Mitä olisi joulu ilman kuusipuuta. Aina se sykähdyttää samalla tavalla, vuodesta vuoteen, niin lapsia kuin vanhempiakin.
perjantai 25. joulukuuta 2009
Joulumietteitä Pajapellon nurkasta
Mitä olisi joulu ilman kuusipuuta. Aina se sykähdyttää samalla tavalla, vuodesta vuoteen, niin lapsia kuin vanhempiakin.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Hietaniemi - kansallispyhättö
Presidentti Kekkosen viimeinen leposija. Edesmenneen valtiomiehen työlle osataan nyt antaa yhä enemmän arvoa.
Syksyllä 2005 pistäydyin kuorotoverini kanssa Helsingissä. Hämärtyvän iltapuhteen viimeisten auringonsäteitten valaistessa Hietaniemen hautausmaan puistoa, syntyivät tähän alle kirjoitetut ajatukset. Valokuvatkin ovat sieltä samana iltana otettuja. Nyt, itsenäisyyspäivänä 2009, meidän kaikkien suomalaisten on syytä olla onnellisia siitä, että olemme saaneet asuttavaksemme tämän kauniin maan pohjolan perukoilla!
Kaunis on tsaarinarmeijan upseerista marsalkaksi ylenneen miehen viimeinen leposija.
Maailmanlaajuisestikin on perin harvinaista, että suuri osa kansakunnan kulttuurin, valtiollisen historian ja politiikan vaikuttavista muistoista keskittyy hyvin pienelle alueelle. Sellainen paikka on Hietaniemen hautausmaa Helsingissä. Jo rupeaman mittainen tutustuminen siellä avaa kävijälleen uskomattoman ikkunan kansallisen kulttuurimme varsin rikkaaseen, vaikkakin lyhyeen historiaan.
Kun muualla Euroopassa kohdataan tuhatvuotisia kulttuurimuistomerkkejä, sorrettuna maana kauan ollut Suomi pystyy osoittamaan vastaavaa vain parin vuosisadan ajalta. Hietaniemen hautausmaahan on kätketty lähes kaikki tunnustetut edesmenneet suomalaiset taiteilijat, valtion päämiehet, valtiolliset vaikuttajat sekä sotilasjohtajat. Useasti nämä viimeisten leposijojen muistopaadetkin ovat kauniita taideteoksia.
Kenraali Adolf Ehrnrooth lepää monen muun aikansa sotilaan joukossa.
Taide kohtaa ihmisen sielun eri tavalla, kuin järjen ja rationaalisen ajattelun tuloksena syntyvä kansakunnan historiaa koskeva käsitys. Taiteilijan työtä arvioidaan vuosisatojen jälkeenkin sen aiheuttaman tunne-elämyksen, itse koetun vaikutelman mukaan. Sitä vastoin päättäjien työn historiaa pyritään lähes kaikissa yhteiskunnissa kirjoittamaan jälkikäteen uusiksi ja tulkitsemaan historiallisten ratkaisujen motiiveita kunkin tutkijan oman tarkoituksenmukaisuuden ja joskus epämääräistenkin tavoitteiden tueksi.
Suomalaisilla ylioppilailla on kaunis perinne, kun lakkiaiskimpun ruusuja viedään kotiseudun kirkkomailla oleville sankarivainajien muistomerkeille. Kaunista ja kasvattavaa olisi myös, että kaikki suomalaiset nuoret saisivat tutustua kansallisen menneisyytemme vaikuttavimpaan pyhättöön, Hietaniemen hautausmaahan. Eräs eettisten arvojemme puntari ja asia jolla voimme mitata omaa asemaamme maailman sivistysvaltioiden joukossa on se, kuinka vaalimme menneiden sukupolvien muistoa.
Hietaniemen käytävillä kulkijan ajatuksiin nousee vahva, ylpeydensekainen tunne omasta suomalaisuudesta. Tämän ajan mediarummutus asettuu omaan arvoonsa, joka ei todellakaan ole suuri. On varmaa, että kansakunnan kollektiiviseen muistiin, suomalaisuuden perusmuuriin, tallentuneiden valtiomiesten ja taiteilijoiden asema omalla paikallaan on niin vahva, etteivät tämän päivän Don Quijotet aseenkantaja Sancho Panzoineen, hannurautkallioineen ja lasselehtisineen, pysty puisilla peitsillään niistä kuin vähän pölyä irti saamaan!
torstai 26. marraskuuta 2009
Turhaako haikailua?
Useammassakin uutisessa oli sitaatteja seminaarin puheista ja paneelikeskustelusta: Kiteen pitkäaikaisen - nyt jo ansaitusti emeritus - hallintojohtaja Jaakko Turusen yleisöpuheenvuorossa palautettiin mieleen Keski-Karjalan ja erityisesti Kiteen voimakas kehittymiskausi 1970-luvun vuosina. Jaakko muisteli myönteisenä piirteenä suurta yksimielisyyttä ja hyvää kokonaisnäkemystä, jota oli sen ajan hallintoihmisillä. Varmaa onkin, että varsin helppoa olisi silloin ollut tuhota iso osa saavutetuista tuloksista keskinäisen nahistelun ja vain omaa napaa tuijottavien etupyyteitten takia. Seminaarin paneelista tuli heti napakkaa oikaisua asiaa muistelleelle: - On turha haikailla menneitä, ennen oli ennen, nyt on nyt! Ja vielä paremmin: - Taisi koko juttu olla pienen porukan puuhailua! Kommenteista huokui ylimielisyys sillä faktaa on, että silloisesta kehittymisjaksosta hyötyi koko Keski-Karjala, kun lyhyessä ajassa alueelle syntyi pitkälti yli tuhat uutta työpaikkaa!
Kylläpä kyllä, ajattelin. Nyt tehdään päätöksiä uudessa kulttuurissa, jonka suurina yhteisinä nimittäjinä ovat erilaiset kampitustouhut ja valitusten rumba. Parilla viimeisellä vaalikaudella oli sentään useita lupaavia ituja, jotka olisivat tarvinneet onnistuakseen hyvää tahtoa, ehkä myös joustavampaa kaavoituskäytäntöä ja yksimielistä, isot asiat ymmärtävää kokonaisnäkemystä: Osaksi niiden puuttumisesta johtui, että Puhoksen suuri jätteenkäsittelylaitos jäi syntymättä, saksalainen Lidl -halpakauppa ei tullut Kiteelle ja Tikanpellon iso liikekiinteistöhanke jäi toteutumatta. Harmi sekin, että Selkuen lämpökeskusinvestointi lykkäytyi usealla vuodella. Kokonaissaldo on pelkästään uusien työpaikkojen menetyksenä enemmän kuin sadan henkilön pysyvä leipäpuu.
Kiteellä on ollut epäonnea muutenkin, kun lukuisia 1960- ja 1970-luvulla rakennettuja isoja rakennuksia on oman aikansa suunnitteluvirheiden takia mennyt purkuun maan tasalle asti. Arppen koulu, Urheilutalo -uimahalli, Opintien päiväkoti, kirjasto- ja viimeisimpänä lukiorakennus, ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ja kun päälle lisätään vielä Havukaisen huonekalutehtaan, juuri konkurssin alla ja kaupungin varoin toteutettu laajennus, ei tarvitse ihmetellä sitä, että kassa kolisee tyhjyyttään. Ne jotka nyt ovat remmissä, tuntevat luvut paremmin, mutta joka tapauksessa korjausinvestointien yhteissumma on pitkästi toistakymmentä miljoonaa euroa. Jatkoa seuraa Arppentien sosiaali- ja terveysasemakeskittymän rakennuksien parissa.
Ei siis hyvältä näytä, kun laman kynsissä pyristelevässä Keski-Karjalassakin veroja maksava väki koko ajan ikääntyy ja vähenee. Vielä pahempaa on eritoten teollisuuden piirissä tapahtuva työpaikkojen kato. Uusissa yhteistyökuvioissa, kuten Helli-liikelaitoksen tapaisilla ratkaisuilla, suuret taloudelliset päätökset tehdään todella pienessä viranhaltijajoukossa. Peruskunnissa ns. päättäjistä tulee nöyriä kumileimasimia, jotka joutuvat vain laskunhyväksyjän asemaan. Valitettavasti silloinkin ilman valinnan varaa.
Yksi Keski-Karjalan kokoinen kunta olisi paras malli toimivan ja järkevän hallinnon kannalta. Silloin sen oman ja todellisen päätännän alla olisivat niin terveys- kuin sosiaali- ja koulutoimi sekä kaavoitus- ja tekninen hallinto. Sillä, että opetustoimen yksiköt ajetaan alas toimivissa kylissä, ei alueen kuntatalouksia korjata. Ylimmän hallinnon ja sen ympärillä pyörivän muun ylimittaisen organisaatiorakenteen puolella tehty rationointi toisi todelliset säästöt, euroja joiden oikea osoite olisi kunnallisten peruspalvelujen, vaikkapa koulutoimen hyvän verkoston ja laadun ylläpitämisessä.
Olisiko sittenkin jotakin viitearvoa vanhalla sanonnalla: ”Hädässä ystävä tunnetaan”, mutta ikävä kyllä, sekin viittaa menneeseen aikaan, historiaan. Ystävyyteen perustuva tukiverkosto rakentuu pitkään yhteiseloon, kokemusten pohjalta syntyneeseen luottamukseen. Mutta onko moinen täällä jo lopullisesti menetetty? Sillä sitä, luottamusta ja yhteistä tahtoa, vetämistä ”suuntaan samaan”, tarvittaisiin nyt niin Kiteellä kuin muutenkin Keski-Karjalassa. Yhteistyössä on voimaa, se pitäisi täällä nyt ymmärtää. Ei ole mitenkään tuulesta temmattu se tulevaisuuden näkymä, että kun kymmenkunta vuotta on kulunut, Pohjois-Karjalassa ei Joensuun eteläpuolella enää muita kuntia ole! Jaakko Turusen äskeisessä puheenvuorossa taisi olla kuuntelemisen arvoista, kokemuksen antamaa syvää rintaääntä!
tiistai 24. marraskuuta 2009
Usko siirtää vuoria, Kalevi Keinosen suurtyö
Varkauden ja Rantasalmen suunnilla tehty elämäntyö kansakoulunopettajana oli juuri ohi, kun rajanylitykset Niiralasta tulivat mahdollisiksi 1990-luvun taitteessa. Ruskealassa syntynyt Keinonen oli ensimmäisiä pioneereja, jotka saivat aloitetuksi jonkinlaista toimintaa rajan itäpuolella. Yli kymmenen vuotta entinen Ruskealan pappila, jota mies oli vuokrasopimuksen haltijana kunnostanut, palveli hänen johtamanaan majoituspaikkana ja paikallisena ekumeenisena kirkkona. Diakoniksi 1990-luvulla vihitty Keinonen oli monessakin mielessä sekä muodollisesti, että etenkin taidollisesti pätevä, niin pappisvirkaan kuin kirkonrakentajaksi.
Kalevi Keinonen vietti 80-vuotisjuhliaan uuden kirkon kivijalassa olevissa tiloissa. Oikea syntymäpäivä on 26.7. Juhlat olivat jo aattona 25. heinäkuuta 2006. Suuri sukulais- ja ystäväjoukko oli paikalla juhlistamassa merkkipäivää
Uusi kirkkokin tulee toimimaan ekumeenisena laitoksena, sillä ortodoksiväestö on paikallinen enemmistö. Harjakaisissa 2008 Kalevilla oli apuna sikäläinen tulkki hankkeen siihenastisia rakennusvaiheita muistellessa
Pitkän uran kuorojohtajanakin tehnyt Kalevi Keinonen oli jälleen maestrona. Kiteen mieskuoron kvartetti esiintyi kirkonrakennuksen välietapilla syyskuussa 2008
Ikää oli pyöreät 75 vuotta, kun pappila piti luovuttaa takaisin venäläishallintoon ja oltiin jälleen alkupisteessä. Kirkkoa enempää kuin majoituspaikkaa suomalaismatkustajille tai itsellekään ei ollut tarjottavaksi. Lähes uskomaton on tarina siitä eteenpäin: Kalevin tarmokas sukkulointi sikäläisen hallinnon pykäläviidakossa toi tuloksia. Lupa uuden kirkon rakentamiseen sota-aikana salamaniskusta palaneeen entisen kirkon paikalle saatiiin. Perustusten materiaali on luonnonkiveä. Sitä kuljetettiin mm. suomalaisajan jäljiltä löytyneiden navettarakennusten kiilakivistä Pälkjärveltä ja muualta lähiympäristöstä.
Työvoima on ollut paikallista väkeä, pääasiassa Ruskealan kylältä. Hanke on edennyt vaikeuksien voittamisen hengessä. Haasteista pienimpiä ei ole ollut rahoituksen järjestäminen. Melko varhaisessa vaiheessa majoitus- ja seurakuntatoiminta voitiin taas aloittaa, nyt rakennettavan kirkon kivijalassa. Kalevin 80-vuotispäivät 25.7.2006 voitiin pitää siellä jo hyvin viihtyisissä puitteissa.Rovasti Antero Paananen, eläkkeellä oleva entinen Jäppilän kirkkoherra ja blokinkirjoittaja keskustelevat nyt tulevana adventtina jo käyttöön otettavassa kirkkosalissa 27.9.-09
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Itäsuomalaisia sukuja
Sukuseura on perustettu vuonna 1983. Kesällä 2004 julkistettiin kiteeläisen sukututkija Ahti Kopperin tekemä 1040-sivuinen teos Havukaisen suku. Mies on laatinut useista muistakin täällä ja kauempana olevista suvuista historiakirjoja. Kirjan tekeminen oli koko suvulle suuri yhteinen ponnistus. Kun se tuli valmiiksi, on uhkana sukuseuratoiminnan jonkintasoinen laantuminen, jos uusia yhteisesti kiinnostavia aktiviteetteja ei keksitä. Jäsenistöä Havukaisten seurassa on edelleen mukana yli kaksi sataa.
Viime kesänä sukukokous pidettiin Hausjärven Oitissa. En ollut tällä kertaa mukana, mutta ennakkoon esittämistäni estelyistä huolimatta olivat päättäneet antaa puheenjohtajan nuijan lähivuosiksi haltuuni. Toivottavasti se ei merkitse toiminnan lopullista näivettymistä. Arvelen nimittäin, että 70-vuotiaan paikka on jossakin muualla kuin sukuseuran hallituksen puheenjohtajan tuolilla. No - itsepähän tuon päätöksen tehneet saavat nyt kantaa tekonsa seuraukset!
Mutta siunatuksi lopuksi: Ohessa on muutamia kuvia. Niistä teksteineen löytyy jotakin viime vuosina sukuseuran piirissä tapahtuneista asioista.
Havukaisten sukuseuran juhlassa kesällä 2005 paljastettiin muistokivi. Se sijaitsee Kiteenlahdessa Havukkalanmäellä, paikalla jonne Kiteenlahteen asettunut suvun kantaisä muutti vuonna 1685. Kuvassa vasemmalta alkaen ovat sukututkija Ahti Kopperi ja hänen vierellään silloinen sukuseuran puheenjohtaja Alpo Havukainen. Airueitten etupuolella olevat muut henkilöt ovat sukuseuran johtokunnan jäseniä
torstai 1. lokakuuta 2009
Lapin lumoa ja Jäämeren rannikon jylhiä maisemia
tiistai 29. syyskuuta 2009
Syksyn säveliä
Ohran puinnilla alkavat useimmiten syksyn sadonkorjuutyöt. Kiteenlahdessa vilja oli puintikuivaa 10.8.2009. Perin harvinaista on, että kosteutta jyvissä oli vain 13-14%. Muutenkin tämän syksyn aikana viljan kuivatuskustannukset jäivät keskiarvojen alapuolelle.