torstai 11. lokakuuta 2018

Pohjois-Viro elää uutta aikaa

Pohjois-Virossa on samanlaisia laajoja viljapeltoja, kuten on maan länsilaidalla esimerkiksi Haapsaluun matkatessa tai myös Pärnun tieltä katsoen. Harjun maakunta Tallinnasta etelään oli sekin neuvostoaikana pelloiltaan suurten kolhoosien aluetta. Harjumaata on myös Sakun kunta ja sen Kurtnan kylässä on Tagadi, eräs suuren kolhoosin keskuspaikka. Tagadissa on vielä jäljellä ison kolhoosinavetan lähes raunioitunut rakennus ja sen viereen pystytetyt melkoisen mahtavat avoimet tuorerehun laakasiilot. Alueella oleva peltinen kaarihalli lienee palvellut kolhoosin koneaseman korjaamo- ja huoltotiloina.

 
Jo heti aamusta Kurtnassa oli paljon väkeä. Sunnuntai 7.10.2018.

 
Sisäänkäyntiportilla tulijaa tervehtivät museoajoneuvot. Volga on lähimpänä, vaalea Moskvitsh sen takana.
 

Paikallinen harrastaja oli rakentanut hienoon kuntoon tämän GAZ-jeepin. Suurin osa peltejä on taivuteltu itse. Todella siistiä työtä.
 

 
GAZ-jeepissä on sivuventtiilikone, jonka iskutilavuus on 3,3 litraa. Sylintereitä on neljä. Matalaviritteinen GAZ-67B-moottori tuottaa maltilliset 54 hevosvoimaa. 

 
Kaikki paikat on käyty läpi ja perusteellisesti kunnostettu. Tässä näkyvät etupyörävedon rakenteet.

 
Toisen maailmansodan päätyttyä saksalainen tekniikka kaapattiin voittajamaihin. Neuvostoliitossa alettiin valmistaa uusilla nimillä entisiä DKW- ja BMW-moottoripyöriäkin. Tämä Bemarin sivuventtiilibokseri on saanut uudeksi nimekseen Irbit. Muita BMW-kopioiden nimiä olivat esimerkiksi Ural ja Dnjepr. 
 

 
Kyrilliset kirjoituskirjaimet vaikeuttavat lukemista, mutta Irbit -nimi on tankin kupeessa.
 
Vuodesta 1994 rakennusten vieressä sijaitseva eräs entinen kolhoosin pelto on palvellut uudessa käytössä. Toukokuun- ja samoin lokakuun ensimmäinen sunnuntai ovat ajankohdat, jolloin vanhan tavaran kauppiaat kokoontuvat sinne Tagadi Restaurootitepäev-nimiseen tapahtumaan. Vuosien mittaan siitä on kehittynyt eräs Viron suurimmista rompepäivistä. Myyjien lukumääräksi on vakiintunut luku 450-500 ja kävijämäärä lienee parhaimmillaan ollut noin neljätuhatta. Yhden päivän ajalle se on melkoinen määrä. Varsinkin kun muistaa, että virallinen aukioloaika on vain viisi tuntia, kellonajat 9.00-14.00.

 
Suomalaiset vanhojen ajoneuvojen kunnostajat tarvitsevat monesti kromauspalveluja. Suomessa sellaisia on vaikea löytää. Silloin täytyy mennä hakemaan apua etelänaapurista. Uuskromattuja osia oli nähtävänä tällä rompepöydällä.

 
Oikeastaan voisi kysyä: mitä täällä Kurtnassa EI ole! Kuvat ylä- ja alapuolella.



Perävaunussa on tarjolla ajokuntoinen IC49-moottoripyörä. Sen kaverina on muisto toisen maailmansodan ajalta. Kyseessä on DKW-merkkinen lentokenttägeneraattori. Polttomoottorilla toimiva laite tuottaa 30 voltin tasavirtaa olevaa jännitettä tehon ollessa 40 amperia.
 

 
Kone on iältään enemmän kuin 75 vuotta vanha. Silti ihmeen hyvin säilynyt, kuten lähikuvasta voi päätellä. 

Suomalaiset perinneharrastajat ovat hekin löytäneet kohteen. Vuosi vuodelta meiltä matkustaa sinne lisääntyvä joukko penkomaan myyntipöytiä tai katselemaan kunnostuskelpoista projektia vaikkapa omaan verstaaseen talviajan puuhia varten. Sellaiseksi sopii esimerkiksi vanha neuvosto- tai yleensä itävalmisteinen moottoripyörä, skootteri tai mopo. Vanhoihin neuvostoajan autoihinkin Kurtnasta löytyy melkoisen paljon osia. Ihme kyllä, jopa 1930-luvun alkuvuosien saksalaisia moottoripyöriä kunnostavat saattavat näistä rompekokoelmista tehdä yllättävänkin arvokkaita pisteosalöytöjä.

Vaikka teemasta päätellen saattaisi luulla tapahtuman olevan hyvinkin miehinen, myös naiset osaavat tulla Kurtnaan. Kun myyntipöydillä on lähes kaikkea kodin irtainta metalliastioineen, aterimineen, posliiniesineineen sun muine romppeineen, katseltavaa riittää. Taidelasia, vanhan ajan valaisimia, jopa arvokkaanpuoleista antiikkiesineistöä on myös tarjolla.

 
Naisvakeä kiinnostavia esineitä oli niitäkin tarjolla. Uustuotantoa edustanut pystyrukki oli eräs sellainen. Tällä voi kehrätä pienessäkin tilassa. Malli tunnettiin myös Suomessa jo 1800-luvun alussa.
 
 
Tämä Tula T200-skootteri on suora kopio Länsi-Saksassa 1950-luvulla valmistuksessa olleesta esikuvastaan Glas T200 "Goggoroller". Siinä on muun muassa Dynastart-tyyppinen sähkökäynnistys. Vuosimalli entisöidyllä ajokilla on 1961 ja sitä seurasivat tarpeelliset dokumentit, joilla sen olisi voinut museorekisteröidä myös Suomessa. Hintapyyntö oli 3500 euroa.


IC49-moottoripyörä on kopio DKW NZ350-mallista. Sen valmistus alkoi neuvostotuotantona entisen saksalaistehtaan "sosialisoiduilla" koneilla heti sodan päätyttyä. 

 
Jopa ruotsalaisia vanhoja moottoripyöriä oli tarjolla. Tässä taitaa on NV-merkki, jota valmisti Nyman Verkstader Ab (vuodesta 1947 lähtien toiminimi oli Nyman Bolagen). Se käytti pyörissään alkuun saksalaista DKW-moottoria. Toisen maailmansodan jälkeen NV-pyöriin asennettiin saksalaisia Sachs 98 ccm- tai JLO-moottoreita. Loppuajalla, Monark-fuusion jälkeen, olivat 1960-luvulla käytössä myös englantilaiset Villiers-tehtaan moottorit.
 

 
Polkupyörän apumoottori on eräs keino helpottaa liikkumista. Sellaisia ajoneuvoja oli myytävänä useitakin. Nykyisin näitä moottoreita on uusina kiinalaisvalmisteina tarjolla Suomessakin. Alle 25 kilometrin enimmäisnopeudella kulkevaa ajokkia ei tarvitse rekisteröidä. 

Tapahtuman nostalginen luonne herättää mukanaolijoissa myös nostalgisia muistoja. Vanhat esineet vievät ajatukset menneitten vuosikymmenten takaisiin omankin elämän muistoihin. Näin materian parissa käytävään kaupantekoon perustuva "romppeiden" esilläolo saa tuekseen joskus hyvinkin vahvan tunteen, jopa lämpimän nostalgisen elämyksen.

Kurtnassa taustayhteisö on vanhoihin moottoripyöriin keskittynyt paikallinen kerho nimeltä unic-moto. Sen piirissä harrastetaan vanhojen moottoripyörien entisöintiä ja heillä on Kurtnassa moottoripyöriin keskittynyt museo. Kokoelmissa on noin 200 erilaista ajopeliä. Samalla kertaa näytteillä on satakunta motskaria. Vanhimmat ovat 1910- ja 1920-luvuilta. 1930-luvulta eteenpäin kokoelmassa alkaa olla jo varsin hyvä kattavuus. Rompetorilta vanhan voimalaitoksen vierellä sijaitsevaan mp-museoon on matkaa vain kaksi kilometriä.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
Tällainen on UNIC-MOTON MP-museo Kurtnassa:

 
Kurtnassa lähellä Tagadin rompetoria on moottoripyörämuseo. Tässä on DKW RT125-moottoripyörän kopioina rakennettuja itäpyöriä eri merkkisinä. Suomessa muistetaan ainakin K-125, Tähti, Moskva, IC, Minsk ja DDR-malli IFA, vain muutamia mainiten.

 
Valko-Venäjällä DKW-kopioita tehtiin muun muassa Minsk- ja Kovrovissa  Voskhod-merkkisinä. Tässä niitä on myöhempien vuosikymmenten versioina.

 
Kilpailukalustoon kuluvana moottoripyöränä oli esillä muun muassa tämä jäärata-ajoon varusteltu 500-kuutoinen nelitahtipyörä Jawa.


Tässä  on ratapyörä, jossa muistini mukaan on viritetty 2-sylinterinen 350-kuution Jawa-moottori.

 
Neuvostoliitossa valmistettiin useita skootterimerkkejä. Tulan lisäksi tunnetaan Vjatka ja Turist-merkit. Tässä on Vjatka Elektron, eräs loppuajan tuotannon malli. Mallinimi viitannee sähkökäynnistykseen.,

 
Jawa on syvimmän neuvostoajan olosuhteissa lähes länsipyörän maineessa. Laatu oli omaa tuotantoa parempi ja joskus sellaisen saattoi saada ostetuksi Neuvosto-Virossakin.

 
Paitsi täydellisiä ajokkeja, museossa on iso määrä moottoreita menneen ajan pyöristä. Etualalla on tanskalaisen Nimbus-moottoripyörän 750-kuutioinen nelisylinterinen moottori. Erikoista on, että siinä on vain kaksi runkolaakeria. Ne ovat kuulalaakeri-tyyppiset.

 
Kilpakoneiksi viritettyjä pyöriäkin on paljon. Omaa tuotantoa ovat Vihur-merkkiset kilpailukoneet. Moottorit kuitenkin olivat tavallisimmin joko Jawa- tai MZ-tehtaitten valmistamia.
 
Virossa harrastettiin neuvostoaikoinakin moottoriajoneuvojen kilpailutoimintaa, myös moottoripyörillä. Omaa tuotantoa oleva  kilpamoottoripyörämerkki oli Vihur. Niitäkin Kurtnan museossa on useita. Runko oli oma, mutta moottori oli usein tsekkiläinen Jawa tai CZ. Myös DDR-valmisteisia MZ-moottoreita kilpapyöriin  asennettiin. Läntistä tekniikkaa edusti Rotax-moottori ja 2-tahtista eksoottisempaa tsekkivalmistetta taas 500-kuutioinen Jawa-merkkinen nelitahtimoottori.


Indian-merkki oli edustettuna usean pyörän muodossa. Tässä on niistä eräs, mutta sota-ajan maastovärisiäkin Indianeita kokoelmissa on. 
 
 
Vaaleanvihreä IC on tehtaan omaa kehittelyä oleva 2-sylinterinen ja 350-kuutioinen malli.
 


Tämäkin ajopeli on 1930-luvulta.Yksipyttyisellä Harrikalla on ikää yli 80 vuotta.
 

Toinen harrastajajoukko on keskittynyt autojen entisöintiin. Museoajoneuvot tunnetaan Virossakin Suomen tapaan. Kurtnan rompetapahtuman sisäänkäyntiportin tuntumaan kootaan päivän ajaksi iso kokoelma vanhoja autoja, jotka ovat tehty hienoon kuntoon. Samalla alueella voi tutustua myös museoituihin moottoripyöriin. Niitäkin on paikalla ainakin parikymmentä.  Siitä näkymästä voi hakea vaikkapa vauhtia uusille projekteille, joita alkaa tarjoutua muutamien kymmenien metrien kävelyn jälkeen kaikkialta parihehtaarisen rompetorin alueella.

 
Poislähtiessä Kurtnan romppeilta sopii vielä silmätä museoajoneuvoaluetta. Tässä lähimpänä on siisti Pobeda ja sen takana uudempaa mallistoa oleva Niva-maasturi.
 
 
Moskvitsh-malleja. Tehtaan pick-up mallit oliuvat Suomessa harvinaisia. Kuvassa on sellainen valkoisessa värissä. Kiteellä vanhemman mallinen Mossen avolava-malli oli eräällä kalakauppiaalla. Sen avulla saattoi tarjota ilmavaa kyytiä myytäville kaloille.



Viimeisenä on kuva Royal Enfield-moottoripyörän moottorista. Kun valmistus briteissä 1960-luvun lopulla päättyi, tehtaan koneet myytiin Intiaan. Siellä valmistus jatkuu edelleen. Moottori-vaihteistopakettia on nykyaikaistettu. Vaihteita on nyt jo viisi, pyörässä on sähkökäynnistys ja ihan viimeisissä malleissa kaasutinkin on korvattu ruiskutuslaitteistolla. Kuvan ajokki on jo viisivaihteisella vaihteistolla.

Voimme siis sanoa, että Kurtnasta löytyy. Siksi nuo kesän kaksi sunnuntaita kannattaa pitää mielessä. Tapahtumaan ajaa Tallinnasta puolessa tunnissa. Jos oma auto ei ole mukana, myös bussiyhteydet Sakun suuntaan pelaavat. Eikä Suomesta lähtevään bussiryhmäänkään ole vaikea päästä. Ja kyllähän Tallinnasta otettu taksikin vie Kurtnaan, joten sinne vain, kun uusi kesä taas joskus tulee!

tiistai 2. lokakuuta 2018

Etelän matkalaiset

 
Syksyn ruska kaunistaa maisemaa. Joskus se hehkuu värikylläisenä ja toisinaan taas laimeissa kellansävyissä.
 
Maisemakylä Kiteenlahti alkaa asettua talvilepoon. Syyskynnöt ovat vielä tekemättä, mutta niille on aikaa normaalisti lokakuu kokonaisuudessaan. Vain harvoin talvi keskeyttää työt ennen marraskuuta. Toki joskus niinkin on käynyt. Syksyllä 1976 pakkanen jäädytti maanpinnan jo lokakuun 16. päivää edeltäneenä yönä. Se keskeytti monen tilan kynnöt. Oli jopa niin, että joillakin isännillä ne työt olivat kokonaan aloittamatta.
 
Kylässä jokakeväisinä ja -syksyisinä vierailevat, jopa asustelevat lintuparvet ovat jälleen saapuneet pelloille. Valkoposkihanhet valloittivat rantapeltoaukeat eilen, ensimmäinen päivä lokakuuta. Parvet ovat jälleen isot. Nytkin voidaan puhua kymmentuhantisesta joukosta.
 
 
Lintuparvea Kalliolan Huhtilaisten peltoina tunnetulla alueella. Lisää ja vieläkin suurempana joukkona niitä on entisillä Kalmistolan Toropaisten pelloilla. Kun klikkaat kuvan suuremmaksi, yksittäiset  linnut näkyvät selvemmin.
 

Metsästää ei saa, mutta lintujen lukumäärä on loputon. Pulskassa kunnossa olevissa hanhissa olisi syötävää, vaikka näistä ei hanhenmaksapalleroita tekisikään.
 

Pajapellon nurkan mökin vieressä, vain muutaman kymmenen metrin päässä seinästä, einehti tämäkin hanhiparvi.
 

Ilmaan lehahtava lintuparvi miltei pimentää taivaanrannan. Kuvaussuunta on oman kotimökin portailta Hiidensuota kohti.
 
Luonnon monimuotoisuus on arvo sekin, mutta viljelijät joutuvat katsomaan sitäkin asiaa ammattinsa kannalta. Lähinaapurimme Peräpihan Matikaisten pellossa, jonka yksi sivu on vain muutama kymmenen metriä asuntomme nurkalta, oli syksyllä 2016 reilun kolmen hehtaarin suuruinen komeasti kasvuun lähtenyt ruisoras. Kun tuhannet valkoposkihanhet asettuivat oraaseen noin viikon ajaksi, jäljelle jäi miltei mullokseksi kynitty pelto. Seuraavana keväänä pieni osa oraasta voitiin jättää kasvamaan, vaikka sekin oli viljakasvustoksi varsin harvaa. Pääosa piti muokata auki ja kylvää ohralle.
 
Kevään muutto kohti pohjoista on tuonut vastaavat lintuparvet samoille pelloille pian jo kymmenen vuoden ajan. Molempiin suuntiin matkaavien lintujen joukossa ovat olleet suuret joutsenparvet, jotka eivät nekään jätä tekemättä joskus melkoisiakin vahinkoja viljelyksille. Muualla lähialueella linnuissa ovat olleet myös kurkiparvet. Niitä Kiteenlahdessa on ollut vähemmän, eivätkä ne täällä muutamaa kevättä lukuun ottamatta ole mainittavia vahinkoja tehneet.
 
Viime keväänä samoilla aukeilla useita viikkoja viihtyneet hanhiparvet tuhosivat kylässä neljän talon tuorerehunurmia arviolta noin 20 hehtaarin verran. Kun kyseessä sattui olemaan säässä erittäin pitkä ja kuiva poutajakso, tuho oli  ensimmäisen tuorerehusadon osalta lähes totaalinen. Jos runsaita sateita olisi tullut heti lintujen lähdettyä, juuristosta olisi saattanut lähteä kasvuun nurmea, joka olisi ehtinyt ensimmäiseen korjuuseen. Nyt niin ei käynyt ja voidaankin puhua merkittävän suuresta lovesta usean karjatilan ajateltuun  talvirehumäärään. Asialle pitäisi tehdä jotakin, sillä lintujen aiheuttamat haitat viljelylle muodostuvat pian kestämättömiksi.
 
 
Hyypiin rannat ovat osa kylän vaaramaisemaa ja siellä loistaa syksyn värikylläisyys. Havupuut pitävät huolen vihreästä ja lehtipuut täydentävät luonnon panoraamaa muissa väreissä.
 
Metsämarjojen sato jäi menneenä kesänä pieneksi. Vain vadelmaa oli runsaasti. Puolukka- ja mustikkasato oli todella vähäinen. Karpaloita on jonkin verran, mutta niidenkään osalta ei tunnu kovin paljon kerättävää löytyvän. Puutarhassa mansikoita tuli ihan hyvin, mutta harva on kiitellyt kotipuutarhansa herukkasatoa. Ehkä voi nähdä positiivisesti, että kun lähtötaso tulevaa kesää ajatellen on näin asettunut matalaksi, ensi vuonna saamme taas kunnon sadon metsämarjoistakin. Toivotaan sitä.
 
 
Lähimmässä asuinympäristössä on usein luonnonmetsistä poikkeavia puulajeja. Siksi sinne syntyy omanlaisensa ruskakin.
 
 
 
Pihapuita nämäkin kahden värin edustajat.

 
Syksyinen tienäkymä Salmensillasta kohti kirkonkylää.

 
Hyypiinjärvi on ollut oma ikkuna luontoon pian neljäkymmentä vuotta. Sitä se  on isolta osalta ollut järven rannalla sijaitsevan kesämökin ansiosta.

 
Vielä yksi kuva kahdesta lehtipuusta, jotka kumpikin omalla tavallaan kantavat kortensa syksyn värikylläisyyteen.
 
"Positiivinen pitää olla, ei saa pitää ikäviä asioita päällimmäisinä" - niinhän meitä on opetettu. Lintuhaitoista kirjoitettu vuodatus ei taida olla puhtaimmillaan tuon ohjeen mukaista käyttäytymistä. Uskon, että lukija osaa sen kyllä asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Kirjoittajahan on eläkeläisukko, jolle viljelyhuolien ei luulisi enää kuuluvan. Ei kuulukaan, mutta minkäs tosiasioille voi.
 
Kuitenkin, kaunista syksyä kaikille, jotka näitä Pajapellon ukon jorinoita yhä jaksavat seurata!

 
 



keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Poismenneen ystävän muistoissa

 Elokuun alkupuolella teimme Havukaisten sukumatkan Itä-Viroon. Kun olimme tutustumassa Sillamäen kaupunkiin, sain puhelinsoiton. Soittaja oli Kouvolan kupeessa maanviljelijänä olleen ystäväni puoliso. "Pekka lähti eilen", oli viesti. Olimme tutustuneet syksyllä 1985. Satuimme silloin kumpikin vielä alle 50-vuotiaina samalle kuntoutuskurssille Siilinjärvellä. Yhteinen ammatti ja jonkinlainen sielujen sympatia oli varmaan syynä siihen, että meistä tuli pian hyvät ystävät. Tuosta kuntoutusjaksosta ei ole säilynyt ainakaan helposti löytyviä kuvia. Katselin sitten hieman myöhempiä kuva-arkistojani, kun muistin otoksia olevan vaikkapa Pekan 70-vuotispäiviltä, joita juhlimme Saarenmaalla.

 
Saarenmaa huhtikuussa 2008. Ystäväni Pekan 70-vuotispäivät juhlittiin siellä. Tässä olemme yhteisillä päiväkahveilla Kalev-makeistehtaan kahvilassa. Pekan puoliso Liisa oli mukana.

 
Varsinainen juhla-ateria oli eräässä Kuresaaren ravintolassa. Pekka ja Liisa istuvat kuvassa etualalla.
 
 Toinen kansio on siitä, kun vuotta myöhemmin Pekka Liisa olivat vierainamme omissa vastaavissa kekkereissäni. Silloin he jopa yöpyivät meillä. Nuo tässä alla  olevat kuvat otettiin kesämökillämme.

 
Liisa ja Pekka ovat vasemmassa reunassa etualalla. Muut mukana olevat ovat kiteeläisiä ystäviämme.
 
 
Pitopöytä Kattilakosken huvilalla. Tässä Pkkka ja Liisa istuvat pöydän oikealla puolella taaimpina.
 
Viimeisen kerran Pekka oli pistäytymässä meillä ehkä  noin vuonna 2010, Kymestä oli bussilasti ihmisiä tutustumassa Keski-Karjalan matkailutarjontaan. Pekka soitteli kun olivat kierroksen siinä vaiheessa että Kiteen keskustan tuntumassa oli käynti muutamassa teollisuuslaitoksessa ja hieman vapaata aikaa. Kävin hakemassa Pekan kyytiini ja saimme ehkä tunnin verran rauhassa tarinoida kotonamme. Vielä muistan, että kävin sen jälkeen pari kertaa katsomassa Pekkaa ja Liisaa, kun moottoripyöräreissulla satuin ajamaan Kotkasta Kouvolaan.

 
Tapaamisemme moottoripyörämatkalla on ikuistettu ystäväpariskunnan  kotipihassa Myllykoskella.

Yksi muisto Pekasta on vuodelta 2008. Tulin Kouvolan Hankkijalle katsomaan Ford 5000-traktoria tilan pitoa jatkavan oman pojan huusholliin apukoneeksi. Pekka pyöräytti autollaan paikalle, arvioinnin lisätueksi. Kävi ilmi, että koneen aikaisempi historia oli Huovien naapurissa. Perunanviljelytilaa pitäneet veljekset, toinen aikoinaan SM-tason painija nimeltään Tapola, olivat edelliset omistajat. Kaupat tehtiin ja Ford on edelleen talon konekannassa.

 
Taitava konemies kun oli, Pekka oli luotettava apuri arvioitaessa kaupan kohteena ollutta traktoria. Oli kova pakkanen ja tammikuu 2008.

Joulukortit lähetettiin joka joulu puolin ja toisin. Erään kerran Pekka oli kirjoittanut kortin taakse puhuttelevan lämpimän lauseen "Veljeni Pekka, toivon sinulle kaikkea hyvää"! Saattaa kuulostaa kliseeltä sivullisesta, mutta minusta siitä henki aidosti sitä suurta lämpöä, jota Pekan persoona ympärilleen säteili.

Liisa-puolison puhelinsoitto oli samalla kutsu hautajaisiin. Ystäväni viimeiset vuodet olivat monien sairauksien aiheuttamana raskasta tuskien taivalta. Ihmeellistä voimaa hänessä siitä huolimatta oli. Kaikesta huolimatta hän jaksoi säilyttää valoisuutensa ja elämänmyönteisyytensä. Liikkuminen oli hänelle loppuun asti tärkeä tapa hoitaa kuntoa. Viime talvena hän kertoi päivittäisenä tavoitteena olevan kahdensadan metrin mittainen kävely rollaattoria apuna käyttäen. Silloinkin Liisan piti kulkea perässä pyörätuolin kanssa. Se oli tarpeen, kun monesti kesken kävelylenkin piti istuutua lepäämään.

Viimeisen kerran yhteydenotto tuli Pekan puolelta. Oli kevät 2018, hän oli pian lähdössä taas syöpähoitoihin. Ne olisivat tällä kertaa Helsingissä. Valitettavasti kunto oli jo niin heikko, ettei se enää kestänyt raskaita hoitoja. Omaisille oli raskasta tehdä päätös lääkärien esittämällä tavalla. Saattohoitojakso ei sitten ollut enää pitkä. Hautajaiset olivat elokuun 25.päivänä. Siunaus tapahtui Myllykoskella Välikankaan kappelissa.

 
Kukkia lasketaan puolison. isän ja ukin muistolle. Liisa lapsineen ja lapsenlapsineen ovat arkun äärellä.

 
Siunauksen suoritti paikallinen pappi Kouvolasta

 
Omaisten toivomus oli, että kukin kukkien laskija toisi arkulle vain yhden ruusun. Toivomus toteutui, mutta silti kukkia on paljon.

Hautajaiset ovat herkkä juhla, omaiset ovat silloin lähimpinä ja heidän tunteitaan pitää ensinnä kunnioittaa. Tiesin omaisten odottavan enemmänkin puheenvuoroja muistotilaisuudessa, mutta itse en rohjennut nousta ylös käyttämään puheenvuoroa Pekan muistelemiseksi. Ajattelin kuitenkin, että kun nuo muistelut jotka siellä kuultiin, olivat lähisuvun ja lapsuuden kumppanien kertomia, omat muistoni olivat niitä paljon myöhemmältä ajalta. Pekan persoona valottui kyllä hyvin kuulluissa puheenvuoroissa, ja mielestäni myös siunauksen suorittaneen papin puheessa.
   
Minua on kauan puhutellut Unto Kupiaisen runo Vanha viikate. Oman suvun  piirissä useimmat miehet ovat olleet viljelijöitä, setäni ja enoni ovat siinä joukossa. Tuota runoa olen joskus käyttänyt setieni hautajaisissa osana muistosanoja. Myös Pekan muistoruusun korttiin otin siitä runosta viimeisen säkeen. Aika paljon siinä runossa on niitä tuntoja, jotka liikkuvat omassa mielessä  elämän kalkkiviivoille itsekin tultuani.

Ajan rajan taakse siirtyneenä Pekka-ystävää meillä ei enää ole. Ei hän silti ole jäljelle jääneiltä täysin poissa, kaikilla meillä on hänestä mielissämme paljon muistoja. Ne kertovat meille vahvasta ja elämää ymmärtävästä miehestä. Hän oli turvallinen puoliso, hän oli hyvä isä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Pekkaa oli saattelemassa myös hänen kaksi sisartaan perheineen ja iso ystävien joukko. Itse ajattelen, että oli johdatusta siinä, kun aikanaan tutustuimme toisiimme. Vaikka kilometreissä mitattavaa välimatkaa olikin paljon, kokemaamme veljeyteen sillä ei ollut merkitystä. Elämän loppuvuosina ystävyytemme sai uutta syvyyttä, kun yhteinen ymmärryksemme oli, että aikaa meillä oli jäljellä enää vähän.
Lepää rauhassa, ystäväni!

 
 Sippolan punatiilikirkko on upea ja juhlallinen temppeli. Sen vieressä on seurakuntatalo, jossa muistotilaisuutta vietettiin. Alakuvassa on muistotilaisuudessa mukana ollutta saattoväkeä, kaikkiaan noin kahdeksankymmentä Pekan ystävää.