torstai 30. huhtikuuta 2009

Puhetavan muutoksia - ja vapputerveiset!

Vapusta alkaa taas uusi kesä. Nämä kukat ovat Savonlinnasta viime suvena.

Suomen kansa ja erityisesti nuoriso on tänään koulusivistyneempää, valveutuneempaa ja itsetuntoisempaa kuin koskaan aikaisemmin. On, vaikka sen puheita kuunnellessa asiaa ei aina todeksi uskoisi:

Alatyylisistä ilmaisuista on tullut puheeseen välimerkkejä, jotka kirjoitettuun tekstiin verrattuna korvaavat ainakin pilkut, pisteet ja huutomerkit. Samaa on meno sukupuoleen katsomatta! Vanhastaan meillä on totuttu ajattelemaan naissukupuolen edustavan kulttuurissamme kantavaa voimaa, joka siirtää hyvien tapojen ja kauniin käytöksen perinnettä sukupolvelta toiselle. Kun nuoret naisetkin yleisesti viljelevät puheessaan rumia sanoja, kuulostaa se ainakin vanhenevan miehen korvissa erikoisen pahalta.

Sanotunlainen puhetapa ja siihen monesti liittyvä muukin rehvakkuus on murrosikään tuleville nuorille monesti käytösmalli, joka vahvistaa kaivattua yhteisöllisyyttä ja luo tuntua kuulumisesta ”porukkaan”. Malli siirtyy nuoremmille opittuna, kun muutamaa vuotta vanhemmat toverit edustavat auktoriteettia joiden käyttäytymistä halutaan matkia. Armeijassa jo olleille miehille löytyy sieltä tässä asiassa rinnastuskelpoinen esimerkki.

Voidaankin siis sanoa, että monissa tapauksissa on kyseessä ikäkausi-ilmiö. Ehkä asia nousee häiritsevänä esille siksi, kun puhetapa näyttää monesti jääneen ikään kuin ”päälle”. Aikuistuminen on siinä suhteessa tainnut jäädä kesken. Sanojen inflaatio on huolestuttavan suuri, kun normaali-ilmaisuilla ei enää näytetä pärjättävän. Lohduksi voi ajatella, että kyseessä on kuitenkin vain rikkaruoho, joka matkan varrella on päässyt puhetapaan juurtumaan. Ehkäpä moiset rikkaruohot voitaisiin kitkeä pois. Silloin suomalainen mieskin saisi edelleen säilyttää uskonsa naiseen, parempana puoliskona ja hyvän käytöksen perinteensiirtäjänä. Miehet itse ovat kyllä pitäneet huolta siitä, että rikas kirosanojen valikoima suomenkielessä on ehtymättömänä siirretty aina uusille sukupolville.

Sitä, ettei hyvä käytös, ainakaan arvona, ole nuorisolta ole täysin unohtunut, kuvaa pieni tapaus Joensuun lentoasemalta muutama vuosi sitten: Lomalennolta tulleet matkalaiset olivat tulossa tulliselvitykseen ja passeja kyseltiin. Meluisassa tyttöjoukossa mukana ollut neitonen tokaisi siinä: Onko tässä taas joku v-un tarkastus. Kysyjä näytti nolostuneen perusteellisesti, kun mukana ollut vanhempi herrasmies rauhallisesti vastasi: Ei nyt sentään, tässä tarkastetaan vain passit!

Samaa savolaista kukkaisloistoa ihmetellään tässäkin, mummi ja kolme lapsenlasta!




lauantai 18. huhtikuuta 2009

Autoilua 30-luvulla

Näillä vehkeillä piti pärjätä kuorma-autohommissa 1920-1930-luvuilla

Ajokortin saaminen oli vielä 1920-luvulla helpompaa kuin nykyään. Silloin kun isäukko hankki kuorma-auton ajokortin, se järjestyi melko mutkattomasti. Viipurin läänin puolella oleva Sortavala oli asuinpaikkaa lähempänä, mutta hallinnollisesti kuuluttiin Kuopion lääniin. Kun alue oli varsin suuri, osa virastoista sijoitettiin siten, että asioita voitiin hoitaa myös Joensuussa.

Sinne sijoitettu autojen katsastusmies oli nimeltään Riku Käkelä. Hän hoiti tätä tehtävää lähemmä kolmekymmentä vuotta. Kun autojen katsastusta toimitettiin myös Kiteellä kirkonmäellä, Kankaalan Taavetti meni ajokorttiasiassaan katsastuspaikalle. Hänen esittäessään asiansa katsastusmiehelle, tämä kysyi, - Osaatkos sinä sitten ajaa kuorma-autoa. Vastaus kuului: - Olenhan minä jo kolme kuukautta ajanut Matti Haarasen autolla propseja Kaalamon asemalle ja hyvinhän tuo on käynyt. Se riittikin todisteluksi virkamiehelle. Käkelä kirjoitti tarvittavat paperit ja käski hakemaan ajokortin nimismieheltä.

Liikemies Matti Haarasella, joka piti monenlaista liiketoimintaa Kiteen Korkeakankaassa, oli myös kaksi kuorma-autoa puutavaran ajossa. Toista niistä ajoi Matin veli Mikko, ja toista siihen aikaan isäni. Alkuaikoina auton rekisterilaattoja nimitettiin verokilviksi. Uudet kilvet piti lunastaa vuosittain nimismieheltä, jolloin suoritettiin myös säännösten mukainen ajoneuvovero. Kilpien väri oli vuorovuosin musta tai valkoinen. Tällä haluttiin helpottaa viranomaisvalvontaa siinä, etteivät autoilijat jättäisi veroa maksamatta, ajaen edellisen vuoden kilvillä.

Auton keulassa olevaan kilpeen lyötiin katsastuksen yhteydessä pyöreä värileima, jossa oli teksti ”katsastettu” ja katsastuksen vuosiluku. Tämä järjestelmä oli käytössä vielä sotien jälkeenkin.
Kerran kiireisen puutavaranajon aikana oli taas kilpien vaihtamisen aika. Jostakin syystä toiseen Matti Haarasen kuorma-autoista eivät uudet kilvet olleetkaan saapuneet ajallaan. Ajo olisi pitänyt keskeyttää sillä autolla siihen saakka, kun kilvet olisivat tulleet. Niin kuin sanottu, kiire painoi päälle, rautatievaunut Matkaselässä kun oli luvattu saada lähtökuntoon sovittuun määräaikaan mennessä.

Haarasen Matti ratkaisi asian siten, että kumpaiseenkin autoon asennettiin kilvistä toinen, auton etukilveksi. Vaikka kuljettajat empivätkin Matin toimia, käski isäntä kuskinsa liikenteeseen. Kuljettajan ollessa Ruskealan kohdalla viemässä propsilastia Matkaselkään, hän joutui ratsiaan. Siellä siviilipuvussa oleva poliisi oli huomannut toisen kilven puuttumisen. Nyt oli kaksi mahdollisuutta, jättää auto tien oheen seisomaan, tai jatkaa matkaa. Kuski muisti isännän käskyn ja päätti jatkaa ajoa, minkä siinä sanoikin kiellon antajalle. Tästä mies tulistui kovasti, alkoi kiroilla ja mekastaa virkamiehelle sopimattomalla tavalla. Kun poliisilla ei ollut virkapukua eikä virkamerkkiä, kiellot jäivät kuulematta ja kuorman vienti Matkaselän asemalle jatkui.

Sekä kuljettaja Havukainen, että liikemies Haaranen saivat molemmat haasteen Ruskealan käräjille, autokuski virkamiehen vastustamisesta ja omistaja rekisteröimättömän auton panemisesta liikenteeseen. Kun tuomari kysyi autonkuljettajalta syytä tämän käyttäytymiseen tiellä, ilmoitti mies, ettei tuntenut pysäyttäjää poliisiksi. Lisäksi safööri sanoi ihmetelleensä poliisiksi ilmoittautuneen ”törkeää” käyttäytymistä. Näillä perusteilla propsinajaja vapautettiin syytteestä. Poliisi sai huomautuksen sopimattomasta käytöksestä ja autonomistaja Haaranen sakot kilven puuttumisesta ja siten rekisteröimättömällä ajoneuvolla liikennöimisestä. Ajohommat jatkuivat taas. Junavaunut piti saada matkaan rintamaita kohti.

torstai 9. huhtikuuta 2009

Ilo - ihmisen suuri voimavara


Pieni osa taiteilija Eeva Ryynäsen elämäntyötä: Paaterin kirkko Lieksan Vuonislahdessa.

Laatokan Valamon luostarin pääkirkon pihakappeli. Kaunis ikonostaasiseinä kuvattiin muutama vuosi sitten. Hiljentymispaikkojen kauneus on eräs arvokkaita ilon lähteitä.

Tämän päivän ihminen ei ehkä jaksa enää muistaa kouluvuosina opittua keskiajan miehestä: Baruch Spinoza oli Portugalin juutalaisia, joka eli Hollannissa. Asuinpaikka valikoitui, kun hänen vanhempansa pakenivat espanjalaisten Portugaliin suunnattuja juutalaisvainoja. Spinoza syntyi Amsterdamissa 24.11.1632 ja kuoli 21.2.1677. Nykyisin arvellaan, että lyhyeksi jääneen eliniän syy oli lasipölyn joutuminen keuhkoihin hänen työskennelleessä lasinhiojan ammatissa.

Vaikka Spinoza oli ammatiltaan linssinhioja, hän on myös eräs maailman tunnetuimmista filosofeista. Miehen elinaikana yhteiskunta ei suurta ajattelijaa ymmärtänyt: 1650-luvulla hänet julistettiin ”Suureen pannaan” kerettiläisyytensä ja muutenkin poikkeavien ajatustensa takia. Myöhemmät vuosisadat ovat nostaneet hänet todelliseen arvoonsa. Albert Einstein on sanonut, että Spinoza oli henkilö, joka kaikkein eniten on vaikuttanut hänen omaan ajatteluunsa. Eräänä ajatuksenaan tämä filosofi on kuvannut ilon merkitystä yhtenä ihmiselon tärkeimmistä asioista:

- ”Elämänilo ei voi olla liiallista, vaan se on aina hyvää.”
- ”Ilon tuottaminen toisille lisää myös omaa iloa.”

Ilon perheeseen kuuluvia asioita Spinozan mukaan:
- Ilo, nauru, huumori.
- Aistinautinnot.
- Rakkaus.
- Toivo.
- Itsearvostus.
Oman elämänkokemukseni tuloksena haluaisin lisätä vielä ainakin tämän:
- Onnistuminen, saavutuksen ilo.

”Toistuessaan tunne-elämykset latistuvat”, on tunnettu sanonta. Ikävää olisi, jos onnen ja ilon kokemukset menettäisivät arvonsa nyt, kun suuri osa elämää on jäänyt taakse. Siksi en halua allekirjoittaa sanontaa ehdottomaksi totuudeksi.

Äitimuori siteerasi joskus 50-luvun alun vuosina oman nuoruutensa ajan runon säettä:
”Nuoruus ilman innostusta, nuoruus tulta vailla. Voisko olla kurjempata elävien mailla!”
Puoli vuosisataa myöhemmin ajattelen, että suuri onni on se, kun vielä vanhuudessa pystyy löytämään vaikka osankin tuosta nuoruuden innostuksesta.

Innostus, uuden oppimisen kokemus ja onnistumiset luovat pohjaa ilolle. Niin se on, eikä ikä sen asian arvoa voi vähentää. Itse koen, että on monta mahdollisuutta etsiä, löytää ja ammentaa yhäkin sitä vuosikymmenten takaista, melkein jo unohtunutta nuoruuden innostusta ja tulta, niin kuin runon säe sanoo!

Tänään kiirastorstaina huhtikuussa 2009 paistaa aurinko. Hangenkanto on niin vahva, että oli helppoa kävellä maastossa ja järven jäällä puolentoista tunnin ajalla liki kymmenen kilometriä. Asfalttitiet ovat kuivat. Otin moottoripyörän tallista ja ajelin naapurikunnan keskustassa asioilla. Sain tänäänkin taas monta ilon ja onnistumisen kokemusta. Osaisinpa säilyttää herkkyyden hyvien asioiden kokemiselle hamaan vanhuuteen asti!

Mietteet ilosta on koottu radiohaastattelun alla kesäkuun alussa 2008. Juttu tehtiin yhdessä toimittaja-motoristi Sarah Haverisen kanssa luonnossa P-K:n Radion pysäköintipaikalla keskiviikkona 4.6., ja tuli ulos aamuohjelmassa 5.6. klo 8.40.

torstai 2. huhtikuuta 2009

Muistoja pienestä Haapsalusta

Haapsalun vanha hautausmaa
kertoo Viron kansan synkistä
vuosista Stalinin vainojen aikaan.


Haapsalu on osa Läänemaan maakuntaa. Opastaulu tuo hyvin esille luonnonkauniin ympäristön: Vehmaan maaseudun, meren läheisyyden ja pikkukaupungin rauhaisan idyllin.


Pienessäkin kaupungissa on monta osoitetta. Tienviittoja tarvitaan täälläkin, varsinkin kun liikkeellä on kieltä taitamattomia turisteja.




Kauppojen hyllyt notkuvat tavaroista. Tämän päivän Virossa tarjonta on länsimaisella tasolla. Jos ei kaupunkia ei tietäisi, näkymä voisi olla mistä tahansa suomalaismarketista.




Tämä soma pieni asumus on eräs Haapsalun vanhimmista, edelleen asuttuna olevista taloista. Aikanaan se saattoi olla rauhatonkin paikka, kun sijainti on ihan radanvarressa ja asemarakennuksen läheisyydessä. Nyt liikenne ei juuri asumista häiritse.


Matkalla tutuksi tullut mies, Olaf Taru sai upseerikoulutuksen Natsi-Saksan sotilaana. Tässä on kuva vuodelta 1943, jolloin hänestä tuli vänrikki.


Olaf Taru taisteli Wermacht-joukoissa venäläisiä vastaan vuosina 1941-1945. Nämä sotilasmitalit ovat niiltä ajoilta.





























Ylhäällä on Viron uuden tasavallan korkea sotilaskunniamerkki, presidentin myöntämä Kotkaristi.
Kuvissa on mies, jolle tuo kunnianosoitus on annettu. Presidentti Lennart Meri kätteli veteraanit Tallinnan sotilasparaatissa marraskuun lumipyryssä vuonna 1999. Vuorossa on Kotkaristin kavaleeriluutnatti Olaf Taru. Yläkuva on ajalta kun Taru oli koulutusupseerina Viron puolustusvoimissa vuosina 1992-95.




Asemalla seisoo veturi, vaunuja ei ole. Asemasilta, katettu ja pituudeltaan 216 metriä, on tyhjä. Menneisyydessä tänne tuli joka kesä suuret joukot väkeä ympäri Venäjänmaata.Tsaari Nikolai II puolisoineenkin nähtiin Haapsalussa 1900-luvun alkuvuosina.


Haapsalun asemalla on uusi tehtävä, vaikka raiteet Tallinnaan purettiin jo vuonna 2004. Nyt siellä toimii Viron rautatiemuseo.