Perinteet ovat osa joulua

                                              

Hyvä ruoka on yksi osa perinteistä jouluamme. Kun vielä 1940-luvun vuosina kaikesta oli  pulaa, ainakin jouluna piti olla runsaasti pöytään pantavaa.

Suomalaisen joulunvieton perinteet tulevat isolta osalta vuosisatojen takaa. Kirjassa Seitsemän veljestä Aleksis Kivi kuvaa vanhaa joulunviettoa lattialle levitettyine olkineen. Se joulunvietto tosin päättyi katastrofiin. Periaatteessa joulumme on rauhan, perhekeskeisyyden ja hiljaisuuden juhla.

KUN KYSEESSÄ on eräs vuoden tärkeimmistä juhla-ajoista, siihen on aina varauduttu ennakkoon. Jo se, että kesällä lähes mökissä kuin mökissä laitettiin jouluporsas kasvamaan, oli osa tuota varautumista. Jouluna ei saanut olla puutetta ruoasta ja sanottiin, että jouluna sai syödä yölläkin. Sellaiset ruokalajit jotka yleensä kuuluivat suomalaiseen pitopöytätarjoiluun, saivat paikkansa jouluaaton aterialla. Niihin kuuluivat esimerkiksi rosollit, maksa- ja lanttulaatikot, tietenkin kinkku, täyteläinen kotikalja, karjalanpaisti sekä -piirakat. Ulkomaantuontina riisi korvasi osittain jo 1930-luvulla ohraryynit joulupuurossa ja jälkiruokaherkku, luumuista keitetty "väskynäsoppa", usein rusinoilla höystettynä, oli sekin ulkomaan herkkua.

VIELÄ  1930-LUVULLA joululahjoja saivat useimmiten vain lapset. Ne olivat tavallisimmin kotona tehtyjä. Tytöt saattoivat saada "molla-maijan", äidin tekemän räsynuken, ja pojille  pukin kontissa voi olla kotona nikkaroitu kelkka mäenlaskuun. Varakkaissa virkamiesperheissä aikuisten  välisinä lahjoina saattoi olla arvokkaita korujakin, mutta  vasta sotien jälkeen yhteisen kansan pukinkontteihin ilmaantuivat esimerkiksi kirjauutuudet. Kustantajat tähtäsivät niiden julkaisun joulun alle ja sen ajan muistoina monissa kirjahyllyissä onkin vaikkapa Mika Waltarin ja Lempi Jääskeläisen teoksia.

KANSAKOULUT Suomessa ovat olleet osa yhteistä perintöämme 1800-luvun loppuvuosista asti. Koulun joulujuhla oli eräs tärkeä tapahtuma kun alettiin valmistautua jouluun. Vielä 1950-luvulla hevoskyyti oli maaseudulla tavallisin tapa liikkumiseen. Koulujen pihoissa oli harvoin riittävästi puomeja hevosten kiinnittämiseen, joten tilapäisenä apuna joutuivat toimimaan jopa pihapuut. Sota-ajoilta periytynyt elintarvikepula alkoi hellittää. Jo vuonna 1948 osa hyödykkeistä vapautettiin korttisäännöstelystä. Asia näkyi myös koulun joulujuhlan pienessä lahjapussissa. Kun aikaisemmin siinä oli ollut voipullan ja piparkakun lisäksi pari paperikaramellia, nyt siellä oli mukana iso tanskalainen omena.

Väskynäsoppa on edelleen yksi tavallisimpia joulupöydän jälkiruokia.

SUOMESSA TOIMI kylissäkin aina 1960-luvun vuosiin asti lukuisia seuroja ja järjestöjä. Myös niiden piirissä järjestettiin pikkujouluja. Eräs tapa siellä oli, että pukinkonttiin voi laittaa joulukortteja paikalla oleville tovereille. Jaettavia kortteja saattoi kertyä jopa satoja kappaleita. Oli pientä jännitystä katsella keneltä oli kortteja saanut. Kortin lähettäminen oli hienovarainen tapa ja mahdollisuus vaikkapa ottaa yhteyttä kiinnostuksen kohteeseen, kasvojaan menettämättä. Ujous oli siihen aikaan ainakin naisen kaunistus. Kerrotaankin usean seurustelusuhteen alkaneen juuri pikkujoulussa saadusta kortista. Unohtunut ilmiö on myös koululaisten  puuha, joulukorttien kauppaaminen. Lehti-ilmoituksissa sellaisia tarjottiin monenkokoisina ja -asuisina tilattaviksi. Lapset saattoivat kulkea talosta taloon niitä myymässä ja näin saivat pientä joulurahaa omiin tarpeisiin. Suurin näiden korttien käyttökohde olivat sen ajan monet pikkujoulutapahtumat.

KOMEAA PERINNETTÄ oli joulukirkkoon meneminen hevoskyydissä ajoreellä. Paluumatkasta saattoi tulla hyvien hevosten keskeinen kilpa-ajo. Tapaninpäivän aamun saunanlämmitys on sekin vanha tapa. Alkuun siihen kuului, että lämmitettävänä oli naapurin sauna ja puuhaan mentiin varhain aamulla ja salaa, talonväen vielä nukkuessa. Sittemmin asumisen muodot ovat muuttuneet ja useimmat ulkosaunat kadonneet, mutta edelleen elää Keski-Karjalassakin tuo perinne. Nykyisin tosin saunotaan vain perheen tai lähiystävien kesken.

Tapoja on unohtunut, mutta paljon säilyttämisen arvoista perinnettä jouluihimme edelleen kuuluu.

Nyt jo 86-vuotias Annikki on Totkunniemen Pölläsiä

On joulukuun kolmas päivä. Annalakodin päätyhuoneessa on kaksi ikkunaa, toinen kohti kirkonkylää ja toinen antaa näkymän Sarvisalon tielle. Vaikka on kaamos, Annikki Töttermanin huone on ihmeen valoisa, vaaleat seinät ovat siihen yksi syy.

ANNIKIN TYTTÖNIMI on Pöllänen. Ruotsalaisperäinen sukunimi tuli aviomieheltä, joka oli häntä huomattavasti vanhempi. Viimeinen iltahuuto kohtasi miehen vuonna 1996. Annikilla on takanaan 40-vuotinen työura suurkeittiöalan vastuutehtävissä. Kun Lotta Svärd tuli kielletyksi rauhansopimuksen ehdoissa, toiminta jatkui Suomen Naisten Huoltosäätiö-nimen alla. Sen eräs tehtävä oli toimia ravintola-alalla Työmaahuolto Oy:n nimissä. Ravintolat työllistivät paljon varsinkin entisiä rintamalottia, silloin Lapin jälleenrakennustyössä. Myöhemmin organisaatio sai todella vaativan tehtävän vastatessaan Helsingin olympialaisten ruokailujen järjestämisestä.

Annikki viettää iltapäivää Annalakodin huoneessaan.

HUOLTOSÄÄTIÖ rakennutti Helsinkiin asuintaloja ja sen varallisuus karttui Lotta-Svärdin perinnön lisäksi lukuisilla lahjoituksilla. Annikki muistaa, että Elisabet Rehn oli asialla kun sanat Lotta Svärd palautettiin säätiön nimeen vuonna 2004. Nykyään säätiön varallisuudeksi lasketaan 65-80 milj. euroa ja se jakaa vuosittain kymmenien miljoonien suuruiset avustukset lähinnä sosiaalisin perustein valituille kohteille. Lotta Svärd -säätiön varallisuus koostuu pääosin sadoista Helsingissä sijaitsevista asuinhuoneistoista. Lottajärjestö täyttää sata vuotta maaliskuussa 2021.

ANNIKKI TÖTTERMANIN työ oli pitkään juuri lottajärjestön perinteenjatkajien omistamien ravintoloiden piirissä. Työmaahuolto Oy:n ylläpitämät ravintolat myytiin vuonna 1978 monitoimialayritys Fazerille. Jatkossa ravintolatoimiala sai siellä nimet Fazer Catering ja sittemmin Amica, joka noin 50% markkinaosuudellaan on tätä nykyä suurin lounasravintolaketju Suomessa. Yrityskaupasta huolimatta Annikki sai edelleen asua Huoltosäätiön 1950-luvulla rakennuttamassa asuntoyhteistalo Naistentalossa Mannerheimintiellä. Kollektiivissa on peräti 279 huoneistoa. Helsingissä olon viimeisinä aikoina asuntona oli 17 vuoden ajan oma osake hienoa jugend-arkkitehtuuria edustavassa punatiilitalossa Pohjoisella rautatiekadulla. Työnantaja oli Fazer-yhtymä aina vuonna 1999 tapahtuneeseen eläkkeelle jääntiin asti.

Leikkimieliset karikatyyripiirrokset Annikista ja hänen aviomiehestään.

Annikki asui tässä upeassa jugend-talossa lähes parikymmentä Helsingin vuottaan.

Helsingin vuosista muistuttavia esineitä mahtuu Annikin pieneen kotiin. Nämä kaksi taulua  maalattiin ikkunanäkyminä hänen asunnostaan.

TOTKUNNIEMESSÄ on kesämökki kotitilasta aikoinaan lohkaistulla tontilla, puhdasvetisen Pyhäjärven rannalla. Se oli yksi syy vanhuusvuosien asuinpaikan valinnalle. Jo Helsingistä käsin mökillä oli vietetty aikaa monesti talvellakin, kun rakennus on talvilämmin ja sähköistetty.
- Monesti hiihtelimme aviomiehen kanssa jäätä pitkin Uukuniemelle asti, Annikki muisteleee. Yksin jäänelle ihmiselle paluu synnyinpitäjään tuntui hyvältä. Kaksi sisarta on Ruotsissa, mutta yksi sisar ja veli asuvat Kesälahdella. Hyvin Annikkikin on täällä viihtynyt, tätä jaksoa alkaen vuodesta 2003. Kaksi vuotta sitten yllätti sairaus, joka vei entisen liikuntakyvyn ja pyörätuolista tuli päivittäinen seuralainen. Se on harmillista siinäkin suhteessa, että kesämökkiä ei enää voi entiseen tapaan käyttää virkistäytymispaikkana.

MITÄ AJATTELET vanhustenhoidon tilasta Suomessa, kysyn. - Sen kokemuksen perusteella mikä itselläni asiasta on pitää sanoa, että kansainvälisessä vertailussa nämä asiat täällä on hoidettu todella hyvin, 86-vuotias haastateltava vastaa. Hyvä näin, kaikki eivät sano samaa, joten Annikin näkemys on sitäkin arvokkaampi - myös Annalan henkilökunnan näkökulmasta.

Kesälahden Annala-kodit valmistautuvat jouluun

Annalan uudempi rakennus valmistui jouluksi 2010.

Kolmisen kilometriä Kesälahden keskustasta Sarvisalon suuntaan on tienvarsiopaste Annala-kodit. Lähellä olevassa pihapiirissä toimii kaksi tehostetun palvelun asumismuotoa tarjoavaa hoitokotia, Hoitokoti Annala ja Annalakodit Oy. Yhteensä tilaa on yli kolmellekymmenelle asukkaalle.

MENOSSA onyrityksen juhlavuosi. Keski-Suomesta Kesälahdelle muuttanut Mirja Uutela aloitti toiminnan maatilan päärakennukseen muokatussa Hoitokoti Annalassa vuonna 2000. Kymmenen vuotta myöhemmin rakennettiin samalle piha-alueella uusi talo, Annalakodit, johon päästiin muuttamaan 27. joulukuuta 2010. Tässä omistajana on Mirjan lisäksi hänen tyttärensä Marika Lampinen. On siis kaksinkertainen merkkivuosi. Juhlittukin olisi,  mutta vaikkapa avointen ovien päivä piti unohtaa"korona-sordiinon" takia.

                                     

Annala-kotien toiminta alkoi tässä rakennuksessa vuonna 2010.

KODINOMAISUUS on tärkeä tavoite, Marika kertoo. Jouluun valmistaudutaan yhteisin voimin. Leivonnan osaamista talon asukkaista löytyy, joten piparkakut, joulutortut, jopa karjalan piirakat syntyvät porukkatyönä. Aatoksi joulukuusi tuodaan sisälle, koristellaan yhdessä ja muutenkin itse joulu vietetään oikealla ajallaan. Joulupukki tulee aattoiltana ja ateriaan kuuluvat kaikki tutut joulun herkut. Tutustuimme tarkemmin uudempaan yksikköön. Huoneet ovat valoisia ja viihtyisiä. Ympäristönä rauhallinen maalaismaisema muistuttaa sitä, joka useimmilla asukkailla oli vielä omassa kodissa ollessaan.

ALUEELLA JOSSA yleensä uusia työpaikkoja syntyy vähän, Annala-talojen tapaiset yritykset ansaitsevat huomion myös työnantajina. Täällä kahdessa yksikössä työntekijöitä on noin 25. Nykyään valtakunnan tasolla väännetään kättä hoitajamäärän mitoituksista. Tässä Annalat voivat laittaa pöytään kelpo luvun. Kun johtamistyö ja keittiön väki eivät ole mukana mitoituksessa, varsinaista hoitotyöpanosta on käytettävissä 0,6 henkeä asukasta kohti. Tällä hetkellä vaadittu luku on 0,5. Tavoiteluku 0,7 joka tulee voimaan muutamien vuosien kuluttua, onkin melko kaavamainen, sillä täälläkin on kunnoltaan erilaisia ihmisiä. Muutamalla muuten virkeällä henkilöllä suurimpana ongelmana ovat liikkumisen vaikeudet.

Marika Lampisen asussa näkyy jo lähestyvä joulu. Lähihoitajaharjoittelussa oleva Joona Tammentie ajaa työmatkaansa Parikkalasta. Tonttuhattu on hänelläkin.

VIIME VUOSINA kehitys on mennyt siihen suuntaan, että yksityisesti omistettuja hoitoyksiköitä on kymmenittäin siirtynyt suurille valtakunnallisille tai ylikansallisille yrityksille. Äidin ja tyttären omistamat Annala-hoitokodit sinnittelevät valtavirtaa vastaan. Omistus ei ole kasvotonta, päinvastoin; asukkaat ovat päivittäisessä kosketuksessa niihin joilla on asioita koskeva päätäntävalta. Mikäli tarvitaan, palaute ei tule mutkien takaa, ja se on hyvä asia. 

Vanhusten asia ei ole pikkujuttu tämän päivän Suomessa

                                      

Entinen Kesälahden kunnan virastotalo sai uuden käytön hoitokotina. Kun saneeraus  tuli valmiiksi, kyseessä on varsin hieno ja nykyaikainen kokonaisuus tähän todelliseen tarpeeseen.

Vielä ennen vuosituhannen vaihdetta oli olemassa näkemys, että suurta tarvetta yhteisesti järjestettyyn vanhusten asumiseen ei ole. Kiteen vanhainkodinkin hoitopaikkoja vähennettiin tuntuvasti. Ihanteena pidettiin, että vanhus asuu omassa kodissaan elämän kalkkiviivoille asti. 

YHTÄLÖ EI TOIMI, niin ihanteellinen kuin se tavoitteiltaan onkin. Jos nuorempi polvi on muuttanut töiden perässä muualle, syrjäkylässä yksin mökkiään asuva vanhus on monessa mielessä turvaton. Ateriapalvelut voidaan järjestää keskitetyn systeemin kautta, mutta turvallisuuden tunnetta ei voida kuljettaa paketissa. Äkillinen voinnin heikentyminen on enemmän kuin mahdollista. Kiireellisen avun saanti, edes sellaisen onnistunut tilaaminen, ei ole itsestäänselvyys etenkin jos toimintakyky alentui pahasti.

Vanhusten omaisilla on tarve, perinteisen ajattelun mukaan velvollisuuskin,  huolehtia läheisen ihmisen turvallisesta elosta. Yhteiskunnan peruspalvelujen tueksi ovat viime aikoina tulleet hoitoalan valtakunnalliset yritykset. Lukuisille paikkakunnille on noussut hoitokoteja, joissa vanhuksille tarjotaan kodinomaisessa yksikössä mahdollisuus lähes itsenäisen asumisen kokemiseen. Lisäksi turvallisuutta lisäämässä on aina lähellä oleva ammattitaitoinen hoitoon ja hoivaan koulutettu henkilöstö.

OLI VUOSI 2010 kun Carema Oy, monikansallisesti omistetun Mehiläisen tytäryhtiö, purki yhden viikonlopun aikana Kiteelle vuonna 1978 valmistuneen kaupungin omistaman vanhainkodin. Ja samaan sysyyn polkaisi hetkessä tontille uuden 42-paikkaisen hoivayksikön. Nelisen vuotta myöhemmin sopimukset olivat katkolla, jolloin osoittautui että nyt Mehiläisen tekemä jatkotarjous oli hinnaltaan ylivoimaisesti kallein muihin tarjouksin verrattuna. Väännön tuloksena kaupunki otti toiminnan hoitoonsa jatkaen sitä vuokralaisena tuossa valmiissa kiinteistössä.

Vanhusten hoivan asia on edelleen ajankohtainen. Kaksi vuotta sitten toinen valtakunnallinen toimija, Attendo Oy, rakensi sekin oman yksikkönsä Kiteelle. Tämäkin tuli terveyskeskuksen viereen, tilaa on 41 henkilölle. Tässä tehostetun hoidon asumispalvelua tarjoavassa hoivakoti Esterissä on vaaditun mukaisesti ympäri vuorokauden paikalla olevaa terveydenhoidon henkilökuntaa.

VASTAAVASTI tehostetun hoidon asumispalvelua tarjoavia paikkoja on vielä Rantapiha Haka-alueena tunnetussa suunnassa. Paikkoja on kaiketi yli 40. Siellä on lisäksi 8-paikkainen kaksiosastoinen ryhmäkotisysteemi. Unohtaa ei sovi myöskään Harjulaa Selkuella; onhan siellä kymmeniä eri tasoista tukea ja -hoitoa tarvitsevia asukkaita.

Kesälahti-talo kuuluu Siunsoten piiriin, sielläkin tehostetun palveluasumisen paikkoja on kolmisenkymmentä. Yksityisenä palveluntarjoajana samalla konseptilla on vielä Annala-hoitokodit Kesälahdella noin 35-paikkaisena kokonaisuutena. Vielä on muistettava nykyisen Kiteen kaupungin alueen useat perheryhmäkodit. Asiaa en tunne, mutta varovainen arvio on että niihin on sijoitettu yli kaksikymmentä ihmistä. Kokonaisuudessaan ollaan todella isojen lukujen kanssa tekemisissä. 

LISÄKSI KITEELLÄ on muutamia vuosia sitten yhteiskunnan rahoitustuella aloittanut ikäihmisten vuokratalo Kotkontu. Sen noin 35-neliöisiin yksiöihin mahtuu yli 30 suhteellisen omatoimisesti selviytyvää senioria. Asukkaitten kertoman mukaan talon tarjoamaan asumismuotoon ollaan tyytyväisiä. Monien alueella toimivien hoitokotien ratkaisumallia Kotkontu ei valinnut. Yksi tae kaiken toimivuudelle lienee hoivatarpeen etukäteismäärittelyyn perustuvissa asukasvalinnoissa. Kaikkiaan Kiteellä Kesälahden alue mukaan luettuna on pitkälti yli 250 vanhusta, jotka ovat kerrotuntyyppisten asumis- ja hoivaratkaisujen piirissä. Asiaa tuntevat sanovat, että lähes puolet tässä kerrotusta vanhusjoukosta on muistisairauksista johtuneita sijoittamisia tehostetun hoidon palvelukoteihin. 

SEN LISÄKSI alueella toimivat erityisryhmille tarkoitetut kaksi hoivakotia, Pihlajaharju Selkuella ja Kanervikkola Ruppovaarassa. Kokonaisuutena lähellä laitosmuotoista hoitoa olevan tehostetun hoidon asumispalvelujen piirissä on merkittävän suuri ihmisjoukko. Unohtaa ei sovi sitäkään, että alaa tuntevat henkilöt arvioivat järjestetyn kotihoidon piirissä olevan siinäkin 300 henkeä. Ja  vielä senkin päälle omaishoitajina työskentelevät perheenjäsenet, hoitajastatuksen saaneina tai ilman sitä. Summaten: tässä esille nostettu asia tarjoaa melkoisen paljon ajattelemisen aihetta. 

ON PAKKO  myöntää, että menneeseen aikaan verrattuna vanhusten hoitaminen perheissä on vaikeutunut. Taajama-asumisessa neliöitä yleensä on vähemmän kuin kylien isoissa tuvissa aikoinaan, mutta syitä pitää etsiä myös muualta. Niin sanottu terve itsekkyys on iso tekijä ja tässä ajassa hyväksytty ajatusmalli. Ikääntynyt ja sairasteleva omainen kodissa on ilman muuta epämukavuustekijä. Työelämän muutokset, lisääntyneet avioerot ja uusperheet eivät ongelmaa ainakaan helpota. Kun sosiaalisia palveluja tuottavalla yhteiskunnalla näkyy olevan rahaa asian ratkaisemiseen nykyisellä mallilla, lukuisat vanhukset ovat "siististi" poissa silmistä.  Muutakaan viisasten kiveä ei helposti löydy, joten näillä mennään.

Se ainakin on varmaa, että ennen vuosituhannen vaihdetta laaditut arviot kiteeläisestä vanhushoidon tarpeesta menivät  perusteellisesti pieleen.

Töpselistä matkaan - ja muita vaihtoehtoja

Huoli ympäristön tulevaisuudesta on  se "virallinen" vaikutin, kun kansainvälinen keskustelu ja suomalainen lainsäätäjä ajavat sähköautojen yleistymistä eteenpäin. Raadollisempi juttu on autoteollisuuden intressi; tuoda uusia vaihtoehtoja muuten jo kyllästyneille markkinoille. Tunnettua on, että "saturaatioaste" perinteistä autoratkaisuista puhuttaessa on jo pitkään ollut täydet 100%! Asia on juuri nyt kiinnostavassa vaiheessa. Jos kuluttaja päätyy ostamaan joko hybridin tai täyssähköauton, hänen on viisainta ennen kauppaa perehtyä moniin kysymyksiin. Muuten voi käydä niin, että auton lisäksi tuli mukana iso joukko ongelmia.

Yhden auton latauspiste taloyhtiön parkkipaikalla.

KITEELLÄ on tätä nykyä käytössä arviolta toistakymmentä erilaista sähköllä kulkevaa nelipyöräistä. Vanhimmat ovat noin vuosina 2008-2010 ostettuja hybridejä. Silloin lähes ainoa vaihtoehto oli Toyota Prius. Sen toimintaperiaate on, että akkuja ei ladata sähköverkosta, vaan lataus tapahtuu varastoimalla generaattorin avulla jarrutusenergiaa, joka ainakin taajama-ajossa melko tehokkaasti pitää akut varattuna.  Taajamakäytössä auto liikkuu pääasiassa akkuvirralla sähkömoottorinsa voimin. Kiihdytyksissä mukaan tulee 1,8-litrainen bensiinimoottori, joka matka-ajossa pääteillä onkin pääasiallinen käyttövoima. Silloinhan jarrutusenergiaa lataukseen on niukemmin käytössä.

Oiva Gröhnin Prius on edelleen siisti ja hyväkuntoinen.

ERÄS PITKÄÄN hybridin omistanut autoilija on Oiva Gröhn Juurikasta. Hänellä Prius on ollut vuodesta 2009. Kilometrejä on kertynyt noin 160.000 ja ajokki on toiminut nyt jo 11 vuotta moitteitta. Akustokin on edelleen iskussa eikä käyttäjä havaitse mitään merkkejä esimerkiksi varauskyvyn heikkenemisestä. Polttoaineen kulutukseen hybridinä toimimisella on selvästi merkitystä. Seuranta osoittaa keskimääräisen bensiininkulutuksen jääneen viiteen litraan sadalla kilometrillä. Priuksessa ainoana vaihtoehtona on portaaton CVT-vaihteisto. Sekin on toiminut hyvin. Mies on hybridiinsä tyytyväinen.

NYKYISIN kehitys on vienyt verkosta ladattaviin malleihin. Puhutaan pistokehybrideistä. Silloin akut ladataan joko oman parkkipaikan latausasemalla tai jollakin matkan varrella olevalla pikalatauspaikalla. Lisänä tässä autotyypissä on edelleen polttomoottori, joka yleisimmin on bensiinikäyttöinen. Akkuvirtaa saattaa riittää noin sadalle kilometrille ja jos latauspistettä ei matkaan osu, ajoa voi jatkaa normaalisti bensiiniautona.

Pääasiallinen suunta on kohti täyssähköautoja. Niissä akkujen on kapasiteetti niin suuri, että parhaimmilla malleilla voi ilman matkalla tapahtuvaa latausta ajaa lähes 500 kilometriä. Tosiasia on, että juuri akuista johtuen sähköauton valmistamisen hiilijalanjälki on nykyään vielä ruma. Vasta 60.000 ajokilometrin jälkeen  se nollapäästöisyytensä ansiosta alkaa tehdä positiivista pesäeroa vaikkapa vastaavaan Mersun dieseliin.

AMMATTILAISENA sähköalan kiteeläisessä erikoisliikkeessä toimiva Pasi Hirvonen näkee sähköautojen markkinoille tulossa sekä mahdollisuuksia että uhkia. Mahdollisuuksiin kuuluvat esimerkiksi latausasemien rakentamisen antamat työ- ja urakointimahdollisuudet alan yrityksille. Jonkinlainen uhka tai ainakin haaste on latausasemien vaatiman sähkön syöttötehon riittävyys taloyhtiöissä kun ladattavia autoja on paljon. Silloin autoja varten saattaa joutua rakentamaan talon muusta sähköverkosta täysin erillisen järjestelmän.

Neljän auton latausasemat Nordic Koivun pysäköintihallissa Tohmajärvellä.

              Kerrostalon pysäköintihalli jossa on pikalatausasemia usealle autolle.

TALOYHTIÖISTÄ puhuttaessa alkuun saattaa pärjätä lämmityspistokkeitten päivityksellä latauskäyttöön. Se toimii niin kauan kun niitä käyttäviä autoja on vain jokunen. Teho on rajoitettava 2000 Wattiin, jolloin se riittää vain pistokehybridille ja latausaika on pitkä, 10-12 tuntia. Latauksen määrä riittää noin 80 km ajoon. Suuremmilla ajosuoritteilla pitää varsinaiselle sähköautolle olla "voimavirta"-liitäntäinen pikalaturi, vähimmäisteholtaan 3,5-7,5 kW. Jos nopeaan lataukseen pyritään tarjolla on 11 kW:n, 22 kW:n, jopa sitäkin suurempia latureita. On selvää ettei monenkaan taloyhtiön pääsulakekoko tai tulokaapelin poikkipinta riitä näin suurille kuormille, etenkin jos ladattavina on lukuisia täyssähköautoja. Eräs Etelä-Suomessa oleva taloyhtiö joutui suurentamaan entisen pääsulakekoon 140A kokoon 200A ja lisäksi tuomaan syötön pääkeskukseen huomattavasti aikaisempaa paksummalla kaapelilla. Silti jouduttiin rakentamaan releohjaus, jolla latausta kytkettiin irti juhlapyhien aattoina tai talon asukkaitten parhaaseen saunonta-aikaan.

SÄHKÖN AMMATTILAISET näkevät syöttöverkon muutkin ongelmat mahdollisiksi kun latausasemia aletaan tarvita taloyhtiöiden käytössä paljon. Ne saattavat ulottua jopa sähköyhtiöiden oman syöttötehon mitoituksiin pienjänniteverkossa. Taloyhtiöille on mietittävää kustannusten oikeudenmukaisessa jakamisessa. Pääperiaate tietenkin on, että joka tilaa, se maksaa. Yhteisillä pikalatauspaikoilla tarvitaan vielä järjestelmä, joka tunnistaa kunkin asiakkaan. Laskun pitää mennä oikeaan osoitteeseen.

LOPULTA PITÄÄ asettaa vielä yksi kysymys, kun asiantuntija on saatu käsiin. Mitä sähköauton ostoa suunnittelevan olisi nyt parasta tehdä, kysyn: - Kehityksen vauhti alalla on huimaa. Ehkä kannattaa hetki odotella ainakin latausasemaa hankittaessa. Sillä rintamalla tulee uusia laitteita tiuhaan tahtiin. Ensi kesään mennessä voi olla tarjolla taas uusia ja parempia malleja. Pajapellon ukon oma mielipide on, että aikalisä on tarpeen myös kun on tekemässä yleensä päätöstä sähköauton ostamisesta. Kyseessä on tulevaisuuteen suuntautuva pitkän aikavälin ratkaisu. Siksi kannattaisi odotella ainakin vuosi ja katsoa autoistakin uusimmat mallit, joita jo lähikuukausina on tulossa useilta valmistajilta.

- Valistunut arvaukseni on, että piakkoin saattaa löytyä toimija, joka ottaa vastuulleen erillisten latausasemaparkkipaikkojen hallinnoinnin sekä laskutuksen hoitamisen taloyhtiöissä. Silloin sähkö tulisi niihin suoraan verkosta eikä taloyhtiöillä enää olisi huolia oman liityntänsä kuormitettavuudesta, Pasi Hirvonen sanoo.

Erkki Jormanainen 75 - työtä käräjäkirjurin otteella

 

Monessa liemessä keitetty kirjoittamisen ja toimittajantyön ammattilainen täytti kuluvan vuoden syyskuussa iän 75 vuotta. Pisimmän taipaleen, yli 25 vuotta, hän teki sanomalehti Karjalaisen aluetoimittajana Kiteellä.  Siihen jaksoon sisältyivät myös Kiteen kunnan ilmiömäiset kehitysvuodet 1970-luvulla, joten Erkki Jormanainen oli työnsä takia melkoisella näköalapaikalla.

ERKKI KERTOO syntyneensä savusaunassa Öllölänjärven rannalla. Poika oli nelivuotias, kun perhe muutti lähellä olevaan Tuupovaaran Hoilolan kylään. Se on osa entistä Korpiselän kuntaa ja alueella on edelleen vahva ortodoksikulttuuri. Isä oli metsätyömies. Samoja hommia teki Erkkikin vielä teini-iässä. Harrastus kirjoittamiseen löytyi kotikylän opintokerhossa, mutta lisää potkua asiaan tuli keskikouluvuosina Tohmajärvellä. Vaikka erityislahjakkuuden huomasivat ensimmäisinä opettajat, myös edelleen joukossamme vaikuttavat Erkin ikätoverit muistavat saman asian ollessaan hänen koulukavereitaan.

KESKIKOULUN jälkeen alkanut työura lähti liikkeelle Kiteellä ilmestyvässä paikallislehdessä aputoimittajana. - Varmaan se, että esitin muita hakijoita pienemmän palkkatoivomuksen, oli  syynä kun minut valittiin tehtävään, Erkki näin jälkikäteen asiaa muistellessaan lohkaisee. On aihetta arvella, että toimituksessa opittiin pian arvostamaan nuoren miehen asiaan pitäytyvää kirjoitustyyliä. Nähtiin sekin, että tulokas sopeutui hiljaisen vaatimattomana nopeasti porukkaan tekemättä turhaan numeroa itsestään. Ensimmäinen pesti jäi lyhyeksi, kun muutamaa kuukautta myöhemmin avautui aluetoimittajan paikka maakuntalehteen. Kuten jo kerrottiin, siinä työssä vierähtikin neljännesvuosisadan mittainen jakso. Jormanaisen kirjoitustyyli oli asiapohjalla, turhaa revittelyä hän ei ole harrastanut. Toimittajanakin asiat olivat paperilla niin kuin kunnon käräjäkirjurilla aikoinaan.

MAAKUNTALEHDESSÄ julkaistu Kiteen kulmilta -pitäjäpakina oli aikanaan seurattu palsta. Siinä Jormanainen ilmeisen hyvin informoituna kirjoitti tavallisimpana aiheenaan kunnalliselämän tapahtumat. Virkamieskunnan ja johtavien luottamushenkilöitten luottamus säilyi, liikaa "juonipaljastuksia" Erkki ei tehnyt. Samoihin aikoihin sijoittuu P-K:n läänin taidetoimikunnan journalistipalkinto, joka hänelle myönnettiin vuonna 1979.

Erkki Jormanaisen kirjat ovat syntyneet vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kuvan oikeassa alakulmassa olevat kaksi teosta ovat vuodelta 2020.

AIKANAAN 2000-luvun alussa syntyi pari yrityshistoriikkia kiteeläisille tilaajille. Ulkoisilta mitoiltaan pieni, mutta sisällöllisesti varsin arvokas teos myös dokumenttina on Erkin kirjoittama Leipää ja lirkutuksia,  Topi Lipsasen kunnallinen elämä. Viimeistään tämän kirjan jälkeen lukijalle avautuu se, millaisella näköalapaikalla aluetoimittaja "Topin vuosina" oli. Kirjan painos oli vain 300 kappaletta, joten kaikille halukkaille ostajille sitä ei riittänyt. Jormanaisen kirjallinen tuotanto painettuina teoksina on syntynyt vuosituhannen vaihteen jälkeen ja työ jatkuu edelleen. Muotoina ovat olleet novellikokoelmat ja runot, joita on painettu kirjaksi viimeisinä. Myös kalevala-runon tiukka nelipolvinen trokee Erkille on selvinnyt asian teoriaa opiskellen. Sen taidon hallintaa voi katsella hänen tänä vuotena ilmestyneestä kirjastaan Hoilolan kylä komia. Kirjassa on myös suorasanaista kerrontaa Hoilola-teemassa. Vuosina 1960-2020 syntyneitä runoja on koottu toiseen kirjaan, jonka nimenä on Seitenviis. Tämä kultahäävuotena ilmestynyt teos on omistettu perheelle, sukulaisille, ystäville ja tuttaville aikaan kun mies täytti 75 vuotta.

    

Toimittajan ammatista ei pääse irti jos sattuu olemaan sopivia kohteita vaikka kuvaamiselle. Erkki on lenkillä kameran kanssa, tällä kertaa Kiteen keskustassa.

NYKYAIKAA ovat monet verkkojulkaisut, joita Erkki Jormanainen on ollut joko perustamassa tai tukemassa. Ne ovat toimineet nettialustoilla alkaen hänen blogistaan Kiteeläistä vuonna 2007. Vuosien mittaan Erkin kirjoituksia ja valokuvia on nähty Keski-Karjalan Verkkoneloset-julkaisussa, Värtsi-verkkolehdessä ja viimeksi usean kirjoittajan yhteisessä blogissa Bittiparatiisi. Sillä riitti seuraajia, mutta kirjoittajaporukka päätti viime keväänä lopettaa julkaisun ja poisti sen historiasta kaikki aikaisemmatkin päivitykset. Kun asiaa tivataan, löytyy vastaus, että jonnekin "pilveen" ne ovat tallennettu, joten suureen hätään Erkinkin muisteloita voi sieltä myöhemmin onkia.

MIEHEN KESIIN on perinteisesti kuulunut mökkeily Pyhäjärvellä. Kontaktia luontoon pitää yllä kalastus ja marjastus sekä luonnon ilmiöiden valokuvaus, joka on vahva osa Erkin taiteellisuutta.
Hiljaa hyvä tulee, on miehen eräs motto. Niin on tullutkin, työnjäljestä päätellen. Monesti tekstin laatija voi kokea olevansa palapelin rakentaja, jolla paloina ovat sanat. Kun paremmin tutustuu Jormanaisen kaunokirjalliseen tuotantoon, avautuu palapeliä monin verroin rikkaampana kirjoittajansa luoma maailma, moni-ilmeinen kuin kaleidoskooppi.

Tarina Erkin 75-vuotispäivän kunniaksi julkaistiin ensimmäiseksi Koti-Karjala -lehdessä kekrinaattona 30.10.2020. Tällä pienellä kirjoituksella olen halunnut kunnioittaa pitkäaikaisen toverin uraa sanantaitajana ja luontokuvaajana.

Lienenkö ollut ennustaja?

Muutamia viikkoja ennen kuin aloin kirjoittaa blogia Pajapellon nurkasta maaliskuussa 2009, syntyi hengentuote joka on ladattu tähän alle. Silloinkin oli monenlaisia uhkia ja maailmanlaajuisia ongelmia. Nyt jälkeenpäin juttu näyttäytyy uudesta näkökulmasta. Ongelmia piisaa edelleen eivätkä ne ole ainakaan vähentyneet. Kun kirjoitin jutun, digiboksit olivat juuri tulleet käyttöön. Nekään eivät toimineet ongelmitta, kuten kerrotaan. Tarinan nimi oli INSTRUMENT.

Siinähän se - instrument!

"Talouselämän perinteiset instrumentit eivät enää toimi. EU:n jäsenenä olemme osa globaalia markkinaa, se vetää meidät yhä syvempään taantumaan.”-  Digiboksin hännässä sinisenä välähtelevässä ruudussa puhuu asiantuntija. Välillä leuat jähmettyvät liikkumattomiksi, sitten vilahtaa epärationaalinen katkelma vinkeää shakkiruudukkoa, ja lopulta mies saa kasvonilmeensä takaisin. Onneksi puhe ei sentään katkea.

”Suurin vaara on, että ajaudumme deflaatioon. Kun ostovoimaa ei ole, tuotteiden hinnat saattavat kääntyä hallitsemattomaan laskuun. Silloin on uhkana täysi katastrofi. Rupla on lyhyessä ajassa devalvoitunut yli 30 prosenttia ja asiantuntijat uskovat valuutan alamäen yhä jatkuvan”. Keskikarjalaisessa pirtissä äimistellään: Johan on aikoihin eletty! 

Kommentti tänään: paljon hurjemminkin tässä on käynyt, miinuskorkojen deflaatiossa oikeastaan ollaan ja miten kävikään ruplan kurssille: tänään eurolla saa noin 90,5 ruplaa!

Takavuosina Teppo Mikkonen kokosi tiuhaan bussiryhmiä ja matkan suunta oli monesti Leningrad. Satasella sai jo Viipurin pankissa taskuunsa neljätoista ruplaa kaksikymmentäkolme kopeekkaa. Ja kun nesteytti muutaman sukkahousuparin, tuloksena saattoi olla suuri veljeydentunne kaikkien seutukunnan viidestä pogostasta koottujen matkalaisten kesken. Jos kerrospalvelijan kanssa vaihtoi kotiin jääneen emännän ahtaiksi käyneet farkut rupliksi, zakuskaa saattoi tarjota jo suurelle pöytäseurueelle. Haitarin hinta oli vakaa. Sen sai ”perjooskasta” kainaloon kun latoi tiskille neljäkymmentäseitsemän ruplaa. Viisautta oli, jos pankin rahanvaihtokuitti löytyi lompakosta paluumatkan tullissa.

                                         

Haitarin hinta oli vakaa. Kuva on heinäkuulta 1974. Tallinnassa instrumentti irtosi samaan 47 ruplan hintaan kuin oli Leningradissakin. Kiteeläisporukkana  ostimme Tallinnan turistikaupasta 18 haitaria ja viisi balalaikkaa. Ensiesiintyminen tapahtui Martanpäivissä Viru-hotellin suojissa. Kuvassa oleva seurue on manan majoilla Pajapellon ukkoa lukuunottamatta. Vasemmalla Seppo Hakulinen, sitten päivänsankari Martta Arovainio. Ukko istuu seuraavana ja Anttoni Laukkanen oikeassa reunassa. Kaikki olimme Kiteen Osuuskaupan porukkaa, hallintoväkeä tai henkilökuntaa.

Tarvittaessa Kekkonen kokosi vuorineuvokset mukaansa samaan junaan Moskovan matkalle. Yhdessä kabinetissa nostettiin maljaa YYA-sopimuksen hengessä, toisessa vuorineuvokset sopivat neuvostoministerien kanssa suomalaisille töitä seuraavan viiden vuoden ajaksi; Datna, i damoi! ( suom. esim: lasi pohjaan ja kotiin!).

Jälleen kommenttina seuraavana alla olevaan tekstiin: Tämä asia on muuttunut todella paljon. Tuossa kerrottua kohtelua ei venäläisasiakas Suomessa enää saa. Rajan molemmilla puolilla on opittu sivistynyt palvelukulttuuri ja siksi reissut puolin ja toisin ovat ainakin tässä suhteessa ihan miellyttäviä. Kun vain koronasta päästäisiin! 

Toisin on nyt. Kun venäläisasiakas tarjoaa suomalaiselle kahviomyyjälle tuon entisen ajan haitarinhintaa, hän saa vastauksena vähättelevän tuhahduksen: Ettehän te tuolla saa edes pikkukupillista tätä nektaria. Mutta eipä karjalan musikka tuosta lannistu, päätavoite kun olikin asiointi rautakaupassa: - Tarvitsee ostaa instrument, hän sanoo ja kävelee määrätietoisesti rakennustarvikeosastolle. Siellä katse tavoittaa rautakangen, sen mies nostaa olalle, maksaa ja poistuu onnellisena myymälästä. Ostamatta jää rautakangen vieressä könöttänyt valtaisa muovinen leka, joka on suunniteltu aitatolppien maahan upottamista varten.

Siinähän se menee - pendolino. Kohta sillä arvelivat hujauttaa ainakin Joensuusta Parikkalaan yhtä soittoa. Mitenkäs sitten suu pannaan? Hallitus vaatii ostamaan sähköauton, mutta se on eläkeläiskuntien asukkaille mahdotonta. Jos vain potkukelkka ja rollaattori ovat ajokkeina, järjellä ajatellen muuten tarpeelliset kuntaliitosneuvottelut Keski-Karjalassa sujuvat hitaasti. Harmi että tuihakan nopea valokuitu on vain Rääkkylässä. Mutta eipä sekään taida auttaa edes keskinäiseen sovunpitoon.

"Instrument" olisi yhäkin tarpeen!

Hyvä on että jätti, arvelee liiketointa seurannut keskikarjalainen asiakas. – Kohta tuota taitaa tarvita täälläkin, hän tuumaa. - Alkaa vaikuttaa siltä, että lähivuosina näitten sopeutumisvaikeuksista kärsivien Keski-Karjalan kuntien on otettava miehekäs ”instrument” käyttöön ennen kuin isoveli tulee ja niistää niskoittelevien nenät (kommentti: ajattelin "isoveljellä" silloin valtiota, mutta eipä tuota tähän viimeiseen hätään ole avuksi ilmestynyt, eikä kaikkia hyödyttävä yhteistyö kovin hienoa ja tuloksellista taida vieläkään olla). 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Lisäisikö tuohon vielä tämän:

Jos Sote-uudistus joskus saadaan maaliin, kuntien tehtävistä lähtee eri arvioiden mukaan pois jopa 70-80%. Kun puhutaan uuden systeemin säästöistä, osan niistä pitää syntyä myös peruskuntien toimintoja järkeistämällä. Muuten kuntiin jää tehtäviin nähden liian suuri "miehitys". Keski-Karjala on maantieteellisenä alueenakin sen verran kompakti, että se varsin hyvin sopisi yhtenä kuntana / kaupunkina hoidettavaksi. Pelkästään se, että kolmen kunnanjohtajan ja monen muun rinnakkain pakertavan hallinnon sijasta olisi vain yksi toimija, merkitsisi melkoista säästöä. Onneksi virat eivät ole perinnöllisiä kuten Ruotsissa kuninkaana olevilla. 

Digiloikasta puhutaan jälleen. Korona-aika on tuonut verkossa asiointiin uutta vauhtia. Veroasiat, jopa autonrekisteröinti, terveysjutut ja maksuliikenne verkossa, alkavat olla tuttua puuhaa jokaiselle. Edelleenkin asiakirjojen liikuttelu ja muu byrokratia tuota loikkaa voisivat jatkossa yhä paremmin käyttää hyväkseen. Toinen puoli asiassa on aitojen henkilökontaktien suuri väheneminen; perheen sisäistäkin yhteydenpitoa hoidetaan monesti tekstareilla. Tavoite kun saisi olla, että "digiloikan" ottaneille jäisi enemmän aikaa työn tekoon, perheelle ja vaikkapa "ihmisenä olemiselle"!

Menneen kesän muistot

                                                                                                                        

Kesä jäi taakse. Monta jännittävää vaihetta siihen sisältyi, erityisesti kun seurasi tarpeellisten sateiden osumista kotikylään ja yleensäkin pelloilla tapahtuvaa kasvuston kehittymistä. Pitkä kuuma jakso juhannuksen tienoilla asetti omat haasteensa ja toi riskiä eritoten kasvunsääteitten käyttöön. Ennustajaksi noissa asioissa kun meistä ei ole.

 

 

Kesän alussa tehtyyn juttuun mahtui huoli valkoposkihanhien aiheuttamasta tuhosta viljelyksille. Nyt kesä on pitemmällä, omenapuut kukkivat.

Pihassamme on kolme vuorijalavaa. Alkuun ne kehittyivät hitaasti ja jäniksetkin vainosivat. Nyt kasvu on vauhdikasta, joka kesä tulee reilu metri lisää pituutta. Vuorijalava saattaa kasvaa lähes 20 metrin korkuiseksi. Silloin on kyse melko mahtavasta puusta.

Nätti pihapuu pilvikirsikka kaunistaa puutarhaa keväällä vain muutaman päivän ajan. Kukinta on lyhyt. Ruskan aikaan puu saa monesti upean punavärityksen joka kestää kauemmin, jopa parisen viikkoa. Niin oli tänäkin syksynä.

Kaura alkaa tulla röyhylle. Menneenä kesänä näin tapahtui  jo juhannuksen aikaan.

"Silloin päivä oli mittumaarin". Juhannusaaton savusauna odottaa kylpijöitä.

   

Juhannusvastoja savusaunaan taitellaan Valkeavaarassa.

                                        

Sieltä sitä löylyä pihahtelee - ihan voimalla!

                                         

Mansikka-aika alkoi heinäkuun alussa.

    

     

Nyt oli kotoisen mansikkamaan kahdeksas tuotantokesä. Omilla pärjätään, kun marjoja tuli taas pieni pakastin täyteen. Kaksi lisäkuvaa aiheesta.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Kuva-arvoitus, mitä tässä tehdään? Helpotetaan, kaksikymmentä vuotta palvelleen laakasiilon pohjalaatta tuli finaaliin. Uutta laattaa valetaan ja betoninpumppaus on käynnissä. Ulottumaa auton puomistolla on yli 25 metriä.

Jatketaan kesäisten töiden teemassa ja "teknisen aselajin" parissa. Kiteenlahti-kirjassa on laajasti kerrottu Heinäpuro-Hiidenjoen 1930-luvulla tehdystä perkauksesta ja sen vaikutuksesta etenkin peltoalan lisääntymiseen kylässä. Perkaus uusittiin kesällä 1987. Yksi Hiidenjoen silloista on Joentauksentiellä. Menneenä kesänä se tehtiin uudestaan ja suora kulkuyhteys viljelyksillekin oli kuukauden poikki. Tässä sillan kantavat rakenteet odottavat betonivalua ja sen laudoitustyökin oli kuvaa otettaessa vielä kesken.

Puintivalmista kauraa Toroppalan pellolla. 

Tulihan se lopulta korjuuaikakin. Tällä kertaa niin ohrat kuin kauratkin tuleentuivat samoihn aikoihin. Meillä puinnit alkoivat kaurapellolla. Kuvat ylä- ja alapuolella.

Puimurin säiliöstä tyhjennetään kauraa harraste-Fordin perässä olevaan kärryyn 

Kaksi kuormaa ohraa lähdössä kuivurille. Pyöröpaaleja käytetään nykyään usein ruokinnassa myös kesällä, täälläkin ne olivat laidunruokintaa täydentämässä.

Erittäin hyväsatoista ohraa puidaan Kankaalan suopellolla.

Kauran puintia entisellä Kalmistolan pellolla.

Eipä ollut turha tämäkään puintipäivä, tulos näkyy kuvassa.

Kauraa kahdessa kuormassa, puintia Kankaanperällä.

Perunan viljely ei onnistunut tänä kesänä. Syy ei ole selvinnyt. Mutta huomiseen on uskottava ja siksi kone ostettiin tulevaisuutta varten. Kuvat ylä- ja alapuolella.

                                                                

                            Sienimetsäkin kutsui elo-syyskuun vaihteessa.

                           

Ja puolukkavuosihan tämä oli armottoman hyvä. Kaikkea satoa ei ennättänyt saada talteen.

Mustikoita pyrkii mukaan puolukoita poimittaessa. Näin tässäkin. Happamien puolukoiden säilymisen kannalta on parempi erottaa mustikat marjoja puhdistettaessa pois.

 

Aikaisemminkin kehuttu laite puolukoiden puhdistamiseen. Kun malttaa tehdä säädöt kuntoon, työ on todella joutuisaa ja marjat tulevat puhtaiksi.

Erittäin mehukkaita marjoja saatiin tänä syksynä runsaasti - ja puhtaita, kuten nämäkin kaksi kuvaa kertovat.

                                   

Kun oli mistä tehdä jalosteita, teimme hillosokerilla hilloa, kuten tässä. Vielä teimme pulmu-puolukoita, marmeladia, ja huippumaistuvaa puolukkamehua viinihapon kanssa. Tuoremehuakin kävimme omenoista puristamassa.

Siinä oli kuvattuina osa kesän puuhina elettyä sadonkorjuuta ja muitakin elämyksiä. Hyvä kesä se tämäkin oli!