keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Tutkivaa journalismia Haapsalussa 3.

Ystäväni, lukija!

Uskon, että sinun olisi viisasta aloittaa kolmiosainen Haapsalu-juttu osasta 1. Kerronta etenee siten, ainakin toivon niin, johdonmukaisimmin!
Ajattelen vielä, että tämä kokoava lisäys kolmannen osan alkuun on tarpeen:

Kävin vielä kerran Kaitseliit-toimistossa torstaina 26.3. Olaf Taru oli jälkeenpäin miettinyt keskustelujamme pari päivää aikaisemmin. Nyt hän oli hyvin pelokas: Onko kysymyksessä jokin asia, josta voisi tulla ikävyyksiä? Olinko kukaties joku urkkija, jonka hän varomattomuuttaan laski kotiinsa? Myös se alkoi pelottaa myöhemmin: miksi olin aloittanut keskustelun venäjänkielellä? Vakuutin, että urkinnasta tai pahantahtoisuudesta ei ole kysymys. Nyt Kaitseliitossa Tarulla oli apuna jo tulkki, nuori sotilas, joka oli käynyt Suomessakin, Lappeenrannassa, Joensuussa ja Kiteellä.

Lopulta Olaf Taru rauhoittui. Hän kertoi, että Ruotsista, Englannista, Ranskasta ja Saksastakin tulleet lehtimiehet ovat yrittäneet häntä vuosien kuluessa, tuloksettomasti, haastatella. Sitten, kun eivät saaneet haastattelua, olivat kirjoitelleet hänestä pahansuovassa sävyssä perättömiä juttuja. Vakuutin kunnoittavani kovan elämän nähnyttä veteraania hyvin paljon. Siksi minulla on vain yksi tavoite kun hänestä kerron: Osoittaa suurta arvonantoa hänen elämänkokemuksilleen. Taru halusi vielä tarkistaa edelliset muistiinpanoni. Lisäksi hän oli miettinyt taistelupaikkojen paikannimiä ja oman perheen historiaa lisää. Siksi olen tarvittavilta osin editoinut eilen jo julkaistuja blokeja. Lupasin vielä, että niin kuin jo edellisessä tapaamisessa sovimme, lähetän hänelle myöhemmin Suomesta postia, johon liitän kokoamani tarinan ja valokuvia hautausmaalta sekä hänen kodistaan.

Mutta tässä sitten kolmas osa tarinaan, jonka alkuna oli Haapsalun vanhalla hautausmaalla käynti maanantaina 23.3.2009:

Kun Olaf Taru tuli takaisin Viroon 1953, muistona kaivostyöstä oli paha kivikeuhko, silikoosi, joka vanhemmiten on alkanut hyvinkin pahasti vaivata: Astmapumppua tarvitsee usein, varsinkin kun innostuu puhumaan menneistä vuosista. Kotimaassa kaikki piti alkaa nollasta: Ammattitaitoa siviilihommiin ei ollut. Siksi monta vuotta 1950-luvulla piti kuormata kourulapiolla kivihiiltä rautatievaunuihin. Päivänormi oli tavallisesti vähintään 30 tonnia, mutta jos pomo katsoi työolosuhteet tavallista helpommiksi, kotiin ei päässyt, ennen kuin 60 tonnia koksia oli kauhottu junavaunuun.

Lahjakas nuorukainen, kolmissakymmenissä, jaksoi iltaopinnoilla kuuden vuoden aikana saada koneteknikon pätevyyden. Oppilaitos oli Tallinnan teknikum, konetekninen instituutti. Jatkossa työpaikka löytyi suuressa tehtaassa, nyt jo työnjohdossa. Siellä peruskorjattiin aluksi autoja ja koneita. Myöhemmin tehdas alkoi rakentaa maatalouskoneita. Isona osana tuotannosta olivat omaa suunnittelua olevat perunanistutus-, nosto- ja lajittelukoneet. Aviopuoliso tuli katsotuksi ja perhettäkin tuli, kaksi tytärtä. Vaimoja on ollut kolme, joista kaksi on jo kauan sitten kuollut. Viimeinen puoliso asuu saman talon ja saman rapun viereisessä yläkerran huoneessa. - Oma koti molemmilla, Olaf sanoo.

Kun Viro itsenäistyi, monet asiat muuttuivat. Tosin jo 19.2.1990 Olaf Taru rehabilioitiin, siis palautettiin kansalaiskunnia, monien muiden sota-ajan rangaistujen joukossa. Kun maa sai itsenäisyyden, oma puolustuslaitos Viroon oli tarpeen järjestää. Elossa olevia syntyperältään virolaisia upseereita oli perin vähän. Siksi vanhatkin ikäluokat otettiin vahvuuteen mukaan.

Olaf Taru sai komppanianpäällikön pestin 67-vuotiaana. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1996 mies jäi eläkkeelle pataljoonankouluttajan vakanssilta. Ikää oli 71 vuotta. Mutta ei isänmaallinen mies pannut sotilasuraa siihenkään poikki: Hän on yhä veteraaniaktiivi ja upseeri, mies joka perusti uudelleen Kaitseliiton Haapsalun osaston vuonna 1991. Kodin seinillä on paljon kunniakirjoja. Niitä on sekä sotilasvuosilta Wermachtissa, että myöhemmältä uralta Viron puolustusvoimissa.

Natsi-Saksan kolme kunniamerkkiä kaksoiskotka-vaakunoineen ovat niitten joukossa. Seuraava aste olisi kohta ollut Rautaristi, veteraani toteaa ylpeänä. Wermacht-sotalippu on levitetty seinälle, samoin kuin isona suurennuksena oleva, Natsi-Saksan erään armeijakunnan, ja Olaf Tarunkin ylemmän päällikön viimeinen päiväkäsky. Se on päivätty 1.5.1945, silloin sota oltiin jo lopullisesti häviämässä. "Voit kuvata tuon natsilipun, mutta älä laita sitä julkisuuteen" vanha mies pyytää. Sen hänelle toki lupaan.

Komeat kuvat Olafista ovat molempien armeijojen upseerivuosilta. Viron armeijassa pataljoonankouluttajana ollessa univormu on kaluunoiltaan saksalaistakin upeampi.Vuonna 1999 Tallinnassa olleessa sotilasparaatissa presidentti Lennart Meri kätteli kaikki veteraanipäälliköt. Lumipyryssä otettu lähikuva todistaa, että joukossa oli myös Kotkaristin luutnantti Olaf Taru. Kotkaristi on suhteellisen harvoille myönnetty tasavallan presidentin myöntämä sotilaskunniamerkki. Olaf Taru sai sen syksyllä 1998.
Iso kuvasuurennos seinällä on se, jossa presidentti Meri poseeraa yksin. Sekin on presidentin lahja miehille, jota taistelivat Viron puolesta. Niillekin, jota tekivät sen natsien riveissä kommunistista vihollista vastaan.

Kuvaan seiniltä kunniakirjoja ja tauluja. Viimeisimmät ovat päivätty 1990-luvun vuosilta. Useat niistä Olaf Taru on saanut Viron toisen itsenäisen tasavallan upseerina toimiessaan. - Keittelen teille kahvit, juottehan? kysyy veteraani. - Mielelläni, lupaan kohteliaasti. Pikaisesti vanha mies kahvit kiehauttaa. Yhdessä kannamme serviisin olohuoneen puolelle. Poislähtiessäni kättelemme. Yhteisymmärrys on hyvä, etteikö veljellinen. - Yhteinen vihollinen meillä oli, suomalaisilla ja virolaisilla. Ehkä juuri se luo yhteisyyden tunnetta.

Lupaan lähettää miehelle postia Suomesta, vaikka muutamia valokuvia. Osoitteeksi sovimme Kaitseliiton Haapsalun "staffin". - Sieltä käyn kyselemässä, useinhan sinne pistäydyn, veteraani arvelee. - Ja kun sanoitte viipyvänne täällä useamman päivän, tulkaa vielä staffiin juttelemaan, vaikka ylihuomenna, puolilta päivin minut sieltä tapaa, Taru täsmentää.

Niin, ja se hautakivi: - Kun teetin uuden, entisen ja huonokuntoisen tilalle, käskin hakkaamaan oman nimeni siihen valmiiksi. - Eipä siihen sitten enää muuta tarvitse lisätä, kuin aikanaan tuleva kuolinpäiväni, paljon nähnyt isänmaansa palvelija sanoo lopuksi.

Matkani lähes viimeisenä aamuna poikkesin vielä kerran tuon nyt jo tutun upseerimiehen luona. Nyt tapasin jo hänen vaimonsakin, joka antoi minulle mukaan valokuvan Olafista. Siihen pyysin veteraanilta nimikirjoituksen päiväyksineen. Kun ainakin tällä näkymällä jätimme lopulliset hyvästit, sanoin miehelle puolileikilläni: - Elämänne näyttää siltä, kuin olisitte paratiisissa. - Nuori vaimo ja kaunis koti, itsenäisessä isänmaassa. Vaimo otti osaa keskusteluun sanomalla: - Paratiisi tämä meille onkin, ja tämä mies on kultaa! Vielä Taru sanoi, kun puristi ovella kättäni: - Kerro suomalaisille, että olen elänyt oman isänmaani puolesta terveen elämän. - Olin halvintakin halvempi ihminen, kun kahlehdittuna olin syvällä kaivoksessa Siperiassa, eikä toivon pilkahdustakaan näkynyt. Nyt olen vapaa mies vapaassa maassa, jonka puolesta olen elämäni antanut!

Koko edellä oleva pitkä tarina on oikeastaan melko ihmeellinen sattumien summa. Ei sitä tiedä, millaisia elämyksiä tulee vastaan kun vaikkapa kylpylämatkalle lähtee!

Tutkivaa journalismia Haapsalussa 2.

Läksin siis ulos Kaitseliit- "staffista", kuten virolaiset yleensä toimistoista sanovat. Suuntasin osoitteeseen Posti-kadulle. Talo, noin sata vuotta vanha ja kaksikerroksinen, löytyi parin haarukoinnin jälkeen. Pihanpuolelle ohjasi osoite, mutta ovi siellä oli vankasti lukossa. Kadun puolella, vastakkain takaoveen, oli pieni kangaspuoti. Sinne siis kysymään: - Onko teillä tietoa, voisinko jotenkin päästä toisen kerroksen asuntoihin, menisin herra Olaf Tarua tervehtimään? - Tätä tietä, olkaa hyvä, myyjätär ohjaa takahuoneen läpi portaikkoon. Yläkerrassa on siinä portaassa kaksi asuntoa. Toiseen oveen on kaiverrettu laatta jossa seisoo teksti: O.TARU.

Painan ovisummeria. Hetkeen ei kuulu mitään, mutta sitten ovea lähestyvät vanhan miehen askeleet. - Kuka olette, mikä teillä on asiana? Kysymyksen tulkitsen vironkielisestä puheesta. Itse vastaan, venäjäksi, jolla pärjäsin Kaitseliitossa: - Olen kiinnostunut tapaamaan vanhaa sotaveteraania. - Vai niin, oletteko kommunisti, veteraani huolestuneena kysäisee. - En ole vastaan, Urho Kekkosen miehiä Suomesta. - Käykää vain sisälle: lauhtuu pitkä, hyvin laiha ja ilmeisen koviakokenut vanhus. Mutta yhdellä ehdolla, ei puhuta venäjää, paha, hyvin paha on se kieli! Parempi saksaksi tai, miksei viroa, ehkä suomeakin, kun jonkin sanan sitäkin osaan.

Yhdessä mennään sisälle. Asunto on vaatimaton, mutta seinät ovat täynnä kunniakirjoja ja muotokuvatauluja. Lasivitriiniä täyttävät kunniamerkit ja pokaalit. Äsken laatimani muistiinpanot alkavat saada tuekseen miehen varmantuntuisesti muistamaa tietoa: Hautausmaalla olevassa kivessä ovat hänen äidinpuolelta olevan isoäidin ja tämän pojan, siis Olaf Tarun enon, nimet. Isoäiti sai kyydityksen Siperiaan jossa 1950-luvulla kuoli, ja eno tuli Stalinin salaisen poliisin NKVD:n toimesta ammutuksi heti sodan sytyttyä 1941.

Olafin äiti, Vanda, o.s. Pontak, kyyditettiin Siperiaan kesällä 1941, ja synnytti siellä Ivarin, nuorimman poikansa 10.10.1941. Ivar venäläistyi Siperiassa kasvaessaan, ja vaikka asuukin nykyään Haapsalussa, yhteydenpitoa Olafilla ei hänen kanssaan ole. Syyksi hän sanoo liian suuret yhteiskunnalliset näkemyserot. Veljesten äiti Vanda, joka palasi takaisin Viroon 50-luvun lopulla, kuoli Tallinnassa 1960-luvun puolivälissä.

Toinen veli Hugo, oli pari vuotta Olaf Tarua nuorempi. Tämä toimi Saksan Luftwaffessa, ilmavoimissa, sotilaslentokentillä huoltomiehenä. Hänetkin vangittiin ja vietiin Siperiaan, vielä vuonna 1957. Mies pääsi, tosin vaikeasti invalidisoituneena, takaisin Viroon vasta 1960-luvulla ja kuoli muutama vuosi paluunsa jälkeen. Taru-veljesten isä Arvo, joka oli kapteenmajor-upseeri merivoimissa, joutui vangituksi, niinikään NKVD:n toimesta, heinäkuussa 1941 ja vietiin pakkotyöhön Norilskiin. Sieltä hän pääsi kotimaahan vuonna 1952 ja kuoli luonnollisen kuoleman Tallinnassa vuonna 1968. Kahteentoista vuoteen Olaf ei "orpona" kuullut isästään mitään.

Olaf Taru liittyi vuonna 1935 Virossa toimineeseen poikajärjestöön Nuoret Kotkat. Järjestö lakkaautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta vuonna 1941. Sitten nuorukainen lähti vapaaehtoisena saksalaiseen sotaväkeen 16-vuotiaana, helmikuussa 1941. Ensimmäinen rintamakokemus oli taistelu venäläississejä vastaan kranaatinheitinkomppaniassa Petserissä. Jatkossa oltiin piiritystaisteluissa Kolpinossa, Leningradin kupeella, myöhäissyksyllä 1941. Silloin oma isäni oli häntä lähellä suomalaisessa tykistössä Rajajoella, kaupungin luoteispuolella.

Olafin taistelusta Petserissä on suuri kuvataulu asunnon seinällä. Hän kuului 6. Pataljoonan Julgestuspatteriin, joka saa myöhemmin, vuonna 1942, nimen Itäpatteri. Patteri kävi kovan taistelun kenraali Vlasovin joukkoja vastaan Volhovissa. Siellä mottiin jäänyt vastustaja tuhottiin suurelta osalta ja eloonjääneet jäivät vangeiksi.

Taisteluosasto jossa Olaf tuli olemaan jatkossa, oli Wermacht-armeijaan kuuluva yksikkö. Melko pian Olaf Taru ylennettiin aliupseeriksi, sitten upseerikanditaatiksi ja koulutettiin Tsekeissä Neverklaussa, Prahan lähellä upseeriksi 18 -vuotiaana 1943. Oma yksikkö oli siitä eteenpäin 20. Eesti Krelva - grenateerit-divisioona. Taru toimi yksikössä krh -ryhmää johtavana vänrikkinä. Erittäin kovat taistelut olivat Narvassa Krenholmin Rindel-sillalla tammi -helmikuussa 1944, ja sen lähellä olevassa Sirkalassa. Kovien taisteluitten päätyttyä kokonaisesta pataljoonasta oli jäljellä vain 17 miestä. Sitten uudelleen muodostettu yksikkö heitettiin kevättalvella Saksan Neuhammeriin. Pian sen jälkeen, Silesia-nimisellä paikkakunnalla, osasto joutui venäläisten vangiksi.

Sodan loppuvaiheessa 20-vuotias "veteraani" oli sotavankina Tsekkoslovakiassa Kinschlag-Nereklausissa, jolloin sai Saksan sotajohdolta luutnanttiylennyksen 23.4.1945. Olaf Taru sai uuden sotilasarvon tietoonsa vasta vapauduttuaan Siperiasta 1950-luvulla. Niin kuin muistetaan, sota päättyi saksalaisten häviöön. Neuvostoliiton lakien 58§:n mukaan Taru sai "kansanvihollisena" kovan tuomion: 10+5 vuotta pakkotyötä suljetussa vankilassa Siperiassa.

Paikka oli Jakutiassa sijaitseva kultakaivos, jossa työskenneltiin panssarikalterien takana. Siellä meni ensin 6 vuotta, jonka jälkeen tavallisena kaivosmiehenä siellä, mutta edelleen ilman poistumisoikeutta lähes kahden vuoden ajan. Sitten mies pääsi matruusiksi jokilaivalle, josta viimein onnistui palamaan Tallinnaan vuonna 1953. Sen jälkeen alkoi Olaf Tarun kolmas elämä, mutta se vaatii laadittavaksi vielä yhden tarinaosan lisää!

Tutkivaa journalismia Haapsalussa 1.

Tapani mukaan läksin tutustumaan ympäristöön jo heti aamusta, maanantaina 23.3. Keskustan tuntumassa on kaupungin vanha hautausmaa. Se on ollut eniten käytössä ajalla ennen ensimmäistä ja toista mailmansotaa, mutta sukuhautoihin vainajia on kätketty vieläkin. Otin sieltä paljon valokuvia. Muutamat hautakivet siellä kertoivat karua historiaa neuvostoajan vainonvuosista.Eräässä kivessä oli kolme nimeä: Vanha nainen ja toisena nimenä ilmeisesti hänen poikansa. Kolmas nimi oli Olaf Taru, ja syntymäaika: 12.1.1925. Ylin nimi oli Vapaudenristillä palkitun kavaleerikapteenimajuri Alfred Pontak, joka kiven kertoman mukaan oli tullut surmatuksi 2.7.1941. Nainen oli hänen äitinsä Natalie Pontak, joka oli kuollut Siperiassa vuonna 1954.

Kun en ollut tuon surmattu-sanan tulkinnastani varma, kävin kysymässä sanaa vieressä olevasta marketista. Siellä minut ohjattiin naapurissa sijainneeseen valokuvaamoon, jossa sanottiin paremmin ymmärrettävän suomenkieltä.Yllättävästi ilmeni, että valokuvaaja tunsi tuon tammikuussa 84 vuotta täyttäneen miehen nimeltä Olaf Taru. Nuori mies kertoi, että Taru asuu Haapsalussa ja on veteraanina yhä mukana Kaitseliit-organisaatiossa, joka vastaa Suomessa ennen sotia toiminutta suojeluskuntajärjestöä. Valokuvaaja käski mennä Kaitseliiton toimistoon kyselemään asiasta enemmän, jos olen kiinnostunut. Hän jopa tulosti netistä kartan, johon merkitsi rastilla Kaitseliit-toimiston- ja Olaf Tarun kotiosoitteen.

Lounaan jälkeen tiistaina kävelin kaupungin toiselle reunalle suureen kivitaloon, jonka oven yllä oli kilpi: Kaitseliit-Haapsalu.Vähän kummastelivat sotilaspukuiset nuoret baltit, kun esitin asiani: Voisitteko antaa minulle tietoja upseeriveteraanista Olaf Taru? - Miksi olette kiinnostunut tästä miehestä? Vastasin olevani yleensäkin kiinnostunut historiasta, ja tässä tapauksessa impulssin tänne tulooni olin saanut Haapsalun vanhalla hautausmaalla olleesta muistokivestä. Olin kaiketi riittävän vakuuttava, varsinkin kun kerroin erityisesti arvostavani virolaisten sitkeää isänmaallisutta ja vielä joukossa olevia sikäläisiä sotaveteraaneja.

Sen jälkeen naisvirkailijaa pyydettiin antamaan minulle katsottavaksi henkilötietokortti, joka kahtena A4-sivuna kertoi tiivistettynä Olaf Tarun sotilashistorian. Tein siitä paljon muistiinpanoja, mutta kopiota en saanut, kun dokumentti ei ole julkinen asiakirja. Toimistossa kerrottiin lisäksi sama asia, jonka olin jo kuullut valokuvaamossa: Taru käy päivittäin Kaitseliiton toimistossa, mutta hän oli jo lähtenyt pois, tuntia aikaisemmin kuin itse sinne menin. Sieltä yritettiin soitella miehen kotinumeroon ja kännykkäänkin, mutta vastaajaa ei kuulunut. Saattaa pappa olla päiväunilla, nuori sotilas arveli.Sanoi kuitenkin, että saattaisi onnistua sekin, jos yritän mennä tapaamaan vanhaa upseeria hänen kotiinsa, jälleen kaupungin toiselle puolelle. Sinne päin läksin. Mitä sitten tapahtui, onkin toinen juttu. Siitä kerron toisessa blokissa tänään iltapäivällä!

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Hiljaiseloa pienessä Hansakaupungissa

Haapsalun kylpyläkaupunki saa ison osan talvista elinvoimaansa suomalaisten, enimmäkseen eläkeikäisten, asiakkaitten ostamista kylpyläpalveluista. Historiaa on pitkälti, tämän vuoden teema Haapsalussa on se, että juhlitaan vuonna 1279 perustetun, edelleen Hansa-ajan ilmettä kantavan pikkukaupungin 730-vuotisjuhlia. Asukasmäärä on pudonnut lukuun juuri ja juuri alle 12.000. Neuvostoajan vuosina Vormsin saari kaupungin edustalla oli eräs läntiselle merelle suunnattuja sotilastukikohtia. Monia muitakin oli, kuten Saarenmaan eteläkärjen Sörvenniemi ja Baltiski Tallinnasta länteen, muutamat mainiten .

Nykyiset asukkaat muistavat, että niihin aikoihin väkeä oli enemmän, Haapsalussakin paljon sotilaita, ja venäläisiä väestöstä yleensäkin yli puolet. Sotilaita oli paikallisen, varovaiseksi sanotun arvion mukaan, 5000-10.000 miestä. Nyt venäläisväestöä paikkakunnalla on enää neljännes. Ikävä menneisyys alistettuna kansana halutaan selvästi unohtaa. Katseet ovat eteenpäin: Vanha babushka, venäläinen isoäiti, suostuu pieneen rupatteluun Haapsalun rautatieaseman katetulla matkustajasillalla. Yhteinen kieli löytyy turistin tapaillessa venättä. Mies, entinen sotilas, kuoli nuorenpuoleisena, "alkohol", mummi sanoo. Kaksi tytärtä jäi, he ovat se asia, joka antaa elämänuskoa. - Tallinnassa ovat molemmat, miehellä. Ja "vunukat", lapsenlapset, hyvin opiskelevat, iäkäs tarinakumppani iloitsee.

Asemasillalla ei muita ole. Kun rautatie Tallinnasta Haapsaluun valmistui tsaari Nikolai II armollisesta päätöksestä rahoittaa hanke, vuosi oli 1905. Asemasilta oli silloin pisin koko Euroopassa, 216 metriä. Kun kysyn mummolta, onko täällä joskus ollut enemmänkin väkeä, saan vastauksen: Kesäaikaan neuvostoaikoina, tämä pitkä silta oli ihan täynnä, " mnooga mnooga, otsin poljni". Kesällä tänne tultiin sisä-Venäjällä sijainneista tehtaista sovjettiammattiyhdistysten tukemille ranta- ja kylpylälomille. Silloin Haapsalussa iltaa istuttaessa sovinnon kättä saattoivat lyödä Olonetsin kolhoosin traktoristi ja stahanovilaisen työn sankarina lomalle tullut Kirovin traktoritehtaan sorvari.

Nykyisin venäläisasiakkaat tulevat omin kustannuksin. Silti heitäkin kesäisin vielä näkyy, mutta paljon takavuosia vähemmän. Tätä päivää on, että suomalaiseläkeläiset paiskaavat toisilleen veljenkättä, niin Haapsalussa, Pärnussa, kuin Kuressaaressakin sijaitsevissa kylpylöissä. Rautatieasema muuttui museoksi muutama vuosi sitten. Siihen se jouti, kun kiskot kerättiin pois vuonna 2004. Jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin matkustajaliikenne rautateitse välillä Tallinna -Haapsalu oli lopetettu. Arkkitehtuuriltaan asemarakennus on hyvin kaunis. Kiskoille jätetyt monet veturit ja vaunut kertovat sata vuotta sitten alkaneen junaliikenteen maineen päivistä.

Mummi lähtee torille. Turistina lähden takaisin Fra Mare-kylpylää kohti. Aamupäivän kiireessä baltit huristavat ohi, pitkin pikkukaupungin katuja. Autot näkyvät olevan lännessä valmistettuja. Pienen matkan päässä rautatieasemalta eteenpäin on kiviaita. Aidan takana on joukko, jolla ei kiirettä enää ole. Saksalaisen pikkukaupungin oloinen hautausmaa kertoo, että yli seitsemänsataa vuotta täällä on eletty protestanttisen uskonnon vaikutuspiirissä. Ortodoksien, venäläisuskon tunnustajien viimeinen leposija on toisaalla.

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Työnjakoa

Liki kolme vuosikymmentä askartelin putkimiehenä ja öljypoltinurakoitsijana Keski-Karjalassa. Moneen siinä ehti joutua, eikä viikonloppuja tai juhlapyhiäkään tohtinut kovin tiukasti vapaapäivikseen vaatia, kun naapurit ja muut avuntarvitsijat soittelivat harmeistaan tutulle miehelle. Erään pääsiäislauantain myöhäisenä iltana joskus 70-luvulla, piti sukeltaa yli metrisestä vedestä isännän omatoimisen korjausyrityksen tuloksena kaivonpohjalle pudonneet, pumpun toiminnalle elintärkeät osat. Kuntoon sekin homma tuli ja emäntä tarjoili myöhäiset iltakahvit, jotka tyytyväisen isännän kanssa porukassa lopuksi särpäiltiin.

Eräs isäntä taas oli lopulta tehnyt päätöksen sisävessan, suihkun ja lämminvesivaraajan asentamisesta maalaistalon entisestä ruokahuoneesta uusiokäyttöön otettuun tilaan. Ilmeistä oli, että taustavaikuttaja ratkaisuun oli ollut talon emäntä, koska isäntä syyllisti asentajaa koko työn ajan sillä, että tämä oli tekemässä ympäristörikosta: Tästä eteenpäin, entisen kuivakäymälän asemesta, vesivessan jätökset levitellään nestemuodossa ”jokia ja järviä saastuttamaan”. Loppupelit jäivät talonväen pohdintaan, kun pihan perällä töröttävää huussia en talosta lähtiessäni käynyt tyrkkäämässä kumoon.

Vaikka painoin lähtiessäni talon oven visusti kiinni, siitä ”rojektista” ei niin vain päästy: Seuraavan viikon maanantaina isäntä soitti, että asentajan jäljiltä vuotaa vettä vessan, onneksi lattiakaivolliselle permannolle. - Putkissa on vuotavia liitoksia, isäntä sanoi. Rohkenin epäillä, etten toki aikaisemminkaan ole niin huonoja liitoksia tehnyt, etteivät olisi pitäneet viikkoa kauemmin. -Tällä kertaa on kyllä tainnut niin käydä, isäntä arveli, - eilen kun meillä oli seurat, pappikin kävi katsomassa ja sanoi, että kunnossa tämä homma ei ole!

Siihen yritin leukailla: Kuulkaapas isäntä, meillä täälläpäin on olemassa ammattikuntien välinen työnjako. - Asia on näet sillä tavalla, että jos pappi on jo jouduttu pyytämään paikalle, eikä apua siitä ole lähtenyt, seuraava mies joka tulee taloon on tavallisesti ihan muusta ammattikunnasta kuin putkimiehet. No, pitihän siihen suostua, että tullaan tullaan, kaasupullot auton perään ja papin jäljiltä uutta tarkastusta pitämään. Vuoti mikä vuoti. Vähän kylläkin, ehkä neljä, viisi pisaraa tunnissa. Onneksi ei sentään asentajan liitoksesta, vaan tehtaan tekemästä työstä, varaajan eristeiden alla piileskelevästä hitsaushuokosesta.

Kolme päivää myöhemmin kannettiin maahantuojan takuuna toimittama uusi pömpeli paikalleen. Kevätkesän auringon valo siivilöityi pirtin ikkunasta sisälle, komeasti kukkivien pelargonioitten oksien läpi. Harmonia oli täydellinen kun joimme, kaikki suunnilleen ikätovereina, päiväkahvit pitkältä pirtinpöydältä. - On se vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa nyt tämä meidän elämä, emäntä virkkaa. - Kun ei myötäänsä tarvitse juosta tuolla pihanperällä, ja on aina valmista lämmintä vettä tiskipöydällä. - Suihkussakin voi käydä joka kerta, ennen kuin lähtee käymään kirkonkylässä ostoksilla. Positiivisen palautteen lisäpointtina putkimies noteeraa isännän harvakseen lausumat sanat: Joo-o, kyylläpä, kylläpä kyllä!

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Huh huh! Tulhan tuota jo tarinoo, nyt otan huilit!

Alako kirjutellessa piä kuumuu liikoo, taijan lähtii kylypylään. Liekköhäntä oivallista paikkoo missää? Virosta meinasin ensiks käyvä kahtomassa. Suatta työkii tiälä Suomessa vähä hengähtee, ku ei ukko ou myötääsä internettii rumputtamassa! Vuan jos sieltä jostai hiton nurkanlouhesta semmosen satun löytämään, laitan kyllä tutuille terviisii mokomin ku Piä-Herkon Riitta!

Kuitennii, jos mie sinne kylypylään mään, het alakuun ostan aptiekista sata rammoo yskänliäkettä. Vilustuminen ulukomailla on oikein vuarallista! Tuossa piälä on yhe aptiekin kuva, jos vaikka siihen töyteesin!

Sitte seuraava homma on se, jotta taijan pujottautuu tuommoseen munakennoo aromikylypyyn. Empähä sitte iltasila ravintolassa lehmäle tahi moottorpyöräöljyle haise!

Hirviisti pulukkoon mummoloihen kansa altaassa. Enkä kysele ijästäkö outta tullu vai lännestä. Ihokontaktii visusti vältän. Eihä sitä tiijjä, jos niihe vaikka miusta rummuus tarttuu!


Silliit veit jätän, kun lähen joskus, millo lienöö, tuas takasin Kitteelle. Muistelen kottiintultuu veslaineita altaassa. Vielä paremmin muistan niitä, mitkä lainehti iltasin parketilla: Niinku Äänisen aallot, Amurin aallot ja On armas mulle aallontie. Ja kotmatkalla laivassa hyrräilen vielä hienon viinervalssin: Yli aaltojen: "Nyt matkani vie, yli aaltojen kimmeltäväin....."
Mitä työ hyvät immeiset tuosta arveletta?

Kankaalan Pekka.

Urkin kanssa seurustelua

Marraskuun 1.päivänä 1977 Helsingin juna tipautti Urkin salonkivaunun Kiteen aseman sivuraiteelle. Siinä ukko otti vielä nokoset, ja oli kohta valmis kättelemään isäntiään pikkupakkasessa. Tässä paiskaan pressalle kättä ja yllyttelen:"Lähepäs Urkki tuonne Kievariin, särpäistään siellä vaikka aamutsajut". Ei pelottanut, kun turvamiehet varmistelivat selustaa!
Topi Lipsanen seuraa takana, mitenkä nuori manttelinperijä protollasta selviää. Vain osa Topin otsaa ja silmälasin sankaa on mahtunut kuvaan.
Käynti Keski-Karjalassa oli osa vuoden 1978 presidentinvaalikampanjaa. Pesti virkaan tuli, mutta kausi jäi kesken, kun terveys petti syksyllä 1981. Kiteen tapamisessa ajatus oli vielä terävä kuin partaveitsi. Sain lounaspöydässä vastattavakseni UKK:n huolestuneen kysymyksen: "Karkaako täältäkin paljon nuorta työvoimaa Ruotsiin?" Lohduttelin: "Eipä noita ihmeemmin, minkä nyt serkkupoika sorvariksi Skooneen ja muutamia metsureita naapurikylästä hakkuille Taalainmaalla"


Topi Lipsanen kertoo tässä UKK:lle unestaan: Viime yönä sen näin. "Tasavallan Presidentti oli syksyllä 1978 vihkimässä Kiteen Suorlahdella uutta Plan-Sellin sahaa".

Siihen Kekkonen: "Huomaan täällä osattavan nähdä tarkoituksenmukaisia unia!"

Maaherra Timosta naurattaa, hymyä löytyy Urkiltakin. Itsekin tuota maireana katselen maanisän oikealla puolella.
Kansliapäällikkö Juhani Perttunen kurkkaa reunalta, kun haluaa rekisteröidä pressan reaktiot.

Murua pannaan tuulensuojaan. Reino Karpola on smooltolkilla Perttusen kanssa. Etualalla osittain selin, istuu silloinen Kesälahden kunnanjohtaja Olavi Saarelainen. Itse muhoilen herraseuraan pääsyäni. Urkki keskittyy kuuntelemaan. Ja maaherran iloluontoisuus se vain jatkuu eivätkä fiilikset petä! Tarjoilijana toimii Seija Holopainen, alkuaan Kiteenlahden Havukaisia, Alatuvan-Heikin tytär. Lipsas-Topi punoo juonia Rääkkylän silloisen valtuuston puheenjohtaja Osmo Hirvosen kanssa. Seuraava kaluunamies taitaa olla adjutantti Lasse Wächter, vai muistaako joku paremmin? Mikäpä tuota nyt vaarina on muistellessa, kun kaksi vuotta, 1977-1979, itsekin sain herrana olla!

Perinne velvoittaa, nostalgisia kuvia


Perinnepäivien tarjontaan on parin viimeisen kesän aikana kuulunut teroituspalvelukin. Kuvassa "appiveli" Reino Toropainen Säynejärveltä teroittelee, tässä kylläkin omatoimisesti, puukkoaan. Hupihengessä innovoitu tahko syntyi kierrätysmateriaaleista keväällä 2007. Jotakin käyttöä piti keksiä 10hv:n Bernardille, jonka pelastin Ylämaalla olleesta navetan heinäsuulista edellisenä suvena. Magneetossa oli heikonlainen kipinä, mutta masinisti Kalle Hurskainen taikoi paremmat. Nyt ovat kuin ketunhäntiä, uskokaa tai älkää. Ja kyllä tuolla voimalla juuri ja juuri vesitahko pyörii!

Kyllä se niin oli, että "Rojaalin" kuka alleen sai, vyöruusuista ei ollut puute. Tämäkin ajokki tuo 50-luvun mieleen. Hyvin pärjäsi Puch-merkilläkin. Varsinkin jos siinä oli akantappovarusteet, sivuvaunu. Taka-alalla sellaisella Itävallan tuotteella kaartaa paikalle Esko Tarkkonen Loukunvaarasta. Pelkääjän paikalla istuu oma kattilanhoitaja.

Piikkilangankiristäjillä sitä Suomea rakennettiin 1950-luvulla. Pikku-Valmet oli ensimmäinen suomalainen traktori, joka oli todellisessa suurtuotannossa. Kehitys kehittyi niin, että merkki hallitsee nykyään ykkösenä Pohjoismaissa.

Puhoksessa henkii perinne. Tältä se näytti "Kerlanterinkin" porilainen kesällä 1930. Takana on perusväri, mutta etualalla fiilistellään keltaisena.

lauantai 14. maaliskuuta 2009

Kesäisiä kuvia



















Siitä se uusi kesäkin kohta joutuu. Sitten sitä huristellaan taas. Vaikka Honda on museopeli, baana kutsuu, eiköhän lähdetä! Mikäpäs siinä, punainen kaunotar ei tuumasta hanttiin pane!



Tässä
"äidin
ryytimaa."
Tosin
kukkia.









Suomen
kesä.













Suomen kesään mahtuu sadetta ja poutaa. Tässä kuva viime kesältä, armonvuonna 2008.

Savonrannan kupeella olevalta sillalta voi ihailla kauniita maisemia.
Mukana olivat naapurit Timosen Yrjö ja Risto Matikainen. Närsäkkälän Kajoosta oli kolmas matkakaveri, Pentti Hurskainen.

Nyt, kun ikää on tullut riittävästi, on jo aikaa hieman pysähtyä ja katsella ympärilleen. Ehtii tajuta jokaisen kevään ainutlaatuisena mahdollisuutena, kun ymmärtää, ettei niitä enää rajattomasti jäljellä ole. Toivottavasti vielä monta. On se niin ihana tämä Suomen kevät ja kesä!

Remonttikeikka kirkkomatkalla

Näin sen kertoi naapurikylän mies Erkki Gerlander: Tapaus on samalta vuodelta kuin kertoja on syntynyt, se sattui rukiinpuintiaikaan kesällä 1930. Erkille asiaa oli muistellut oma isäpappansa. Taloon oli ostettu konevoimaiset puintimiehet, Sampo-puimakone ja ”porilainen”, maamoottori. Vaan ei hehkukuulamasiina innostunut Sampoa vääntämään, lyhteen kun survaisi, niin siihen meinasi tykkänään hyytyä. Mutta maallisia murheitahan nuo. Sunnuntaina "Kerlanterin" isäntä ajoi pyörällä kirkkoon, kuuntelemaan mitä rovasti ”Kuutenhjelmillä” oli sanottavaa. - Tuskinpa tuo nyt kesäsunnuntaina synkimmillä tulipätseillä pelottelisi!

Kuinkas ollakaan, samalle kirkonmäelle olivat ajelleet vuonna 1926 syntyneellä Ford T-mallin rättikattohopalla Kankaalan pojat. Toinen oli isäni, Taavetti, ja vieressä istui veli, Niilo. Takapenkillä kirkkoon herrastelivat morsmaikut, sisaruksia hekin, Luukkosen, "Luukon" Pekan tytöt "Potoskasta". No, loppuvirren jälkeen tultiin elokuiseen aurinkoon ja maalliset asiat tuikahtivat taas harmina puintimiehen mieleen, mutta: - Sehän tuo Taavetti kuuluu käyneen moottorimiehen kurssit Sortavalassa, mitenkähän tuota, mitenkä tosiaan, vaan kun on vielä pyhäpäivä, ja pojillakin tyttökyyti päällä?

Harmi oli kuitenkin ”jonniinmoinen”: Kuivat ruiskuhilaat odottivat ja koneinvestointi pitäisi saada tuottamaan. Jospa tuota kysäisisin….?!!

Mikäs siinä: - Heitetäänpäs tuo polkuratas tarakalle ja isäntä tyttöjen keskeen. ”Onhan tätä kesäistä pyhäpäivää, on on, juoda kirkkokahvit vaikka Ruppovaarassa”. Perillä isännän kirkkovaatteet joutivat naulaan. Siinä ajassa remonttimies heitti oman pikkutakkinsa Hopan nokalle ja löysi puhalluslampun moottorin vierestä. Ei muuta kuin tohinat päälle ja kuula kuumaksi! Somasti se uusi porilainen kohta papatti, mutta tosiaan, sitä potkua voimakoneesta pahasti puuttui.

Kravatti jouti nyt jo viskata sinne missä takki jo oli, ja Hopan perässä olleesta peltilaukusta löytyi muutamat pihdit ja kiintoavaimia. Heureka! Syötönsäätötanko oli tehtaassa tullut kasattua väärin. ”Naftaa” tuli niukasti silloin, kun sitä eniten olisi tarvittu. Helppo tuollainen vika oli kurssit käyneen ja puolenkymmentä vuotta jo omaa porilaistaan huoltaneen sulhasmiehen kuntoon värkätä.

Hei! Tulkaahan, huikkaa Taavetti, laitetaan remmi päälle ja kokeillaan! Mutta puukko, hätäilee isäntä, pitäähän ne siteet leikata, eihän sitä nyt kokonaisina lyhteinä pysty ruista koneeseen lykkäämään? - Ei tässä puukkoja tarvita, jos vetomasiina on kunnossa, ei siitä muuta tule kuin savua ja jytinää lisää, kun kone saa soppaa kunnolla! Niin se vain oli, kyllä nyt lyhteitä alkoi upota.

- Harmi vain kun sattui näin pyhäpäivä, ja kun nuo riijakotkin tuolla istuvat Foordissa! - Olisihan tässä muuten pari, kolme tuntia voinut tuota puintia jeesata, sanoo remonttimies.
- Pitäähän teidän pirttiin lähteä, kahville ja se palkkakin kun ……. isäntä yrittää.
- Mitäs sitä nyt palkkaa, pyhänpitoahan tämä vain. Ja Luukkoon ennätti jo Annan ja Hilman äiti kirkkokahville pyytää, kun näitä seuralaisia aamulla kävimme kyytiin hakemassa. - Hyviä puinti-ilmoja huomiseksi, Eiköhän tuota porilaisessa nyt voimaa piisanne, toivottelevat veljekset ajopelinsä kabiinista, kun se kaartaa pihasta kohti appiukon ”elantoa” Potoskavaaraan.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Mieleenmuistumia taiteilijauraltani, osa 1.

Ensimmäisen roolini seuranäyttämöllä tein syvästi puhuttelevana ukkohahmona Antti Nyppeli. Näytelmän Miehet asialla oli kirjoittanut Artturi Leinonen. Lupaava debyyttini ukoksi noteerattiin. Ukkoutta syventävää porautumista juurevan maalaismiehen sielunmaisemaan pääsin tekemään jo heti seuraavana talvena. Tulkitsin edelleen samaa kirjailija Leinosta näytelmässä Kapituliherra: Monijännitteinen ihmissuhdedraama nosti esiin kirkonmiehen ristiriitaisen, riipovan taistelun papinviran ja perinnön kautta sielunhoidon rinnalle tulleiden maallisten ammattien, nahkurinverstaan ja sekatavarakaupan kanssa.

Alfred Hitchcockmaisella tavalla kehittyvään, hiukset pystyyn nostattavaan hirvittävään epätietoisuuteen, pystyin tuomaan leppeän tuulahduksen perisuomalaisesta, juurevan maaseudun topeliaanisesta rauhasta. Rasvanahkaa ja parkitsemistarvikkeita myyskentelevä kauppamatkustaja, ikääntyvä kirkkoherra ja esittämäni Muuan Ukko Matikainen, olivat dramaattinen voimakolmio, joka ei kertakaikkian voinut olla jättämättä pysyvää jälkeä kenenkään mukanaolleen katsojan sieluun. Sivuhahmoiksi siinä jäivät niin kanttori, pappilan piika, kuin ruustinnakin! Muuan Ukosta puhutaan vielä, suitsutti kritiikki.

Seuraavalla, nyt jo rakettimaisesti kehittyvän urani kolmannella näytäntökaudella, tulkittavakseni uskottiin tunnetusti vaativa Suihkon ukon rooli Kyllikki Mäntylän näytelmässä Opri ja Oleksi. Näyttämölle tuloni verkonpaikkauskäpy kädessä, Näkin soiton, ihmistä suurempien voimien olemassaolon tunnustaminen keskustelussa Oprin kanssa: oi,voi. Se ei jättänyt ketään kylmäksi! Mahtava roolityöni herätti taidepiireissä laajan keskustelun. Valitettavasti tuo kaikki, sen aikaisen alkeellisen tiedonkulun takia, joutui jäämään vain kotimaisille foorumeille.

Ura eteni. Ensirakastajan rooli minulle annettiin seuraavaksi, lähinnä salskean muotoni ansiosta. Nyt olin tohtori Alfred Helsky Artturi Leinosen näytelmässä Sakset. Pidän takaiskuna lupaavalle taiteilijauralleni sitä, että lähinnä kirjailijan taitamattomuudesta johtuen, roolihahmoni avautui katsojille näytelmän konnana. Saattoi olla, että pääkaupunkikriitikot kokivat tuon suoritukseni flopiksi. Sen näen syyksi siihen, että roolityöni laajaa arviointia Hesarissa ei sillä kertaa näkynyt. Paikallisella tasolla, kuten Savonlinnassa, minua pidettiin Clark Gablen ilmettynä reinkarnaationa. Korkeampaan kulttuurin perehtymättömät joensuulaiset, oman kapean havaintopohjansa takia, näkivät minussa Mulon Partasen, joka varsinkin hevosmiehille on tuttu Maiju Lassilan näytelmästä Tulitikkuja lainaamassa.

Varsin vakaa ja arvostettu, ihmisyyden syvimpiin syövereihin viiltävä tulkinta minulla oli, kun esitin pääroolia Kyllikki Mäntylän näytelmässä Kala-Tirri. Bravoo, bravoo-huudoista ei tullut loppua! Siksi tuo, 1962 ensimmäistä kertaa tapahtunut upea teatterin palkeille nousuni Tirrinä, oli suuren kansanliikkeenomaisen pyyntövyöryn takia pakko uusia. Kun kohosin täyteen mittaani taas, vuosi oli 1981. Vain roolipuolisoni Anna-Mari, emäntä Aira Kankkunen Kiteenlahdesta, oli alkuperäisroolissaan. Aikaisemmin naapurintytöstä leivottu koulutyttö, Laurosen Kaarina, oli kokenut sukupolvenvaihdoksen. Näyttämölle pirahti näet silloin 15-vuotias oma Katri-tyttäreni.

Ukkona kun olin, istuin rooliini vakaasti kuin vanha suomalaisisäntä kirkonpenkkiin. Vierailijana tulkitsin niin Tsehovia, kuin Eugene O Neilliä, mutta suomalainen ukko pohjimmiltani aina olin. Nyt vanhuudessa, kun katselen jäänyttä uraa, mietin ehtymättömän luomisvoimani lähteitä. Mistä, todellakin, mistä se oikeastaan nousi? Kaksi vahvaa taustaa löysin, ensinnä: Jo kolmannessa polvessa perintönä langennut arkityö kyläseppänä, toi taustaani karismaattisen hehkun, jonka alkuperäksi ihmiset alitajuisesti kokivat Ilmarisen ahjon kellanpunaiset loimut.

Toiseksi: Kun katson itään kodistani vanhan Sortavalan maantien varressa, Laatokan rannalla, vain kuudenkymmenen kilometrin päässä, istuu Pedri Shemeikasta muistuttava patsas. Ja etelässä, parin hevosenjuottovälin takana matalasta vanhuuden majastani, kovalla työllä ansaitusta rauhan tyyssijasta, seisoo yhä Lönnrotin petäjä. Minulle ne luomistyötäni ajatellen, ovat merkinneet monumentteja, jotka alati mielessä olevina velvoittivat jatkamaan karjalaisen sanallisen ilmaisun maailmanlaajuisesti tunnettua perinnettä. Sitä, jota Pedri Shemeikka ja Juhana Kainulainen osaltaan, jo kauan ennen minua, ovat kansakuntamme kollektiiviseen muistiin kylväneet!

Toivon ettei tätä tulkita kansamme pyhien arvojan halventamiseksi, kun joudun toteamaan, että otsaryppyni ovat selvästi syvemmät kuin Sibeliuksella aikanaan. Myöskään taannoin juhlitulla Mika Waltarilla ei missään vaiheessa ole ollut yhtä suurta känsää leuanpäässään, kuin millainen minulle, miltei koko elämäni ajaksi, on samaan paikkaan suotu!

Luulen että viimeistään tässä vaiheessa lukijalle herää aiheellinen kysymys: Noteerasiko yhteiskuntamme millään tavalla tuollaisen lahjakkuuden mittavan elämäntyön? Siihen haluaisin itse vastata: kyllä huomattiin. Se tapahtui vuonna 1994, kauneimman kesän umpujen alkaessa turvota. Turvoksissa olivat silloin myös omat polvet, nilkat ja jonkun verran pääkin. Taiteilijaeläkkeen antoivat. Tunnetusti olen hyvin vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä. Siksi pyysin verhoamaan minulle osoitetun arvostuksen huomiota herättämättömään muotoon. Pyyntö täytettiin ja asiakirjaan merkittiin: Sadan prosentin liikuntainvalidi. Siihen päättyi maineikas urani Thalian temppeleissä!

Muutamien sitä seuranneiden vuosien kuluessa navan alapuolella oleviin raajoihini asennettiin neljä julmetun komeaa proteesia. Mikäpä tässä nyt on glorioituna ukkona olla!
Katson tarpeelliseksi kertoa mahdolliselle arvioijalleni sen, että vaikka koenkin tehneeni merkittävän taiteilijauran, lisään myöhästyneen parenteesin: Kerronnan itseä vähättelevä tyyli on lainattu suomalaisten poliitikkojen omaelämänkerroista.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Kasvatusperiaatteita ja palautetta

Entivanhainen tapa kasvattaa perustui kuriin, jopa nöyryyttämiseen. Varsinkin isät siteerasivat pojilleen usein vanhaa "viisautta": - Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Niin se omakin isä, tosin pahaa tarkoittamatta teki. Kansakoulu tuli läpäistyä tehokkaasti, kun opettaja yritti järjestää pojalle keskikouluun menemisen vuotta ennen kuin aikakaan olisi ollut. Nelosluokka selvitettiin kahdella kesänaikaisella tentillä. Äidinkieli ja laskento. Viitosella ahdisti vähän, kun syventävät opinnot desimaaleista ja murtoluvuista olivat pienet ja osaamisen arvioinnin peruste yhden, vajaan tunnin mittaisen tenttijakson pituinen. Keskikouluun ei päässyt, kun maatilan työt veivät savimontulle jo jatkokursssitalvena 1952, jolloin ikää oli kertynyt vasta 12 vuotta.

Isä sai sodassa pahan sokeritaudin. Niin pahan, että se vei miehen hautaan kolme päivää senjälkeen, kun kahden samassa kylässä asuneen veljen kanssa oli juotu 53-vuotiskahvit. Ehkä isä itse arveli, että vuosia saattaa olla jäljellä vähän, kun yllytteli menemään armeijaan vapaaehtoisena. Ruutupaperille värkkäämässäni ja sotilaspiirin osoitteella postittamassani kirjeessä perustelin sotahalujani isän heikolla terveydellä. Perusteet riittivät: Kutsu Savon Prikaatiin tuli päivämäärälle 15.10.1956. Isä lähti mukaan linja-autoon, joka vei Joensuun asemalle. Kun hän saatteli minut junaan ja lähti kävelemään pois, katsoin junanikkunasta perään ja huomasin hänen pyyhkivän suuria kyynelkarpaloita haljasnahkarukkasensa selkämykseen.

Vasta silloin ymmärsin hänen joskus koviltakin tuntuneissa kasvattajanotteissaan olleen isänrakkauden suuren määrän. Jos lie sanonutkin: Ikinä et tule maailmassa pärjäämään, tai: Isännäksi kun tähän jäät, montakaan vuotta ei mene, kun olet pakkohuutokaupassa ja maantiellä! Kyllähän se aikanaan kirpaisi, eikä tyystin vieläkään ole unohtunut, mutta paha mies isäni ei ollut. Nuorena vitsailin itseironisesti: helpostihan tästä maantielle pääsee, kun matka on näin lyhyt! Silloinen talon pääty kun oli vain kymmenen metrin päässä Matkaselkään ja Sortavalaan ennen sotia vieneestä maantiestä.

Asevelvollisuus päättyi, äsken 18-vuotiaaksi päässeenä, 9.6.1957. Aurankurkeen piti itsenäisesti tarttua keväällä 1958, kun isä sai karjatöillä tapaninpäivänjälkeisenä iltana aivoverenvuodon, 27.12.1957. Se päätti sodat käyneen, muun ohessa liki kymmenen hehtaaria suota käsin pelloksi kuokkineen, konstailemattoman ja rehdin miehen elämän. Jälkeenpäin on surettanut eniten se, että juuri kun sai oman korvansa isän korvan tasalle, isä-poika suhteen piti loppua. Ne kuukaudet jotka yhdessä saimme, kumpikin "sotaväen käyneinä" maatöitä tehdä, jättivät muiston toinen toistansa arvostaneesta työparista. Murrosikäisen pojan tyypillinen mitan ottaminen oman isän kanssa oli jäänyt taakse. Luvassa oli monia hyvän ihmissuhteen vuosia. Oli luvassa, mutta unelma ei saanut toteutua.

Se, joka on molemmat vanhempansa hautaan kantanut, on käynyt omassa elämänkoulussaan yhden luokan lisää. Enää ei ole edestälähtijää, oma vuoro on seuraavana. Silti se ei ole se suurin asia, suurin on se, kun ymmärtää, kunka monta hyvää sanaa jäi ainiaaksi omalle äidille tai isälle sanomatta. Ainakin minulle se on ollut yksi elämäni kovimmista paikoista. Kuitenkin sanon, kun keväällä täyttyy jo seitsemän ja nolla: Hyvät vanhemmat, hyvä isä minulla oli, olisinpa omalle pojalleni osannut samanlaisen miehen mallin tarjota! Mitä se oli, arviointi jää muille, itse olen siinä jäävi, jäävi mitä suurimmassa määrin.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Lapsuuden traumat

Taaksejääneen Ylen juhlavuoden ohjelmissa haastateltiin suuri joukko suomalaistaiteilijoita. Eräs heistä joka jäi mieleen, oli näyttelijä Laura Jussintytär Jurkka: - Lapsuuskodissani oli hyvin vaativa ilmapiiri, mikään suoritukseni ei ollut isän mielestä tarpeeksi hyvä. - Siksi kaikessa myöhemmässä työssäni taiteilijana huutaa kaiken lävitse yhä sisälläni oleva pieni tyttö: "Hyväksykää minut".

Selvästi vaikuttunut haastattelija sanoi: - Uskon että tuon kokemuksesi voi jakaa moni tätä kuunteleva. Siihen vastasin toimittajalle, tosin niin hiljaa ettei sitä koko Suomen kansa kuullut: kyllä kyllä, täältäkin nousee yksi käsi! Silti, onko todella niin, että koko elämä menee lapsuudenkokemusten takia pieleen. Vai voisiko ihminen olla kuin lintu, josta virsi kertoo:

"Kuin vesilintu lahdella käy alle vedenpinnan, ja huuhdottuaan sulkansa, taas nostaa puhtaan rinnan". Jos siis voisi puhdistua linnun lailla, voisi päästä lapsuuden traumoistaankin. Mutta kuinka syvällä pinnan alla silloin ihmisen pitäisi uskaltaa käydä? Uskallammeko sen tehdä!

Vanhin setäni oli syntynyt vuonna 1900. Koulu jäi kesken kun suuttunut opettaja ajoi pojan tunnilta ulos ja huusi perään: - Sinun pääsi ei ole koiranpäänkään arvoinen. Suuttumuksen aiheutti pojan niskurointi. Edellisenä päivänä koulumatkalla päänsä loukannut ja veljiensä tervalla tohtoroima poika ei yksinkertaisesti saanut kiinnitarttunutta hattua pois, mutta miehinen ylpeys esti syyn kertomisen opettajalle.

Todistus jäi saamatta. Lahjakas, verisesti loukattu poika ei senjälkeen kotikylän koulunovea avannut. Puuseppä ja rakennusurakoitsija Heikistä silti kasvoi. Kiteen Osuuskassan aikaisempi toimitalo kirkkomäen vieressä oli eräs hänen urakointinsa tulos. Paikalla on nyt tarpeettomaksi jäänyt telelaitoksen ruma, itkumuuria muistuttava laitesuoja. Jatkosodan vuosien urakat Matkaselässä, suuri liikekiinteistö ja sen viereen rakennettava hotelli, piti "asemapäällikön vaihtumisen takia" heittää kesken. Rakennuttaja ei lannistunut, vaan vei urakoitsijan mukanaan Varkauteen ja aloitti liiketoiminnan Heikin rakentamissa kiinteistöissä siellä.

Mies huomattiin. Seuraava pesti tuli kuukausipalkkalaiseksi Ahlströmin Varkauden tehtaan kunnossapito-osaston puusepänverstaan pomona. Työ jatkui sotakorvauslaivojen sisustamisen johdossa, ensin Varkaudessa. Pätevyyskin tuli tunnustettua todistuksin: Keskuskauppakamari myönsi työnantajan esityksestä Heikille kaksi perättäisille päiville päivättyä pätevyyskirjaa: Puuseppäkisällikirjan ja huomiselle päivätyn puuseppämestarin mestarikirjan. Eihän sitä nyt suoraan puuseppämestariksi, mitähän ihmiset siitäkin olisivat sanoneet!

Nyt Heikillä oli Neuvostoliitosta työn jälkeä valvomaan tulleille komissioille mustaa valkoisella, oli näytettävää, kun kysyttiin: Missä dokument? Työmaa siirtyi Haminaan, sillä laivakoko tuli jo niin suureksi, että maakuljetuksena saatiin juuri ja juuri vietyä pelkkä runko kokonaisena telakalle. Sisustustöissä oli parhaimmillaan mukana nelisenkymmentä miestä. Haminassa laivoja, jotka tunnettiin nimellä joki-merialus, saatettiin Heikki Havukaisen ja hänen työporukkansa voimin valmiiksi 42 kappaletta. Kun sotakorvaustoimitukset päättyivät, tehtiin tavallisella kauppasopimuksella vielä puolenkymmentä laivaa Neuvostoliittoon toimitettaviksi.

Huusiko setä-Heikin sisällä muisto lapsuudesta: hyväksykää minut? En osaa vastata. Joskus setä sentään sanoi: Kyllä miehellä pitää sisu olla! Ehkä se kertoi jotakin. Setäni hautajaisissa syksyllä 1983 hänen ainoa lapsensa, tytär perheineen, oli lähin Heikin omaisjoukko kahden veljen lisäksi. Tytär pyysi minua lausumaan joitakin mietteitä edesmenneen rakentajan muistolle. Yritin valita sanani niin, että pääviesti poislähteneelle, omaisille ja saattoväelle olisi tämä: Heikki, vielä kerran, kyllä, kyllä me kaikki sinut hyväksyimme!

torstai 5. maaliskuuta 2009

Laulun tenhoisa taika.

Taannoin Ruotsissa tehtiin tieteellisellä tasolla tutkimusta laulun vaikutuksesta ihmiseen. Kohteena oli lukuisa joukko niitä, jotka olivat olleet kauan mukana erilaisissa kuoroissa. Verrokkiryhmissä oli vastaavasti ihmisiä, jotka olivat koko elämänsä olleet saman harrastuksen ulkopuolella. Tutkimustyön tulokset noteerattiin laajasti muuallakin kuin musiikkipiireissä.



Lyhyesti kerrottuna voitiin todeta laulajien olevan keskimäärin terveempiä kuin verrokit. Sydänperäinen kuolleisuus oli pienempi, yleinen vireystila vanhuudessa parempi ja ystävyyskontaktien määrä verrokkiryhmän keskiarvoa suurempi. Monia muitakin myönteisiä vaikutuksia todettiin. Sekin tuli esille, että nykyään arvossa pidetty seksuaalinen viriliteetti säilyi laulajilla kauemmin!



Tutkimus vahvisti oletuksen, että musiikilla on iso terapeuttinen merkitys. Kuoron harjoituskerta on tavallisesti pari tuntia intensiivistä työtä. Sinä aikana ihmisen arkikäytössä oleva aivokapasiteetti on suuresti sitoutunut omaan musiikintuottamiseen, jolloin syntyy samantapainen aivojen perusahdistuneisuutta laukaiseva tila, kuin on yöunen aikana. Vakuuttavaa näyttöä on siitä, että ahdistuneisuuden, stressin ja masentuneisuudenkin torjunnassa musiikki ja kuorolaulu ovat yhteiskunnalle edullinen ja hyödynsaajalle miellyttävä tapa hoitaa itseään.



Jokaisella on kokemuksia siitä, että itselle mieluinen musiikki kuultunakin rentouttaa ja vapauttaa ajatuksia irti pienistä arjen murheista. Jos lähtee mukaan laulajaksi johonkin kuoroon, saatu hyöty saattaa olla vielä paljon suurempi. Vanhastaan tiedämme olevamme "Karjalan lapsia laulavia". Siinä meillä on pääsylippu hienoon harrastukseen. Siellä löytyy uusia ihmiskontakteja ja esiintymisissä voi kokea olevansa itsekin taiteilija. On suurta päästä tulkitsemaan Suomen, jopa maailman lahjakkaimpien säveltäjien teoksia omalla, Luojalta lahjaksi saadulla instrumentilla! Moni Keski-Karjalassa vielä toiminnassa oleva kuoro odottaa joukkoonsa uusia laulajia. Mietipä mitä kaikkea hyvää mukaanlähtö saattaa sinulle antaa. Totea hyödyt ja tule mukaan!

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Mikä ihmeen Pajapelto?

Mökkimme alla ja vähän ympärilläkin on peltokolmio. Aikanaan miltei nykyisen asumuksemme kohdalla seisoi Kankaalan veljesten paja. Alakerrassa tehtiin sepäntöitä, kun yläkerta taas palveli puusepänverstaana. 1920-luvulta lähtien pajassa puuhasi parhaimmillaan viisi veljestä ja isä Uuno Vilho saattoi vielä painella paljetta. Hän olikin ensimmäinen sillä paikalla rautaa muokannut seppä.

Tuotanto oli sen ajan tavan mukaan monipuolista, hyvin monet työkalut, reet, kärrynpyörät ja vastavat tehtiin yleensä pitkälle omissa talouksissa, mutta seppää tarvittiin rakenteita raudalla vahvistamaan. Seppä, suutari ja räätäli olivat sen ajan kylissä tarpeellisia ammattimiehiä. Ei kaikki silti ihan perussepäntyötä ollut. Kerrankin kiteeläinen liikennöitsijä toi pajaan autonalustan. Rungon ja autolle tarpeellisen muun tekniikan lisäksi autossa oli vain konepelti, tuulilasi, puskurit ja jonkinlaiset ajovalot.

Toimeksianto käsitti sen, että tuohon rungolle piti rakentaa sopiva kori linja-autoliikenteen aloittamista suunnittelevalle tilaajalle. Tulos ei tainnut olla kovin häikäisevä ainakaan ilmanvastuskertoimiltaan. Tuulitunneleista ei tiedetty mitään, mutta nopeudetkin olivat 20-luvulla vielä perin kohtuullisia. Neljätoista paikkaa tuohon pyörillenostetun jalasmökin näköiseen ajopeliin tuli. Saranat, ikkunat ja ovet tehtiin samalla periaatteella kuin paikallaan seisovaan taloon. Kummasti sillä piilillä vain Matkaselän asemalle, Kaalamolle ja Sortavalaan ihmisiä vietiin.

Paja hiljeni kun veljesjoukko hajaantui. Siinä se rapistui ja purettiin lopulta polttopuiksi 1970-luvulla. Pelto sai säilyttää nimensä ja jäi vanhan pariskunnan tontiksi, kun uusi sukupolvi jatkoi kantatilan viljelyä. Nuorena orvoksi jääneenä ennätin silti tätäkin peltoa kyntää, ruista, perunaa ja heinääkin kasvattaa keväästä 1958 kevääseen 1994, siis omavastuisesti 36 vuotta. Lapsuusvuosien työt ja pienet eläkkeellä puuhailut samalla pellolla jääköt luvusta pois.

Nyt pellolla siis nököttää ehtoovuosiemme mökki. "Punainen tupa ja perunamaa", kirjaimellisesti. Mutta mikäs valkoinen mötikkä se on tuolla talon itäpäädyssä harjan korkeudella? Tietysti se on nettiboksi joka sieppaa kaiken maailman huolet ja harmit, jos vähän iloakin, tähän pieneen pirttiin. Sen yhteyden kautta paikalle taitaa tulla taas jonkinlainen "paja", oikeastaan on jo tullutkin. Nyt mökissä sepitetään tarinoita tai etsitään rakennustarpeita sellaisiin, idästä ja lännestä.

No no, - nyt taisi tulla sanottua liikaa! Eläkeläinen on eläkeläinen, saavutukset painivat harrastelijasarjoissa. Paljon, hyvin paljon tätä nykyistä arvokkkaampaa työtä se tällä paikalla rautaa ja puuta tarve-esineiksi muokanneiden veljesten touhu aikanaan oli!

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Puuhevosella sotaan tuulimyllyjä vastaan!

Saivat pojat, Esa A. Luukkainen ja Jormanaisen Erkki ylipuhuttua. Siksi lupauduin alkamaan blokintekijänä, vaikka tunne on kuin hyppäisi lentokoneesta laskuvarjolla, joka edellisellä hyppääjällä jäi suutariksi. No - eiköhän tämä tästä - sanoi Manukin aikoinaan. Onhan tuota mielensisältöä joskus syytäkin tuuletella. Hieman lupaan kyllä varoa sitä, että pahin tuprakka ei suuntaudu kanssaihmisten silmille.



Keski-Karjalan Neloset on mielestäni lupaava uusi avaus kansalaisdemokratian kehittämisen tiellä. Kun päättäjät nykyisin toimivat monesti näköjään erilaisten gallupien ohjaamana, tämä foorumi tarjoaa ilmaista tietoa ja suuren määrän kansalaisten tervettä aivokapasiteettia virallisten valintojen kautta päätöksen kehiin tulleiden päättäjien avuksi. Toivoa sopii, että tämä nähtäisiin kabineteissa voimavarana eikä uhkana siitä, että poropeukalot pyrkivät rikkomaan ympyröitä niinkuin kävi muinaiselle filosofille. Tosin tuo onneton tunari sai maksaa tekosen hengellään!



Tilanne näyttää pahalta jos katsoo alueen kuntien taloutta. Silti on syytä muistaa, että pahemmastakin on Suomessa selvitty. Suuri voimavara meillä on hyvin koulutetussa nousevassa polvessa. Sieltä uskon kasvavan ennakkoluulottomia päättäjiä kun tarvitaan perustavaa laatua olevia ratkaisuja. Avainsana on toimiva ja kyräilemätön yhteistyö. Jos lillukanvarret jatkuvasti kaatavat hyvää tarkoittavat aloitteet, isotkaan jutut eivät etene.



Siitä vain: suuntaan samaan kun käymme rakentamaan!