keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Tutkivaa journalismia Haapsalussa 1.

Tapani mukaan läksin tutustumaan ympäristöön jo heti aamusta, maanantaina 23.3. Keskustan tuntumassa on kaupungin vanha hautausmaa. Se on ollut eniten käytössä ajalla ennen ensimmäistä ja toista mailmansotaa, mutta sukuhautoihin vainajia on kätketty vieläkin. Otin sieltä paljon valokuvia. Muutamat hautakivet siellä kertoivat karua historiaa neuvostoajan vainonvuosista.Eräässä kivessä oli kolme nimeä: Vanha nainen ja toisena nimenä ilmeisesti hänen poikansa. Kolmas nimi oli Olaf Taru, ja syntymäaika: 12.1.1925. Ylin nimi oli Vapaudenristillä palkitun kavaleerikapteenimajuri Alfred Pontak, joka kiven kertoman mukaan oli tullut surmatuksi 2.7.1941. Nainen oli hänen äitinsä Natalie Pontak, joka oli kuollut Siperiassa vuonna 1954.

Kun en ollut tuon surmattu-sanan tulkinnastani varma, kävin kysymässä sanaa vieressä olevasta marketista. Siellä minut ohjattiin naapurissa sijainneeseen valokuvaamoon, jossa sanottiin paremmin ymmärrettävän suomenkieltä.Yllättävästi ilmeni, että valokuvaaja tunsi tuon tammikuussa 84 vuotta täyttäneen miehen nimeltä Olaf Taru. Nuori mies kertoi, että Taru asuu Haapsalussa ja on veteraanina yhä mukana Kaitseliit-organisaatiossa, joka vastaa Suomessa ennen sotia toiminutta suojeluskuntajärjestöä. Valokuvaaja käski mennä Kaitseliiton toimistoon kyselemään asiasta enemmän, jos olen kiinnostunut. Hän jopa tulosti netistä kartan, johon merkitsi rastilla Kaitseliit-toimiston- ja Olaf Tarun kotiosoitteen.

Lounaan jälkeen tiistaina kävelin kaupungin toiselle reunalle suureen kivitaloon, jonka oven yllä oli kilpi: Kaitseliit-Haapsalu.Vähän kummastelivat sotilaspukuiset nuoret baltit, kun esitin asiani: Voisitteko antaa minulle tietoja upseeriveteraanista Olaf Taru? - Miksi olette kiinnostunut tästä miehestä? Vastasin olevani yleensäkin kiinnostunut historiasta, ja tässä tapauksessa impulssin tänne tulooni olin saanut Haapsalun vanhalla hautausmaalla olleesta muistokivestä. Olin kaiketi riittävän vakuuttava, varsinkin kun kerroin erityisesti arvostavani virolaisten sitkeää isänmaallisutta ja vielä joukossa olevia sikäläisiä sotaveteraaneja.

Sen jälkeen naisvirkailijaa pyydettiin antamaan minulle katsottavaksi henkilötietokortti, joka kahtena A4-sivuna kertoi tiivistettynä Olaf Tarun sotilashistorian. Tein siitä paljon muistiinpanoja, mutta kopiota en saanut, kun dokumentti ei ole julkinen asiakirja. Toimistossa kerrottiin lisäksi sama asia, jonka olin jo kuullut valokuvaamossa: Taru käy päivittäin Kaitseliiton toimistossa, mutta hän oli jo lähtenyt pois, tuntia aikaisemmin kuin itse sinne menin. Sieltä yritettiin soitella miehen kotinumeroon ja kännykkäänkin, mutta vastaajaa ei kuulunut. Saattaa pappa olla päiväunilla, nuori sotilas arveli.Sanoi kuitenkin, että saattaisi onnistua sekin, jos yritän mennä tapaamaan vanhaa upseeria hänen kotiinsa, jälleen kaupungin toiselle puolelle. Sinne päin läksin. Mitä sitten tapahtui, onkin toinen juttu. Siitä kerron toisessa blokissa tänään iltapäivällä!

1 kommentti:

  1. No niin...

    Minä ainakin odottelen mielenkiinnolla lisää...

    VastaaPoista