Syrjäsalmeen rakennetaan uusi rautatiesilta

           

Syrjäsalmen nykyinen silta. Juna kiitää sen yli suuntanaan Helsinki.

Sodan yhtenä ikävänä seurauksena Suomi menetti 1800-luvun lopulla valmistuneesta Karjalan radasta tärkeän osuuden valtakunnan rajan siirtyessä pitkälle länteen. Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin rakennettu Parikkalasta Tohmajärven Onkamoon vievä oikoratayhteys palautti Itä-Suomen nopeampaan matkantekoon; alettiin päästä Joensuusta suoraa yhteyttä myöten Imatralle ja edelleen Helsingin suuntaan.

 

  

 

Kiteen asemalta on päästy junamatkalle keväästä1967. 

 

Kiteellä sijaitseva Syrjäsalmen rautatiesilta oli vaikein osuus tuon vuonna 1967 valmistuneen oikoradan rakentamisessa. Jo salmen pohjan maaperä oli ongelmallinen. Virtapilareitten alle ei löytynyt kovaa kalliota ja maaperä uoman pohjalla oli epähomogeenista hiekkaa. Siksi pohja jouduttiin paaluttamaan ja pilarien perustukset rakennettiin niitten varaan. Kun sillan pituudeksi tuli 117 metriä, Itä-Suomen vesioikeuden päätöksessä määrättiin sillan keskiaukon leveydeksi 42,4 metriä. Se mitta oli annettu anturoiden välisenä arvona. Osaksi tästä johtui sillan kolmiaukkoisuus kahden virtapilarin rakenteella. Iso vapaata tilaa keskiaukolla oli silloin perusteltu laivaliikenteen tarpeilla. Nykyään arvioituna se sai lupaehdoissa kohtuuttomankin ison merkityksen.

NYT NOIN 55 vuotta palvelleella sillalla on jouduttu ratkomaan monia teknisiä ongelmia. Jo rakennustöiden yhteydessä tulivat esiin esimerkiksi hitsaamalla tehdyn kotelorakenteen muotovirheet; silta oli jo uutena jonkin verran "propellilla". Teräsrakenteita betonisiin maatukiin liitettäessä jouduttiin tekemään erikoisratkaisuja, joita jatkossa korjailtiin. Virtapilaritkin pyrkivät jonkin verran heilumaan, mistä aiheutui osa rakenteiden epävakaudesta. Voi sanoa että monenlaista harmia sillan kanssa ratahallinnolle on riittänyt. Vuosia on ollut käytössä myös alennettu nopeus, junatyypistä riippuen sillan ylityksessä on saanut ajaa joko 80- tai 60 kilometrin tuntivauhdilla. Nyt ollaan niin pitkällä, että uuden sillan suunnitelmat ovat valmistuneet ja ne ovat olleet nähtävinä menneen vuoden lopulla. Valmista pitäisi tulla parin vuoden sisällä. Sen jälkeen sillan yli Pendolinollakin voi pyyhältää nopeudella 200 kilometriä tunnissa

 

 

 

 Sijaintikartta, Syrjäsalmen ratasilta.

 

UUSI RATASILTA on suunniteltu 15 metrin etäisyydelle nykyisestä ratasillasta sillan länsipuolelle, siis nykyistä lähemmäksi maantiesiltaa. Edellisestä sillasta poiketen se on nyt viisiaukkoinen, tyypiltään teräsbetoninen jatkuva palkkisilta, jonka reunimmaiset jännemitat ovat 26,5 metriä, ja sillan keskiosalla on kolme 33,5 metrin mittaista jännettä. Sillan hyödyllinen leveys on 7,2 metriä ja kokonaispituus 167 metriä. Uuden sillan vapaa korkeus noin 11 metriä on sama kuin nykyisellä sillalla, mutta on suurempi kuin viereisen maantiesillan vastaava mitta. Tulevan sillan vapaa-aukko on noin 31,0 metriä vedenpinnan yläpuolisena pilarien vapaana välimatkana ja 23,5 metriä vedenpinnan alapuolisena anturoiden vapaana välimatkana. Uuden sillan tukilinjat ovat rataan ja salmen uomaan nähden kohtisuorat. Sillan keilojen etuluiskien ja sivuluiskien kaltevuus on noin 1:1,5. 

 

 

 

Uusi silta, leikkauspiirros ja sen selityksiä. Klikkaamalla kuvia saat ne suuremmiksi. Tästäkin kuvasta voit sitten lukea piirrokseen liittyviä tekstejä.

 

 

 

Entinen Syrjäsalmen silta tulee aikanaan purettavaksi

.

RAKENNE perustetaan välituiltaan liittorakenteisten teräsputkipaalujen varaan. Sillan välituilla paalutyyppinä käytetään porapaaluja ja maatuilla lyöntipaaluja. Perustusten tekemiseen vaikuttaa se, että  peruskallio on virtapilarien kohdilla 45-65 metrin syvyisen hieta- tai savisoramaan alla. Nykyaikainen suuriläpimittainen porapaalu on samalla kuin timanttipora, joka pystyy tunkeutumaan myös kallioon. Ominaisuus on tarpeen Syrjäsalmessakin, sillä kunkin paalun osalta porausta tehdään vielä peruskallioon muutaman metrin verran. Suurten porapaalujen käyttö siltojen pilareina on viime vuosina yleistynyt. Suomessa käytettyinä niiden läpimittojen valikoima on tätä nykyä 300 -1220 millimetriin, vaikkakin tässä sillassa käytetään asteikon alapään dimensioita. Lopullinen lujuus syntyy vasta kun paalut täytetään teräsbetonilla.

SILLAN PÄÄTYJEN penkereet ovat perustuksiltaan maanvaraiset. Rantaviivan tuntumaan sijoittuvien sillan 
välitukien kohdilla tehdään rannan muotoilutäyttö, jotta kyseisten välitukien anturat saadaan suojattua maapeitteellä routaa ja eroosiota vastaan. Uuden sillan maatuet varustetaan tarvittavin laakerein ja 5 metrin pituisin siirtymälaatoin. Siltaan tulevat VR-käytössä olevat rautatiesiltojen tyyppikaiteet, myös rantaluiskat maisemoidaan entiselleen.
Odotellaan, kyllä tästäkin hankkeesta kuullaan lisää ennen kuin uuden sillan yli aletaan huristella.

Tämän artikkelin lähteitä ovat olleet hankkeen julkiset asiakirjat ja kirjoittajan omat arkistot.

 Syrjäsalmen silta ja Onkamo-Parikkala oikorata ovat aikaisemminkin olleet Pajapellon nurkan blogissa:

 http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2019/11/sillat-ovat-insinooritaidon-haasteita.html

 http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2017/02/onkamo-parikkala-rata-50-vuotta.html

 

 

 

 

: 

 

 

Vanhoja vesireittejä - muistelua kotiseudun sahoista ja myllyistä

Kiteenjoki saa alkunsa Potoskavaarasta, Heinäjärvestä Heinäpurona ja sen toinen alkuhaara taas Kiteenlahden Palojärvestä nimellä Palojoki. Jokiuomat yhtyvät Kiteenlahdessa Notkolan tilan soisessa metsässä. Paikka on maantietä itää kohti kulkien noin kilometri kylän entisistä kaupoista, sitten Kylmäojan tietä vasemmalle. Joen haara on lähellä Hiidenjoen yli vievää tiesiltaa.  Siitä alkaen joen nimi kartoissa on Hiidenjoki. Yhtyneenä se virtaa nykyisiä viljelyksiä seuraillen kohti Kiteenjärveä.

 

 

 Jos halutaan löytää paikka jossa Kiteenjoki kaikkein rauhallisimmin virtailee kohti Laatokkaa, se löytyy lyhyestä Salmenjoesta Kiteenjärven ja Hyypiin välillä. Joki on siis oikeastaan salmi, jolla pituutta on noin 200 metriä.

 

                                            

  Kattilakoski toukokuussa 2012

 

Kiteenjokena Kiteenjärvestä Hyypiin ja Lautakon kautta virtaavaan uomaan ovat liittyneet vielä Säynejärvestä tulevat vedet. Toukokuisen tulvan aikaan Kattilakoskella on voimakas virtaus. Asiakirjojen mukaan putouskorkeutta on 1,4 metriä. Vielä 1950-luvun alussa täällä oli turbiini, jolla tuotettiin voimaa puusepänkoneille ja pellavan sekä hampun lihtauslaitteille. Mylly oli sekin toiminnassa sotien jälkeen. Nyt myllärin asuntoa ei enää ole, pieni peltotiekare on metsittynyt ja asumuksesta kertoo vain navetan ja pirtin kivijalat sekä maakellarin jäännökset.
 

Palojärvestä kohti Kiteenjärveä lähtevässä Palojoessa oli heti jokiuoman alussa kaksi myllyä, myöhemmin niitä oli enää yksi. Tässä viimeisessä oli yksi kivipari ja kaksi tamppia. Tamppi on oikeastaan iso huhmar, jollaisia hyvin yleisesti käytettiin vähän veden aikana pienemmän tehontarpeensa takia. Turbiiniteholtaan suurin Kiteellä toimineista vesimyllyistä on tietysti Puhoksen mylly, joka sähköistettynä on edelleen käytössä.

 

  

 

 Kiteenlahden opettaja Eemil Nikkonen kuvasi aikoinaan talvimaisemassa olevan Palojoen myllyn. Rakennusten kunnosta päätellen ajankohta lienee ollut 1920-luvulla. Täälläkin toimintaa oli vielä 1960-luvun vuosina, kun Malisen veljeksillä oli myllytuvassa puusepänverstas. Sotavuosina myllyllä valmistettiin pilkkeitä häkäkaasuautoihin ja loppuvuosina myllyllä loukutettiin ja lihdattiin hamppua ja pellavaa. Vesimyllyä ei enää ollut.

KITEENJOESSA oli ennen järvienlaskua jo ennen Lautakkojärveä kolmekin myllyä, Muholankoskessa, Kalterilla ja Metsäkoskessa. Viimeisessä perkauksessa Kalterin myllyoikeus siirrettiin Metsäkoskelle ja muut myllyt sillä jokiosuudella lakkautettiin. Metsäkosken luvat omistaa tätä nykyä Esko Tiainen. Hänellä on koskessa turbiini joka antaa voimaa noin 75 kVA:n tehoiselle generaattorille. Kun Kiteenjoen alueen viimeinen järvienlasku toteutui 1870-luvulla, vielä 1900-luvun vaihteessa Metsäkosken myllyoikeudesta käytiin käräjiä. Se yritettiin irrottaa siihen liittyneestä maatilasta, jonka omistivat jo silloin Tiaisen veljekset. Muutoksen hakijoina olivat aikaisemmat myllyä hallinneet, eräinä mm. Gerlanderien pappissuku. Asia eteni lopulta Suomen senaattiin, jonka päätöksellä myllyoikeudet lopullisesti vahvistettiin Tiaisille. (Jos lukijaa kiinnostaa, kyseinen asiakirja löytyy osoitteesta Suomen senaatti Dnro 85/1907 AD: Myllyn paikka Kiteenjoen Metsäkoskessa, Pekka Tiainen. Päätös annettu numerolla 563 3.7.1909). Vielä 1960-luvulla Metsäkosken turbiini antoi kahden kiviparin myllyn lisäksi voimaa raamisahalle, joka oli ainakin talviseen aikaan päivittäisessä käytössä.

 

 

Muholankoski oli ensimmäinen myllyn paikka Kiteenjärvestä Laatokkaa kohti johtavalla jokiuomalla. Talvisessa kuvassa on nykyinen maantiesilta jonka alitse Kiteenjoki virtaa. Mylly oli sillasta muutamia kymmeniä metrejä eteenpäin.

 

 

Kalterin kohdalla oli aikoinaan myllyn paikka. Sen oikeudet poistettiin viimeisessä järvienlaskussa 1870-luvulla.

 

 

Osa Metsäkoskella virtaavasta vedestä pitää ohjata "kruununhaaran" kautta turbiinin ohi.

 

Nykyisin turbiinihuoneena ja Esko Tiaisen verstaana toimiva rakennus sopii hyvin rauhalliseen maisemaansa.

 

 

 

Metsäkosken vesivoimalaitoksen  turbiini ja generaattori ovat hallin kellariosassa.

 

 

Metsäkoskella generaattori ei anna periksi. Suuremmankin kosken tehon tällä pystyisi valjastamaan.

 

POTOSKASSA on koskioikeus kolmella tilallisella paikassa jossa toimii myllyteatteri. Turbiini lienee yhä paikoillaan, vaikka sähköä sillä ei nykyään tuoteta. Monta muutakin myllynpaikkaa Kiteellä aikoinaan oli, myös Kiteenjoen alemmalla juoksulla. Jollonkosken viimeisin mylläri oli sotiin asti Juho Silvennoinen. Hänen pojanpoikansa DI Jouni Silvennoinen on valmistumassa olevan Olkiluoto 3 -ydinvoimalan pitkäaikainen projektipäällikkö. Edelleen alajuoksun suuntaan Kiteenjoessa olivat seuraavina Lamerin ja Siesman myllyt.

Lisäksi vesimyllyjä oli ainakin Paasunkoskessa lähellä Valkeavaaraa, Paskonjoessa Haarajärven suunnalla, sekä Kiteenjoen Kattilakoskessa Satulavaarassa. Myllytoiminnan ja sähköntuotannon lisäksi myös kotitarvesahausta tehtiin Säynejärven Tiekoskella. Viimeiset kaksi toimivat vielä sotien jälkeen. Hiiskoskella Puhossalossa toimiva mylly oli aikoinaan jopa Kiteenlahdesta tulevien jauhattajien suosiossa. 

 

  Ilmakosken sahan ja villatavaratehtaan yleiskuvassa näkyy myös höyrykattilan vaatima savupiippu

 

 

Sotien jälkeen Kiteenlahdessa pikkutilaa miehensä kanssa viljellyt Tyyne Lemmetyinen palveli Ilmakosken villatavaratehtaalla kaksitoista vuotta. Työtodistus oli hyvä, kuten näkyy. Irtisanomisperustekin oli muitten kuin tehtaan johdon sanelema. Valtakunnan rajan siirtyminen, paperissa sanotaan! Klikkaamalla saa kaikki blogin kuvat isompaan kokoon.

 

KUTEN PIENIIN koskiin sijoitetut myllyt yleensä, kiteeläisetkin vesimyllyt kärsivät monesti veden puutteesta. Parhaiten voimaa saatiin kevättulvien aikaan, mutta tavallisimmin pato piti sulkea aina kun mylly ei ollut käynnissä. Vettä varastoitiin padon taakse ja saatiin taas muutamien tuntien ajaksi turbiini tai vesiratas käyntiin.

 

KITEENJOEN teollisuuslaitoksista ansaitsee erikoismaininnan Ilmakosken Villatavaratehdas. Ruskealan perinnejulkaisuissa kerrotaan että se perustettiin alkuaan v.1898, jolloin kosken varteen rakennettiin vähäinen kehruulaitos. Pariinkin kertaan se teki vararikon ja vaihtoi useasti omistajaa. V. 1910 tehdas paloi, mutta rakennettiin seuraavana vuonna uudelleen kivestä. Samalla sitä laajennettiin huomattavasti, liittämällä siihen kutomo ja hankkimalla uudenaikaiset koneet. Tehtaassa valmistettiin päällystakkien sisävuorin huopia, sarkoja, trikootavaroita, hartiahuiveja, jotka silloin tunnettiin "shaalit"-nimellä, ym. laadukasta  villatavaraa, usein huovuttamalla valmistettuina. Yrityksen kaikki tuotteet myytiin kotimaassa. Ilmakoskella on ollut myös sahalaitos. Valokuvista voi päätellä, että vähävetisenä aikana sielläkin käytettiin lisävoimana höyrykonetta.

Laatokan lähellä alimmat voimalaitokset olivat jo kerrotun mukaan Ruskealan Ilmakoskella ja vielä Sortavalan kupeessa Tuokslahdessa sekä Tohmajoen suulla Helylässä juuri ennen sen yhtymistä Kiteenjokeen, joissa kaikissa kärsittiin ajoittaisesta veden vähyydestä. Tehoa riitti kunnolla vajaan puolen vuoden ajaksi. Siitä syystä esimerkiksi seminaarinlehtori Eero Mäkisen (1845 -1902) alkuaan perustama Helylän puusepäntehdas, joka aikoinaan valmisti paljon koulukalusteita, joutui siirtämään tuotannon "kuivalle maalle" ja perusti jo 1930-luvulla voimantuotantonsa höyrykoneen käyttämän generaattorin varaan. 

 

 

 

 

Helylän Myllykylän voimalaitos palveli Myllykylän hovin tarpeita myllyn voimakoneena. Samassa  rakennusryhmässä aloitti aikoinaan myös koulukalusteita valmistanut Helylän  puusepäntehdas.

 

 

Yksinkertaisimmillaan vesimyllyn koneisto oli tämän näköinen. Kuten kirjaimista näkee, vanha  kuva on itärajan takaa.

 "VANHA SUOMI" - erityisesti Karjala - on aluetta jossa pieniä koskia oli paljon. Vaaramaisemista johtuen korkeuserot tekivät jokiin ja puroihin lukuisan määrän erilaisia putouksia. Joittenkin arvioiden mukaan yksinomaan Laatokan Karjalassa saattoi parhaimmillaan olla parisensataa vesimyllyä. Historiantutkimus kertoo huippuvuosien osuneen 1880-luvulle, jolloin Suomessa niitä oli kaikkiaan lähes 6000. Eräs paikallinen myllynrakentajasuku oli Rääkkylässä asuneet Suomalaiset. Kerrotaan heidän työnsä tuloksena syntyneen 1800-luvulla alkaneella ajanjaksolla yli neljäkymmentä myllyä Karjalan koskiin. Tunnetusti ne siihen aikaan enimmäkseen olivat vesiratasperiaatteella toimivia.

Uuteen vuoteen uusin toivein

Vuosi vaihtui, joulut ja uudet vuodet ovat takana, loppiainenkin. Korona piinaa edelleen, rokotteita odotellaan, mutta taitavat olla vielä aikojen takana. Elämänusko pitäsi säilyttää, vaikka esimerkiksi harrastuksia ei voi jatkaa ainakaan jos kyseessä on ryhmien toiminta. Kuorot sun muut ovat jäissä. Kirjoja sentään saa lainata ja lehtiäkin lukea. Niihin ei AVI sentään ole määräyksillään puuttunut. Samoin luontoa voi ihailla. Tosin kaamoksesta toipuva maisema on jokseenkin  harmaa. Komeaa kuuraa puihin on jonkin verran kertynyt. Siksi katselin kameran linssien läpi tämänpäiväistä maisemaa.

 

 

Tässä suhteessa pitää palata historiaan. Tammikuun lopussa ja helmikuun alussa vuonna 2010 maisemia koristi uskomattoman hieno kuurapeite, joka pysyi puissa liki kaksi viikkoa. Arkistokuva on niiltä ajoilta kuva mökkimme ohi kulkevan pikkutien yllä komeilevasta kuuraportista, kuin holvi ikään!

 

 

Paikka on sama, maisema melkein ennallaan. Nyt kuuraa on vähemmän. Tämä otos on päivältä jolloin USA:n uusi presidentti Joe Biden vannoo virkavalansa. Siis 20. päivä tammikuuta 2021.

 

 

Joulukuusimetsää melkein, mutta jo siitä reilusti ylikasvanutta. Lumi on tarttunut oksiin ja kuura sitä täydentänyt. Olisikin aikamoinen karisteleminen, jos noista jonkun yksilön pirttiin veisi. Mutta tosiasiassa  näitäkin puita hätyytellään seuraavan kerran vasta ensiharvennuksessa vajaan kymmenen kuluttua.

 

 

Kiteenlahden maantie pyyhkäisee kohti peltoaukeaa. Kuuraiset puut täälläkin kertovat ettei muokkaustöitä ja kylvöjä tarvitse suunnitella vielä moneen kuukauteen.

 

   

Alkaa olla parikymmentä vuotta siitä kun istutimme Pajapellon nurkan mökin itäpäädyn kaunistukseksi kolme vuorijalavaa. Alku oli hankalaa, jänikset olivat innoissaan päästä jyrsimään taimien kaarnaa. Aika moneksi talveksi ne piti verkoilla suojata. Kun istutimme taimet, niistä kerrottiin nopeasti kasvavan jopa 17,5 metrin korkuiset puut. Tosiasiassa nopea kasvu on alkanut vasta viitisen vuotta sitten. Nyt vuosikasvu on helposti liki metrin luokkaa. Komean lehtevät puut näistä onkin nyt kehittyneet. Oksia on pitänyt leikata muutaman vuoden välein, että puut olisivat muodoiltaan jotenkin symmetrisiä. Tähän kuvaan ne ovat saaneet kuurapeitteen.

 

 

Yksi maamerkki maisemakylässä on Kankaalan talon kohdalla oleva isojen kuusien rivi.Vanhin setäni oli syntynyt vuonna 1900. Hän muisteli, että kun oli rippikouluiässä, kuuset olivat vasta alle kaksimetrisiä taimia. Niillä on siis ikää reilusti sata vuotta. Nyt aletaan huolestua siitä, että kova myrskytuuli saattaisi kaataa kuusia lähellä olevan talon päälle. Todennäköisesti sydänlahoja yksilöitä tästä noin viidentoista puun rivistä löytyy. Jos ja kun puut kaadetaan, maisema muuttuu paljon. Uusia puita toki voi istuttaa, mutta ihmisiällä mitaten vie pitkän ajan ennen kuin uusi komea puitten rivi kaunistaa talon ympäristöä.

 

Viime keväänä kaadettiin lukuisia isoja puita kivikirkkomme läheltä. Maisema menetti siinäkin jotakin aitoudestaan. Kovaa materiaalia oleva rakennus kaipaa ympärilleen jotakin joka pehmentää vaikutelmaa. Isot lehtikuuset olivat siinä mielessä komea lisä kivikirkon ilmeeseen. Onneksi ihan jokaista puuta ei kaadettu. Ehkäpä silmä tottuu uuteen näkymään. Kirkkoa ne puut eivät mahdollisella kaatumisellaan uhanneet. Kivirakennus ei vähästä hätkähdä ja tässä tapauksessa matkaakin oli niin paljon, että hakkuille oli varmasti jokin muu syy.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Ihan meinasi unohtua, että jonniinmoisia konemiehiähän tässä ollaan. No, virhe voidaan korjata ottamalla tänne loppuun muutama kuva harrasteajokista joka kiltisti on ollut tallissaan tuossa vajaan kilometrin päässä. Äsken se sai alleen uudet eturenkaat. Pakkanen hellitti ja dieselin sai kevyesti käyntiin, joten koeajo tehtiin tänään aamupäivällä, ikään kuin Bidenin virkavalaa odotellessa.

 

 

Siinähän se Fordin kolmipyttyinen pyöriä hyrisee pikkupakkasessa. Kone on kunnossa; savua ei putkesta tule eikä öljyä pala. Kuvat ylä- ja alapuolella.

 

Varmemmaksi vakuudeksi otos hieman lähempää. Uudet on etuset, ei siitä mihinkään pääse. Takarenkaissa ovatkin täydet pinnat. Eiköhän noilla vielä monet sienestys- ja marjastusmatkat saane ajeltua!

 

Blogi Pajapellon nurkasta on viime viikkoina hieman lepäillyt. Odotellaan rauhassa, ehkä niitä tarinoita alkaa taas syntyä kun kevättä kohti mennään. Aiheita on mietinnässä ja paljon kiinnostavia kuvia, uusia ja vanhojakin, odottelee esille pääsyään. Kyllä se siitä taas lähtee!