maanantai 19. helmikuuta 2018

Tietopaketti Havukaisten matkasta kesällä 2018

 
Sukuseuran 35v. juhlamatka lähestyy
Havukaisten sukuseuran vuositiedote postitettiin viime lauantaina. Suurin  osa jäsenistöstä saa sen postin jakelussa taannoin tehtyjen muutosten johdosta käsiinsä keskiviikkona 21. helmikuuta. Kaikkiaan kirjeitä lähetettiin noin 220 kappaletta. Saimme jälleen kootuksi 16-sivuisen vihkosen. Olemme muun tekstin lisäksi saaneet tällä kertaa kolme sukuseuran jäsentä kertomaan vihkosessa omaa elämäntarinaansa. Tietoa on siis liikkeellä, mutta ei liene pahitteeksi jos tietyt asiat löytyvät myös täältä Pajapellon nurkan blogista. Onhan se hyvä, että etenkin matkaa koskevat asiat löytyvät helposti vaikka omasta puhelimesta, sillä saattaahan aihe nousta puheissa esille silloinkin kun painettu vihkonen ei ole käsillä.


Viime kesän sukukokous pidettiin veden hengessä Heinävedellä. Aurinkoinen sää suosi tapahtumaa.

Sukuseura perustettiin talvella 1983. Näin ollen elämme sukuseuran 35v. juhlavuotta. Edellisen kerran noteerasimme sukuseuran iän, silloin 30 vuotta kesällä 2013, kun pidimme sukukokouksen Juvan Rapionmyllyllä juhlateemaa muistaen. Tällä kerralla olemme halunneet tarjota seuramme jäsenille jotakin ekstraa. Viime kesänä Heinävedellä sukukokous antoi seuran hallitukselle varsin yksityiskohtaiset ohjeet niin matkan suunnasta kuin majoitusjärjestelyistä. Siksi olemme neuvotelleet matkamme kaikki yöpymiset samaan hotelliin. ”Matkalaukkusulkeista ei haluta”, oli kokouksessa saatu ohje.

Toilasta käsin teemme kaksi koko päivän matkaa. Tarttoon on matkaa vajaat 150 kilometriä, sieltä paluumatkaa Kolkjaan noin 45 kilometriä ja noin 100 kilometriä vielä, niin olemme jälleen hotellilla.
     Narvaan on Toilasta matkaa alle 50 kilometriä ja tämän toisen retkipäivän muutkin kohteet ovat paluumatkallamme hotellille. Narvan retkipäivän aikatauluun olemme lyhyitten siirtymien johdosta saaneet väljyyttä. Se onkin tarpeen edellisen ”Tarton päivän” pitempien ajomatkojen vastapainoksi.

     Olemme löytäneet hyvät lounaspaikat niin Tartosta kuin Narvastakin. Tartossa Dorpat-ravintola tarjoaa noutopöydästä kolmen ruokalajin lounaan. Ennakkovarauksia menyystä ei sinne tarvita, kun jokainen voi ottaa lautaselleen mieleistä ruokaa itse valiten.
      Paluumatkalla Tartosta käymme Peipsijärven rannan vanhauskoisten kylissä. Seudulle on keskittynyt Viron sipulinviljely ja siellä näkyvät myös monet kalastuselinkeinot. Ne tuovat esimerkiksi Kolkjan kylän ravintoloihin oman säväyksensä. Jos ja kun päiväkahvi tai -tee silloin jo maistuvat, Heikki Pöldma esittelee meille siinä tarkoituksessa parikin kahvilaa. Hän on EU:n tukeman Peipsimaan Vierailukeskuksen johtaja ja siksi vierailemme myös vierailukeskuksen matkamuistomyymälä-kahvilassa.

Huomatkaa! Narvassa ruokailemme Tarton yliopiston filiaalina toimivan Narvan sivutoimipisteen tunnelmallisessa Muna Kohvik-ravintolassa. Sinne olemme varanneet kaksi ateriavaihtoehtoa.Yksi menyy on kermainen porkkanasosekeitto rapean pekonin kera lisäkkeineen, porsaanfilee lisäkkeineen ja päälle jälkiruokakahvi tai tee juustokakun kera. Toinen menyy on samettinen metsäsienikeitto lisäkkeineen, paistettu lohifilee runsaine tykötarpeineen ja edelleen jälkiruoka kuten edellisessä ateriaversiossa.
      Pyydämme jo ilmoittautumisen yhteydessä antamaan Narvan ruokailua varten sen ateriavaihtoehdon jonka kukin ryhmän jäsen haluaa. Joudumme sähköpostitse lähettämään valinnat ravintolalle viimeistään 3.8., siis jo ennen matkan alkamista!
      Molempien ravintoloiden annokset sopivat diettiruokailijoille ainakin siinä, että annokset ovat gluteiinittomia ja laktoosivapaita. Narvasta palatessa pistäydymme eräissä koillis-Viron pikkukaupungeissa joita on mainittu alempana olevassa matkaohjelmassa. Niissä paikoissa ennätämme ehkä istahtaa välillä tauoillekin ja kahvitella, jos sellainen porukalle sopii. 
 
 
Majoituspaikkamme Toila Spa on kehittynyt nykyaikaiseksi kylpylähotelliksi.


Toilan kylpylä sijaitsee komealla paikalla Suomenlahden rantaylängöllä.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
Tarkka ohjelma, Havukaisten sukuseuran matka Itä-Viroon  
6.- 9. 8. 2018
Matkan hinta 2-hengen huoneissa on 295 euroa ja 1-hengen huoneessa 365 eur.
Matkapäivien lounaat, Tartto ja Narva, maksavat yhteensä noin 30 euroa. Ne maksetaan ennakkoon menomatkan aikana bussissa.

Majoitus: 3 vrk kylpylähotelli Toila Spa. Puolihoito alkaen päivällisestä maanantai-iltana 6.8. ja päättyen aamiaiseen torstaina 9.8.
Bussikuljetukset: Savonlinja. Laivapaikka- ja lippujärjestelyt: Tohmajärven Matkapalvelu.
Hotellivarausasiat, samoin oppaiden varaaminen retkille yms: Havukaisten sukuseura.

Maanantai 6.8.

Lähtö Kiteen ABC:n pihasta klo 04.30. Ajamme kuutostietä Kitee-Imatra-Kouvola-reittiä lähtösatamaan Katajanokalle, jossa olemme klo 10.30. Bussimatkan varreltakin voi liittyä mukaan. Niille lähtijöille ilmoitetaan tarkempi aikataulu ja valitaan sopivat kohtaamispaikat.
      M/S Viking XpRs lähtee kohti Tallinnaa klo 11.30, jonne saavumme klo 14.00.
Jatkamme bussilla kohti hotelliamme Toilassa. Olemme perillä noin klo 16.30.
      Majoitumme Suomenlahden rantaylängöllä sijaitsevaan Toila Spa-hotelliin. Kylpylän vesimaailma on vapaasti käytössämme koko matkan ajan, samoin sauna ja monet muut virkistäytymispalvelut. Päivällinen.
Tiistai 7.8.
Aamiainen hotellissa. Lähdemme kohti Tarttoa klo 8.30.
Oppaamme odottaa meitä Tartossa ja tulee sovitusta paikasta bussiin. Teemme 2-3 tuntia kestävän kaupunkikiertoajelun ja menemme sitten lounaalle ravintola Dorpatiin. Lounaan jälkeen opas jää bussista pois ja jatkamme matkaa Peipsijärven rantatielle ja siellä sijaitseviin vanhauskoisten kyliin.

     Kolkjasta olemme varanneet paikallisoppaan nimeltä Heikki Pöldma esittelemään vanhauskoisten museota, kirkkoa ja erikoista sipuliravintolaa. Käymme iltapäiväkahveilla Peipsimaan vierailukeskuksessa. Vaikuttavan kaunis Peipsijärven rantatie on osa matkaamme. Päivällinen hotellissa päättää retkipäivän.
Keskiviikko 8.8.
Lähdemme aamiaisen jälkeen kohti Narvaa, joka on Tallinnan ja Tarton ohella Viron suurimpia kaupunkeja. Mukanamme on jälleen pätevä opas, joka kertoo meille tämän Narvajoen rannalla sijaitsevan rajakaupungin historiaa. Joen toisella puolella on Venäjä ja Ivangorodin kaupunki.
     Pysäköimme Narvassa Pietarin aukiolle. Sitten vierailemme Narvan linnassa (lippu 6,-), käymme Ruotsin leijonan patsaalla ja Kreenholmin tekstiilitehtaassa. Käymme katsomassa linnakkeen kasematit sekä komean jokipromenadin.
     Lopuksi menemme lounaalle Tarton yliopiston Narvan oppilaitoksen tunnettuun Muna Kohvik-kahvilaan. Lounaan jälkeen matka jatkuu oppaamme kanssa suuntaan Narva-Jõesuu - Sinimäkien alue, joka on historiallisen vanha taistelukenttä. Viimeisenä kohteenamme on Sillamäen kaupunki. Kiertoajelun päätyttyä palaamme hotellille, jossa meitä odottaa päivällinen.
Torstai 9.8.
Nautimme kaikessa rauhassa aamiaisen. Pakkaamme matkatavarat bussiin ja lähdemme kohti Tallinnaa noin klo 9.00. Kun laiva kohti Helsinkiä lähtee vasta klo 18.00 illalla, meillä on hyvää aikaa edelleen tutustua pohjoisvirolaiseen maaseutuun ja mielenkiintoisiin maisemiin.
       Bussinkuljettajamme on luvannut olla tällä osuudella oppaana. Jossakin sopivassa paikassa nautimme lounaan ja päiväkahvipaikkakin varmasti löytyy matkan varrelta.
Saavumme Tallinnaan hyvissä ajoin niin, että meille jää riittävästi aikaa tuliaisostosten tekemiselle ennen kotimatkalle lähtöä.
       Kokoonnumme satamaan noin klo 17.00. M/S Viking XpRs lähtee kohti Helsinkiä klo 18.00, jonne saavumme klo 20.30. Ajo Kiteelle kestää noin 5,5 tuntia, joten kotona olemme aamuyöstä.


Ilmoittautuminen: sähköpostilla sukuseuran varapuheenjohtaja Leena Väistölle osoitteeseen lessunoma@gmail.com tai puhelimitse hänen numeroonsa 040-514 5926. Havukaisten osalta ilmoittautumiset on tehtävä 31.3.2018 mennessä.

Matkan ennakkomaksu 150 euroa/lähtijä on suoritettava sukuseuran tilille
FI12 5153 0420 0924 33, (OKOYFIHH) viimeistään 30.4.2018. (Huomaa! Tähän on tehty muutos!)

Jo vakiintuneen tavan mukaan Havukaisten sukuseura "sponsoroi" pitkäaikaisjäsenensä matkaa pienehköllä summalla. Etu annetaan yhdelle lähtijälle jäsenperheestä. Sukuseuran osuus vähennetään matkan hinnasta maksun loppusuorituksen yhteydessä. Lähtijät huolehtivat itse matkustajavakuutuksensa voimassa olosta. Kannattaa siis varmistaa hyvissä ajoin ennen matkaa, että vakuutusasiat ovat kunnossa! Muutenkin ilmoitetaan, että käytössä ovat Matkatoimistoalan liiton yleiset valmismatkaehdot.
 

Huolehdi myös, että sinulla on mukana voimassa oleva passi tai Suomen poliisin myöntämä kuvallinen henkilökortti.
 

Ilmoittautumisajan päätyttyä mahdollisesti vielä jäljellä olevat paikat ovat naapurisukuseurojen ja muitten ystäviemme varattavissa 30.4. mennessä. Näittenkin lähtijöiden osalta ennakkomaksu 150 euroa pitää maksaa viimeistään 30.4. Laskun loppusumma on maksettava sukuseuran tilille ajankohtaan 26.6.2018 mennessä. 

Ryhmämme enimmäiskoko on 45-50 lähtijää. 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

perjantai 16. helmikuuta 2018

Aarne Luukkainen valitsi Impivaaran


Jatkosodan päätyttyä Karjalan evakot jouduttiin sijoittamaan eri puolille Suomea. Valtiovallan suunnitelmissa Sortavalan seudun asukkaiden eräs sijoitussuunta oli Pohjois-Pohjanmaa, kuntina muun muassa Kärsämäki ja Pihtipudas. Ajatus oli, että sinne perustettaisiin uusia asutustiloja. Sortavalan seudulla aikaisemmin asuneille Luukkaisillekin tarjottiin sieltä asuinpaikkaa.
NESTORI LUUKKAINEN muisteli suunnitellulle alueelle tehtyä matkaa: Asutusviranomainen vei Aarne ja Nestori Luukkaisen sekä näiden sisaren mies Vilho Gerlanderin ankeaan maisemaan korpisuon reunamalle. Sanoi sitten, että tänne teidän pitää nyt uudet pellot raivata, talot, navetat ja muut tarvittavat elämisen tilat rakentaa. Miehet olivat siinä kolmisin tovin tuumineet ja vastaus paikkojen esittelijälle oli, etteivät Karjalan pojat näihin maisemiin millään kotiudu. Gerlander osti sitten Rääkkylän kunnalta ”kylmän”, rakentamattoman tilan Heino- niemeltä.

Kuva yllä: Aarne Luukkaisen Oldsmobile 1940-luvun loppuvuosilta.

JO SILLOIN suuren perheen isänä Aarne Luukkainen vakautui lopulta maanviljelijäksi Kiteelle Impivaaraan noin 50 hehtaarin määräalalle, jonka hän osti Kytänniemen hovin isäntä Uuno Kainulaiselta. Autonkuljettajana toimineella Nestori-veljellä ei ollut lapsia ja hän asui vaimoineen omistamassaan omakotitalossa Kiteen kirkolla.
AARNE LUUKKAINEN oli ollut Kiteellä aikaisemmin, kun muutti tänne vuonna 1928. Alkuun hän toimi puhokselaisen Toivo Toropaisen linjoilla bussinkuljettajana. Muutamaa vuotta myöhemmin hänellä oli oma kuorma-auto, jolla liikennöitiin Kiteeltä käsin. Sitten mies perheineen muutti Sortavalaan linja-autoilijaksi. Jo ennen sotia Aarnen bussifirmalla oli puolenkymmentä autoa. Kiteellä 1930-luvulla asuessaan Aarnella oli omistuksessaan talo Kiteen keskustassa. Se sijaitsi monien muistaman myöhemmin Marttala-taloksi laajennetun liikekiinteistön paikalla. Evakkokokemusten jälkeen Aarne sanoikin, että jos olisi kaiken tiennyt ennakkoon, hänen olisi ollut viisainta pysytellä yhtäjaksoisesti Kiteellä.


OSA AARNEN lapsista oli syntynyt tai asunut Sortavalassa ennen sotia. Kaikkiaan lapsikatrasta kertyi komea luku: seisemän poikaa ja seitsemän tytärtä. Yksi tyttäristä tosin menehtyi alle kahden vuoden iässä. Suurperheen äiti Hilja oli Jalkasia Rytystä. Aarne Luukkainen itse oli syntynyt Kaalamolla vuonna 1901. Impivaara oli ”kylmä” tila. Rakennuksia sen enempää kuin peltoakaan ei ollut. Siinä suhteessa kaikki piti alkaa tyhjästä.

Kuva: Hilja Jalkanen ja Aarne Luukkainen vihkiäispäivänään kesällä 1926.

ONNEKSI AARNELLA oli ollut omistuksessaan Tienristin hiekkakuoppa ja sillä tontilla olleet vaatimattomat rakennukset. Monet tietävät Tauno Huhtilaisen omistuksessa sittemmin olleen Tienristin talon, joka edelleen seisoo samalla paikalla. Sodanjälkeisellä rakennuskaudella Aarne sai ”omasta kuopasta” myydä isot määrät valu- ja muuraussoraa. Autotallien yhteydessä oli sen verran asuintiloja, että kasvava perhe mahtui siellä sinnittelemään. Kuorma-auto oli tarpeen toimentuloa tukemassa, sillä ajoja oli niin paljon kuin mies yleensä jaksoi ”saföörinä” olla. Siinä sivussa Impivaaraan alkoi nousta rakennuksia ja talon vierellä oleva suo vähitellen avartui peltomaaksi.
 
AARI-VELJEKSESTÄ alkaen pojat alkoivat tulla isän rinnalle myös autoilijoina. Kaikista kehittyi osaavia ja tarmokkaita konemiehiä. Kalevi oli sisarusparven vanhin. Hän toimi taksimiehenä lapsuusiän polion jättämästä jalkavammasta huolimatta. Luukkaisen Aarne itse oli eräs oman aikansa pellepelottomista. Mies kehitteli lukuisia urakoinnissa ja maataloudessa tarvittavia koneita. Hänen suunnittelemansa kaksiroottorinen etulinko sai leikkimielisen nimen ”Myrsky”. Lumitöissä se oli todella tehokas umpisen tien avaaja varsinkin sitten, kun 1960-luvun loppupuolella sen käyttövoimana oli jo järeähkö Ford 5000-traktori.
 
 
Tienristin hiekkakuopassa sijainnut autotalli-  ja asuinrakennus oli Aarne Luukkaisen perheen vaatimaton asuinpaikka sotien aikana ja kohta niiden jälkeen.

 
Rynnäkköpanssarivaunusta tehty traktori muokkaa peltoa Impivaaran uutisraiviolla. Aari on kuljettajana ja nuorempia sisaruksia on päässyt kyydinottoon.
 
IMPIVAARAN ensimmäinen traktori oli ollut varsin erikoinen: Luukkainen sai ostetuksi puolustusvoimien Varkauden varikolta Vickers 6T-panssarivaunun alustan, joka oli merkitty romuksi ja siten jäänyt valvontakomission Neuvostoliittoon määräämistä toimituksista pois. Aarne hommasi aihion Kiteelle ja asensi siihen Chevroletin 4-sylinterisen moottorin. Siitä saatiinkin tehokas vetokone. Nelimetrinen äes tuli perässä reipasta vauhtia ja telakoneen maastokelpoisuus oli pistämätön uutispeltojen alkuun vielä heikosti kantavilla pinnoilla.


Rytyssä asuessaan Aarne rakensi T-mallin Fordista moottorireen, jonka raideväli vastasi talvisen hevostien leveyttä. Vauhdikasta menoa Aarnen ajokilla kerrotaan pyyhällellyn. Vahinkoja tai kolareita ei kuulemma sattunut.

 
Aarne Luukkainen oli bussiliikenteen harjoittajana Sortavalasta käsin 1930-luvulla. Tässä on yksi hänen ajokeistaan.


Aarnen busseja (Pentti Luukkaisen muistamina merkkeinä) Sortavalassa 1930-luvulla. Niitä ovat vasemmalta lähtien Shellben, Diamond, Studebaker, Diamont ja Studebaker.

 
Vuonna 1955 Suomeen tuotiin pieni erä Puolassa valmistettuja Star 20-kuorma-autoja. Kaikkiaan niitä tuli vain 20 kappaletta. Maahantuoja oli liikemies, jonka päätoimiala muuten oli puolalaisen kivihiilen maahantuonti. Aarne Luukkaisen pojat olivat siihen aikaan jo miehen iässä ja työskentelivät Aarnen yrityksissä. Uusien autojen pulassa hankittu Star pääsi kuvaan kahden veljeksen kanssa. Niin kuin näkyy, auton keulassa on vielä punavalkoinen koekilpi.Otoksen taustana on Impivaaran talo ja sen pihakoivujen katve.
 

Luukkaisen suunnittelema teholinko ”Myrsky” 1960-luvun vuosilta.

 
Aarnen keksintö tämäkin: oja-aura jossa kaivuumaiden levitin. Kahteen suuntaan ajettuna syntyi siistiä ojaa eikä jälkitöitä tarvittu.
 

Pelle pelottoman kehitelmä parhaasta päästä: Mini-”työkoneenkantaja” mopon moottorilla. Itsekulkevaan laitteeseen voitiin kasvinsuojeluruiskun asemesta kiinnittää vaihtoehtoisesti 3-metrinen heinänsiemenen kylvölaite.

 
85-vuotiaan Pentti Luukkaisen käsissä harmonikka soi taitajan ottein. 

KUORMA-AUTOILU ja koneurakointi toivat jatkossakin ison osan perheen toimeentulosta. Vuosien mittaan myös Aarnen nuoremmat pojat hankkivat kalustoa omiin nimiinsä. Näin Impivaarasta tuli Kiteellä tunnettu osaavien konemiesten asuinpaikka, josta tarvittaessa löytyi apua moneen lähtöön.
MUSIKAALISUUS on eräs vahva perintö sillä se näkyy vielä neljännessä polvessa. ”Referenssit” vakuuttavat: Aarne itse oli taitava viulunsoittaja ja hän, samoin kuin ainakin kaksi hänen pojistaan, ovat laulaneet tenoreina Kiteen mieskuorossa. Harmonikan taitajia ovat Aarnen pojat Pentti ja Orvo. Sekin on muistettava, että eräs tämän ajan tunnetuista harmonikkataiteilijoista on nuori Anniina Luukkainen, joka pari vuotta sitten voitti Kultainen harmonikka-kisan. Pentti on oikeutetusti ylpeä pojantyttärestään.
 

Anniina Luukkainen on Kultainen Harmonikka-kisan voittaja vuodelta 2016. Kuva on tapahtuman finaaliesityksestä. Anniina aloitti harmonikansoiton opettajan työt Lappeenrannassa noin vuosi sitten.
 

lauantai 10. helmikuuta 2018

Kuuden vuosikymmenen takaista puuhailua


 
Konemiehen uraa aloittelin tämän näköisellä Fordsonilla jo kesällä 1950. Se ero tosin oli, että moottori oli petrolikäyttöinen. Kuva on Englannista ja tässä moottorina on Perkins-diesel. 

Tilasin Maaseudun Koneviestin asiamiespaperit 14- tai 15-vuotiaana, joten vaihtoehtoiset vuodet ovat 1953 tai 1954. Toimin puuhassa noin 15 vuotta, kunnes muiden kiireiden takia pestasin hommaan minua kymmenkunta vuotta nuoremman naapurin. Alkuvuosien Seinäjoella toimitettu ja painettukin lehti oli kauan tavallisen sanomalehden näköinen, värejä ei tuossa lehtityypissä ollut. Ihan alussa sivujakin oli vain neljä.
     Vuosien kuluessa luotiin piiriasiamiesjärjestelmä ja Pohjois-Karjalassa siinä tehtävässä oli agrologi Hannes Volotinen, sittemmin useamman kauden kansanedustaja SMP:n ja SKYP:n riveissä. Hän oli Koneviestin ensimmäisen päätoimittaja Paavo Raukon opiskelutoveri ja ilmeisesti se olikin taustalla hänen tuloonsa yhteyshenkilöksi.

 
Isän ja sedän yhteisesti omistama "mörkö-Majuri" sai pesun kesken heinänteon kesällä 1953. Olin ajelemassa kotiin heinänniitosta kun Joentauksen silta tuli ikänsä päähän. Viisi vuoliaista katkesi yllättäen ja sain kylvyn itsekin jokeen suistuvan traktorin pukilta veteen huiskahtaessani. Onnea oli siinä, etten jäänyt koneen alle. Kuva on tilanteesta, kun traktoria nostetaan kuiville Puhoksen Toropaisten omistamalla kivenraivausvaunulla.
 

Siinä tilanne kun "mörkö" oli vielä alassuin joenpohjalla. Ilkeän kuuloinen läiskähdys kävi ihan korvan juuressa, kun perässä puolihinattavana olleen tsekkivalmisteisen Agrostroj-niittokoneen teräpalkki mätkähti veteen. Isku olisi saattanut osua silloin vasta 14-vuotiaan kuskin takaraivoon, mutta ilmeisesti elonpäivien määrä ei silloin ollut vielä täynnä.
 
Joskus 1960-luvun alussa Paavo Raukko tuli Hanneksen markkinointitoveriksi Joensuussa järjestettyyn asiamieskokoukseen. Silloin oli hyvä tilaisuus antaa päätoimittajalle palautetta ja toivomuksia lehden sisällöstä. Kerrottu kokous pidettiin osuuskauppa PKO:n ravintolassa ja asiamieskuntaa kestittiin ”pitkän kaavan” menyyn sisältäneellä lounaalla. Oma ikä oli tuossa parikymppisen tilanteessa ja tarjoilun täysmittaisen hyödyntämisen esti paitsi silloin varsin puritaaniset asenteet, myös omalla Austin Minillä tehty kokousmatka.
     Asiamiestouhu tapahtui talosta taloon käynti -menetelmällä. Maksut tulivat sitten ajanoloon, usein vasta seuraavan vuoden puolella. Maksutapa oli käteinen, kun pankkisiirto oli silloin maksamisen muotona vielä jokseenkin tuntematon. Siten asiamies joutui toimimaan väliaikaisena rahoittajana Koneviestin suuntaan. Ja kun tilaaja-asiakkaat olivat useimmiten naapureita tai muuten hyvä tuttuja, ei oikein iljennyt hätyyttääkään maksamattomista tilausmaksuista.
 
                         
Kesäkuun alussa 1954 pidettiin Helsingissä messuhallin kentällä Itä-Saksan (DDR) teollisuusnäyttelyt. Innokkaana konemiehen alkuna minäkin matkustin sinne ihmettelemään. Traktoreita oli paikalla IFA- merkkisistä lähtien - kuten taaempana oleva kopillinen traktori. Etualalla on työkoneenkantaja-tyyppinen traktori mallinimeltään RS09/15. Erikoista siinä oli 18-hevosvoimainen 2-sylinterinen ilmajäähdytetty V-moottori, joka tavallisimmin oli Warchalowskin tai myöhemmin myös Schönebeckin valmistama. Tätä Suomessa harvoin nähtyä traktoria valmistettiin seitsemän tuotantovuoden aikana itäblogin peltotöihin kaikkiaan 114.522 kappaletta.
 
 
Syyskesällä 1955 Kankaalaan ostettiin ihan omaksi Allis-Chalmers D-270-traktori. Ei se kovin järeä ollut: tehoa 23 hevosvoimaa ja painoa vajaan tuhannen kilon verran. Yksisiipinen 16" aura kulki rivakasti ja kaikki muutkin  talon konetyöt tällä tehtiin vuoden 1958 loppuun asti. Tammikuussa 1959 siirryttiin Fordson Dexta-aikaan.
 
 
1970-luvun alkuvuosien kevättöitä Kankaalan mäkipellolla. Taustalla olevan "ykkös"- traktorin, David Brown 990AS-mallin peräkärryyn keräilee kiviä talon emäntä ja silloin vähän yli 10-vuotias oma tytär. Itse olen apukoneeksi kunnostamamme vanhan David Brownin kanssa äestyspuuhissa.

Lehteä oli helppo myydä, sillä koneistumisen aika oli vasta nousemassa kuumimmilleen ja alaa koskeva tiedonhalu maaseudulla oli suuri. Erityisen luettuja olivat Vakolan koetusselostusten tiivistelmät. Niitä julkaistiin Koneviestissä ilmeisesti alkuperäisiä painolaattoja hyväksi käyttäen, koskapa muistini mukaan sivut olivat numeroitu ja lehden sivun alareunaan painettuna niiden taitto oli koossa A5. Minäkin leikkasin niitä lehdestä talteen. Vuosien kuluessa sivuista kertyi hyvänlainen nippu, jonka sidoin vahvan nyörin avulla kirjaksi. Sitä tuli paljon luettua, kun omaa uutta traktoria pidettiin haaveissa useita vuosia.

 
Tsekkitraktori Zetor oli 1950-luvun alussa tarjolla kahtena mallina. Parhaimmillaan sitä Hankkijan toimesta myytiin vuodessa nelisen tuhatta kappaletta. Korkeilla takapyörillä oleva tunnettiin mallina 25K. Kuvassa on matalampi Zetor 25A. Sen etuna oli aikansa mittapuulla hyvä maantienopeus,32 kilometriä tunnissa. K-versiolla taittui tunnin ajassa kymmentä kilometriä vähemmän matkaa.
 
Alusta alkaen lehden toimitus seurasi myös maatalouskonealan ulkomaisia lehtiä ja muita julkaisuja. Pikku-uutisina tai laajempinakin katsauksina niitä käännettiin suomalaisviljelijöiden luettaviksi. Kuvilla oli jo silloin oma sijansa informaation tukena, vaikka niitä rajoitetun sivumäärän johdosta tekstiin verrattuna olikin nykyistä vähemmän.  
Mustavalkotekniikka ei muutenkaan ollut niin paljon kuvitusta suosiva kuin nykyiset monivärisinä toteutetut lehden taitot.
     Vielä joitakin muisteluita lehden sisällöstä: Lehdessä oli lukijoiden ideoita -palsta ja mieleen ovat jääneet sen muutamat aktiivit, yhtenä esimerkkinä A. Kuusisto Tarvasjoelta, joka joutui jopa toisten samalle palstalle kirjoittaneiden silmätikuksi ja kiusaamisen kohteeksi. Kirjoittajilta löytyi ideoita ja piirroksia monenlaisille, yleensä puusta valmistettaville traktorin työvälineille, kuten vaikkapa etukuormaajaksi tai erikoistarkoituksiin tehdyksi perävaunuksi. Hydrauliikka oli siihen aikaan vasta kehittymässä ja siksi monet ”suunnitelmat” perustuivat mekaanisiin vivustoihin.
     Ajassa uinuneen ”tilauksen” ansiosta lehti sai alusta alkaen hyvän vastaanoton ja pian uutta lukijakuntaa tuli alkuperäiskohteena olleen viljelijäväestön ulkopuolelta. Ehkä juuri siksi lehden nimen etuliite katsottiin tarpeettomaksi ja se sai pelkistyä nykyiseen muotoonsa Koneviesti. Toimituksessa huomattiin sekin, että painettu lehti ei sellaisenaan riittänyt antamaan kaikkea sitä tietoa, joka haluttiin lukijoille jakaa. Siksi 1960-luvun alussa kustannustoiminta laajeni hetkeksi myös opaskirjojen tuottamiseen. Muutaman vuoden jaksolla valmistui puolenkymmentä lehden toimitussisältöä myötäilevää kirjasta. Omassa kirjahyllyssäni noista julkaisuista muistoina ovat ainakin Salaojittajan opas ja Konemiehen käsikirja.


 Tämä kuva on otettu kesällä 2011. Moottori on Ruppovaaran Gerlanderien omaisuutta. Kuvaan se pääsi siksi, kun talossa oli perimätietona tarina, että oma isäni oli käynyt korjaamassa kesällä 1930 tuon moottorin käyntikuntoon. Tehdasuudessa koneessa oli ollut koontivirhe ja siksi siinä oli rukiinpuintia yritettäessä vain nimeksi tehoa.
 
Muistan erityisesti Koneviestin numeron joulun alla 1957. Siinä esiteltiin Fordin uusi traktorimalli, Dexta. Meillä oli siihen aikaan ajokkina vuoden 1955-mallia oleva ja uutena hankittu Allis-Chalmers D-270-mallin petrolikäyttöinen traktori. Dieselmoottorilla varustettu Dexta tuntui siinä tilanteessa suorastaan viehättävältä vaihtoehdolta.
     Vuoden 1959 alussa sellainen tuli sitten hankittua ja sinisiä traktoreita muutenkin on muutamaa Taavettia lukuun ottamatta omalla tilalla ajeltu. Ehkä nostalgia olikin suurin syy siihen, että reilut puolenkymmentä vuotta sitten sormet suorastaan syyhyivät remontti-intoa, kun sain tiedon miltei romutuskuntoisen Dextan olevan jopa omalla kylällä myynnissä.
     Aikaa myöten Koneviesti sai rinnalleen sisaren, Rakennusviestin. Yhteistilaus Koneviestin kanssa oli melko edullinen. Vielä 1960-luvulla maaseudulla rakennettiin paljon tuotantorakennuksia, nykyarviona myös melko pienille maatiloille. Ehkä siksikin Koneviestin taholta alan julkaisulle nähtiin olevan tarvetta. En tarkalleen muista Rakennusviesti-lehden loppuvaiheita. Oma paikkansa silläkin tiedontuojana oli, vaikka Koneviestin tapaista vankkaa asemaa oman alansa ammattilehtenä se ei mielestäni pystynyt saavuttamaan. 

 
Tässäkin on traktori 1950-luvun alusta. Pikku-Fergussa on jälkiasennettu Perkins-diesel. Tehdasasennetut dieselit olivat näissä traktoreissa brittien Coventryssä valmistamaa Standard-merkkiä. Samassa kaupungissahan valmistettiin myös nämä Ferguson TE20-malliset "harmikki"-lempimellään hyvin  tunnetut traktorit.

Se oli varmaan ajankohtana 1970-luvun alkua, kun ainakin Itä-Suomessa valiolaiset meijerit alkoivat tarjota Simonkatu 6 -osoitteen lehtiä tilattaviksi sillä periaatteella, että maksut perittiin maitotilistä. Siitä johtuen tuo pitäjillä ollut asiamiesverkosto Pohjois-Karjalasta hiljalleen purkautui pois. Silloin Koneviestillä oli jo niin vahva ja arvostettu asema, että lehti alkoi jo sen perusteella itse myydä itseään, eikä asiamiesten tarvinnut olla enää ”apostolintyötä” tekemässä.



 
Dexta-kantaan tuli vielä kerran palattua, kun keväällä 2011 otin kunnostettavaksi jo romutuskuntoon rapistuneen 1962-mallisen traktorin. Vajaa kuukausi ahkeraa puuhastelua palautti Dextan tekniikkansa puolesta uutta vastaavaan kuntoon. Tässä sillä huristelen heinänpöyhintätöissä. Kesällä 2011 oli kunnon heinäpoudat, kuten kuvakin todistaa. Viime keväänä  ajokki sai uuden omistajan. Lähes haikeutta tuntien siitä luovuin.