lauantai 22. joulukuuta 2018

Ajat muuttuvat - joulu säilyttää asemansa



 
Kivikirkko uhmaa aikaa ja kutsuu taas joulunajan tapahtumiin.

Suomalaista kansanperinnettä tutkinut Kustaa Vilkuna on teoksissaan kertonut satoja vuosia jatkuneista jouluperinteistä varsinkin talonpoikaisen väen piirissä. Siihen on liittynyt riehakkaitakin muotoja, kuten tapaninajelut joihin saattoi liittyä ilkivaltaakin. Sellaisena ei voitane pitää naapurin saunan omavaltaista lämmittämistä aamuhämärässä kylpemistä varten. Silloinhan saunomisessa mukaan tuli tavallisesti talon omakin väki. Tuo tapaninaamun saunaperinne oli kauan osa oman sukumme joulunviettoa. Naapuruksina Kiteenlahdessa asuneet kolme veljestä lämmittivät kukin vuorollaan tapanina tuon joulusaunan ja sinne tultiin veljesperheitten voimin. Se perinne alkoi hiipua setieni poistuessa joukosta. Viimeisiä kertoja niissä merkeissä kokoonnuttiin kolmisenkymmentä vuotta sitten.
 
 
Pajapellon nurkan mökki on hiljentynyt joulurauhaan.

Oman ikäpolveni ihmiset eivät aina tule ajatelleeksi, kuinka lähellä takana olivat sotavuodet, kun aloimme oman koulutiemme. Me vuonna 1939 syntyneet kiteenlahtelaiset lapset aloitimme alakoulussa Piiroomäen kamarissa syksyllä 1946, vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun pitkään jatkunut sota oli päättynyt. Lapsen aikamitassa se saattoi olla pitkäkin aika, mutta voi ymmärtää kuinka lähellä sotavuodet silloin olivat omien isiemme mielissä. Mutta katseet oli suunnattava eteenpäin ja vaikka sota olikin miehiä traumatisoinut, uskon valoisempien ajatusten hiljalleen täyttäneen isien ja äitien mielet.

Se että perheet olivat jälleen koossa, merkitsi enemmän kuin se aineellinen niukkuus, jonka keskellä elettiin. Toisin oli niissä perheissä, joitten isä ei koskaan palannut kotitanhuvilleen. Omassa kotikylässämme tämän kohtalon jakoi parikymmentä perhettä. Aika parantaa pahatkin haavat, ainakin osittain. Lapset kasvoivat, alkoivat tulla osaksi työvoimaa talon pelloille. Joissakin tapauksissa nuoreksi leskeksi jäänyt äiti solmi uuden parisuhteen ja tuo kumppani otti parhaassa tapauksessa puuttuneen isän roolin. Perheyhteys rakentui niinkin - vaikka äidin uutta valintaa lapset useimmiten kutsuivat nimellä setä.

Piiroomäen kamarissa oli syksyllä kahden ensimmäisen luokan oppilaita. Kamari ei suuren suuri ollut, mutta silti meitä mahtui sinne 33 oppilasta. Kiteenlahden koulussa kerrottiin silloin olleen kaikkiaan 108 lasta. Piiroomäessä olisi heitä ollut enemmän kuin luokkaan kerta kaikkiaan mahtui. Siitä aiheutui se, että osa toiselle luokalle tulleista oppilaista siirrettiin yläkoulun puolelle ja suoraan kolmannelle luokalle. Omalla opintiellä Piiroomäessä ensimmäinen opettaja oli Maire Moilanen, nuori ja työhönsä innostunut ihminen. Mieleen on jäänyt, että hän halusi tutustua lasten perheisiin vierailemalla kodeissa. Kankaalassakin hän oli jopa yökunnissa.
    Kun äitimuori lämmitti saunan, samoihin löylyihin menimme joukolla, äiti, opettaja, silloin 5-vuotias sisareni ja minä, "Kankaalan pieni-Pekka". Nimitarkenne tarvittiin, kun setääni, myös Pekka, oli perinteisesti puhuteltu Kankaalan Pekkana. Sen ajan tapa oli, että tuonne kymmenvuotiaiksi lapset saunoivat äitinsä, yleensä naisten kanssa. Äidit eivät luottaneet isän huolekkuuteen esimerkiksi tukanpesussa. Vielä 1940-luvun lopulle asti oli tavallista, että koululaisten hiuksista saattoi löytyä sellainenkin luvaton kumppani kuin täi. Tosin meillä noita otuksia ei pojan "hiustuurikassa" ollut.

'
 
Kauneimmat joululaulut ja joulukirkko kokoavat ihmiset joulun sanoman äärelle.

Joulusta puhuttaessa juhlan yhteisöllisyys tuli lapselle ensimmäisenä vastaan koulun joulujuhlassa, "joulukuusella", kuten tuota tapahtumaa siihen aikaan kutsuttiin. Yhteisöllisyys oli vahvasti mukana joulukirkossakin. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, vaikka menot alkoivat silloin jo aamukuudelta. Pitkistä matkoista hevosilla tulleet eivät jouluyönä ennättäneet unista paljonkaan nauttia. Muistan koulun joulujuhlasta erään pikkumökissä asuneen koulupojan, joka tuli kysymään isältäni saisiko hän tulla kyytiimme joulukirkkoon pääsemistä varten. Toki isä sen lupasi. Yöllä oli melkoinen pakkanen, mutta tuo koulukaveri parin kilometrin päästä oli jo ennen viittä oven takana - ettei vain myöhästyisi matkasta. Reen takalaudalle mukaan päässyt miehenalku sai näin kokemuksen juhlavasta jouluaamusta kivikirkossa.

Kun oma ikä on taittunut elämän lopputaipaleelle, joulumuistoja on mielessä paljon. Niitä on oman elämän nuoruus- ja aikuistumisvuosilta. Paljon muistoja on omien lapsien kanssa vietetyistä jouluista silloin kun he olivat vielä kodin turvallisessa huomassa. Lähimpinä muistoina ovat ne ajat, jolloin jouluja on vietetty pojan perheessä heidän tyttäriensä kanssa. Vielä kymmenisen vuotta sitten omana perinteenä oli kokoontua tähän Pajapellon nurkan mökkiin jokunen viikko ennen joulua, mutta joulun merkeissä silti. Silloin mukana olivat sisareni perhe Etelä-Karjalasta, tyttäremme perhe Etelä-Suomesta ja poikamme perhe tuosta lähinaapurista. Pieni tupa oli silloin täynnä vieraita.

 
Douglaskuusi ei ole kaikkein perisuomalaisin joulupuu. Tässä se on juhlavalaistuna noin viisi vuotta sitten. Niin se on nytkin, mutta jo huomattavasti korkeampana.

Meillä jouluaaton ohjelma alkaa nykyään kahden hengen voimin. Joulusaunan ja -aterian jälkeen suunnataan naapuriin, Kankaalan pirttiin. Siellä joulunviettoon kuuluvat tyttöjen pianolla säestämät joululaulut perheen voimin. Kuulemme jouluevankeliumin ja laulamme jouluvirren. Pian on vuorossa joulupakettien jako. Ketään ei joulupukki unohda. Sen hetken olemme kuin entisajan suurperhe, onhan meitä koolla sentään seitsemän joulunviettäjää. Aamulla sitten joulukirkkoon, osa perinnettä sekin.

On hyvä olla suomalainen - joulun turvallisessa "syleilyssä" sekin ajatus ennättää tuikahtaa mieleen. Toivotan vielä tässäkin teille kaikille rauhaisaa ja tunnelmaltaan lämmintä joulua!

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Kiteeläisten itsenäisyyspäivä paalulla 101

Suomi on saatu uudelle vuosisadalle
 
Kiteeläistä itsenäisyyspäivää 2018 juhlittiin perinteisin menoin. Jumalanpalvelus ja kunnianosoitukset sankarihaudoille kokosivat paikalle reilusti satapäisen joukon. Varsinaisen itsenäisyysjuhlan paikka oli koulukeskus Ilmarinen, sen Kipakka-ravintola ja Kiteesali. Järjestelyn vastuut olivat tällä kertaa pääosin seurakunnalla ja Kiteen kaupungin uudella kulttuuriohjaaja Markus Pulkkisella, joka osoittautui myös esiintyväksi taiteilijaksi.
 

 
Kiteen mieskuoro on juhlistanut paikkakunnan itsenäisyysjuhlia koko sotienjälkeisen ajan. Tällä kertaa joukko esiintyi kirkossa ja sankarihaudoilla.

 
Majuri evp. Timo Päiviselle ojennettiin juhlan kahvitilaisuudessa puolustusministerin myöntämä Rintamaveteraanien kunniaristi. Vasemmalta alkaen: Timo Päivinen, rintamaveteraaneja edustanut yli 90-vuotias Sulo Tiainen ja oikealla rauhanajan veteraaneihin kuuluva Kalervo Rinne. 
 
KAUPUNGIN TERVEHDYKSEN juhlaan tuonut valtuuston puheenjohtaja Sinikka Musikka palautti mieleen kotikunnan kehityskulkuja vuosikymmenten varrelta. Pääviesti oli, että olemme monessa suhteessa saaneet asua melko onnellisissa oloissa niin Kiteellä kuin koko valtakunnassakin. Yhteistyön voima on suuri. 




Valtuuston puheenjohtaja Sinikka Musikan kahviseurana ovat hänestä oikealle juhlapuhuja Riku Heinonen sekä tämän ”adjutantti”, vanhempi rajajääkäri, rajakoirakouluttajanakin kunnostautunut Juha Ryökkynen.

Kaupungin tervehdyksen juhlaan toi valtuuston puheenjohtaja Sinikka Musikka. (kuva alla)
 



Kirkkoherra Ilmo Kurkola tervehti juhlaväkeä palauttaen hänkin mieliin muistoja menneiltä vuosilta ja toivotteli onnea elämän tulevaisuudessa tuomiin uusiin haasteisiin.
 
SEURAKUNNAN tervehdyksen esitti kirkkoherra Ilmo Kurkola, joka nosti esiin sodanjälkeisen rakentajasukupolven. Ilman silloin suoritettua uutteraa jälleenrakennustyötä Suomi ei olisi siinä kehitystilassa, jossa nyt saamme elää. Hyvä kunnianteko sille ajalle on Markku Pölösen tuore elokuva Oma maa, Kurkola totesi. 

JUHLAPUHEEN piti luutnantti Riku Heinonen kertoen asioita edustamiensa Rajavartiolaitoksen ja Tohmajärven rajavartioaseman näkökulmasta. Suomi on jo ikäjuhlansa juhlinut, mutta heillä se on vielä edessäpäin, sillä ensi vuosi on rajavartiolaitokselle juhlavuosi laitoksen täyttäessä pyöreät 100 vuotta. Rajavartiolaitoksen vuosipäivä on 21. maaliskuuta - tuona päivänä 1919 Suomen maarajojen vartiointi määrättiin sisäasiainministeriön alaisten rajavartiostojen tehtäväksi. Rajaa kuitenkin vartioivat jo vuonna 1918 sekalaisin järjestelyin muun muassa tullilaitos, rajavartiopataljoona, suojeluskunnat ja joukko-osastot. Alkuvuosina ongelmia aiheuttivat etenkin rajakahakat ja ammuskelut, joiden seurauksena moni suomalainen rajasotilas menetti henkensä. Lisäksi muun muassa ruoan, hevosten, ajoneuvojen ja viestiyhteyksien puute sekä paikallisten nuiva suhtautuminen aiheuttivat päänvaivaa. Tätä ongelmaa en ainakaan nykypäivänä tunnista – päinvastoin, Heinonen arvioi.

PUHUJA MUISTELI rajajoukkojen käyttöä osana Suomen muuta kenttäarmeijaa talvi- ja jatkosodissa. Etenkin jatkosodassa rajajääkärit toimivat kaikilla rintamanosilla; komppaniat muodostettiin kevyiksi ja liikkuviksi yksiköiksi, jotka liikkuivat eri rintamalohkoilla - kirjaimellisesti Hangosta Petsamoon. Johtoporras usein käytti rajajoukkoja liikkuvuutensa johdosta kiivaimpaan paikkaan lähetettävänä reservijoukkona tai vastahyökkäysosastona. Mainittakoon tältä alueelta 4. rajajääkäripataljoonan osana Syvärillä toimineet Tohmajärven ja Tuupovaaran rajajääkärikomppaniat. Kyseinen pataljoona menetti Syvärillä Goran ankarissa taisteluissa yli puolet vahvuudestaan. Yhteensä henkensä itsenäisyytemme ja vapautemme puolesta uhrasi lähes viidennes sotiin osallistuneista rajajoukoista. Näitä uhrauksia on etenkin näin itsenäisyyspäivänä syytä muistaa, puhuja aiheellisesti korosti. 

RAJAVARTIOLAITOS on pystynyt uudistumaan ja osaltaan vastaamaan kansallisesta turvallisuudestamme tässäkin ajassa, kun haasteita näyttää jälleen lisääntyvinä nousevan esiin. Ajan tasalla oleminen on tunnustettu kansainvälisesti. - Olemme täällä Pohjois-Karjalassa vastuussa Euroopan unionin itäisimmästä rajaosuudesta - rajavartioinnin menetelmistämme ja yhteistyöjärjestelyistämme ollaan kiinnostuneita, ja niistä tullaan ottamaan mallia, ympäri maailmaa, Heinonen täsmensi ajan kuvaa.
 

Juhlapuheen pitänyt luutnantti Riku Heinonen valotti itsenäisyyteemaan liittyviä näköaloja Rajavartiolaitoksen suunnasta.

TÄLLÄ KERTAA itsenäisyysjuhlan ohjelman kulttuurianti oli pääosin nuorten varassa. Kanttori-Leenan lauluryhmä Leenan Enkelit oli mukana. Plamen Dimovin säestyksellä esiintynyt reipas laulajajuniori Severi Koivuniemi taas esitti kaksi soolokappaletta, joista Jukka Kuoppamäen laulu Sininen ja valkoinen istui hyvin päivän teemaan. Kiteesalin uusi ”isäntä” Markus Pulkkinen lauloi kitaralla itseään säestäen Suonna Konosen kappaleen Suomen hevonen. Osuva valinta juhlaankin, vaikka olisi sopinut myös Markku Pölösen uuteen elokuvaan. Juhla oli napakka kokonaisuus, jonka aikataulu ei lipsunut. 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤


Viikko maanantaista 10. joulukuuta saman viikon perjantaihin kului sydänkuntoutuksessa Siilinjärvellä. Siitä muistoina on muun muassa kuva, jonka laitan tähän mukaan. Alla taas on kuva kotipirttimme ikkunalta. Se on komea amaryllis, ystäviemme taannoin tuoma. Joulun alla se on parhaassa loistossaan. Nyt kukkia on jo neljä, mutta toinen putki on jo isoilla nupuilla ja ennättää mukaan jouluviikolla.

Tällä alla olevalla kukalla tahdon tervehtiä hyvän joulun toivotuksin kaikkia ystäviä ja tuttuja, jotka kuluvanakin vuotena ovat jaksaneet näitä blogipäivityksiä seurata. Toivotan lukijoilleni myös onnellista uutta vuotta!

torstai 6. joulukuuta 2018

Oman lipun alla


 
Kotipihan lipputangossa liehuva lippu kertoo tässä kuvassa sydänsuven valoisimmista päivistä. Lippu liehuu tänäänkin, vaikka kaamos on lyhentänyt valoisan ajan muutamaan tuntiin.
 
Keväällä 2005 kirjoitin Kiteen mieskuoron satavuotis-historiakirjaa. Eräänä teemana siihen oli pieni artikkeli lippujen käytöstä. Tarinan loppupäässä tarkastelin asiaa järjestölippujen kannalta. Lainaan tähän jutun alkupäätä, joka on enemmän yleispätevä. Kun silloin lähetin tekstiluonnoksen ystäväni eversti Pekka Ripatin arvioitavaksi, hän palautti sen maininnalla: Noin minäkin sen olisin kirjoittanut! Siksi uskallan laittaa tämän uusinnan blogiin. 
 
Lippujen alkuperäisintä käyttöä on ollut merkinanto ja viestittäminen. Niinpä punaisella lipulla on varoitettu vaarasta ja valkoisen lipun nostajat ilmoittavat antautumisesta sodassa. Kielikuvana puhutaan ”liputtamisesta”, kun tarkoitetaan toimimista jonkin asian puolesta. Samoinhan järjestöliputkin, niihin liittyvine symboleineen, viestivät omien aatteidensa arvoja.
    Kun puhutaan meistä suomalaisista, muistamme, että omaan siniristilippuummekin sisältyy suuri määrä symboleita, vertauskuvia. Näemme siinä siniset järvemme, sinitaivaan, talviemme valkohanget, aatteemme puhtauden, sekä viestin siitä mihin uskomme, kun lipun hallitsevana kuviona on risti.    Hyvin monen kauan Kiteellä asuneen esi-isät ovat tulleet Savosta 1600-luvulla. Silloin siellä kannettiin monesti sotalippuja, oltiin usein kaukanakin kotimaasta. Ruotsin kuninkaan joukoissa taisteltiin Baltiassa, Puolassa, jopa eteläisessä Saksassa. Taisteltiin kuningaskunnan lipun alla. Pienet taisteluosastot olivat nimeltään lippueita. Nimityshän kertoo, että jo sellaisella oli aivan oma lippunsa. Oli eri asia taistella ”lipullisena”, kuin olla mukana epämääräisessä kapinallisjoukossa.
     Äärimmilleen vietynä lipunkäytön muotona voidaan pitää sitä, että tällaisen lippueen pitkäaikainen päällikkö saattoi saada viimeleponsa käärinliinaksi sen lipun, jonka puolesta oli taistellut elämänsä kunniakkaaseen loppuun asti. Symbolisesti osat siis vaihtuivat, suojattavasta tuli puolustajansa viimeinen suoja, peite. Tämän päivän sotilashautauksissa tämän perinteen muotona näkyy lipun käyttö viimeisellä matkallaan olevan, katafalkilla lepäävän sotilaan peittona.
     Vanhaa kulttuuria on myös lipun häpäisemättömyys. Viholliselta taistelussa valloitettunakin sen erilaista häpäisemistä pidettiin barbaarisena tekona. Voitoissa saatuja lippuja saatettiin säilyttää linnoituksissa, niiden asehuoneissa ja linnansaleissa, arvokkaina muistoina, samoin kuin intiaanien tunnetaan pitäneen skalpeerattujen päänahkoja tallessa samassa tarkoituksessa. Taistelukertomuksiinkin kirjattiin erikseen yhteenoton eräänä saavutuksena vastapuolelta saaliiksi saatujen sotalippujen määrä.
    Viime sotien ajalta tiedetään Viipurin linnan tornissa liehuneet liput. Talvisodan rauhassa Suomen lippu jouduttiin laskemaan alas, kun kaupunki piti luovuttaa viholliselle, tosin rauhan ehtona. Itse kaupunkiahan ei silloin sodalla vallattu. Tilalle nousi punalippu sirppeineen ja vasaroineen. Kun Viipuri jatkosodan ensimmäisenä syksynä 1941 oli jälleen hallussamme, siniristilippu hulmusi linnan tornissa kesäkuun 20. päivään saakka 1944, jolloin kaupunki jäi pysyvästi vihollisen haltuun. Suomen lippu otettiin taas alas, mutta tärkeää on että sen tekivät suomalaiset sotilaat, voittaja ei sitä repinyt ja se on kunniakasta.

    Myös juhlakulkueet järjestöjuhlissa toistavat sotilasperinteen voitonparaateja, lähes kaikki niissä esiin tulevat muodot ovat molemmille yhteisiä. Taiteen ja kulttuurin järjestöjen kulkueet tahtovat nekin olla voitonparaateja: silloin nostetaan esille hengen voittoja aineesta. Niissä paraateissa halutaan viestiä: Lippujemme alla teemme työtä materian, aineellistumisen, liian vahvoja voimia vastaan. Nostamme henkisillä, taiteen ja kulttuurin kehittämisen aseilla kunniaan sitä jaloa ja kaunista puolta, joka jokaisesta ihmisestä varmasti löytyy.
Hyvää itsenäisyyspäivää 2018!
 
 
Kankaalan taloa ovat Havukaiset isännöineet pian 200 vuotta. Maatilan pihapiirissä liehuva lippu juhlistaa perhejuhlaa keväällä 2016.
 

perjantai 23. marraskuuta 2018

Edesmennyt ystäväni Esa Pykäläinen, monen toimen mies

 
Kesällä 2006 moni asia oli vielä toisin. Tolosenmäessä puuhasivat Esa Pykäläinen ja Teppo Mikkonen muun muassa vanhojen ajoneuvojen entisöinnin parissa. Siihen työhön pääsin minäkin, kun nuo mainitut mestarit olivat olleet pitkään ystäviäni. Samoihin aikoihin tein Esa Pykäläisen ilmailuharrastuksesta jutun Mobilisti-lehteen. Aineisto on monelle Keski-Karjalassa asuvalle lukijalle melko tuntematon, sillä Mobilistin levikki ei täällä päin ole kovinkaan vahva. Ehkä asia kiinnostaa ainakin osaa blogini seuraajia. Siksi lataan tarinan tänne.

Kerronnan muuttamattomat aikamuodot ovat vuodelta 2006. Sen jälkeen on tapahtunut todella paha asia. Molemmat tässä tarinassa mukana olevat ystävykset, Teppo Mikkonen ja Esa Pykäläinen menehtyivät Oriveden jäälle pienlentokoneonnettomuudessa huhtikuussa 2012. Olimme olleet muutamia kertoja kolmisinkin Esan ja Tepon kanssa lennoilla lähiseudulla. Tällä kertaa miehet olivat lentämässä kaksin. Suuri menetys koko seutukunnalle oli näiden kahden miehen ennenaikainen poistuminen joukostamme. Tapahtumasta on nyt aikaa jo yli kuusi vuotta. Aika parantaa haavat, sanotaan, mutta täällä näitä kahta toimen miestä kaivataan ja muistellaan yhä.

Olkoon siis tämä tarinan esille nostokin eräs kunnianteko erityisesti Esa Pykäläiselle, mutta myös toiselle toverillemme, Teppo Mikkoselle.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Rääkkylän pitäjä Pohjois-Karjalassa on tunnettu Värttinä-kansanmusiikkiyhtyeestä ja sen syntysijoille kehittyneestä Kihaus-musiikkifestivaalista. Alkuaan Rääkkylän mutkaisia teitä ulkomaailmaan yhdisti kolme lossiakin. Nykyisin kaksi niistä on korvattu jo silloilla. Vaarojen takana ja metsien kätköissä asuneet ihmiset ovat kehittyneet hyviksi selviytyjiksi. Eräs ryhmä selviytyjäjoukoista ovat kyläsepät, jotka monesti ovat ahjonsa ääressä joutuneet tekemisiin tekniikan ongelmien kanssa ja omilla ratkaisuillaan osanneet palauttaa käyttökuntoon pajalle tuotuja monenlaisia rikkoontuneita vempaimia.

Pykäläisten suvussa on ollut seppiä useassa polvessa. Tässä tarinassa esille nostettavan Esa Pykäläisen Viljo-isä, sekä ukki jonka nimi oli Kalle, olivat tunnettuja seppiä menneitten vuosikymmenten Rääkkylässä. Kaikki maasepän työt kärrynpyöristä rekiin, hevosten kengittämisestä viikatteiden takomiseen, salvat ja saranat pienimpinä, syntyivät osaavien seppien pajassa. Viljo Pykäläinen oli ennakkoluuloton uuden tekniikan seuraaja. Hän hankki juuri ennen sotaa kaasuhitsauslaitteetkin, aikaisemmin niitä oli vain yhdet koko Pohjois-Karjalassa, liikennöitsijä Piipposella Joensuussa. Kun kotikylä sai sähköt 50-luvun alussa, tuli asiaa Helsinkiin. Silloin piti hankkia hitsausmuuntaja, pylväsporakone, smirgeli, sekä muitakin sähköstä voimansa saavia pajan työkaluja. Palkeen painajan vapautti sähköpuhallin.

Viljon perheessä oli kaikkiaan seitsemän lasta. Viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Sepän ammatin ohessa alkoi liikennöinti kuorma-autolla, kun sotien jälkeen piti taas rakentaa ja raivata, iso ryhmä puurtajista olivat siirtolaiset, joiden piti alkaa koko elämä uudestaan ja uudessa ympäristössä. Aluksi Viljolla oli sora-auto, mutta muutamaa vuotta myöhemmin jo toinen kuorma-auto puutavaranajossa. Iän karttuessa puuhaan tulivat mukaan pojatkin, vanhin heistä taksimieheksi ja kolme muuta veljestä hankki oman kuorma-auton.

Veljeksistä Esa on syntynyt vuonna 1937. Isä osasi arvostaa kouluopintoja, kun laittoi pojan autonasentajalinjalle ammattikouluun. Joensuussa edelleen toiminnassa olevan opinahjon koulutus valittuun ammattiin kesti siihen aikaan kolme vuotta. Se olikin perusteellista kouluttamista. Moottorien peruskorjaukset tulivat nekin tutuiksi, koululla kun oli käytössään sylinterinporauslaitteet ja kampiakselien hiontakone. Töitä koulun koneille oli paljon, 50-luvun vuosien autonmoottorien käyttöikä kun tahtoi varsin tavallisesti tulla määränsä päähän jo ensimmäisten sadantuhannen ajokilometrin täyttyessä.


 Esa vetää tietyömaalla liejuun juuttunutta Jyry-Sisua irti Magirus-Deutz 310-kuormurillaan. Vuosi oli 1978.
 
Pykäläinen sai päästötodistuksen Pohjois-Karjalan Keskusammattikoulusta 15.6.1957. Paperi oli hyvä, saattoi olla jopa priimuksen todistus, kun siitä löytyi kymppi ja useita yhdeksikköjä, monet tärkeimmissä oppiaineissa. Sitten pitikin lähteä armeijan leipiin, jääkäripataljoonaan Kontiolahdelle. Sotilasvalan tehnyt jääkäri joutui jatkokoulutukseen Helsinkiin. Siellä koulutettiin aseseppiä. Tutuiksi tulivat kaikki armeijan käsiaseet, kranaatinheittimet ja tykitkin. Järein korjailtava tykki oli kymmenen tuuman kenttähaupitsi. Varuskunnan sauna Katajanokalla tunnettiin hyvistä löylyistään. Niinpä pääesikunnan kenraalitkin tulivat usein sinne saunomaan. Kun kaluunat ja leijonat jäivät palttoon mukana pukuhuoneen naulaan, lauteilla oli täysi tasa-arvo, herroitella ei tarvinnut eikä niin saanutkaan tehdä. Tilanne palautui ennalleen, kun virkapuku viriteltiin taas hartioille.

Kuorma-autoilijaksi Esakin ryhtyi, kun harmaat sai luovuttaa varusmestarille ja elämä siviilissä alkoi. Ensimmäinen ajokki oli uusi Borgward, johon asennettiin ruotsalaisvalmisteinen kolmikaatokippi. Vuosien varrella ajoneuvot järeytyivät ja saksalainen Magirus-Deuz tuli automerkiksi 1964. Se oli Saturn-malli, joka oli kymmenpyöräinen ja kaikki kolme akselia olivat vetäviä. Välillä tuli kokeiltua muitakin, kuten Mercedes-Benziä, mutta sitten palattiin taas Magirukseen. Viimeisenä oli telivetoinen 310-malli. Sen Deuz-diesel oli 320:n DIN-hv:n V-10, joka väänsi suurella iskutilavuudellaan vankasti ilman turboakin. Kun kuorma-autoilusta luopumisen aika koitti, elettiin jo vuotta 1979. Oli tullut aika laskeutua välillä maankamaralle ja alkaa vielä paremmin käyttää ympäristön hyödyksi vanhoja ammattikoulussa ja asesepän opissa saatuja taitoja.

 
Eräs uuteen ammattiin hankittu laite on tämä vuonna 1979 ostettu Sunnen-sylinterinhiomakone.
 
Ratin takana oli tullut mietittyä uutta ammattia. Niinpä Esa Pykäläinen lähti ostoksille Helsinkiin. Hankintalistalla olivat moottorikoneistamon koneet. Autola Oy edusti amerikkalaista Sunnen-tuotemerkkiä, joka koneistusalalla tunnettiin laadukkaiden ja ajanmukaisten koneiden valmistajana.

Kaikki tarvittavat laitteet hankittiin uutena, vain kaksi kooltaan erilaista kampiakselinhiontakonetta olivat olleet jo aiemmin käytössä. Yritys sai nimekseen Kiteen Moottorikoneistamo, kun tämä Rääkkylän naapurina oleva suurempi kunta, nykyisin kaupunki, tuntui tarjoavan paremman toiminta- ja asuinympäristön. Aluksi sijoituttiin vuokrattuihin tiloihin. Toiminnan laajentuessa koneistamo siirrettiin Kiteen rautatieaseman seudun teollisuusalueelle Tolosenmäkeen, edelleen vuokrakiinteistöön. Oman toimitilan hankinta sieltä tuli mahdolliseksi 90-luvun taitteessa, kun Hankkija-Maatalous luopui entisestä kiinteistöstään ja siirsi toiminnot Kiteen keskustaan. Koko aikuisikänsä on oma poika, Juha Pykäläinen ollut mukana yrityksessä. Kun Esa saavutti täyden eläkeiän vuonna 2002, siirtyi yritys sukupolvenvaihdoksessa seuraavalle polvelle.

Kiteen Moottorikoneistamolla on toiminta-alueellaan vankka ja arvostettu asema. Esa Pykäläisen luonteenpiirteisiin kuuluva tinkimättömyys, tarkkuus ja huolellisuus kaikessa tekemisessään, ovat yleisesti tunnettuja. Sillä perustalla on uudenkin yrittäjän hyvä jatkaa. Asiakaskuntaa on ympäri Suomen, ralliautoilun huippuja myöten, mutta painopistealue on luonnollisesti Pohjois-Karjalassa. Suurin osa asiakkaista on yksityishenkilöitä kaikkine kuviteltavissa olevan tyyppisine polttomoottoreineen ja muine koneineen. Näitä asiakkaita palvellaan jopa avaimet käteen periaatteella, irrotuksesta takaisin asennukseen.


Tässä on käsillä 1958-mallisen Vanaja-kuorma-auton dieselmoottori. Esan työparina on Teppo Mikkonen. Alapuolen kuva: Esa on entisöinyt Vanajan jarrutehostimen hienoon kuntoon.



Teppo Mikkonen ja Esa Pykäläinen Vanajan remontin alkuvaiheiden aikoina keväällä 2006.
 
Toinen asiakasryhmä ovat alueen muut korjaamot ja teollisuuslaitokset. Useimmiten silloin on koneistamisen kohteena irto-osat, kuten sylinteriryhmät, -kannet ja kampiakselit. Yleinen havainto on, että nykyiset moniventtiilimoottorit ovat varsin pitkäikäisiä. Ensimmäinen kunnostettavaksi tuleva osa on monesti kansi, tavallisesti sekin vasta 400-500 tuhatta kilometriä ajetusta moottorista. Kaikki ns. laatumerkit ovat tässä suhteessa samalla viivalla. Poikkeuksen tekee vain huonosti arvostettu Lada, yhtään sellaiseen ajokkiin kuulunutta alumiinikantta ei koko yrityksen toimintahistoriassa ole haljenneena tavattu. Ilmeisesti länsivalmistajilla olisi konsultointitarvetta nyt jo puretun rautaesiripun taakse! Harvinaisempaa, vaikkakaan ei tavatonta on, että yllättäen voitelujärjestelmään tai jäähdytykseen tullut vika tuhoaa suhteellisen uudenkin auton moottorin niin, että täyskorjaus on välttämätön.

Kyläseppien neuvokkuus vaikuttaa kulkeutuneen Esa Pykäläiselle ikään kuin geeniperintönä. Eräs hänen aikaisemmista innovaatioistaan on tiehöylien automaattivaihteistojen peruskorjaus alkuperäistä huomattavasti luotettavampaan kuntoon. Kiteellä toimiva Veekmas-yritys sattuu olemaan moottorikoneistamon rajanaapuri ja sen toimialana on tiehöylien valmistus. Tehtyjä koneita työskentelee nykyisin monissa naapurimaissakin, jopa Johannesburgissa Etelä-Afrikassa, siellä kaivoskoneena. Toiminta alkoi pari vuosikymmentä sitten Ruotsista ”uitettujen”, käytöstä poistettujen tiehöylien kunnostamisella uudelleen työhön otettaviksi. Kaikkiaan näin tuli Veekmasin toimesta tuotua parisataa Ruotsissa alun perin valmistettua konetta. Yrityksen toimitusjohtaja on Kiteellä syntynyt Esa Halttunen.

 
Esan Juha-poika, yrittäjä seuraavassa sukupolvessa, kokoaa Porsche urheiluauton moottoria.
 
Muuten umpirautaa olevista tienhoitokoneista oli tavallisesti kulunut automaattivaihteisto laakeroinnin ja usein kytkinpakkojenkin osalta loppuun. Siihen aikaan korjauskustannukset, Suomen markkoina 200.000, arvioitiin Ruotsissa niin suuriksi, että oli parasta jättää kone kokonaan seisomaan ja romutettavaksi. Kun seppämestari Pykäläinen sai moisen vaihteiston purettavakseen mahdollista korjaamista varten, selvisi monen unettoman yön pohdinnan jälkeen vaurion syy: alimittaiset voitelu- ja hydraulipumput. Alkuaan vaihteiston laakeroinnit oli toteutettu neulalaakerein. Tunnetusti vierintälaakeroinnin huonona puolena on se, että painevoitelu ei toimi niissä yhtä hyvin kuin erityyppisissä liukulaakeriratkaisuissa, kuten autojen kampiakseleissakin.

Esa suunnitteli uuden tehokkaan kaksoispumppujärjestelmän vaihteiston kuoren ulkopuolelle. Nyt yksi pumppu huolehti levypakkojen paineen säilymisestä vakaasti 16 barin tasolla. Laakeroinnin tyyppi vaihdettiin molemmin puolin uivaksi liukulaakerirakenteeksi ja niitä voitelemaan tuli aikaisempaan verrattuna kaksinkertaisella tuotolla ja moninkertaisella paineella öljyä pumppaava toinen pumppu. Aiemmin laakereita oli voidellut pakoille painetta tuottaneen pumpun ylijäämävirtaus, jonka paine tyhjäkäynnillä saattoi olla lähellä nollaa. Kiteellä tehty perusteellinen parannustyö jäi kustannuksiltaan niin edulliseksi, että kokonaan kunnostettuja tiehöyliä saatettiin myydä kannattavasti uudelleen käyttöön, myös takaisin Ruotsiin. Peruskorjattuja vaihteistoja ei ole palannut Kiteelle toista kertaa purettaviksi yhtään kappaletta.

Esa Pykäläisellä on nyt takanaan jo neljä vuotta virallisesta työuran päättymisestä. Lähes jokaisena työpäivänä askeleet johtavat yhä entiseen työympäristöön, tuttujen koneiden luo. Ajatus kulkee. Perusteellisuudesta luonteenpiirteenä, samoin kuin pedantista täsmällisyydestä ei pääse irti, vaikka se saattaa näyttäytyä jopa liiallisena, varsinkin hyvin tutussa lähipiirissä. Öiseen aikaan, jos uni ei tule ja kun mikään ei häiritse, on monesti aikaa keskittyä johonkin tekniikan erityisongelmaan, vaikkapa purjelentokoneen varmatoimisen hinausvintturin suunnitteluun.

Kiteelle rakennettiin lentokenttä parikymmentä vuotta sitten. Päällystettyä kiitorataa on 1500 metriä. Alkuperäiset suunnitelmat jopa reittiliikenteestä on pitänyt unohtaa, mutta harrastajien lentotoimintaa, sekä erilaista pienkoneiden hyötykäyttöä operoidaan kentältä varsin paljon. Kun Joensuun kentällä tuli ahtautta pienlentotoiminnan käyttöaikojen suhteen, siirtyi pienten moottorikoneiden ja purjelennon koulutus- ja lentotoimintaa vielä lisää Kiteelle. Melko äskettäin perustetun Itä-Suomen ilmailukoulutuskeskuksen toiminnat sijoitettiin niin ikään Kiteen lentokentälle. Näin sille on saatu uutta käyttöä. Jo aikaisemmin Kiteellä toiminnassa ollut 30-jäseninen kerho omistaa kentällä olevan hallirakennuksen, kaksi pienkonetta ja kentän kunnossapitokalustoa. Eräs kerhon jäsenistä on Esa Pykäläinen, jolla on ollut lentolupakirja taskussa jo lähes kaksikymmentä vuotta.
 
Kuva alla: Juha Pykäläisen työn eräs osa hoitaa yrityksen  toimistorutiinit.


Harrastusilmailun piiristä löytyykin tämän esillä olevan tekniikan mestarin varsinainen diplomityö. Se on koneistamolla täyskunnostettuihin rakenneosiin perustuva purjelentokoneen ilmaanhinauslaite. Niitä oli tullut silmäiltyä eri kentillä, mutta usein käyttäjät kertoivat vinttureissa olevista monista ongelmista, jopa suunnitteluvirheistä. Silti oli jo tultu pitkä taival siitä, kun jenkeissä heti sotien jälkeen vinssattiin purjekoneita ilmaan armeijan entisellä jeepillä, josta toinen takapyörä oli nostettu ilmaan ja irrotetun pyörän paikalle asennetulla vaijerikelalla vedettiin pilotteja taivaalle.

Esa Pykäläisen ratkaisu on Sisu kuorma-auton lavalle omalle rungolleen asennettu vintturi. Voimakone on – kuinkas muuten – 6-sylinterinen ja nykysäädöillä 300 hv:n tehoinen Deuz-dieselmoottori. Jatkeena on alkuaan tiehöylässä palvellut turbiinikytkin ja siitä on kardaanilla siirretty voima raskaan Scania-Vabis kuorma-auton perästä muunneltuun kulmavaihteeseen.

Monella tavalla modifioituun perään on tehty tarvittavat jarru- ja lukituslaitteet. Entisten vetoakselien ulostuloihin on rakennettu kummallekin sivulle vintturikelat. Niihin liittyy monenlaista uutta sovellusta. Kelojen puomit ovat hydraulisesti hallittavia. Näin vetokulma voidaan pitää optimaalisena ohjausrulliin nähden, mikä jatkaa hinausköysien ikää.

Suurikokoiset kelojen ja ohjausrullien rakenteet palvelevat samaa tarkoitusta. Kummallakin kelalla on köyttä pyöreästi 1500 metriä. Toinen vetoköysi on noin 5 mm:n läpimittaista teräsköyttä, kun taas toisella kelalla on saman paksuinen, mutta erittäin kevyt, teräsköyttäkin lujempi saksalaisvalmisteinen komposiittirakenteinen Dyna-lanka. Jos hinausköysi ei jostakin syystä irtoaisi purjelentokoneesta, vaijerikelojen yhteydessä on paineilmalaukaisulla toimivat giljotiinit, joilla köysi voidaan silmänräpäyksessä katkaista. Tosin irtoaminen on koneen puoleisessakin päässä varmistettu usealla eri tavalla. Laitteistoa hallitaan sen omasta ohjaamosta, joka on peräisin käytetystä tiehöylästä. Kaikilta osiltaan, apulaitteiden asennusten, konepajatyön laadun, maalausten ja muun viimeistelyn osalta laite kestää hyvinkin kriittisen tarkastelun. Rakennustyöstä vastasi suurelta osalta Kiteen Moottorikoneistamon väki. Työssä on ollut mukana Esan oma Juha-poika ja monesti suunnittelija itse.

 
Hinausvintturin  rakentaja on jaksanut paneutua myös yksityiskohtiin, kuten kuvista havaitsee.
 
 

Vintturin ohjauspaneeli on sekin varsin viimeisteltyä työtä.
 

 
.

Ylemmässä kuvassa hinaus on juuri alkamassa. Alemmassa kuvassa kaksipaikkainen purjekone nousee hyvää vauhtia, kun sitä kiskotaan 300 hv:n teholla.
 
On tunnettua, että lentoturvallisuusmääräykset ovat varsin tiukkoja. Laitteistot ovat ilmailuviranomaisten valvonnassa. Ennen kuin vintturi voitiin ottaa käyttöön, piti sitä koskevat insinööripiirrokset ja mitoituslaskelmat toimittaa tarkastettavaksi. Tässä tapauksessa asiaa helpotti se, että ne voitiin tehdä valmiista laitteesta. Osa tarvittavasta tietoaineistosta voitiin toimittaa jopa valokuvina, mikä ei ole mahdollista, jos suunnitelma on vasta piirustuspöytätyön ja lujuuslaskelmien asteella. Viranomaiskatsastuksessa ei löytynyt huomautettavaa. Lujuuksienkin todettiin ylittävän asetetut vaatimukset. Laite valmistui syksyllä 2005, jolloin tehtiin ensimmäiset kokeiluvedot.
 
Kuva alla: Tässä näkyy, kun jarruvarjon avustamana palautetaan hinausvaijeria takaisin kelalle.


 Ensimmäisissä kokeissa oli köyden päässä Ford Transit pakettiauto. Kun köyttä oli Kiteen lentokentällä vedetty sisään 300 metriä, huusi kuljettaja hädissään puhelimeen, että veto pitää lopettaa, mittarissa on nopeutta jo 130 km/h! Kesä 2006 oli täyden toiminnan aikaa. Kaikkiaan sen aikana hinattiin vintturilla purjekoneita ilmaan 850 kertaa. Luku on kunnioitettavan suuri.
 
Lentämään on silti pitänyt ehtiä. Viime kesän lentotunnit jäivät hiukkasen alle neljänkymmenen. Kaikkiaan niitä on Esa Pykäläiselle kertynyt neljä ja puolisataa. Kerhon molemmat konetyypit ovat hänelle tuttuja. Ultrakevyt Ikarus C4 2B on varustettu monitoimiponttooneilla, joilla voidaan operoida sorapäällysteeltä, nurmikentältä, vedestä ja lumelta. Se on kaksipaikkainen. Isompi kone on monien tuntema 4-paikkainen Piper Cherokee 140. Metsien palovalvontalennot ovat eräs tehtävä, jolla kerhon toiminnan rahoitusta on useana vuotena voitu tukea.
 
 
Esa Pykäläisen omaa valmistusta oleva sylinterinkansien purkamis- ja kokoamislaite helpottaa ja nopeuttaa asennustöitä merkittävästi.
 
Monena mies ehtii eläessään olemaan. Esa Pykäläinen tulee 70-vuotispaalulle elokuussa 2007. Mutta vielä eräs harrastus, museokuorma-autot, on vienyt vähintään yhden sormen. Niin ikään yritysnaapurin, entisen Karelia-Matkat yrityksen omistajaveljekset, Rääkkylän Mikkosia muuten, ovat vuosien kuluessa rakentaneet kolme hienoa museoautoa. Niissäkin Esa Pykäläisen käden jälkeä voi ihailla. Muutama vuosi sitten valmistunut Volvo N86 kuorma-auto palkittiin ensimmäisellä palkinnolla valtakunnallisessa veteraanikuorma-autotapahtumassa kesällä 2004. Palkinnon perusteena oli entisöinnin erittäin hyvä laatu! Parhaillaan on työn alla 1958-mallinen Vanaja, sen pitäisi valmistua kesän 2007 ajoihin. Omistaja on tiehöylätehdas-Veekmasin johtaja, Esa Halttunen.

Kiteen rajanaapurissa Venäjällä tunnetaan sanonta: ”Mestari molemmilla käsillään”. Suomessa sama todetaan lyhyesti: tuhattaituri. Katsotaanpa asiaa miltä kannalta, tai minkälaisin kriteerein tahansa, Esa Pykäläisen kohdalla määritelmälle on harvinaisen vankat perusteet.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
 
Esa Halttusen Vanaja oli entisöintikohde, jonka kunnostuksessa itsekin olin mukana. Teppo Mikkosen kanssa purimme ja laakeroimme uusilla osilla vaihteiston ja perän. Moottoria purettaessa vedimme Tepon kanssa vahvalla pulttiulosvetäjällä entiset sylinteriputket pois paikoiltaan. Kohteena olleen AEC-dieselin kokoaminen taas oli Esa Pykäläisen työnä. Valmiiksi tullut Vanaja kuvattiin keväällä 2009 Muljulassa sijaitsevalla levähdyspaikalla. Tämä kuva on syksyn 2018 päivityksenä lisätty vuoden 2006 tarinaan.
 
Päivityksenä lisätään tähän myös linkki, jossa vuonna 2013 kerrotaan onnettomuuden tutkinnan loppuraportista. Linkistä avautuva artikkeli siis kertoo Esa Pykäläisen ja Teppo Mikkosen kuolemaan johtaneen lento-onnettomuuden syistä: http://www.lentoposti.fi/uutiset/raakkylan_ultraonnettomuuden_tutkinta_valmistui

torstai 11. lokakuuta 2018

Pohjois-Viro elää uutta aikaa

Pohjois-Virossa on samanlaisia laajoja viljapeltoja, kuten on maan länsilaidalla esimerkiksi Haapsaluun matkatessa tai myös Pärnun tieltä katsoen. Harjun maakunta Tallinnasta etelään oli sekin neuvostoaikana pelloiltaan suurten kolhoosien aluetta. Harjumaata on myös Sakun kunta ja sen Kurtnan kylässä on Tagadi, eräs suuren kolhoosin keskuspaikka. Tagadissa on vielä jäljellä ison kolhoosinavetan lähes raunioitunut rakennus ja sen viereen pystytetyt melkoisen mahtavat avoimet tuorerehun laakasiilot. Alueella oleva peltinen kaarihalli lienee palvellut kolhoosin koneaseman korjaamo- ja huoltotiloina.

 
Jo heti aamusta Kurtnassa oli paljon väkeä. Sunnuntai 7.10.2018.

 
Sisäänkäyntiportilla tulijaa tervehtivät museoajoneuvot. Volga on lähimpänä, vaalea Moskvitsh sen takana.
 

Paikallinen harrastaja oli rakentanut hienoon kuntoon tämän GAZ-jeepin. Suurin osa peltejä on taivuteltu itse. Todella siistiä työtä.
 

 
GAZ-jeepissä on sivuventtiilikone, jonka iskutilavuus on 3,3 litraa. Sylintereitä on neljä. Matalaviritteinen GAZ-67B-moottori tuottaa maltilliset 54 hevosvoimaa. 

 
Kaikki paikat on käyty läpi ja perusteellisesti kunnostettu. Tässä näkyvät etupyörävedon rakenteet.

 
Toisen maailmansodan päätyttyä saksalainen tekniikka kaapattiin voittajamaihin. Neuvostoliitossa alettiin valmistaa uusilla nimillä entisiä DKW- ja BMW-moottoripyöriäkin. Tämä Bemarin sivuventtiilibokseri on saanut uudeksi nimekseen Irbit. Muita BMW-kopioiden nimiä olivat esimerkiksi Ural ja Dnjepr. 
 

 
Kyrilliset kirjoituskirjaimet vaikeuttavat lukemista, mutta Irbit -nimi on tankin kupeessa.
 
Vuodesta 1994 rakennusten vieressä sijaitseva eräs entinen kolhoosin pelto on palvellut uudessa käytössä. Toukokuun- ja samoin lokakuun ensimmäinen sunnuntai ovat ajankohdat, jolloin vanhan tavaran kauppiaat kokoontuvat sinne Tagadi Restaurootitepäev-nimiseen tapahtumaan. Vuosien mittaan siitä on kehittynyt eräs Viron suurimmista rompepäivistä. Myyjien lukumääräksi on vakiintunut luku 450-500 ja kävijämäärä lienee parhaimmillaan ollut noin neljätuhatta. Yhden päivän ajalle se on melkoinen määrä. Varsinkin kun muistaa, että virallinen aukioloaika on vain viisi tuntia, kellonajat 9.00-14.00.

 
Suomalaiset vanhojen ajoneuvojen kunnostajat tarvitsevat monesti kromauspalveluja. Suomessa sellaisia on vaikea löytää. Silloin täytyy mennä hakemaan apua etelänaapurista. Uuskromattuja osia oli nähtävänä tällä rompepöydällä.

 
Oikeastaan voisi kysyä: mitä täällä Kurtnassa EI ole! Kuvat ylä- ja alapuolella.



Perävaunussa on tarjolla ajokuntoinen IC49-moottoripyörä. Sen kaverina on muisto toisen maailmansodan ajalta. Kyseessä on DKW-merkkinen lentokenttägeneraattori. Polttomoottorilla toimiva laite tuottaa 30 voltin tasavirtaa olevaa jännitettä virran ollessa 40 amperia. Sähkötehoa on siis tarjolla reilun kilowatin verran.
 

 
Kone on iältään enemmän kuin 75 vuotta vanha. Silti ihmeen hyvin säilynyt, kuten lähikuvasta voi päätellä. 
 
 
Keski-Suomesta tullut harrastajajoukko oli varautunut mahdollisiin ostoksiinsa tavallista paremmin. Bussin perässä oli kohtalaisen iso umpiperävaunu. Kerrotun mukaan näin oli aikaisemmilta reissuilta viety kotimaahan useampiakin moottoripyöriä ja muuta kiinnostavaa tavaraa.
 
 Suomalaiset perinneharrastajat ovat hekin löytäneet kohteen. Vuosi vuodelta meiltä matkustaa sinne lisääntyvä joukko penkomaan myyntipöytiä tai katselemaan kunnostuskelpoista projektia vaikkapa omaan verstaaseen talviajan puuhia varten. Sellaiseksi sopii esimerkiksi vanha neuvosto- tai yleensä itävalmisteinen moottoripyörä, skootteri tai mopo. Vanhoihin neuvostoajan autoihinkin Kurtnasta löytyy melkoisen paljon osia. Ihme kyllä, jopa 1930-luvun alkuvuosien saksalaisia moottoripyöriä kunnostavat saattavat näistä rompekokoelmista tehdä yllättävänkin arvokkaita pisteosalöytöjä.

Vaikka teemasta päätellen saattaisi luulla tapahtuman olevan hyvinkin miehinen, myös naiset osaavat tulla Kurtnaan. Kun myyntipöydillä on lähes kaikkea kodin irtainta metalliastioineen, aterimineen, posliiniesineineen sun muine romppeineen, katseltavaa riittää. Taidelasia, vanhan ajan valaisimia, jopa arvokkaanpuoleista antiikkiesineistöä on myös tarjolla.

 
Naisvakeä kiinnostavia esineitä oli niitäkin tarjolla. Uustuotantoa edustanut pystyrukki oli eräs sellainen. Tällä voi kehrätä pienessäkin tilassa. Malli tunnettiin myös Suomessa jo 1800-luvun alussa.
 
 
Tämä Tula T200-skootteri on suora kopio Länsi-Saksassa 1950-luvulla valmistuksessa olleesta esikuvastaan Glas T200 "Goggoroller". Siinä on muun muassa Dynastart-tyyppinen sähkökäynnistys. Vuosimalli entisöidyllä ajokilla on 1961 ja sitä seurasivat tarpeelliset dokumentit, joilla sen olisi voinut museorekisteröidä myös Suomessa. Hintapyyntö oli 3500 euroa.


IC49-moottoripyörä on kopio DKW NZ350-mallista. Sen valmistus alkoi neuvostotuotantona entisen saksalaistehtaan "sosialisoiduilla" koneilla heti sodan päätyttyä. 

 
Jopa ruotsalaisia vanhoja moottoripyöriä oli tarjolla. Tässä taitaa on NV-merkki, jota valmisti Nyman Verkstader Ab (vuodesta 1947 lähtien toiminimi oli Nyman Bolagen). Se käytti pyörissään alkuun saksalaista DKW-moottoria. Toisen maailmansodan jälkeen NV-pyöriin asennettiin saksalaisia Sachs 98 ccm- tai JLO-moottoreita. Loppuajalla, Monark-fuusion jälkeen, olivat 1960-luvulla käytössä myös englantilaiset Villiers-tehtaan moottorit.
 

 
Polkupyörän apumoottori on eräs keino helpottaa liikkumista. Sellaisia ajoneuvoja oli myytävänä useitakin. Nykyisin näitä moottoreita on uusina kiinalaisvalmisteina tarjolla Suomessakin. Alle 25 kilometrin enimmäisnopeudella kulkevaa ajokkia ei tarvitse rekisteröidä. 

Tapahtuman nostalginen luonne herättää mukanaolijoissa myös nostalgisia muistoja. Vanhat esineet vievät ajatukset menneitten vuosikymmenten takaisiin omankin elämän muistoihin. Näin materian parissa käytävään kaupantekoon perustuva "romppeiden" esilläolo saa tuekseen joskus hyvinkin vahvan tunteen, jopa lämpimän nostalgisen elämyksen.

Kurtnassa taustayhteisö on vanhoihin moottoripyöriin keskittynyt paikallinen kerho nimeltä unic-moto. Sen piirissä harrastetaan vanhojen moottoripyörien entisöintiä ja heillä on Kurtnassa moottoripyöriin keskittynyt museo. Kokoelmissa on noin 200 erilaista ajopeliä. Samalla kertaa näytteillä on satakunta motskaria. Vanhimmat ovat 1910- ja 1920-luvuilta. 1930-luvulta eteenpäin kokoelmassa alkaa olla jo varsin hyvä kattavuus. Rompetorilta vanhan voimalaitoksen vierellä sijaitsevaan mp-museoon on matkaa vain kaksi kilometriä.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
Tällainen on UNIC-MOTON MP-museo Kurtnassa:

 
Kurtnassa lähellä Tagadin rompetoria on moottoripyörämuseo. Tässä on DKW RT125-moottoripyörän kopioina rakennettuja itäpyöriä eri merkkisinä. Suomessa muistetaan ainakin K-125, Tähti, Moskva, IC, Minsk ja DDR-malli IFA, vain muutamia mainiten.

 
Valko-Venäjällä DKW-kopioita tehtiin muun muassa Minsk- ja Kovrovissa  Voskhod-merkkisinä. Tässä niitä on myöhempien vuosikymmenten versioina.

 
Kilpailukalustoon kuluvana moottoripyöränä oli esillä muun muassa tämä jäärata-ajoon varusteltu 500-kuutoinen nelitahtipyörä Jawa.


Tässä  on ratapyörä, jossa muistini mukaan on viritetty 2-sylinterinen 350-kuution Jawa-moottori.

 
Neuvostoliitossa valmistettiin useita skootterimerkkejä. Tulan lisäksi tunnetaan Vjatka ja Turist-merkit. Tässä on Vjatka Elektron, eräs loppuajan tuotannon malli. Mallinimi viitannee sähkökäynnistykseen.,

 
Jawa on syvimmän neuvostoajan olosuhteissa lähes länsipyörän maineessa. Laatu oli omaa tuotantoa parempi ja joskus sellaisen saattoi saada ostetuksi Neuvosto-Virossakin.

 
Paitsi täydellisiä ajokkeja, museossa on iso määrä moottoreita menneen ajan pyöristä. Etualalla on tanskalaisen Nimbus-moottoripyörän 750-kuutioinen nelisylinterinen moottori. Erikoista on, että siinä on vain kaksi runkolaakeria. Ne ovat kuulalaakeri-tyyppiset.

 
Kilpakoneiksi viritettyjä pyöriäkin on paljon. Omaa tuotantoa ovat Vihur-merkkiset kilpailukoneet. Moottorit kuitenkin olivat tavallisimmin joko Jawa- tai MZ-tehtaitten valmistamia.
 
Virossa harrastettiin neuvostoaikoinakin moottoriajoneuvojen kilpailutoimintaa, myös moottoripyörillä. Omaa tuotantoa oleva  kilpamoottoripyörämerkki oli Vihur. Niitäkin Kurtnan museossa on useita. Runko oli oma, mutta moottori oli usein tsekkiläinen Jawa tai CZ. Myös DDR-valmisteisia MZ-moottoreita kilpapyöriin  asennettiin. Läntistä tekniikkaa edusti Rotax-moottori ja 2-tahtista eksoottisempaa tsekkivalmistetta taas 500-kuutioinen Jawa-merkkinen nelitahtimoottori.


Indian-merkki oli edustettuna usean pyörän muodossa. Tässä on niistä eräs, mutta sota-ajan maastovärisiäkin Indianeita kokoelmissa on. 
 
 
Vaaleanvihreä IC on tehtaan omaa kehittelyä oleva 2-sylinterinen ja 350-kuutioinen malli.
 


Tämäkin ajopeli on 1930-luvulta.Yksipyttyisellä Harrikalla on ikää yli 80 vuotta.
 

Toinen harrastajajoukko on keskittynyt autojen entisöintiin. Museoajoneuvot tunnetaan Virossakin Suomen tapaan. Kurtnan rompetapahtuman sisäänkäyntiportin tuntumaan kootaan päivän ajaksi iso kokoelma vanhoja autoja, jotka ovat tehty hienoon kuntoon. Samalla alueella voi tutustua myös museoituihin moottoripyöriin. Niitäkin on paikalla ainakin parikymmentä.  Siitä näkymästä voi hakea vaikkapa vauhtia uusille projekteille, joita alkaa tarjoutua muutamien kymmenien metrien kävelyn jälkeen kaikkialta parihehtaarisen rompetorin alueella.

 
Poislähtiessä Kurtnan romppeilta sopii vielä silmätä museoajoneuvoaluetta. Tässä lähimpänä on siisti Pobeda ja sen takana uudempaa mallistoa oleva Niva-maasturi.
 
 
Moskvitsh-malleja. Tehtaan pick-up mallit oliuvat Suomessa harvinaisia. Kuvassa on sellainen valkoisessa värissä. Kiteellä vanhemman mallinen Mossen avolava-malli oli eräällä kalakauppiaalla. Sen avulla saattoi tarjota ilmavaa kyytiä myytäville kaloille.



Viimeisenä on kuva Royal Enfield-moottoripyörän moottorista. Kun valmistus briteissä 1960-luvun lopulla päättyi, tehtaan koneet myytiin Intiaan. Siellä valmistus jatkuu edelleen. Moottori-vaihteistopakettia on nykyaikaistettu. Vaihteita on nyt jo viisi, pyörässä on sähkökäynnistys ja ihan viimeisissä malleissa kaasutinkin on korvattu ruiskutuslaitteistolla. Kuvan ajokki on jo viisivaihteisella vaihteistolla.

Voimme siis sanoa, että Kurtnasta löytyy. Siksi nuo kesän kaksi sunnuntaita kannattaa pitää mielessä. Tapahtumaan ajaa Tallinnasta puolessa tunnissa. Jos oma auto ei ole mukana, myös bussiyhteydet Sakun suuntaan pelaavat. Eikä Suomesta lähtevään bussiryhmäänkään ole vaikea päästä. Ja kyllähän Tallinnasta otettu taksikin vie Kurtnaan, joten sinne vain, kun uusi kesä taas joskus tulee!