torstai 24. heinäkuuta 2014

Kesäinen kirkkopäivä Kiteellä

Eläkeliiton Pohjois-Karjalan piirillä on monia jo perinteeksi tulleita aktiviteetteja. Toukosiunaustapahtumat jokaisessa pitäjässä on niistä yksi ja iloinen iltapäivä Pajarinhovissa Kiteellä on niin ikään ollut jo vuosia suosittu tapahtuma. Eläkeliiton P-K:n piirillä on vielä yksi arvokas kesäinen tapahtuma, kirkkopäivä. Tänä vuonna se oli sijoitettu Kiteelle ja ajankohta oli torstai 24.7.

Aamupäivän ohjelmina olivat jumalanpalvelukset niin luterilaisessa kuin ortodoksikirkossakin. Sen jälkeen noin 300 vierasta kokoontuivat yhteiselle aterialle koulukeskuksen Kipakka-ravintolaan. Järjestelyt siellä saivat kiitosta: Kattaukset olivat valmiina pöydissä, voileivät jokaiselle vieraalle valmiina ja juomat kaadettu laseihin. Avuliaat tarjoilijat kantoivat keittolautasen jokaiselle ruokailijalle pöytään. Jälkiruokakahvikin tarjoiltiin pöytiin ja kahvi oli höystetty makoisalla leivonnaisella.

Ruokailun jälkeen kokoonnuttiin jälleen ja nyt koko juhlaväki oli kivikirkossa. Tapahtumiin siellä kuuluivat Kiteen kaupungin sekä molempien alueella toimivien, luterilaisen ja ortodoksisen seurakunnan, tervehdykset. Kansallispukuihin ja fereeseihin pukeutuneet kaksi seppelpartioita lähetettiin kirkosta viemään tervehdykset sankarihaudoille. Juhla jatkui monin ohjelmanumeroin. Oli Leena-kanttorin harjoittama tyttötrio ja jo valtakunnallista mainetta saanut Sara Kurkola, joka esitti upeasti laulun Nocturne "Ruislinnun laulu korvissani.....". Lausuntaa esitti Kiteen yhdistyksessä aktiivisesti toimiva Aila Silvennoinen.

 
Eläkeliiton väki kansoitti kivikirkon ja pääjuhlassa oli väkeä enemmän kuin muissa päivän tapahtumissa.
 
Omaksi osuudekseni oli juhlien järjestelijät pyytäneet juhlapuheen. Jo kevättalvella saatua pyyntöä muutaman päivän mietittyäni rohkenin ottaa haasteen vastaan. Tähän alle olen tallentanut tuon puheen tekstin. Aihe oli mietitty yleisöä ajatellen ja toki itsekin tunnen samaistuvani paikalla olleitten ajatusmaailmaan ja yhteisesti kokemaamme elämänhistoriaan.
 
Eläkeliiton kirkkopäivä 24.7.2014
Pekka Havukaisen juhlapuhe, päiväjuhla Kiteen kivikirkossa

 Tervetuloa Kiteelle, kuten haluan teitä nimittää, te toinen sodanjälkeinen jälleenrakentajasukupolvi!
    
Oli jo kevättalvea saadessani pyynnön tähän tehtävään. Ajattelin silloin, oliko olemassa asioita, jotka yhdistäisivät meitä, tätä nyt koolla olevaa joukkoa - mikä olisi sopiva  puheen aihe? Pian huomasin meillä olevan yhteinen vuosikymmenten mittainen menneisyys ja nyt tänäänkin yhteinen nykyhetki. Olemme eläneet yhteisessä Suomessa ja kukin omalta paikaltamme nähneet ja kokeneet samat asiat ainakin liki koko sodanjälkeisen ajan.

 Tunnemme sanonnan, että pysyvimpiä asioita maailmassa on muutoksen pysyvyys. Näin varmasti onkin, mutta meidän ikäluokkiemme kohdalla sen nopeus oli poikkeuksellisen suuri. Sen muutoksen vauhtia koskevat lukemattoman monet muistot sitovat tämän nytkin koolla olevan joukon lujasti yhteen. Ehkäpä siksi voin, ja voimme yhdessä, hiljaisella suostumuksellanne viivähtää seuraavan kymmenminuuttisen muistojen parissa. Yrittäkäämme tulkita sanoiksi, mitä tuo kaikki omalle sukupolvellemme merkitsi:
  
Tämä läsnä oleva joukko on pääosin niitä, joitten oman työhistorian alkupää osuu 1950-luvulta aina 1980-luvun vuosille. Siksi moni joukostamme kuuluu paljon puhuttuihin suuriin ikäluokkiin, vaikka meitä ennen sotia syntyneitäkin on yhä paljon myös tässä yleisössä. Pian sotien jälkeen alkaneesta ajasta lähtien muuttoliike etelän kaupunkeihin vei mukanaan suuren osan nuorta väkeä. Jatkossa se tuli koskemaan myös suurten ikäluokkien tuomaa uutta työvoimaa. Luotettavat tilastot kertovat Pohjois-Karjalasta, että esimerkiksi vuodesta 1945 vuoteen 1949 täällä syntyneistä yli puolet oli jo vuoteen 1980 mennessä muuttanut muualle, pääasiassa Etelä-Suomeen.

Ruotsin työmarkkinat imaisivat Suomesta nuorta voimaa määrän, joka vastasi suunnilleen sitä joukkoa, joka karjalansiirtolaisina sodan jälkeen asutettiin meille jääneen Suomen alueelle. Keski-Karjala ei tästä muuttoliikkeestä kärsinyt yhtä paljon kuin maakuntamme pohjoisosat ja etenkin Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu. Myönteisinä asiaan vaikuttivat esimerkiksi Kiteelle saadut 1300 uutta teollista työpaikkaa, jotka tarmokkaitten ihmisten työntuloksena syntyivät tänne 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Osansa uusista työpaikoista tällä alueella sai myös Kesälahti.

Vaikka maaseudun rakennemuutos poismuuttoineen oli alkanut jo 1950-luvulla, kylissä riitti väkeä. Siksi uusien kyläkoulujen rakentamista jatkettiin aina 1960-luvulle asti. Samoin kyläkauppojen monet uudet kiinteistöt nousivat nekin samoihin aikoihin. Uutta maatilojen rakennuskantaa tuli paljon. Paitsi asutustoimintaan liittyvänä rakentamisena, uusia navetoita tehtiin lukuisille kylien entisillekin tiloille. Nykymitalla tilojen tuotanto oli kuitenkin pienimuotoista. Maataloustyövoima oli pääasiassa omasta talosta ja enimmäkseen isännän ja emännän hartiapankin varassa.
 
Kun tultiin 1960-luvun loppuvuosiin, maatalouden käyttöön saatiin monet uudet koneet. Näin kävi erityisesti nurmenkorjuussa. Lisääntyvä ympärivuotinen tuorerehuruokinta vaati useimmiten myös uudet rakennukset. Jonkinlainen taitekohta oli esimerkiksi vuosi 1969. Silloin Kiteellä olivat suuret maatalousnäyttelyt ja moni isäntä sieltä uusia ideoita niin nurmiviljelyyn kuin maatalouden rakennuksiinkin.  Siellä oli nähtävänä myös uudenlainen mallinavetta, joka sivumennen sanoen vielä samana kesänä siirtyi kotikylääni Kiteenlahteen eräälle tilalle  varsinaiseen käyttöönsä. Jos vaikka vain yhden henkilönimen tässä haluaa nostaa esiin voi sanoa, että osaltaan Pohjois-Karjalan Maanviljelysseuran rakennusmestari Mikko Hokkasen ansiota on, että navettarakennusten muoto niihin aikoihin muuttui silloisen ajattelutavan mukaan uuteen aikaan sopivaksi.

Peltoalat kasvoivat raivauksen ja lisämaanostojen myötä. Karjaa tuli lisää, mutta samalla enemmän työtäkin, tosin vähenneille tekijöille. Yleisen vaurastumisen ansiosta monilla maatiloilla rakennettiin uusia asuinrakennuksia. Taajamien kehittyessä alkanut kunnansisäinen muuttoliike kirkonkyliin kasvoi ja pian kylien väkiluvut kääntyivät nopeaan laskuun.  Hyvä asia tosin oli, että kipeästi tarvittuja uusia työpaikkoja syntyi palveluihin, terveydenhoitoon ja myös ruuhka-Suomen ulkopuolelle syntyneeseen teollisuuteen. Kuten jo aikaisemmin todettiin, näin tapahtui monilla alueilla myös Pohjois-Karjalassa. Kaikki tämä viimeksi kerrottu merkitsi tosiasiaa, että maatalousammatti oli jäänyt suomalaisen työn yleisessä jakaumassa lopullisesti vähemmistöön.

 Kyläkaupat menettivät asiakkaansa, kun kilpailu markettien kanssa oli ylivoimaista. Kyläkoulujen sulkemisaalto tuli seuraavana. Lapsiluvut vähenivät yleensä ja eritoten maalaiskylissä. Monien kylien aktiivinen järjestötoimintakin hiipui. Taajamaväen lisääntymisen ansiosta kehittyivät kuitenkin esimerkiksi kansalaisopistotoiminta ja keskustojen liikuntapaikat. Ne, kuten  myös urheilu- ja uimahallit, olivat nyt jo autoistuneen  kylienkin väestön ulottuvilla. Kuitenkin tämä kehityskulku toi maaseudulle väistämättä alakuloa ja kokemuksen monien hyvien asioiden menettämisestä.

Kun 1970-luvun lopulla syntyi kylätoimikuntien perustamisen myötä monien kuntien sisällä hetkellinen paluumuutto takaisin kyliin, syntyi jopa pieniä asumalähiöitä kirkonkylien lähialueille. Se antoi piristysruiskeen monille hiipuville toiminnoille, mutta vaikutus oli lyhytaikainen. Kun kyläkoulut suljettiin ja lasten koulunkäynti siirtyi kuntakeskuksiin, myös vanhempien harrastuspaikat ja vapaa-ajan riennot menivät useasti samaan suuntaan. Vaikka kaikki tämä  usein ja aiheellisesti koettiin vääränä kehityksenä, muutakaan vaihtoehtoa ei ollut helppo löytää.

Täällä nyt läsnä oleva joukko on niitä jälleenrakentajia, jotka omalla työpanoksellaan olivat tekemässä kertaalleen suomalaista yhteiskuntaa sitaateissa "uuteen uskoon". Sitä työtä tehtiin kaikkialla, ei pelkästään pelloilla, metsissä ja rakennustyömailla. Yhtä arvokasta se oli kaupan, terveydenhoidon, koulutuksen, kuljetusten, tai minkä tahansa elämänalan piirissä. Siksi toivomme, että nykyinen yhteiskuntamme jaksaisi kohdella tätä sukupolvea sen ansaitsemalla kunnioituksella. Iso työpanos isänmaan hyväksi pitäisi tunnustaa hoitamalla kunnolla tätä nyt jo vanhenevaa kansanosaa sen elämänehtoossa.
 
Yhteiskunnan rakennemuutos jatkuu ja parhaillaan täälläkin puretaan rakennuksia ja palveluita, joita olimme omana aikanamme rakentamassa. Osa rakennuksista on jäänyt ajastaan jälkeen, osaa ei uusin arvioin enää koskaan tarvita.  Maataloutta lähellä kun itse olen elämäntyöni tehnyt voi todeta, että jo vajaat kolme vuosikymmentä on aika, jonka kuluessa vaikkapa aikanaan nykyaikaiset navetat ovat jääneet auttamattoman pieniksi ja epäkäytännöllisiksi. Tehokkuutta pitää saada lisää, sanotaan. Lisääntynyt työmäärä tosin jää jälleen entistä vähempien tekijöiden vastuulle.

 Sähköinen viestintä ja automaatio ovat asioita, jotka tekevät monet entiset ammatit tarpeettomiksi. Koko ajan on menossa kehitys, että aikaisemmin Suomessa tehtyä työtä siirtyy miltei alalta kuin alalta ulkomaille, sikäläisen halvan työvoiman käsiin. Onkohan tuo kaikki ihan viisasta ja välttämätöntä? Kotimaassa puurtaville kasvaa koko ajan tiedontarve ja pitää opiskella vielä aikuisenakin, pärjätäkseen edes omassa ammatissaan. Nykyisellekin vastuusukupolvelle riittää siis haasteita, mutta toivottavasti sillä riittää myös voimia niiden kohtaamiseen.

Ahersimmeko aikanamme turhaan, kun monenlaisia silloisen työmme tuloksia pistetään nyt uusiksi, jopa maan tasalle. Emmekö siis onnistuneet? Vastaus kuuluu: Onnistuimme kyllä! Kasvatimme Suomeen taas yhden uuden sukupolven, koulutimme lapsemme ja useimmissa tapauksissa pystyimme tarjoamaan heille turvallisen kodin. Ehkä myös onnellisen lapsuuden, jonka asian jälkikasvumme voi niin halutessaan ainakin hiljaisesti tunnustaa. Suuri asia itsellemme oli myös se, että monesti raskaskin päivätyö piti yllä kaikille tarpeellista omanarvontuntoa ja mielissämme kuvaa, että ainakin työmme tulosten kautta olimme hyödyllisiä Suomen kansalaisia.

 Nyt Kiteen kivikirkossa läsnä olevina olemme suuri yhteinen joukko, joka jo katselee ajan menoa sivusta, kun oma työsarka on jäänyt taakse. Muistamme suurten muutosten vuosikymmenet, jotka olimme elämässä mukana ja moneen asiaan vaikuttamassakin. Arvokasta on, kun saimme elää ajanjakson, jota on pidettävä yhtenä parhaimmista, mikä koskaan on yhden suomalaisen sukupolven kohdalle osunut. Näimme sodanjälkeisen kansakunnan uuden nousun ja saimme elää historiamme pisintä rauhan aikaa. Sekin on hyvä asia, että lapsemme ja lastemme lapset ovat saaneet paljon paremman koulutuksen kuin useimmat meistä aikanaan saivat. Uuden sukupolven lähtökohdat omaan elämään ovat ainakin siinä suhteessa hyvät.

 Kun parhaillaan olemme viettämässä kesäistä kirkkopäivää täällä kauniissa Karjalassa, haluan tältä paikalta toivottaa teille kaikille mitä parhainta vointia ja tyytyväistä mieltä. Muistakaamme, että ilo on tärkeä elämänvoima. Onneksi sitä  monesti voi ammentaa läheltäkin. Voimme saada iloa lapsista ja lapsenlapsistamme. Ehkä voimme nauttia kesäisistä illoista ja saunanlöylyistä rantamökillä. Elämäntaipaleella saadut ystävät ja yhteiset asiat heidän kanssaan kanssa antavat iloa ja voimaa. Enää ei tarvitse jaksaa niin paljon kuin nuorempana. Silti onnistumiset itselle sopivissa haasteissa ja niistä saatu saavutuksen ilo antavat lisää uskoa omaan selviytymiseen. 

Nauttikaamme näistä pienistä, mutta arvoltaan todellisuudessa suurista asioista. Sen olemme ansainneet, kuulummehan Suomen aikanaan jälleen kerran uusiksi rakentaneeseen sukupolveen!


tiistai 15. heinäkuuta 2014

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä

Blogikirjoituksen otsikko ei niinkään viittaa vanhaan komediaklassikkoon kahdesta vanhasta Brewsterin sisaruksesta Abbey ja Martha, vaan ajatuksena on jutun "poikkitaiteellinen" sisältö, jossa pitsitkin ovat esillä.  Nuo erityisesti Frank Capran ohjaamasta tarinan elokuvaversiosta tutut ikäneidothan myrkyttivät vanhoja herrasmiehiä kuolemaan "hymy huulillaan". Vauhtia ei ole puuttunut klassikon pohjalle tehdyistä suomalaisista teatteriversioistakaan, joista viimeisen tulkinnan kävin katsomassa Varkauden Teatterissa puolenkymmentä vuotta sitten.
 
Blogiin olen ottanut kuvia heinäkuisen viikonlopun kolmelta päivältä. Savonlinna-kuvat ovat perjantailta 12.7 ja Puhoksen perinnepäiväkuvat lauantailta 13.7 ja sunnuntailta 14.7. Arsenikkia ei kuvissa näy, mutta perinneosastoilta löytyi miltei mitä muuta tahansa. Pitseistä voi sanoa leikillä, että perinnetapahtuman daameilla myyntipisteissä ja  heidän alueella herrastellessaan oli yllään varsin hemaisevia kesäasuja. Osa nähdyistä kesäisen keveistä pitsi-ihanuuksista piti tallettaa kuvaotosten asemasta muistoihin, ettei vain tulisi syyllistyneeksi tirkistelynomaiseen ja siten sopimattomaksi luokiteltavaan käytökseen!

 
Toritunnelmaa ja lörtsykahvin juontia Savonlinnassa. Joka kesän must-juttu, jota ei voi jättää kokematta! 

 
 Kaksirivinen on hieno instrumentti. Tässä soittelee pelin taitaja, joka ei vielä ole liialla iällä pilattu. Perin harvoin avoimeen laatikkoon kolikoita tipahti. Harmi, sillä soitanta oli nautinnollista kuultavaa.

 
Positiivisella asenteella tästä kuvasta voi löytää pitsiäkin - ainakin likipitäen?
 


Puun taitajat ovat saaneet ajoiksi monenlaisia matkamuistoja.
Ihmis- tai eläinfiguureiksi muotoillut ovenkahvatkin palvelevat kotiinpalattua arjessa ja palauttavat myöhemminkin mieleen kesäisiä tunnelmia Olavinlinnan kaupungista.
 

 
Mansikka-aikaan sopii, että villaiset pipot ja käsineet ovat sesongin hengessä. Ehkä ne lämpimästä kesäkaupungista ostettuina talvellakin lämmittävät muun aiheisia  paremmin.


Ranta-aukion kukkaistutukset ovat kesä kesän jälkeen yhtä upeita.
 

 
 "On laiva valmiina lähtöön". Purjeita ei nosteta, mutta moottorivoimalla tehdään risteilyjä matkustajasataman laitureista lähtien usealla komealla aluksella.
 

Nostalgiamatkaa voi tehdä tällä hieman soveltaen rakennetulla vossikalla. Parempaa kyytiä kumipyöräpelillä saakin ja melusaastetta tulee kolupyöriä vähemmän.
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 

 
Nyt olemme jo Puhoksessa. Asiantuntijat arvioivat menneitten vuosikymmenten vetokalustoa. Jokaisella merkillä ja -mallilla työt saatiin kuitenkin tehtyä. 

 
Juniorisarjaa edustaa tämä Fiat 18 Piccola. Kaksipyttyisen italiaanon omistaa Pentti Pekkinen Kiteeltä.


Työkaluja rompetorilla. Nuoremmat kävijät eivät osanneet tunnistaa läheskään kaikkia - saati tietää mitä työtä niistä milläkin aikanaan oli tehty.
 

 
Markku ja Kalle Hurskainen sahaavat lautaa ja lankkua 1950-luvun Leino-kenttäsirkkelillä. Voima siirtyy pääakselille lattahihnalla ja sitä tuottaa 2-sylinterinen Wickström maamoottori. Arvokilvestä voi lukea tehoa olevan 18-24 hevon verran.

 
Välillä pitää käydä tankkaamassa, muuten pian saattaa meno hyytyä. Talkooväen ravintola ja työvuorossa oleva Pirjo Tuisku jakaa tässä hernekeittoa. Näkyyköhän tässä otoksessa pitsiä - no ainakin melkein!

 
 Kuplavolkkareilla oli niin hyvä edustus, että sitä voi melkein kutsua osastoksi.
 
 
Keijo Holopainen Hammaslahdesta toi paikalle upean Rolls-Roycen.
Paljon omaa työtä on ollut tämän yli 50-vuotiaan ajokin saamisessa esittelykuntoon. Jopa eräs 8-sylinterisen moottorin imusarjaan liittyvä alumiinikappale on Keijon omaa valutyötä!  Miehen juuret isän puolelta vievät Kiteen Niinikumpuun.
  
 
Jos halusi kävellä "pärettä kainalossa", täällä sekin onnistui. Perinnetyönäytös tehtiin Puhossalon Hurskaisten kalustolla ja luvan perästä sai ottaa mukaan puolenkymmentä pärettä kukin. Moni näkyi käyttäneen tarjousta hyväkseen.
 

 
"Linja -autossa on tunnelmaa" - postiautossa vallankin.
Kuvan ajokki on joensuulaisen ajoneuvoperinne-yhdistyksen kokoelmista.
 
 
Interiööriä samasta bussista. Ajokin takaosassa on melkoisen iso postisäkeille varattu erilliskabiini.


Kiteen Potoskavaarassa toimii Kyläparin Myllyteatteri. Känä kesänä on vuorossa sotahistorialliseen aiheeseen perustuva Pätsi-näytelmä. Myös Kantosyrjän Kakstahti- perinnemopokerhossa toimivat Timo Saukkonen ja Hannu Väistö ovat eräältä harrastukseltaan näyttelijöitä. Miehet poseeraavat rooliasuissaan Puhoksen Perinnepäivillä.
 
 
Omien kätten töitä rompetorilla olivat myymässä Martti ja Hilkka Matikainen Kiteen Lohelasta. Tuohimestari-Martti on harrastanut alaa yli 20 vuotta ja se näkyy kyllä taidokkaasti valmistetuissa esineissä.
 
 
Nestejäähdytteisiä  maamoottoreita tehtiin aikanaan Vaasassa Olympia-merkkisinä. tämä ilmajäähdytteinen malli on tehtaan tuotannon loppuajalta ja melko harvoin nähty kone.


Sama Olympia-moottori hieman lähempää otetussa kuvassa.
 
 
Eelis Nenosen hehkukuula-"porilainen" putputtelee aivan kuin uransa parhaina vuosina. Valtakausi alkoi 1920-luvulla ja päättyi joskus sotien jälkeen.

 
Pajapellon ukon rakentamaa pilkontakonettakin esiteltiin perinnepäivillä. Lukuisia kävijöitä ehti pistäytyä tarinoilla. Kahdella oli sormi paketissa, kun oli vastaavanlaisella laitteella tullut touhuttua hieman varomattomasti.
 

 
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja tarjolle pannussa tekstissäkin voi kertoa täsmällisesti esimerkiksi laitteen tekniikkaan liittyviä yksityiskohtia. 

 

Puhoksen kanavassa virtaa vesi rauhallisella tempollaan. Perinnepäivät ovat päättyneet ja talkooporukat saavat pitkän loman ennen tulevan vuoden rutistusta. Kanava muistuttaa sen aikaansaajista kauppaneuvos Antti Juhana Mustosesta ja Nils Ludvig Arppesta, jotka rakensivat Puhoksesta maankuulun teollisuuspaikkakunnan jo ennen 1850-luvun puolta väliä.