torstai 29. elokuuta 2013

Vielä kerran Olaf Taru - rankan elämän nähnyt upseeri

Oman blogihistorian alussa maaliskuun lopulla 2009 tapasin yllättäen lomamatkalla Haapsalussa miehen nimeltä Olaf Taru. Tein hänestä kolmiosaisen blogikirjoituksen jo paikalta käsin. Myöhemmin muokkasin tarinan lehtiartikkeliksi. Se julkaistiin Karjalan Maa-lehdessä kahdeksi jaettuna huhtikuussa 2009.
      Historiallisena asiana otan teeman nyt uudestaan esille. Olaf Taru kuoli maaliskuussa tapahtuneen tapaamisemme jälkeen saman vuoden joulukuun 22. päivänä. Hänet laskettiin haudanlepoon sotilaallisin menoin Haapsalun hautausmaalla 29.12.2009.
     Olimme matkalla Viroon 14-17.8.2013. Pistäydyimme myös Haapsalussa ja luonnollisesti minua kiinnosti käydä tuon miltei ystäväkseni tulleen sotilaan haudalla. Tapahtumasta otettiin kuva, jossa seison Olaf Tarun hautakiven vieressä. Jos joku lukijoistani jaksaa tarinan vielä uudemman kerran lukea, liitän sen tämän esipuheen alle: 

Olaf Taru - elämä kahden valtakunnan upseerina, I osa 

© Pekka Havukainen


Viimeisellä tervehdyksellä Olaf Tarun haudalla. Haapsalu 15.8.2013 

Hansakaupungin aamussa
Pieni Haapsalu on ilmeeltään vanha hansakaupunki. Rakennuskanta kertoo perinnöstä, jonka juuret ovat keskiajalla. Kaupunki perustettiin 730 vuotta sitten luvulla 1279. Vanhat hautausmaat tuovat monesti karulla tavallaan esille ympäristönsä historiaa. Ollessani viikon Haapsalussa kylpyläturistina läksin tapani mukaan tutustumaan ympäristöön heti ensimmäisen perilläolopäivän aamuna. Keskustan tuntumassa sielläkin on vanha kalmisto. Se on ollut eniten käytössä ajalla ennen ensimmäistä ja toista maailmansotaa, vaikka sukuhautoihin vainajia on kätketty vieläkin. Aamupäivän kiireessä baltit huristavat ohi, pitkin pikkukaupungin katuja. Autot näkyvät olevan lännessä valmistettuja. Museoidun rautatieaseman lähellä kiviaidan takana ei kiirettä enää ole.  Paikka tuo mieleen saksalaisen pikkukaupungin hautausmaan. Kaikesta näkee, että yli seitsemänsataa vuotta täällä on eletty protestanttisen uskonnon vaikutuspiirissä.

Eräässä kivessä huomasin kolme nimeä: Ylin nimi on Vapaudenristillä palkittu kavaleerikapteenimajuri Alfred Pontak, joka kiven kertoman mukaan oli tullut surmatuksi 2.7.1941. Seuraava nimi on nainen, ja mitä ilmeisimmin edellisen äiti, Natalie Pontak, joka oli kuollut Siperiassa vuonna 1954. Kolmas ja alin nimi, vain syntymäajalla 12.1.1925, on Kotkaristin kavaleeriluutnantti Olaf Taru. Kun en ollut tuon surmattu-sanan tulkinnastani varma, kävin kysymässä sanaa vieressä olevasta liikkeestä. Siellä minut ohjattiin naapurina olevaan valokuvaamoon, jossa sanottiin paremmin ymmärrettävän suomenkieltä.

Elossaolevan upseerin nimi hautakivessä

Yllättäen ilmeni, että valokuvaaja tunsi tuon tammikuussa 84 vuotta täyttäneen Olaf Tarun. Nuori mies kertoi, että Taru asuu Haapsalussa ja on veteraanina yhä mukana Kaitseliit-organisaatiossa, joka vastaa Suomessa ennen sotia toiminutta suojeluskuntajärjestöä. Valokuvaaja käski mennä Kaitseliitin toimistoon kyselemään asiasta enemmän, jos olen kiinnostunut. Hän jopa tulosti netistä kartan, johon merkitsi rastilla toimiston- ja Olaf Tarun kotiosoitteen. Lounaan jälkeen tiistaina kävelin kaupungin toiselle reunalle taloon, jonka oven yllä oli kilpi: Kaitseliit-Haapsalu.

Vähän kummastelivat sotilaspukuiset nuoret baltit, kun esitin asiani: Voisitteko antaa minulle tietoja upseeriveteraanista Olaf Taru? - Miksi olette kiinnostunut tästä miehestä? Vastasin olevani yleensäkin kiinnostunut historiasta, ja tässä tapauksessa impulssin tänne tulooni olin saanut Haapsalun vanhalla hautausmaalla olleesta muistokivestä. Olin kaiketi riittävän vakuuttava, varsinkin kun kerroin erityisesti arvostavani virolaisten sitkeää isänmaallisuutta ja vielä joukossa olevia sikäläisiä sotaveteraaneja.

Naisvirkailijaa pyydettiin antamaan minulle katsottavaksi henkilötietokortti, joka kahtena A4-sivuna kertoi tiivistettynä Olaf Tarun sotilashistorian. Tein siitä paljon muistiinpanoja, mutta kopiota en saanut, kun dokumentti ei ole julkinen asiakirja. Toimistossa kerrottiin lisäksi sama asia, jonka olin jo kuullut valokuvaamossa: Taru käy siellä päivittäin, mutta hän oli lähtenyt pois tuntia aikaisemmin kuin itse sinne menin. Sieltä yritettiin soitella miehen kotinumeroon ja kännykkäänkin, mutta vastaajaa ei kuulunut. Saattaa pappa olla päiväunilla, nuori sotilas arveli. Sanoi kuitenkin, että saattaisi onnistua sekin, jos yritän mennä tapaamaan vanhaa upseeria hänen kotiinsa, jälleen kaupungin toiselle puolelle. 


Kuvassa Olaf taru istuu kotonaan ja muistelee elonkohtalonsa rajuimpia vaiheita. Elämä on painanut kasvoille syvät uurteet.

Tapaaminen veteraanin kotimuseossa
Läksin ulos Kaitseliit- "staffista", kuten virolaiset yleensä toimistoista sanovat. Suuntasin osoitteeseen Posti-kadulla. Talo, noin sata vuotta vanha ja kaksikerroksinen, löytyi pienen haarukoinnin jälkeen. Pihanpuolelle ohjasi osoite, mutta ovi siellä oli vankasti lukossa. Kadun puolella, vastakkain takaoveen, oli pieni kangaspuoti. Sinne siis menin seuraavaksi: - Onko teillä tietoa, voisinko jotenkin päästä toisen kerroksen asuntoihin. Menisin herra Olaf Tarua tervehtimään? - Tätä tietä, olkaa hyvä, myyjätär ohjaa takahuoneen läpi portaikkoon. Yläkerrassa on siinä portaassa kaksi asuntoa. Toiseen oveen on kaiverrettu laatta jossa seisoo teksti: O.TARU.

Painan ovisummeria. Hetkeen ei kuulu mitään, mutta sitten ovea lähestyvät vanhan miehen askeleet. - Kuka olette, mikä teillä on asiana? Kysymyksen tulkitsen vironkielisestä puheesta. Itse vastaan venäjäksi turistin sanavarastolla, sillähän pärjäsin Kaitseliitissa: - Olen kiinnostunut tapaamaan vanhaa sotaveteraania. - Miksi tulitte, oletteko kommunisti? veteraani huolestuneena kysäisee. - En ole, vastaan, Urho Kekkosen miehiä Suomesta..

Haluaisin haastatella teitä, sanon, ja esittelen itseni tarkemmin - Ovat minua monet muutkin halunneet haastatella, Taru kertoo. - Ranskasta, Ruotsista Englannista ja Saksastakin tänne Haapsaluun on tultu, mutta en ole lehtimiehiä ottanut vastaan. - Sitten jälkeenpäin ovat kirjoitelleet minusta pahansuovasti ilkeämielisiä juttuja. Vakuutan, etten ole tullut pahoin aikomuksin. - Olen paikalla vain ihmeellisen sattuman oikusta. Balttien historia on minua kiinnostanut ja oma isänikin oli sotaveteraani. - No, käykäähän sisälle, lauhtuu pitkä ja hyvin laiha vanhus. Mutta yhdellä ehdolla, ei puhuta venäjää, parempi saksaksi, viroa, ehkä suomeakin, kun jonkun sanan myös sitä osaan.

Yhdessä mennään sisälle. Asunto on vaatimaton, mutta seinät ovat täynnä kunniakirjoja ja muotokuvatauluja. Lasivitriiniä täyttävät kunniamerkit, ja pokaalit. Äsken laatimani muistiinpanot alkavat saada tuekseen miehen varmantuntuisesti muistamaa tietoa: Hautausmaalla olevassa kivessä ovat hänen äidinpuolelta olevan isoäidin ja tämän pojan, siis Olaf Tarun enon nimet. Isoäiti sai kyydityksen Siperiaan, jossa kuoli vuonna 1954. Eno tuli Stalinin salaisen poliisin NKVD:n toimesta ammutuksi jo heti sodan sytyttyä 1941. 

Olafin äiti, Vanda, o.s. Pontak, kyyditettiin Siperiaan kesällä 1941, jossa synnytti nuorimman poikansa, Ivarin 10.10.1941. Ivar venäläistyi Siperiassa kasvaessaan, ja vaikka asuukin nykyisin Haapsalussa, yhteydenpitoa Olafilla ei hänen kanssaan ole. Syyksi hän sanoo liian suuret yhteiskunnalliset näkemyserot. Veljesten äiti, Vanda palasi takaisin Viroon 50-luvun lopulla, ja kuoli Tallinnassa 1960-luvun puolessa välissä.

Toinen veli, Hugo, oli pari vuotta Olafia nuorempi. Tämä toimi Saksan Luftwaffessa, ilmavoimissa sotilaslentokentillä huoltomiehenä. Hänetkin vangittiin ja vietiin Siperiaan, vielä 1957. Sieltä mies palasi vaikeasti invalidisoituneena kotimaahan 1960-luvulla ja kuoli muutama vuosi paluunsa jälkeen. Taru-veljesten isä Arvo, joka oli kapteenimajurin arvoinen upseeri merivoimissa, joutui vangituksi, niin ikään NKVD:n toimesta heinäkuussa 1941 ja vietiin pakkotyöhön Norilskiin.  Sieltä hän pääsi kotimaahan vuonna 1952 ja kuoli luonnollisen kuoleman Tallinnassa vuonna 1968.
Sotilaaksi Wermachtiin
Olaf liittyi jo vuonna 1935 virolaiseen poikajärjestöön Nuoret Kotkat. Se järjestö lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta kesällä 1941.  Saksalaiseen sotaväkeen Taru pestautui 16-vuotiaana helmikuussa 1941. Vanhempiensa kohtalosta nuorukainen ei tiennyt mitään sotavuosien aikana, eikä pitkiin aikoihin niiden jälkeenkään. Ensimmäinen rintamakokemus oli venäläississejä vastaan kranaatinheitinkomppaniassa Petserissä. Siitä taistelusta on kuvataulu Olafin asunnon seinällä. Jatkossa oltiin piiritystaisteluissa Kolpinossa, Leningradin kupeella, myöhäissyksyllä 1941. Silloin oma isäni oli häntä lähellä suomalaisessa tykistössä Rajajoella, saman kaupungin luoteispuolella.
Taisteluosaston nimi, jossa Olaf Taru taisteli, oli Wermacht-armeijaan kuuluva 6. Julgestuspatteri. Se sai 1942 uuden nimen Itäpatteri, joka kävi kovan taistelun kenraali Vlasovin joukkoja vastaan Volhovissa. Mottiin jäänyt vastustaja tuhottiin suureksi osaksi ja loput jäivät vangeiksi.



Kuva vasemmalla: Olaf Tarun kunniamerkkejä, jotka hän ansaitsi taistellessaan Wermacht-armeijassa.

Melko pian Olaf Taru ylennettiin alikersantiksi ja upseerikanditaa- tiksi. Hänet koulutettiin Tsekkoslovakian Prahan lähellä Neverklaussa upseeriksi 1943, vasta 18-vuotiaana. Siitä eteenpäin vänrikin kranaatinheitinpatteri oli osa Eesti Krelva Krenatoorit-divisioonaa. Loppuajan kovimmat taistelut olivat Narvassa Krenholmin Rindel-sillalla ja sen lähellä sijainneessa Sirkalassa tammi- helmikuussa 1944. Uuvuttavien yhteenottojen jälkeen alkuperäisestä pataljoonasta oli jäljellä vain 17 miestä.
Kevätalvella -44 uudelleen muodostettu osasto heitettiin Saksaan, Neuhammeriin. Pian sen jälkeen se jäi venäläisten vangiksi Silesia (ehkä Sleesia?) -nimisellä paikkakunnalla.
Sotavankina ja ”kansanvihollisena”
Vankileirissä ollessaan Taru luutnanttiylennyksen, ajankohta oli 23.4.1945, vaikka sai asiasta tiedon vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin. Sota päättyi tunnetusti saksalaisten häviöön toukokuun alussa 1945. Neuvostoliiton lakien 58§:n mukaan hän sai ”kansanvihollisena” 10+5 vuotta pakkotyötä suljetussa vankilassa Siperiassa. Paikka oli Jakutiassa sijaitseva kultakaivos, jossa työskenneltiin panssarikalterien takana. Siellä meni ensin 6 vuotta, jonka jälkeen tavallisena kaivosmiehenä siellä, mutta edelleen ilman poistumisoikeutta, parin vuoden ajan. Sitten mies onnistui pääsemään matruusiksi jokilaivalle, ja palasi viimein Tallinnaan vuonna 1953. 



Toisen maailmansodan päättyessä  Wermacht-sotilaille luettiin viimeinen päiväkäsky 9.5.1945. Siinä todettiin sota hävityksi, mutta samalla kiitettiin urheita sotilaista taisteluista natsi-Saksan puolesta. Päiväkäsky oli kahtena seinätauluna myös Olaf Tarun kotona.

Olaf Taru- elämä kahden valtakunnan upseerina, II osa

© Pekka Havukainen

Kun Olaf Taru tuli takaisin kotimaahan vuonna 1953, alkoi kolmas elämä. Muistona kaivostyöstä oli paha kivikeuhko, silikoosi, joka vanhemmiten on alkanut hyvinkin pahasti vaivata: Astmapumppua tarvitsee usein, etenkin jos innostuu puhumaan menneistä vuosista. Kotimaassa kaikki piti alkaa nollasta: Ammattitaitoa siviilihommiin ei ollut. Siksi monta vuotta 1950-luvulla piti kuormata kourulapiolla kivihiiltä rautatievaunuihin. Päivänormi oli tavallisesti vähintään 30 tonnia, mutta jos pomo katsoi työolosuhteet tavallista helpommiksi, kotiin ei päässyt, ennekuin 60 tonnia koksia oli kauhottu junavaunuun.

Lahjakas nuorukainen, kolmissakymmenissä, jaksoi iltaopinnoilla kuuden vuoden aikana saada koneteknikon pätevyyden. Oppilaitos oli Tallinnan konetekninen instituutti. Jatkossa työpaikka löytyi, nyt jo työnjohdossa suuressa tehtaassa, jossa korjattiin ajoneuvoja ja koneita. Myöhemmin toimiala muuttui ja ryhdyttiin valmistamaan omaa konstruktiota olevia perunanistutus-, nosto-, ja lajittelukoneita.  Aviopuoliso tuli katsotuksi ja perhettäkin tuli. Lapsia on kaksi tytärtä. Kaksi vaimoa ovat jo kauan sitten kuolleet. Kolmas, Olafia yli kolmekymmentä vuotta nuorempi virotar, asuu saman rapun viereisessä yläkerran huoneessa: - Oma koti molemmilla, veteraani sanoo.
 

Presidentti Lennart Meri kätteli kaikki veteraaniupseerinsa joulukuussa 1999 pidetyssä suuressa sotilasparaatissa. Tässä on vuorossa Olaf Taru.

Upseerina uudessa Virossa
Kun Viro itsenäistyi, monet asiat muuttuivat. Tosin jo 19.2.1990 Olaf Taru rehabilitoitiin, siis palautettiin kunnia, monien muiden sota-ajan rangaistujen joukossa. Kun maa sai itsenäisyyden, oli tarpeellista järjestää omat puolustusvoimat. Elossa olevia virolaissyntyisiä upseereita oli perin vähän. Siksi vanhat ikäluokat otettiin vahvuuteen mukaan. Olaf Tarukin sai komppanianpäällikön pestin 67-vuotiaana. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1995 mies jäi eläkkeelle pataljoonankouluttajan vakanssilta. Ikää oli 70 vuotta. Mutta isänmaallinen mies ei pannut sotilasuraa siihenkään poikki: Hän on eräs niistä veteraaniaktiiveista, jotka uudelleenperustivat Haapsalun Kaitseliit-osaston vuonna 1991.

Asunnon seinillä on paljon kunniakirjoja. Niitä on Saksan sotilasvuosilta ja myöhemmältä uralta Viron puolustusvoimissa. Natsi-Saksan kolme kunniamerkkiä kaksoiskotka-vaakunoineen ovat niitten joukossa. Seuraava aste olisi ollut Rautaristi, veteraani toteaa ylpeänä. Wermacht -sotalippu on levitetty seinälle, samoin kuin isona suurennuksena oleva Wermacht -ylipäällikön viimeinen päiväkäsky silloin, kun sota oli jo lopullisesti hävitty. - Voit kuvata tuon natsilipun, mutta älä laita sitä julkisuuteen, vanha mies pyytää. Sen hänelle toki lupaan. Komeat kuvat Olafista ovat molempien armeijojen upseerina. Viron koulutusupseerin univormu on kaluunoiltaan saksalaistakin upeampi. 

Kotkaristi, Viron armeijan korkea kunniamerkki, annettiin myös Olafille.

Vuonna 1999 Tallinnassa olleessa sotilasparaatissa presidentti Lennart Meri kätteli kaikki veteraanipäälliköt. Lumipyryssä otettu lähikuva todistaa, että joukossa oli myös Kotkaristin luutnantti Olaf Taru. Kotkaristi on suhteellisen harvinainen ja arvokas Viron presidentin myöntämä kunniamerkki. Sen Taru sai syksyllä 1998. Isossa kuvasuurennoksessa poseeraa presidentti Meri yksin. Se on presidentin antama lahja miehille, jota taistelivat Viron puolesta. Niillekin, jotka tekivät sen natsien riveissä kommunistista vihollista vastaan. Kuvaan seiniltä kunniakirjoja ja tauluja. Viimeisimmät ovat päivätty 1990-luvun loppuvuosilta. Niitä Taru on saanut Viron toisen itsenäisen tasavallan upseerina toimiessaan. Olaf kertoo olevansa viimeinen elossa oleva sotilas omasta Wermacht -pataljoonastaan. Kaikkiaan toisen maailmansodan virolaisveteraaneja koko Läänemaan maakunnassa on jäljellä enää neljätoista.



Yhteisymmärrystä kahvipöydässä

- Keittelen teille kahvit, juottehan? kysyy veteraani. Mielelläni, lupaan kohteliaasti.
Pikaisesti vanha mies kahvit kiehauttaa. Yhdessä kannamme serviisin olohuoneen puolelle.
Paiskaamme lähtiessä kättä. Yhteisymmärrys on hyvä, miltei veljellinen: - Sama vihollinen meillä oli, suomalaisilla ja virolaisilla - se luo yhteisyyden tunnetta.


Lähtiessäni Olaf Tarun kotoa viimeisen kerran, 26.3.2009, hän halusi antaa muistoksi tämän vierellä olevan valokuvan. Siinä Taru on puettu virolaisen upseerin sotilaspukuun henkilökohtaisine kunniamerkkeineen. Kuvan taakse hän kirjoitti päiväyksen ja omakätisen signeerauksensa: (alla)
 

Lupaan lähettää miehelle postia Suomesta, vaikka muutamia valokuvia. Osoitteeksi sovimme Kaitseliitin Haapsalun staffin. - Sieltä käyn kyselemässä, kun niin usein sinne pistäydyn, veteraani arvelee. - Ja jos vielä viivytte täällä useamman päivän, tulkaa staffiin juttelemaan puolilta päivin, vaikka ylihuomenna,  sieltä minut tapaa, Taru täsmentää. - Niin, se hautakivi. Kun teetin uuden, entisen ja huonokuntoisen tilalle, käskin hakkaamaan oman nimeni siihen jo valmiiksi. Eipä siihen sitten enää muuta tarvitse lisätä, kuin aikanaan tuleva kuolinpäiväni.

Torstaina päätän vielä lähteä pistäytymään Kaitseliit-toimistolla, jossa Olaf Taru on jo paikalla. Paikalla on myös nuori sotilas, joka on pyydetty tulkiksi. Taru kertoo, ettei hän juuri saanut nukutuksi ensitapaamistamme seuranneena yönä. Kauhukuvat vanhoilta ajoilta olivat tulleet esiin ja pelko siitä, olinko sittenkin ollut pahantahtoinen urkkija. Selvitin henkilötietoni toimiston virkailijalle ja vielä kerran sen, että olen liikkeellä puhtaasti harrastajana. Vanha upseeri vapautui ahdistuksestaan ja halusi tarkennellen kertoa asioita, jotka olivat palautuneet mieleen tiistaisen keskustelumme jälkeen. Taas lupaan, että lähetän sähköpostia toimistoon, artikkeliluonnoksen ja ottamiani kuvia, jälkimmäiset veteraanille muistoksi tapaamisistamme.

Matkani lähes viimeisenä aamuna poikkesin vielä kerran tuon nyt jo tutun upseerimiehen luona. Nyt tapasin jo hänen vaimonsakin, joka Olafin käskystä antoi minulle mukaan valokuvan veteraanista. Siihen pyysin häneltä nimikirjoituksen päiväyksineen. Kun ainakin tällä näkymällä jätimme lopulliset hyvästit, sanoin miehelle puolileikilläni: - Elämänne näyttää siltä, kuin olisitte paratiisissa. - Nuori vaimo ja kaunis koti, itsenäisessä isänmaassa. Vaimo otti osaa keskusteluun sanomalla: - Paratiisi tämä meille onkin, ja tämä mies on kultaa! Vielä Taru sanoi, kun puristi ovella kättäni: - Kerro suomalaisille, että olen elänyt oman isänmaani puolesta terveen elämän. - Olin halvintakin halvempi ihminen, kun kahlehdittuna olin syvällä kaivoksessa Siperiassa, eikä toivon pilkahdustakaan näkynyt. Nyt olen vapaa mies vapaassa maassa, jonka puolesta olen elämäni antanut!

Kuva alla: Olaf Tarun hautauspäivä oli 29.12.2009. Kuva on otetu haudan peittämisen jälkeen. Paikalla on vielä pappi ja sotilasvartio. Kuvan vasemmalla reunalla ovat sotilaat, joiden käsissä ovat verkatyynyihin kiinnitetyt veteraanin  sotilaskunniamerkit.

tiistai 13. elokuuta 2013

Maisemakylä tuli entistä tutummaksi



Kuivalaisenmäen taistelujen muistomerkki sijaitsee Välivaarassa. Sekin osa Kiteenlahtea. Tässä kuvassa kyläkierrokseeen osallistuneet ovat koottu yhteen. Bussiin mahtui 55 henkilöä.

Kiteenlahtea kiertämään lähti sunnuntaina 11.8. puolen päivän aikaan täysi bussilasti väkeä ja seitsemän halukasta jäi tilanpuutteessa rannalle. Tapahtuma kesti loppukahvitteluineen kolme ja puoli tuntia. Kiitostakin on kuultu, mutta järjestäjinä saimme oppia mahdollisia uusia aktiviteetteja varten.
       Aikaa pitää varata reippaasti enemmän, ehkä kokonainen päivä.  Näin varsinkin, jos halutaan lisätä kohteita tai useampia jalkautumisia maastoon.  Kiinnostavaa olisi käynti esimerkiksi hyvin säilyneissä taistelukohteissa Mustanlammin suunnassa.  Silloin olisi syytä huomioida pukeutuminen ja oma fyysinen kunto. Tosin nyt oli mukana useita seniorikansalaisia, joilla ikää oli 90:n vuoden pintaan, eikä liikkumisongelmia silti ollut.
       Nyt otamme aikalisän ja palaamme teemaan uudemman kerran joskus tulevaisuudessa. Sunnuntain tapahtumassa oli iloinen karjalainen yhteenkuuluvuuden tuntu. Erityisen kannustavalta se tuntui meistä, jotka olimme kylätutustumista puuhanneet. Kiitokset siitä!

 Välivaarasta on tämäkin otos. Kuvan vasemmasta reunasta lähtien täysin kasvot näkyvissä ovat Erkki Matikainen, Maija Hakulinen, Veikko Vasarainen ja Eila Kolu.Taustalla on Anni Saarinen Aino-tytär sylissään. Istumassa, samoin vasemmalta, liki 90-vuotiaat Kiteenlahdessa syntyneet ja kasvaneet ystävykset Ilma Matikainen ja Irja Salmelainen.Sitten Reino Toropainen 81- ja serkkunsa Sirkka Kohonen, iältään 87 vuotta. Sirkka Tapanen on penkillä istuvista nuorin. Takana seisovat Tapio Kaalimaa, Aune Rouvinen, Aimo Rouvinen ja Iines Näreharju.

Tässä niin ikään Välivaarassa otetussa kuvassa on etualalla Lauri Karhu,Teuvo ja Liisa Hukka, Liisa Leinonen, Seija Matikainen, Maija Hakulinen,  Erkki Matikainen, Veikko Vasarainen, Eila Kolu ja Ilma Matikainen.


Kuva Metsäkosken vanhalta myllypaikalta. Selin ovat Ilmi Havukainen ja retken lehtimies Olavi Lautamäki. Heitä vastapäätä, kasvot kameraa kohti, ovat Metsäkosken emäntä Taimi Tiainen vierellään Eila Kolu. Eilasta taaempana seisoo Salme Immonen.

maanantai 5. elokuuta 2013

Ponutaival, kauniin kesän kohokohta



21. Ponutaival- kokoontuminen nautti upeasta kesäsäästä

Puruveden rantamaiseman kauneutta on vaikea ylittää. Ponutaival-kokoontumisen ympäristönä siitä on on pidetty ja kovasti kiitelty. Tässäkin kuvassa henkii luonnonrauha ja kesän kauneus, siltikin vaikka moottoripyörät ovat läsnä. Matka Kesälahdelle on tehty ja nyt nautitaan yhdessäolosta. Kesän 2013 tapahtuma oli järjestyksessä jo 21. Kalenteriajankohta oli nyt 2-4.8.
Motoristikansa kokoontui jälleen aurinkoisen Kesälahden maisemiin. Ympäristönä on jo pitkään toiminut Karjalan Kievarin komea leirintäalue, jonka palveluita ja varustusta täydennetään Ponutaival-viikonlopuksi MC-Kitee motoristikerhon omilla rakenteilla. Kaksi saunaa lämpiää vuorokausien ympäri ja isot teltat antavat tarvittaessa säänsuojaa. Alueella oleva tanssilava taas palvelee mittavana ravintolana. Sen vieressä tapahtuu aterioitten valmistus kenttäkeittiöillä ja paljon muuta työtä tehdään tarjoilun onnistumiseksi. Kaikkiaan "Ponun" talkoolaisporukkaan kuuluu yli sata kerhon jäsentä.
 - Ponutaival-kokoontumisen järjestelyt saavat joka kesä tapahtuman vierailta paljon kiitosta, toteaa kiteeläiskerhon puheenjohtaja Kari Kosonen. - Suuren talkoolaisjoukon työ on sille osuvin selitys, hän sanoo.

Ponuun on tultu monesta suunnasta. Tässä on käynnissä majoittumispuuhat. Kuva on perjantai-illasta 2.8.
  Ajanjuoksu on muuttanut lajin ilmettä
Motorismi on kulkenut pitkän taipaleen 1950-luvulta, jolloin kaksipyöräiset ajokit palvelivat hyötyajoneuvoina työmatka- ja asiointiliikenteessä. Yleinen varallisuuden nousu 1960-luvun vuosina merkitsi motskareiden jäämistä ruostumaan liiterien nurkkiin. Autoistuminen oli siihen iso syy, mutta myös "mopokansan" tulo tieliikenteeseen.  Näitä ajokkeja sai kuljettaa ilman ajokorttia, mikä etenkin ikääntyneelle väestönosalle oli merkittävä etu.

Uusi buumi moottoripyörien yleistymiseen alkoi nousta kokonaan uudelta, nyt harrastuspohjalta. Moottoripyörät olivat kehittyneet varmatoimisemmiksi, kuin "vanhan ajan" vehkeet. Etenkin japanilaisvalmisteiset pyörät osoittautuivat kestäviksi ja niiden tekniikassa sovellettiin uusinta osaamista. Silloin elettiin 1970-luvun vuosia. Vanhimmat harrastajakerhot ovat perustettu niihin aikoihin. Sitä aikaisemmat motoristikerhot olivat syntyneet toimimaan lähinnä kilpailutoiminnan taustatukina.

Kiteen Moottoripyöräklubi, MC-Kitee, on perustettu vuonna 1984. Sen toimintapiirissä on nykyään noin 300 jäsentä, joista enemmän kuin sata on muualta kuin Kiteeltä. Kerho ei erottele jäseniään ajokin tyypin mukaan, vaikka sellaisiakin kerhoja lukuisine omine merkki- ja tyyppitapahtumineen Suomesta löytyy. Eräänä osatoimintanaan Kiteen kerho järjestää endurokisoja Aimo-tapahtuma-alueella lentokentän maastossa.  Sen sijaan Ponussa kaikki maantiekäyttöön tarkoitetut pyörämerkit ja -mallit ovat sulassa sovussa leirintäalueen viheriöllä. Parhaimmillaan sinne on saapunut noin 900 vierasta. Kävijäennätys on muutaman vuoden takaa.

Tuota muutaman vuoden takaista kävijäennätystä tosin  vähintään sivuttiin tämän kesän Ponu-viikonvaihteessa. Päiväkävijät ja oma talkooväki mukaan laskien joukko kohosi tuhanteen henkilöön.


  Motskareissa löytyy, on pienempää ja isompaa kaliiberia. Tässä kuvassa olevaa ajokkia suurempaa on vaikea löytää. Kyseessä on Heinäveteläisen Ermo Ikäheimon Boss Hoss. Moottori on Chevrolet V8, jossa iskutilavuutta on 5,7 litraa. Otos on vuoden 2007 Ponusta.
Ajokeista löytyy monta "sorttia"
Ajokkien tyypeistä puheen ollen luettelo voisi olla vaikka tämä: tavalliset katupyörät, "kyykyt", jotka muistuttavat rata-ajokkeja, katetut matkasportit, matkaendurot, krominkiiltoiset customit sekä varsinaiset isot matkapyörät. Erikoisuuksina joukossa ovat muutamat kolmipyöräiset triket tai perinteiset sivuvaunulliset mallit. Jälkimmäisiä edustavat jo iäkkäät neuvostoajan valmisteet, kuten Ural- ja Dnepr-merkkiset motskarit. Ison Harrikan tai Hondan Gold Wing-matkapyörän perässä taas saattaa olla ajokin kuljetuskykyä lisäävä omavalmisteinen upea peräkärry.

Viime vuosina uusien moottoripyörien myynti Suomessa on merkittävästi taantunut. Osaksi sitä korvaa käytettyjen tuonti, varsinkin Saksasta. Kokonaisuudessaan Suomen kesässä huristelee tätä nykyä parisataatuhatta motoristia. Tarkka luku vuoden 2012 lopussa oli 244.968 rekisterissä olevaa moottoripyörää. Lajilla on omat riskinsä, kolaritilanteessa kuljettajan vammautumisen uhka on suurempi kuin autolla liikuttaessa. Asia on tiedostettu ja siihen suhtaudutaan vakavasti. Valtakunnan tasolla Suomen Motoristit SMOTO ry järjestää koulutusta alueellisten kerhojen turvallisuusvastaaville. Sen pohjalta myös MC-Kitee antaa oman panoksensa riskienhallintaan jokakeväisillä ennakoivan ajon kursseilla.

Kirvesmiehen kesä

Hande Hytösen Rocket III on hulppea motskari. Ajokokemusta varsinkin customeista on vaikka toisille jakaa. Kelpaa tuolla mennä vaikka FIM-Rallyyn edustamaan Suomen motoristikansaa! Hande poseeraa ajokkinsa vieressä.
Äänekoskelainen Hannu "Hande" Hytönen toimii helsinkiläisessä MC Kraftwolf-motoristikerhossa. Siviiliammatti on matkatöitä tekevä kirvesmies. Toisena taustatietona hän ilmoittaa säilyneensä poikamiehenä. Ponutaival-tapahtumiin Hytönen on kertomansa mukaan osallistunut alusta saakka. Vain yksi kokoontuminen jäi väliin, joten nyt hänellä on täällä kahdeskymmenes käyntikerta.

Mies kertoo kiertävänsä kotimaan motoristitapahtumia niin, että kesän mittaan tulee käytyä noin 15 kokoontumista. Kansainväliseen FIM-Rallyyn hän on osallistunut toistakymmentä kertaa. Ajosuorituksena haasteellisin oli matka Espanjan etelärannikolle. Reissu kesti neljä viikkoa, jolloin ajokin matkamittariin tuli 8000 kilometriä lisää. Ensi kesän FIM onkin Suomessa, Tampereella.

"Piikkiluokassa", kevareilla, alkanut harrastus on jatkunut pitkälti yli kaksi vuosikymmentä. Ajokit ovat näihin asti olleet japseja ja pyörätyyppinä custom-mallit. Moottorikoot ovat kaikenaikaa kasvaneet. 2000-luvun ajokausien historiassa ovat 1400-kuutioinen Suzuki Intruder,  sitten Yamaha XV1600 Wild Star, 1800-kuutioinen Honda VTX ja lopulta iso "Väinö", Kawasaki VN2000. Yamahalla kilometrejä kertyi yhteensä 100.000.  Nykyinen valinta on britti, Triumph Rocket III, jonka iskutilavuus on 2,3 litraa.

Hytösen mielestä "Ponu" on viimeiset kymmenen vuotta ollut parhain Suomessa järjestetty motoristikokoontuminen. Kiitoksia satelee mukavalle fiilikselle, mainioille aterioille ja iloisella palvelumielellä toimivalle MC-Kiteen talkoolaisjoukolle. Erityismaininnan saa upea Purujärven rantamaisema ja tapahtumapaikan komea männikkökangas.
- Suomen hienoin paikka motoristitapahtumalle, Hande arvioi.

- Olet pysynyt poikamiehenä, sanon. - Eikö näin paljon liikkuvalle miehelle tosiaankaan ole tyttökaveria löytynyt?
- Kyllä, joskus täältä Ponustakin, mutta ihmeen pian nuo ovat lähteneet omille teilleen! Kummakos tuo, pitäisi osua kohdalle vähintään Handen veroinen surinasussu, että suhteesta voisi muodostua pitkäaikaista yhteiseloa.

Pidetäänpäs peukkuja ensi kesälle: etsitään täältä vaikka miehissä Handelle sellainen Karjalan tyttö, että mies muuttaa majansa tänne ja alkaa lopultakin elellä rauhallista perhe-elämää  vakaana ukkomiehenä!

Ponun hyvästä  fiiliksestä Handekin muisti mainita. Tämä kuva on kesän 2010 kokoontumisesta. Kuvan ottajan mielestä tässäkin otoksessa näkyy tuo yhdessäolon ilo ja rento meininki.

Kiertoajelu on yksi osa ohjelmaa lähes kaikissa motoristikokoontumisissa. Kesän 2013 Ponutaival-kiertoajelu suuntautui Kiteen Savikolle. Siellä on vajaat kaksi vuotta toiminut Suomen Pontikkakeskus Oy:n tislaamo ja pakkauslaitos. Toiminta on vielä alkujuoksussaan, mutta "ainetta" löytyy jo niin Kiteen Alkosta, kuin Keski-Karjalan alueen ravintoloista. Kuvassa on yhtiön hallituksen puheenjohtaja Jouko Heimonen. Hänen vieressään vasemmalla on tislauspannu. Siihen mahtuu kerralla 150 litraa rankkia ja tosi väkevää, 80% prosenttista, pontikkaa noruu tuosta erästä yli 10 litraa. Vahvaa on rankkikin, Jouko kertoi sen alkoholipitoisuuden olevan 14%.