-luvun alkupuoliskolla. Omalla tavallaan upea rakennus edelleen.


Mikäli uskoa reittihankkeen myönteiseen kehitykseen Puumalassa ja toivottavasti myös tiehallinnossa riittää, sen pitäisi lähiaikoina näkyä panostuksina kulkuväylien kuntoon. Päällysteen korjausta vaatii osuus päätieltä Hurissaloon. Vielä kiireellisempää kunnostamista odottaa Lintusalosta mantereelle, Puumalan risteykseen päättyvä tieosuus. Tiellä on pätkä sorapäällystettä, sitten asfaltin routavaurioita, vuosien kuluttamana muuten rikkoutunutta pintaa, jopa suoranaisia reikiä ajoradan päällysteessä. Kun saaristoreitin ajatellut käyttäjät ovat joko polkupyöräilijöitä tai motoristeja, päällysteen kunto on näille kulkijaryhmille suoranainen turvallisuustekijä. 

 
Hurissalossa oleva rantautumispaikka vaatisi kunnostamista. Lautalle ajo varsinkin moottoripyörillä tapahtuu huteralta vaikuttavan lankkusillan kautta. Haitta on silti näennäinen, mutta "liittymän" ilmeen parantaminen on muutenkin perusteltua.


Lautta on rantautumassa. Entiset matkustajat poistuvat pian ja uudet lastataan kyytiin. Hurissalosta Lintusaloon lähti iltapäivällä 20. päivänä elokuuta kahdeksan motoristia.

 Rantautumispaikat lauttaosuuden molemmissa  päissä  kaipaisivat pientä kunnostamista. Oppia voisi ottaa käytössä olevien maantielossien ratkaisuista, tosin pienemmässä mittakaavassa. Itse lautalla etenkin moottoripyörien käsittely ja kääntely hartiavoimin on melkoisen raskasta. Puumalasta varmasti löytyy insinööri, joka osaa suunnitella laakeroituna kevyesti navassaan pyörähtävän karusellilevyn. Kun pyörä ajetaan lauttaan, tuollaisen levyn päällä se olisi helppo pyöräyttää tarpeelliseen suuntaan ja kevyesti siirtää paikalleen lautan kannella. Sanotuista sinänsä pienistä epäkohdista huolimatta on syytä toivottaa lauttaliikenteelle suotuisaa jatkoa.

Kun olimme jo kerran vierailleet samoissa maisemissa kesällä 2015, siltä matkalta on olemassa blogikirjoitus ja kuvia. Jos lukijaa kiinnostaa, se löytyy tämän linkin takaa: http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2015/07/teppo-mikkosen-muistona-nestori.html

Juhlallinen ajokerta, kun matkustajamäärä 1500 täyttyi ajokerralla, jolle satuimme mukaan. "laivuri"-pariskunta tarjosi meille tyrnimehumaljat tapahtuman kunniaksi. Mehu oli peräisin heidän omasta puutarhastaan.

 
Lautta vie kohti Lintusaloa. Matkaa on noin 10 kilometriä ja varsinainen ajoaika suunnilleen 45 minuuttia. Seuranamme kuvanottohetkellä olin lauttakuljetuksia hoitavasta pariskunnasta "laivurin rouva", joka siis myös osallistuu toimintaan.
 
Päätepiste Lintusalossa on Nestorinranta. Tässä ollaan rantautumassa sinne. Laulun Vanhoja poikia viiksekkäitä Miikkulaisen esikuva Nestori Reponen asui täällä.
 
Olimme kuuden kiteeläismotoristin ryhmänä lauttamatkalla Hurissalosta  Lintusaloon  maanantaina 20. elokuuta. Yövyimme siis Lintusalossa matkailuyritys Nestorinrannan eräässä majoituspaikassa nimeltään Nestorin maja. Sauna ja uimaranta olivat mainiot ja aamiainen jonka nautimme pienen matkan päässä sijainneessa saman yrityksen ravintolassa, oli sekin maittava.


Nestorin majan sauna- ja uimaranta. Omistajarouva opastaa meitä saunanlämmityksen nikseissä.


Rannan suunnasta otetussa kuvassa näkyvät sauna ja majoitusrakennus. Toisessa rakennuksessa on kaksi majoitushuonetta, muuta se jää lähes kokonaan kuvasta pois saunan ollessa se edessä.


Saunarannasta kohti selkävesiä otettu jäähyväiskuva kertoo kesäisestä Saimaasta.


lauantai 11. elokuuta 2018

Havukaiset Itä-Virossa - matka tehty!

 
Laivalla Tallinnaan - ja tällä kertaa aluksena oli Viking XPRS.
 
Havukaisten sukukokous Heinävedellä kesällä 2017 päätti tulevan matkan suunnaksi Itä-Viron. Sekin lyötiin lukkoon, että majoituspaikkamme tulee olemaan Toilan Spa-kylpylä. Monenlaista matkaa koskevaa infoa on ollut tässä blogissakin. Matkaohjelma josta ennakkoon oli kerrottu, saatiin viedyksi kunnialla läpi. Alla on ensimmäinen "erä" kuvia ja tarinaa tuosta reissusta. Yhteenvetona on sanottava, että virolaiset yhteistyökumppanit osoittautuivat erittäin hyvin sanansa mittaisiksi. Paljon oli tehty sopimuksia majoituksen, oppaiden ja ruokailupaikkojen kanssa. Kaikki tapahtui siten kun oli puhuttu, aikataulut pitivät ja kustannusarviomme piti hienosti kutinsa.
 
Ensimmäinen matkapäivä, 6. elokuuta, Kiteeltä Toilaan
 

 
Havukaisten ryhmässä oli 49 lähtijää ja kuljettajamme "Metsäkosken" Pekka Havukainen  täytti tasaluvun summaan 50. Tässä ensinäkymä majoitushotellistamme. (Uusia lukijoita ajatellen jälleen katseluohje: kun klikkaat hiirtä kuvan päällä, saat sen isossa koossa katseltavaksi. Samalla avautuvat kaikki kuvat näytön alareunan kuvapalkkiin jolloin ruudukkoa klikkaamalla voit katsella ne kaikki yhtäjaksoisena kavalkadina). 

 
Perillä olimme noin klo 16.45. Majoittumisen jälkeen oli vuorossa hotellin esittelykierros. Sen  suoritti Toila Spa:n myyntijohtaja Kärt Purga. Hänellä on hyvä suomenkielen taito ja pääosin hänen kanssaan kaikki matkaa koskevat neuvottelut oli käyty.
 

Kun  matkaan oli lähdetty Kiteeltä jo aamukolmen aikaan, pitkä rupeama oli takana päivällispöytään kokoontuessamme. Maistuvaa ruokaa oli tarjolla, kuten kaikkina muinakin ateriointipäivinämme Toilassa. Erikoista oli, että aamiaiselle tulijoille oli matkamme jokaisena aamuna varattu myös samppanjatarjoilu.

 
Hotelli sijaitsee Suomenlahden rantaylängöllä, noin 55-60 metriä merenpinnan yläpuolella. Kyseessä on varsin pitkä rantaa seuraileva ylätasanko, josta voi etsiä tietoa vaikka internetistä. Vaakasuoraa matkaa hotellista merelle lienee vain parisataa metriä. Merenrantaan pääsee portaita pitkin. Tosin punnerrus rannasta ylös on melkoinen, kun portaita on kaikkiaan 168 kappaletta.
 

Portaan jyrkkyys vaihtelee rinteen muodon mukaan. Tämä kuva on otettu suunnassa rannasta ylöspäin.
 


Auringonlasku lähellä merta. Tämä kuva samoin kuin edellinen, portaista otettu kuva, ovat matkalla mukana olleen Seija Massisen ottamia.
 
 ¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Toinen matkapäivä, tiistai 7.8. Retki Tarttoon ja Peipsimaalle.


Tiistaina 7. elokuuta meillä oli ohjelmassa tutustumiset Tarttoon ja Peipsijärven rantojen kiinnostaviin kohteisiin. Olemme juuri saapuneet Tarttoon. Asukkaita täällä on noin satatuhatta.
 
 
Kaupunkinäkymää Tartosta. Kaikki eivät ajele loistoautoilla.
 
 
Tartossa on lukuisia upeita kirkkoja. Tämä bussin ikkunasta otettu kuva kertoo eräästä.

 
Ema-joki halkoo Tarttoa. Yksi komea kaari kannattelee sen ylittävää siltaa.
 
 
Monilla Tarton omakotialueilla vallitsee arkkitehtuuri joka on tuttua vaikkapa Pärnusta.
 
 
Neuvostoliiton aikana Tartto oli pitkään suljettu kaupunki ja sotilaskohde. Lähellä keskustaa oli hulppea lentokenttä lentokonehangaareineen. Pääkiitorata oli 3,5 kilometrin pituinen. Kuva kertoo, että nykyisin se on suljettu.
 
 
Tarton oppaamme Reet Kalamees sai paljon kehuja. Oppaan tuolilla istuessaan hänestä näkyy vain sivukuva. 
 
 
Kaiken kaikkiaan Tartto on hieno kaupunki. On yliopistorakennuksia, kulttuurikohteita ja monta tyylisuuntaa edustavaa arkkitehtuuria. Tänne pitää tulla uudemman kerran ja varata perilläoloon paljon tätä reissua enemmän aikaa.
 

Kaupunkikierros on tehty ja olemme Hotelli Dorpatissa buffet-lounaalla. Siihen sisältyy neljä alkukeittovaihtoehtoa, useita pääruokia ja niin ikään monta vaihtoehtoa jälkiruoiksi. Nälkään täällä ei jää.
 
 
 Hotelli Dorpatin eteislämpiössä oli vitriiniesineenä hellyttävän pieni Zaporozhest-henkilöauto. Näitä tuotiin aikoinaan Suomeenkin, mutta meillä se tunnettiin parhaiten Jalta-nimellä.
 

Olemme ajaneet Tartosta itään noin 40 kilometriä ja saapuneet Pepsijärven rannan maisemiin. Bussi parkkeerattiin Varnjan vanhauskoisten kirkon lähelle ja ryhmämme odottelee paikalle opastamme Zojaa. Iäkäs täti oli itsekin sanotun uskon tunnustaja.
 
 
Varnjan vanhauskoisten kirkon ikonostaasiseinä.
 
 
Varnja-Kolkja kylätietä. Nauhamainen asutus seurailee Peipsijärven rantaviivaa pitkälti yli kymmenen kilometriä.

 
Ajelemme edelleen samaa tietä kohti Kolkjaa.
 
 
Hauska erikoisuus Peipsijäven rantatiellä ovat saunamökit. Jokaisella mökillä on yhteys järveen sen kohdalle kaivetun kanavan kautta. Kanava on usein vain muutaman kymmenen metrin mittainen, mutta niin leveä, että oman saunan nurkalle pääsee veneelläkin. Saunapuita pitää olla jokaisen saunan seinustalla, tottakai!

 
Kodikkaanoloinen kylänraitti. Nyt olemme jo Kolkjassa.

 
Lähestymme vanhauskoisten museota Kolkjan kylässä.
 
 
Alueen väestö on pääosin ikääntynyttä. Täällä viljellään eri sipulilaatuja ja tähän aikaan sipulinmyyjiä oli tienvarrella paljon. Toinen hyödyke täällä on savukala. Tällä kertaa niitä myytiin vain isompien teiden varsilla.
 
 
Kolkjan vanhauskoisten museo oli seuraavana kohteena tutustuessamme Peipsin rantojen elämään.
 
 
Uutta toimintaa Kolkjassa on EU:n tukema alueen kehittämisohjelma. Sen hankkeen johtajaksi on valittu Heikki Pöldma, joka tässä kuvassa kertoo elämästä täällä ennen ja nyt.

 
Paikallinen kotiäiti tyttärineen otti meidät vastaan vanhauskoisten museolla. Tässä hän kertoo mitä kaikkea heillä on esiteltävänä.

 
Kuva yllä ja kaksi kuvaa alapuolella: Olimme tarkkaavaisia kuulijoita.
Kaikkiaan neljä kuvaa, kun olimme vanhauskoisten museoesittelyssä. 
 
 
 
 
Kuvat ylä- ja alapuolella: museoesineistöä.

 
Käsitöitä, säilykkeitä, hunajaa, kasvisteetä ja muuta pientä hyödykettä oli tarjolla museon myymälässä.

 
Talonpoikaiskulttuuriin kuuluneita, meillekin tuttuja miesten nikkarityön välineitä.

 
Kulttuurinen taustamme on pitkälti yhteinen koko Itämeren itäosan asujaimistolle. Suomen Karjala, Inkerinmaa, Inkeroiset, Suomenlahden kaakkoisperukka jopa Petseriä myöten, ovat vuosisatoja olleet saman kulttuuriperinnön siirtäjiä. (Jälleen ylä- ja alapuolella olevat kuvat).
 

 
Olemme juuri saapuneet Heikki Pöldman "valtakuntaan". Siis Peipsimaan vierailukeskukseen Kolkjassa.
 

Vierailukeskuksen talo on kunnostettu EU-varoilla,
 
 
Vierailukeskuksen kahvilassa meitä odotti herkullinen kahvi- ja samovaaritee-tarjoilu.
 
 
 
 
Peipsimaan vierailukeskuksen opaskilpi.
 
 
Tienvarsiopastusta vierailukeskukseen ja sikurimuseoon.
 
 
Rakentamisesta ymmärtävät sukuseuran miehet kiittelivät kunnostetun rakennuksen huolellisesti tehtyjä katon tukirakenteita.
 

Vierailukeskuksessakin oli pieni matkamuistomyymälä.
 
 
 
Kohta jatkamme matkaa, mutta tarinoidaan hetki ennen sitä.
 
 
Kolkjasta on vain muutama kilometri  komeaan Alatskiven linnaan. Sen rakennutti vuonna 1885 virolainen kreivi. Esikuvana on ollut Skotlannissa sijainnut Englannin kuningattaren kesäpalatsi, jonka lähes täydellinen kopio rakennus pienennettynä on. Nykyään siellä toimii museo, mutta osassa taloa on myös hotelli.
  
 
Kaksi kuvaa Alatskiven linnan pihalta.
 
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
Keskiviikko 8.8. Alamme uuden matkapäivän, nyt Narvaan ja sen lähikaupunkeihin.
 
 
Sillamäen kaupunki oli sekin neuvostaikana suljettu. Täällä rikastettiin uraania ja se haluttiin pitää tarkoin salassa länsimailta. Kaupungin infotaulu ja oppaamme Ivika Maidre sen yläportaalla.
 
 
Kaupungin kommunistiaikana hallintorakennus naamioitiin kirkoksi. Uskottiin että lännestä ilmateitse mahdollisesti hyökkäävä vihollinen sentään säästäisi kirkoksi luulemansa rakennuksen.
  
 
Sillamäen kaupunkikin on merellinen. Eräs sen johtajista neuvostovuosina halusi tehdä kaupungista "uuden Odessan" Suomenlahden rannalle. Siksi kaupungissa on nähtävissä samoja arkkitehtuurisia ratkaisuja kuin esikuvassaan. Tämä näkymä on Sillamäen "Potemkinin portailta" meren suuntaan.
 
 
Havukaisten ryhmä kuvattiin noilla Sillamäen portailla. Otoksia on mukana kaksi siltä varalta, että kaikki mukana olleet näkyisivät kuvissa.
 .
 
 
Kauniit kukka-asetelmat Sillamäen kunnallishallinnon talon pihalla.
 
 
Sillamäen uraanirikastamon aikaa kuvaava patsas. Väkivahva neuvostoajan iskurityöläinen kannattelee atomin kuvitteelliseen rakenteeseen kuuluvia elektronikehiä. Sosialistisen voiman symbolikin tämä kuuluu olleen.

 
Opaskilvet Sillamäen keskustassa ohjaavat kulkijan oikeaan suuntaan.

 
Seuraava kohteemme oli Narva. Nyt saavumme sen keskustaan.


Kuten on jo tullut esiin, Narvan päivänä meitä opasti tehtävänsä hyvin hallinnut Ivika Maidre. Olemme Narvan keskustassa ja kuulemme häneltä tarinoita kaupungin menneisyydestä.
 
 
Narvan pääkadun vartta tässäkin.

 
Viron ja Venäjän välinen raja-asema on ihan keskustassa. Narvan ja Ivangorodin kaupungit erottaa vain niiden välissä virtaava Narvajoki.


Vielä hetki jaloitellaan keskustassa ja sitten suunnataan Narvan linnaan.
 
 
Narvajoki virtaa rauhallisesti. Pääosa siitä on valjastettu sähköntuotantoon, tosin Venäjän puolella.


Narvan linnan vitriineissä tulee esiin kaupungin sotainen historia. Kuva yllä ja kaksi kuvaa alapuolella.
 


 

Näin pitkällä piipulla varustettu "mutka" ei taida mahtua ihan povitaskuun. Narvan linnan vitriinit.
 
 
Viron ja Venäjän välinen "ystävyyden silta" Narvassa.
 
 
Näkymä Narvajoelle. Tämäkin kaupungin keskustan tuntumasta.

 
Olimme varanneet keskiviikon lounaspaikaksi Muna Kohvik-ravintolan Narvassa. Se on luokiteltu kaupungin tasokkaimmaksi ravintolaksi. Se on myös Tarton yliopiston Narvan toimipisteen ravintola.

 
Ryhmämme jäseniä lounaalla, kuva yllä ja neljä kuvaa alla.

 


 
 
Narvassa teimme ostoksia suuressa kauppakeskuksessa. Omat ostokset tulivat maksetuiksi ja ennätin palata jo bussille. Vasta sitten huomasin kameran jääneen ostoskärryn pohjalle. Oli paras ostosaika illansuussa ja kauppakeskuksessa satoja asiakkaita. Uskoin etten matkaseuralaistani enää koskaan näe. Matkan aikana otettuja kuviakin siinä oli noin kolmesataa. Menin sydän pamppaillen ostoskärryjen sijoituspaikalle. Kameraa ei siellä ollut. Kauppakeskuksen pääkäytävällä oli virkapukuinen poliisi. Kerroin harmini hänelle. Sain ohjauksen kauppakeskuksen infoon, jossa poliisi kertoi olevan myös löytötavarapisteen. Jälleen piti kertoa sama tarina; kamera kateissa. Ystävällinen neitonen avasi lukitun kaapin infon takaseinältä ja otti tutun kameran esiin, jopa onnitteli että tässä kävi näin hyvin. Taas tuli uusi todistus siitä, että ihmiset ovat yleensä rehellisiä -  myös ehkä turhankin huonomaineisessa Narvan kaupungissa.
 
 
Narva-Joesuu on pieni kylpyläkaupunki muutama kymmen kilometriä kohti Tallinnaa. Oppaamme Ivika  Maidre kertoo kaupungin historiaa kuvallisen opastaulun vieressä. Taustalla on rappioitunut hallintorakennus kommunismin ajalta.

 
 Narva-Joesuun nykyaikaa: Tasokas kylpylä Meresuu ottaa vastaan myös suomalaisia asiakkaita.
 
 
Havukaisia Narva-Joesuun hiekkarannalla. Kuin Kanarialla oltaisiin! Alapuolen kuvassa vaalea hiekkaranta pääsee oikeuksiinsa. 
 
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Ivika Maidren omistama sotahistoriallinen museo, Vaivara, Sinimäet.
 
 
 
Sinimäkien taistelualue oli sotanäyttämönä helmikuusta heinäkuuhun 1944. Kovia taisteluja on verrattu Kannaksen taisteluihin kesällä 1944 ja talvisodan Raatteentiehen. Soisessa maastossa kaatui yli 60.000 neuvostosotilasta. Saksalaiset olivat vastassa, mutta paljon pienemmin tappion. Ivika Maidre on koonnut taistelualueelta paljon sotamateriaalia ja toiminta sen talteenotossa jatkuu (yläkuva ja kolme kuvaa alapuolella).
 


 
Paluumatkamme torstaina 9.8. 
 
 
Viimeinen matkapäivämme oli torstai 9. elokuuta. Lähdimme kotimatkalle aamuyhdeksältä. Miltei kodiksi tullut Toila Spa-kylpylä jäi tällä kertaa taakse. Mutta tänne palataan vielä, kuului monesta suusta.
 
 
Katselimme kuljettaja-Pekan kanssa karttaa ja valitsimme paluumatkan välietapiksi viehättävän Amblan kylän parin tunnin ajomatkan päässä kohti Tallinnaa. Otimme uuden paluuraitin hieman etelämpää kuin E20-tien linjaus. Ambla on Pärnun maantien varressa. Kohvik Kirsimari toivotti meidät tervetulleiksi ja lupasi varustaa kahvipöydän sinne tulomme ajan tienoissa.
 
 
Amblassa on komea kirkko vaikka kylä onkin pieni. (Kuva yllä ja opastustaulu alla).
 

 
 
Tässä sitä levähdetään Amblassa. Kahvi ja leivonnaiset maistuvat ja saimme kutsun tulla ensi kesänä uudestaan.

 
Yksi hujaus vielä ja ollaan Tallinnassa. Aikaa ostoksille jäi vielä kolmisen tuntia. Mutta pian sekin kului, tosin on jo ikävä kotiin.

 
Sama XPRS-laiva kuin tänne tullessamme. Kotiin lähdettiin kymmenen minuuttia etuajassa, klo 17.50. Alapuolen kuvassa luodaan viimeinen kaihonsilmäys kohti Tallinnaa. Sinne jäivät laululava ja komeat pilvenpiirtäjät, Viru-hotellikin mukaan luettuna! Sitten Helsinkiin ja alkoi pitkä köröttely bussissa kohti Itä-Suomea. Lopulta tuli jo aamu, sillä vasta viiden aikaan olimme kotona.