maanantai 26. joulukuuta 2016

Virstanpaalulla numero 200

 
Luonto ja sen ihmeellinen kauneus sopivat hyvin valokuvana tälle kahdensadan blogikirjoituksen virstanpaalulle, joka näin osuu kohdalle tapaninpäivänä 26.12.2016. Metsissä samoilu, marjastaminen ja sienestys, niistä saa rentoutumista ja rauhaa. Ajatuksia voi tyynnytellä levolliseen rytmiin ja uusiakin oivalluksia monesti syntyy. Kuva on Kiteenlahden Salolta, ainakin metsästäjien ja marjamiesten tietämän Malahvin suunnasta.
 
Maaliskuussa 2009 sain puhelun Esa A. Luukkaiselta. Tohmajärven mies oli entuudestaan tuttu muun muassa yhteistyöstämme Kiteen Mieskuoron slaavilaismusiikkiprojektin vuosilta. Nyt asia oli uusi. Kyse oli kirjoittajien hankkimisesta Keski-Karjalan Verkkoneloset-julkaisuun, jonka päätoimittajana toimisi Esa itse. Puuhamiehenä oli myös niinikään tohmajärveläinen VeijoTuunanen. Tarvittiin kuulemma uusi media painettujen lehtien rinnalle. Ne kun kerrotun mukaan ottivat mielensä mukaan ja kirjoittajia valikoiden mielipidekirjoituksia ja -artikkeleita julkaisuun.
    Kirjoittajajoukosta puhuessaan Esa sanoi lisävoimaksi puuhaan suostuneen sanomalehti Karjalaisen aluetoimittajana Keski-Karjalassa menestyneen ja sen jälkeen useammankin kirjan kirjoittaneen Erkki Jormanaisen. Naisnäkökulmaa edustamaan tulisi Tikkalassa asuva "Aili-mummo", Aili Nupponen. Läsnäolo tapahtuisi blogikirjoituksien kautta, vaikka verkkolehdessä oli paikka myös pääkirjoituksille ja lukijoillakin oli mahdollisuus omalla palstallaan osallistua keskusteluun.
Bloggaajaksi "pystymetsästä"
Haaste tuntui itsestäni liian isolta. Esa ei helpolla hellittänyt, vaan lähetti sähköpostilla ohjeita oman blogin aikaansaamiseksi. Profiilin luominen, samoin kuin blogiosoitteen rakentaminen, olivat kuitenkin tehty aloittelijallekin niin helpoiksi, että kaikesta lopulta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Kun alkuun pääsi, kirjoittaminen muistutti ensiviikkoina vuolasta kevätpuroa. Pelkästään maaliskuussa 2009 syntyi pitkälti toistakymmentä eri aiheista kirjoitettua tarinaa.
    Pian vauhti laantui, alkoi kehittyä itselle luonteenomainen rytmi. Tiedossani oli vastaavassa puuhassa olevia harrastajia, joiden vauhti oli tuollaista juttu päivässä -tasoa. Eihän siinä mitään, jokaisella on oma tapansa toimia, kirjoittajanakin. Pajapellon nurkkaan on uusia päivityksiä syntynyt vaihtelevalla rytmillä. Tämän jutun alkukuvan mukaan innoittajana on monesti ollut ympäröivä luonto. Sen tapahtumat vuodenaikojen vaihtuessa antavat aihetta valokuviin. Kerrottavaa on löytynyt viljelykylä-Kiteenlahden pelloilta, niin maisemina, kuin työnteosta siellä. Vanha tekniikka ja kaksipyöräiset ajokit ovat nekin usein jutunaiheina.
Oman kylän historia on yksi tarinanaihe
Paikallishistoria on asia, joka on kiinnostanut itseäni vuosikymmenten ajan. Vanhoja valokuvia on koottu arkistoihin ja blogin kautta ne ovat saaneet lisää julkisuutta. Kirjoittajantaidon pikkuhiljaa karttuessa oli lopulta syntynyt varmuus, joka antoi uskallusta lähteä tekemään historiakirjaa Kiteenlahden kylästä.
    Kaiken kaikkiaan niin historiakirjan kirjoittamisesta, kuin sen toimittamistyöstäkin, syntyi miellyttävä ja omaan muistiin pysyvästi painunut elämänvaihe. Paljon merkitsi se ystävyys ja monenlainen rehti läsnäolo, jota oman kylän väki kirjailijaksi "tekeytyneelle" naapurilleen osoitti. Kirja löysi ostajansa, eikä myymättömiä kirjapakkauksia Pajapellon nurkan mökistä löydy. Mielestäni asia on sen verran harvinaista omakustanteelle, ettei onnistumista sovi vähätellä. Iso syy on se, että koko kylänväki koki hankkeen omakseen ja halusi hankkia kirjan niin itselleen, kuin suositella sitä lähisuvulleenkin.
Blogi jäi elämään
Verkkoneloset-julkaisua ei enää ole. Alkuperäisistä kirjoittajista blogeja pitävät vielä Aili Nupponen nimellä Aili-mummon arkipäivää, Erkki Jormanainen, nykyään Bittiparatiisi-nimellä (esimerkkinä; tähän mennessä uskomattomat 481 kirjoitusta vuonna 2016!). Veijo Tuunanen taas kirjoittaa edelleen blogiaan nimellä tänään näin, hän tosin harventuneella "tahdilla". Pajapellon nurkkaan on tänä vuotena ilmestynyt pitkälti yli kolmekymmentä (tarkka luku on 38) uutta kirjoitusta. Tilastoituneita kävijöitä on kaikkiaan reilusti päälle 100.000. Näin, vaikka kokemuksen mukaan Googlen tilasto-"harava" on harvanpuoleinen.
    Yhden esimerkin laskureista voisi kertoa: päivämäärällä 11.2.2015 kirjoitin blogin Kahdella pyörällä. Se oli iso kuvakooste ja tekstiä juuri pidetystä kevään moottoripyöränäyttelystä. Laitoin jutusta linkin VMPK.fi ja  www.moottoripyora.org -sivustolle. Ensimmäisen vuorokauden aikana jälkimmäisen linkin kautta oli mainittuun blogiin tullut 1402 lukijaa.  
    Lisäksi lukijoita tuli luontaisesta seuraajakunnastani. Laskuri oli poiminut silti vain 26 avausta. Sikäli kun seurasin jatkoa, seula oli miltei yhtä hatara. Tämän päivän kävijäluvuksi mainittuun tekstiin on tullut kokonaismääräksi 557 avausta. Todellinen kävijämäärä on arviona ainakin neljätuhatta. Kävin muuten juuri äsken huvikseni katsomassa kerrotun linkin kautta tehdyt sivulle tulot, niitä oli 1888. Mutta suuret luvut eivät olekaan harrastekirjoittajan tavoitteena.
    Lukijakunta, tai yleensä ne jotka Pajapellon nurkkaa seuraavat, on yllättävän kansainvälinen. Oikeastaan lukijoita on uskomattoman laajalta alueelta. Sitä ei tiedä kuinka ensimmäinen kontakti on syntynyt, mutta monet eksoottisetkin kävijät tulevat tilastotietojen mukaan toistuvasti sivulle. Pariin kertaan olen aikaisemmissa blogeissani tuonut tilastolukuja esille. Tällä kertaa ne jäävät täsmällisinä tietoina esiin nostamatta.
Kiitokset kuuluvat seuraajille
Vuosi on tulossa päätökseen. Niin on asia tämän vuoden osalta Pajapellon nurkan jutuissakin. Jos terveyttä piisaa, elämä näyttää nostavan esille riittävästi aiheita, jotka itsestä tuntuvat kirjoittamisen arvoisilta. Harrastukselle antavat potkua ne ihmiset, jotka näitä ukon juttuja jaksavat sitkeästi seurata. Haluan kiittää heitä kaikkia näin saamastani tuesta. Onnea teille jokaiselle tulevan vuoden päiviksi, porskutellaan vain yhdessä kohti uusia seikkailuja!
 
 

perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulukin muuttuu ajan virrassa



Kotipihassa on vuosien mittaan ollut monenlaisia joulusomisteita. Pieni grillimökkikin on ollut lukuisina jouluina ympäriinsä koristeltu karamelli. Nyt näkymä on pelkistetty. Vain pensastuija jolla on nyt korkeutta jo yli kolme metriä, on koristeltu kuusenkynttilöin. Sekin riittää viestimään joulun läsnäolosta.
 
Suomalaisen jouluvieton vanhaa perinnettä on yhdessäolo. Vielä sotien jälkeen talonpoikaisissa perheissä oli jopa kolme sukupolvea saman katon alla. Lapsia oli monesti paljon. Pitkäkin pirtinpöytä oli ympäriinsä kansoitettu, kun jouluaterialle kokoonnuttiin. Vanhaa tapaa jatkettiin vielä sittenkin, kun uudempi elämänmuoto hajotti perheitä ja työn perässä Kiteeltäkin alettiin muuttaa rintamaille.
    Ainakin joulu haluttiin viettää syntymäkodissa ja tavata samalla reissulla entisiä tuttuja ja koulutovereita. Työnantajatkin monesti kunnioittivat perinteistä joulunviettoa ja järjestivät mahdollisuuksien mukaan "joulujen" välipäiviksi vapaata.
    Tilanne on hiljalleen muuttunut. Liikkumisen helpottuminen on antanut mahdollisuuden tapaamisiin pitkin vuotta. Tiedonkulku toimii nyt ajantasaisena. Silloin kun uutta kerrottavaa on, se menee haluttaessa perille siinä hetkessä. Individuaalisuus, yksilöllisen itsenäisyyden tavoittelu, taas saattaa vastapainoksi luoda asenteita, ettei kaikkea kauempana tapahtunutta tarvitse kotinurkille huudella. Silti joulu säilyttää erityisasemansa.
   Yhdessäolo palauttaa mieliin lapsuuden joulun. Perhekokonaisuus on asia, joka jouluun muistoissamme kuuluu. Uutta joulunviettoa on suvun  kokoontuminen jonakin joulunseudun viikonloppuna, monesti vanhempien tai isovanhempien luona. Tilanne on jotenkin rennompi kuin jouluaaton illassa. Aikaa on käytettävissä enemmän ja vaikkapa tarjoilun edellyttämiä puuhia voidaan tehdä yhteisvoimin. Sen "varsinaisen" joulun vietolle uudella tavalla on näin luotu tilaa.
   Yksineläjiä unohtamatta, kahden hengen ruokakunta on nykyään enemmän kuin tavallinen. Siksi herkuilla katettuun aattoillan pöytään asettuu entistä useammin vain kaksi joulunviettäjää. Jouluunkin on tullut sitä yksilöllisyyttä, ehkä enemmän rauhaa, sillä kertaa vain kahden ihmisen tunnetta yhdessäolon tarpeesta ja sen arvosta. Ne kaikki ovat todellisen joulumielen tärkeitä rakennuspuita.

Toivotan mitä parhainta joulurauhaa ja rakentavaa hiljentymistä kaikille blogieni lukijoille ja muillekin ystäville lähellä ja kaukana! Uusi vuosi on tuossa tuokiossa ja saamme taas jatkaa yhteistä matkaa.
Näissä mietteissä asettuu omaan jouluunsa myös Pajapellon ukko.
 
 Perhepiirissäkin näkyy vuosien kuluminen. Kuva otettiin Pajapellon nurkan mökissä jouluna 2000. Lastenlapset olivat nuorimmasta vanhimpaan iältään yhdestä kolmeentoista vuoteen. Nyt vanhin on ollut työelämässä jo kuusi, seitsemän vuotta. Hänen lisäkseen kaksi tyttöä on ylioppilaita ja opiskelemassa yliopistoissa. Yksi on valmistunut sähköasentajaksi, on perhe, vieläpä äiti kahdelle suloiselle pikkutytölle. Kaksi nuorinta ovat lukiossa. Toivon mukaan valkolakki painetaan vuorollaan kummankin tulevan abin kiharoille kahtena seuraavana keväänä. Isovanhemmille on ollut suuri ilo seurata lasten kasvamista, opintojen edistymistä ja etenemistä kohti omaa aikuisuuttaan. Siinä on miltei unohtunut oman iän lisääntyminen, vanhuuden väistämätön kohtaaminen. Mitäpä tuota muistelisikaan, normaalia elämänkulkuahan sekin on.

 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Suihkarilla suureen länteen, sitten Kalliovuorten yli Banffiin

Kaamosajan viikkoina on viisainta etsiä ajatuksiin sisältöä vaikkapa valoisista muistoista. Omiin albumeihin kertyi aikanaan melko paljon aineistoa teksteinä ja valokuvina. Voisihan noita vaikka yhdessä vilkaista, jos lukijoillani ei ole mitään moista ajatusta vastaan. Keväällä 1999 teimme oman maakunnan osuuskauppamiehinä viikon matkan "isonveden" taakse.  Aluksi nousimme lentokoneeseen Joensuussa. Helsingissä ja Kööpenhaminassa oli koneenvaihdot. Kööpenhaminasta lensimme yhtäjaksoisen huikosen pohjoista reittiä USA:n länsirannikolle, Seattleen. Sinne ehdimme jo seuraavaksi aamuksi.

 
Siinähän sitä reittikarttaa on. Niin kuin näkyy, Grönlannin yli kulkeva lento länsirannikolle on suunnilleen saman mittainen kuin itärannikon New Yorkiin. (Kun klikkaat kuvaa, saat sen isompana katsottavaksi. Edelleen jos käytät zoomausta kartta tulee vieläkin havainnollisemmaksi).
 

Opintomatkamme lännen maaperällä mahtuu hyvinkin tälle karttapohjalle.
 
Havainnepiirros alkuperäisenä on iso lakana. Blogin kuvana se ei saata olla riittävän selkeä. Kartan vasemmassa reunassa oleva lahtimainen rantaviiva on suunnilleen Seattlen kohdalla. Sinne siis menimme aluksi. Muutamien päivien tutustumisen jälkeen nousimme taas lentokoneeseen. Nyt lähdimme edelliseen tulosuuntaamme Kalliovuorten yli, siis itää ja Kanadaa kohti. Määränpää oli nyt Galgary, jossa vuonna 1988 olivat komeat talviolympialaiset. Galgaryn hiihto-ja talviurheilukeskuksessa  olivat edelleen paikoillaan olympialaisten ajan  suuret mainostaulut.
 
 
Lisää dokumentaatiota: matkan lentoliput molempiin suuntiin. Aikaero on melkoinen, mutta se vaikutti eniten paluumatkalla. "Jet-lagista" toipuminen vei pari päivää.
 
 
Seattlesta riittäisi kerrottavaa useaankin blogiin. Silti se jää tässä muutaman kuvan ja pienen tekstin varaan. Suurkaupungissa liikkuneena Osuuskauppa PKO:n hallituksena tutustuimme Pohjois-Amerikan suurimpiin kauppakeskuksiin, kuten vaikkapa WalMart- ja SuperMall -ketjuihin. Pieni tauko on joskus tarpeen. Paikallista likööriä kuulimme kehuttavan vuolaasti. Pitihän asia varmistaa - hyvää oli. Vasemmalta alkaen kuvassa ovat Otto Mikkonen Joensuusta, sitten Pajapellon ukko oikealla puolellaan PKO:n hallituksen jäsen Elli Aaltonen, ensi vuoden alusta Kelan pääjohtaja. Hänestä edelleen oikealle ovat kauppaneuvos Eino Tenhunen ja lieksalainen toimitusjohtaja Matti Lyytinen. Äärimmäisenä oikealla on johtaja Hannu Uski SOK:sta
 
 
Yksi kuva, monta asiaa: paikallisen kulkemisen välineenä meillä oli tietenkin limusiini. Siihen mahtui hyvin tavallisesti 8-jäsenisenä liikkunut porukkamme. Kaupunkikierroksella kävimme katsomassa Microsoft-päämajaa, tosin vain ulkopuolelta. Alue on kokonainen kortteli sivunmitan ollessa arviolta yksi maili. Kertyyhän siitä pinta-alaa yli 250 hehtaaria, mikäli sivun pituuden arviomme oli sinne päinkään. Seattlessa on myös yksi suurimmista Boeing-lentokonetehtaista. Meillä oli opastettu kierros sinne ja lippu näkyy kuvan vasemmassa reunassa. Kuvan keskivaiheilla on varastokenttää, jossa on alihankkijoiden toimittamia lentokoneen osia. Kokoonpanohalli on yksi maailman suurimmista teollisuusrakennuksista. Sen pinta-alaksi kerrottiin kuudenkymmenen jalkapallokentän yhteisala. Parhaillaan oli sisällä loppukokoonpanossa kuusi 747-tyypin jumboa. Hallirakennuksen logistiikkatoiminnoille tarkoitettu sivu oli pituudeltaan 2450 meriä. Esittelyä varten koko mitalla oli melko korkealle sijoitettu kävelysilta, josta avautui yhtenäinen ikkunaseinä kokoonpanotiloihin. Kuvan alareunassa on valmis Boeing 747-400 lentokone.
 

Galgary Co-operative on eräs maailman tunnetuimmista osuustoimintayrityksistä. Siihen tutustuminen olikin koko matkamme pääkohde. Saimme erinomaisen vieraanvaraisen vastaanoton. Kuvassa olemme ensimmäisessä yhteisessä kokoontumisessa isäntien kanssa. Paitsi että tutustuimme heidän toimintaansa Galgaryssä, kävimme isäntiemme kanssa noin sadan mailin päässä sijainneessa Red Deerissä. Siellä toimi suuri rauta- ja maatalouskaupan yksikkö, josta halusimme saada oppia silloin vasta suunnitteilla olleeseen Rauta-Prismaan. Nykyisin sellainen Joensuussa onkin.

 
Banffin kansallispuisto on eräs maailman tunnetuimmista luontokohteista. Se kuuluukin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon. Matkaa Galgarystä länttä kohti sinne on satakunta mailia. Puisto perustettiin 1800-luvun lopulla ja nykyään siellä vierailee vuosittain pitkälti yli kolme miljoonaa kävijää. Pelkästään Japanista sinne saapuu Galgaryn lentokentän kautta joka vuosi liki miljoona vierasta. Ainoa syy tulla on juuri upeaan luonnonpuistoon tutustuminen. Galgaryn kaupungissa heistä käy vain häviävän pieni osa. Kuvassa on yksi gondolihissin vaunuista. Kilometrien mittainen köysirata vie turistit yläasemalle, josta avautuu huikea näköala lumipeitteisille vuorille, laaksoihin, ja niiden pohjalla virtaaviin vuoristojokiin ja -puroihin.

 
Iltanäkymä Banffin alueen valaistuihin kyliin ja hotelleihin.


 Oma porukkamme yhteisessä potretissa. Valkoiset vuorenhuiput ja sininen taivas. Heijastuksena myös vuorten välissä virtaavan joen vesi on kuin siniseksi värjättyä - tosiasiassa se on helmenkirkasta.

 
Tuttu joukko taas, mutta ensimmäisenä vasemmalta seisovaa herraa ei ole vielä esitelty. Hän, niin ikään PKO:n hallituksen jäsen, on nimeltä Kari Mononen, siviilityössä johtajana Abloyn Joensuun tehtailla. Taustalla on Banffin vanhin hotelli nimeltä Fairmont Banff Springs Hotel. Se valmistui kesäkuussa 1888, aluksi sadalle vieraalle. Laajennuksia on tehty lukuisia ja alkuperäisestä hotellista peräisin ollut puurakenteinen osa tuhoutui tulipalossa 1920-luvun lopulla. Seuraavalla vuosikymmenellä siitä tuli 7-kerroksisena Banffin korkein rakennus. Tätä nykyä hotellissa on 764 huonetta ja se pystyy majoittamaan samanaikaisesti noin 1650 vierasta. Alussa hotelli otti vieraita vain kesäaikaan, mutta 1960-luvun lopulla toiminta muuttui ympärivuotiseksi. Kaikkiaan Banffissa sanotaan olevan nykyään yli 70 hotelliyritystä.
 
 
Vielä yksi otos, nyt paluumatkan päivälliseltä. Paikka on ravintola noin 25 mailia Banffista Galgaryn suuntaan. Henkilöt alkaen vasemmalta: Otto Mikkonen, sitten Eino Tenhunen, takanaan tämänkin jutun laatija, Pöydän oikealla puolella  ovat Matti Lyytinen, Elli Aaltonen, Galgarystä lähtenyt isäntämme Barry Ashton sekä Hannu Uski. Ashton toimi kuljettajana ja ajokkina oli hänen yksityiskäytössään oleva kookas jenkkimallin farmariauto.
 
Sellaista se oli reissata bisnesmiehinä lännen mailla. Monta asiaa tuli opituksi. Kun !7. päivänä huhtikuuta lähdettiin, niin kotiin ennätettiin jo 25. päivänä samaa kuuta. Kesän tulo oli Galgaryssä samalla menolla kuin täällä Pohjois-Karjalassa. Galgary ja Banff käytiin katsomassa edestakaisella lennolla Seattlesta käsin ja sillä reissulla olimme kolme päivää. Nousut ja laskeutumiset Seattleen tapahtuivat kaartaen Vancouverin lahden ja -saaren yli. Vancouver alkoi olla kaunis kesäinen kaupunki jo huhtikuun lopulla . Seattlessa kevät teki myös tuloaan.
     Takaisinlähtöpäivänä Seattlessa oli harvinaisen kaunista ja lämmintä. Kaupungin sisääntuloväylällä on suuri liikenneympyrä. Kumpumainen keskiosa oli silloin jo vihertynyttä nurmikkoa.Sen kumpareen oli moni kaupunkilainen keksinyt keväänsä ensimmäiseksi auringonottopaikaksi. Ohuet retkipatjat olivat alustoina bikineihin pukeutuneella joukolla, jonka suuruudeksi arvioimme pitkälti toistasataa. Suomessa bikinikautta sai vielä odottaa. Tosin saimme kuulla, että reissumme aikana, 21-22. huhtikuuta, oli lämpötila Kiteelläkin käväissyt yli kahdenkymmenen plusasteen tietämissä.