torstai 13. maaliskuuta 2014

Kulttuurimatkalla Tallinnaan

Talvinen näkymä Viru-hotellin 23. kerroksen parvekkeelta.
Kun kulttuuria oli matkaeväänä
Suomalaiset ovat matkailukansaa, jonka erityispiirteenä ovat poikkeuksellisen lukuisat naapurimaihin suuntautuvat meriristeilyt.  Perinteisenä kohteena on Tukholma, mutta Tallinna on ylivoimainen ykköskohde, ainakin jos mittarina on tehtyjen matkojen kokonaismäärä. Tiedetysti suomalaiset tekevät sinne vuosittain puolenkymmentä miljoonaa matkaa. Virallisen tilaston luvut vuodelta 2012 kertovat, että 15-84 vuotiaista lasketut suomalaiset yöpyivätkin Virossa noin 1,5 miljoonalla matkallaan. Osuutemme kaikista Viroon matkansa tehneistä oli esimerkiksi vuonna 2013 jo 46 prosenttia. Kasvuluvut ovat edelleen nousevia. Suomalaiset kuluttivat viime vuonna vironmatkoillaan noin 550 miljoonaa euroa, joten sen talousvaikutukset ovat pienelle valtiolle huomattavan suuret.
Monenlaisia tarpeita
Ostosmatka on pontimena isolla osalla lähtijöistä. Myös palvelut ovat lahden eteläpuolella useimmiten Suomea edukkaampia. Kampaamot, hammaslääkärit, jopa kauneuskirurgia, saavat paljon asiakkaita Suomenlahden pohjoispuolelta. Ryhmämatkoja tehdään vaikkapa koulutusristeilyinä ja osa turisteista tulee nauttimaan veljeskansan kulttuuritarjonnasta, kuten Estonia-teatterin oopperaesityksistä. Tallinnan seudun lisäksi suuri osa Pärnun, Haapsalun ja Kuresaaren kylpylöistä saa melkoisen osan tuloistaan suomalaiskävijöiltä.

Yleisesti voimme siis sanoa olevamme saavana osapuolena, kun suuntaamme matkan Viroa kohti. Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta; joskus mukana on viemisiä, kuten esimerkiksi suomalaista kulttuuritarjontaa. Suomalaiset ovat perinteisesti osallistuneet laulujuhlille Tallinnassa ja Pärnun kesäisissä musiikkitapahtumissa nähdään myös suomalaisia kuoroja ja soitinyhtyeitä. Joskus matkalle ponnistetaan syvästä suomalaisesta periferiasta: Kiteen mieskuoro on tehnyt lukuisia esiintymismatkoja Baltian lisäksi muuallekin Eurooppaan.

Vuosituhannen vaihteen tienoilla Pohjolan Matka-konserniin sulautunut kiteeläinen matkatoimisto Karelia-Matkat profiloitui aikanaan koti- ja ulkomaisten kulttuurimatkojen järjestäjänä. Taustalla oli edesmenneen toimitusjohtaja Teppo Mikkosen oma suuntautuneisuus. Näin Pohjois-Karjalaan tuli kasvatetuksi kulttuuria arvostava ”kuluttajajoukko”, joka edelleen näkyy myös Pohjolan Matkan asiakkaissa.
Kiteen Mieskuoron laulajajoukko esiintymässä Tallink Silja Europa-laivan teatterissa maanantai-iltana 201.2014. Hannu-Heikki Hakulinen johtaa.
Laulajayhmän matka Tallinnaan ”kulttuurintuottajana” - ja muutenkin
Esipuhe pohjustaa viimeistä kulttuurimatkaa Tallinnaan. Kiteen mieskuoron laulajajoukon pohjalle koottu bussintäyteinen ryhmä teki yhteisen Tallink Silja Europa-risteilyn tammikuun lopulla 2014. Kuorolaiset olivat pääjoukkona, mutta huomattavan iso osa ryhmästä oli koottu laulajien tutuista ja ystävistä. Tällä kertaa kuorolla ei ollut tarkoituksena pitää matkalla täysimittaista konserttia. Esiintymispaikka oli Europa-laivan teatteri, jossa esiinnyttiin menomatkalla. Laulajajoukko tarjosi risteily-yleisölle noin puolen tunnin mittaisen musiikkituokion, jonka sisältönä oli perinteistä ja hieman uudempaakin mieskuoromusiikkia. Yleisöpalaute oli myönteistä; etenkin ikäihmisille  sopivasta ohjelmasta kuulemma on puutetta. Pieni konsertti sai hetken paikata sitä tarvetta.

Matka sattui tammikuun kireimmälle pakkasviikolle. Kovin paljon kylmä sää ei kuitenkaan haitannut. Bussissa oli lämmintä ja siirtymät tehtiinkin yleensä autolla. Kun risteilyn kesto oli kolme päivää, myös perillä oli yöpyminen. Nyt hotellivalinta oli Park Inn Central, jonka isot huoneet, hyvät vuoteet ja yleinen siisteys saivat kiitosta. Myös laadukas ja monipuolinen aamiainen täyttää vaativankin asiakkaan toiveet. Kävelymatkaa vanhaan kaupunkiin tosin on kovalla pakkasella hieman liikaa, mutta suuri ongelma se ei kuitenkaan ollut.
Tallinnan nähtävyyksiä
Tallinnan satamasta mukaan tullut kaupunkiopas oli asiantunteva ja osasi valloittaa kuulijansa nasevalla huumorilla. Pientä kritiikkiä kaupunginhallintoon päin tuli, mutta samalla leikillinen toteamus, etteivät virolaiset kaikkein tyytyväisintä kansaa muutenkaan ole. Vanhan kaupungin liepeillä säilynyttä puutalokantaa kunnostetaan pieteetillä. Alkuperäistä ilmettä vaalitaan myös täydennysrakentamisella. Uudet talot ovat arkkitehtuuriltaan entisten rakennusten tyylisiä ja siten sopeutuvat hyvin onnistuneiksi osiksi puutalokortteleita.
Näkymä KGB-museon laitehuoneeseen. Kun nyt jo entisen Neuvostoliiton joukot jättivät Viru-hotellin, KGB:n tiloissa olleet laitteet vietiin suurimmaksi osaksi pois. Paljon muuta teemaan liittyvää rekvisiittaa on kuitenkin jäljellä.
Viru-hotellissa toimiva KGB-museo on kiinnostava kohde. Vuonna 2011 avattuna siellä on ennättänyt pistäytyä moni vironkävijä. Silti sinne voi mennä toisenkin kerran, sillä tavallisesta poikkeava teema kestää ”kulutusta”. Ensikäynnin jälkeen saattaa herätä kysymyksiä, joihin voi hakea vastauksia menemällä kohteeseen uudelleen. Kiinnostavia esineitä ovat muun muassa salakuunteluun käytetyt laitteet: huoneisiin ja kalusteisiin kätketyt mikrofonit, kamerat ja radiolähettimet, joilla tietoja siirrettiin hotellin 23. kerroksessa sijainneeseen valvontakeskukseen. Tietoja välittyi Viru-hotellin kautta Atlantin takaakin ja niitä singottiin Moskovaan KGB:n päämajan käyttöön.
Jokaiselle jotakin
Oma suuntautuneisuus vaikuttaa valintoihin - näin myös matkoilla. Kerrotulla matkalla pistäydyttiin myös naisväen suosimassa Karnaluksin käsityötarvikekaupassa. Pieniä ostoksia tehtiin vaikka tällä kerralla ei kaikkea ennättänyt tutkiakaan. Monet sanoivat silti kokeneensa paikan elämyksellisenä kohteena. Kaupungilla bussin kanssa liikuttaessa ennättää tutustua liikkeisiin kävelyetäisyyttä laajemmalla alueella. Siksi tähänkin matkaan mahtui käyntejä suurissa päivittäistavarakaupoissa ja niiden yhteydessä toimivissa lukuisissa erikoisliikkeissä.
Iltamusiikkia Peppersack-ravintolan portaikolta.
 Iltaelämää vanhassa kaupungissa
Tallinnan vanha kaupunki on kävelyetäisyydellä useista keskustan hotelleista. Kovan talven aikaan saattaisi olla tarvetta käyttää taksia sinne kulkemiseen. Kaikkiin paikkoihin ei voi mennä autolla, joten kävelymatkaa jää vaikkapa mennessä Vana-Virukadun keskiaikaisiin ravintoloihin. Liikuntaesteisille asialla saattaa olla merkitystä. Keskiaikaisen hansakaupungin ilme on parhaimmillaan juuri vanhankaupungin ravintoloiden sisämiljöössä. Siksi vaikkapa ryhmälle  järjestetyn päivällisen  sijoittaminen sinne on kokemisen arvoinen elämys.

Kiteen mieskuoron ympärille koottu ryhmä oli yhteisellä päivällisellä ravintola Peppersackissa. Rakennuksen vanhimmat osat ovat yli puolen vuosituhannen takaa. Useaan kerrokseen sijoitetut ravintolasalit ja -kabinetit ovat ilmeeltään keskiaikaisia. Oma päivällishuoneemme oli ylimmässä kerroksessa sijaitseva noin 60-paikkainen ullakkokabinetti. Alkuaan se on palvellut maatalouttakin harrastaneen omistajan ympärivuotisena viljavarastona. Siksi eräänä osana rekvisiittaa olivat seinustalle sijoitetut lukuisat täysinäiset kangassäkit. Sisällöksi tosin oli isoilla leimoilla ilmoitettu ”suola”. Tallinnan aikaisempi vauraushan luotiin juuri suolakaupalla, johon sillä hansa-aikana oli pohjoismainen yksinoikeus.
Taiteen tekoa omaan viihdytykseen – ja myös Peppersackin iltayleisölle
Oma ja muusta ravintolatoiminnasta erillinen tila antaa mahdollisuuksia päivällisen yhteydessä joskus spontaanistikin syntyvälle oheisohjelmalle. Laulajajoukossa on yleensä valmista tarjottavaa. Nytkin tarjoilun lomassa kuultiin yksinlaulu- ja pienryhmäesityksiä. Tuttu joukko kirvoitti muistoista monenlaisia kaskuja ja tarinoita, joilla oli osuutensa viihtyvyyden luojina. Yhteisöllisyys ei parhaimmillaan ole sisäänlämpiävyyttä, vaan arvo sinänsä!

Ravintolassa oli talon tarjoamana ohjelmanumerona  vauhdikas miekkailunäytös. Kuvitteellisena teemana oli kahden nuorukaisen mittelö nuoren naisen suosiosta. Ohjelma oli päivälliskattauksen järjestelyn väliajalla ja siten palveli niin vieraita kuin tarjoiluhenkilökuntaa. Mieskuoron kajauttama serenadi ravintolan toisen kerroksen portaikolta sopi hyvin esityksen teemaan. Kuorolaulun ystävinä tunnetut ja ravintolassa samaan aikaan olleet virolaisasiakkaat palkitsivat kuoron vahvoilla aplodeillaan. Ravintolailta on iso osa matkalta yhteisiksi muistoiksi jäänyttä antia.

 Peppersackin päivällisillä oli tunnelmaa. Omatoiminen ohjelma antoi lisähöystettä oivalliselle ja maistuvalle aterialle.

 Mitäs me taiteilijat! Paluumatkalla risteily-yleisöä viihdytti tunnettu showmies Erkki Liikanen. Kiteeläiset kiinnostivat häntä, kun suvulla on taustaa menetetyn Sortavalan suunnan Karjalassa. Kuvasssa keskellä seisovat kiteeläiset Seija Gröhn ja Mauno Rautiainen. Oikeassa reunassa ovat Hannu-Heikki Hakulinen ja Erkki Liikanen.

Luotettava matkanjärjestäjä ja hyvä kuljettaja ovat osa onnistunutta matkaa
Kiteellä ja Keski-Karjalassa on opittu luottamaan ensin Karelia-Matkojen ja sittemmin Pohjolan Matkan palveluihin. Bussit ovat ajanmukaisia ja  siisteydestä huolehditaan. Iso matkanjärjestäjä on turvallinen kumppani silloinkin, kun matkalla joskus kohdataan ongelmia. Vakuutusasiat ovat kunnossa ja tarvittavat rutiinit hallitaan. Se antaa turvallisuudentunnetta matkaa suunniteltaessa. Matkatoimiston henkilökunnalla on tehtävänsä myös ryhmiä kokoavien yhteistyökumppaneiden suuntaan. ”Ryhmyrien” sidosryhmätuntemus on asia, josta on matkatoimistolle selvää hyötyä. Toisaalta luotettava matkatoimisto on hyvä selkänoja ryhmää kokoavalle. Taustalla oleva palvelulupaus toteutuu käytännön järjestelyjen onnistumisena ja on siten tärkeä osa miellyttävää ja onnistunutta matkaa.
Läksiäismuistoksi vielä yksi kuva Virusta koti Tallinnan satamaa. Komeat laivat odottavat taas merelle pääsyä.
Kuljettaja on eräs ja tärkeä matkatoimiston ”käyntikortti”. Hän edustaa matkalla päämiestään ja hänen osaamisensa kautta peilataan osaa koko yrityksen imagosta. Hyvän matka-”fiiliksen” syntymiseenkin ratin takaa voi monesti vaikuttaa. Tutun laulelman sanoissa - ”linja-autossa on tunnelmaa” - on yllättävän paljon perää. ”Saföörin” osuus tunnelman luojana on merkittävä.

Tässä kerrotulla ”kulttuurimatkalla” porukkaa luotsaili veteraanikuljettaja Tarmo Mielonen. Taustalla on vuosikymmenten kokemus raskaan liikenteen parissa. Alku-ura syntyi puutavarakuljetuksissa. Nykyinen rooli bussin ohjaimissa istuu lupsakalle karjalaismiehelle hyvin. Jokainen matkustaja tuli huomioiduksi ja palveluhenkisyys oli kohdallaan. Näin Tarmo-kuljettaja omalla toiminnallaan piti huolta matkatoimiston palvelukuvasta. Mukana olleet kiittävätkin häntä hyvin onnistuneesta matkasta.

Tallinnaan voi mennä talvellakin.  Jos  matkustaa alkuviikolla, ei ole ruuhkia ja hinnat ovat viikonloppua edullisempia. Silloin kun oma elämäntilanne antaa mahdollisuuden hyödyntää näitä etuja, asia kannattaa ottaa huomioon!

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Nuoruuden ystävä ja sielunveli on lähtenyt



Ystäväni Oiva Henrikki Berg

In Memoriam Jyväskylä 8.3.2014


Ystäväni Oiva Henrikin muistolle
Syksyllä 1956,15. lokakuuta, Mikkelissä toimivaan Savon Prikaatiin astui taas uusi ikäluokka. Neljännen komppanian alokaskokoonpanossa olimme myös me, kiteeläinen 17-vuotias Pekka Havukainen ja Uukuniemen Anttosenmäestä kotoisin ollut Oiva Henrikki Berg. Hän oli kotoisin perheestä, jonka isä kuuluu toisen maailmansodan vuosien sankarivainajiin. Komppaniassamme oli tätä syksyn 1956 ikäluokkaa 89 nuorukaista. Jostakin syystä löysimme Oivan kanssa pian toisemme, jotenkin hengenheimolaisina, ja meistä tuli siitä alkaen elämänikäiset ystävät.
 
Kesällä 1957 Uukuniemen miehiä oli Kiteellä muurareina ja ystäväni oli työporukassa. Tapasimme iltapuhteina ja ajelimme motskareilla Kiteen maisemissa. Toverini oli silloin jo kihloissa naapuripitäjän viehättävän neitosen kanssa. Syyskesällä olivat Saaren Akonpohjassa Hilkka Simpasen ja Oivan häät. Sain sinne kutsun ja pääsin jopa paikalliseen tapaan kuuluneeseen morsiusparin ”mukasakkiin”. Tuula Hannele oli lapsista ensimmäinen ja myöhemmin hän sai vielä Tuija-sisaren ja veljen, Olli nimeltään.


 Nuoren parin onnea syyskesällä 1957. Oiva Henrikki ja Hilkka kuvattuna Hilkan kotona Saaren Akonpohjassa.

Suku koottiin yhteiseen kuvaan. Hääparin vieressä äärimpinä vasemmalla kolmen pojan takana seisovat Oivan sisar Anneli ja sisarusten äiti Toini Berg. Osittain Annelin takana seisoo sisarussarjan nuorin veli Kalle. Takarivissä hieman keskeltä oikealle ylinnä ovat vanhin veli Pentti ja hänen vieressään Oivasta muutaman vuoden nuorempi veli, Kauko.
Juhlavieraita häätalon aitan portailla. Edessä vasemmalla ovat Toini Berg vieressään Anneli-tytär. Muitakin sisaruksia on mukana. Kiteeltä juhliin tullut Oiva Henrikin armeijankaveri seisoo morsiamen takana, oikealta alkaen kolmantena. 

Oiva, oman kylän ja perheen piirissä ”Hesso”-nimellä tunnettu nuori mies opiskeli rakennusmestariksi. Ensimmäinen vaativa tehtävä oli toimia Jyväskylään rakennettavan Lohikosken kirkon vastaavana mestarina. Työmaakokouksessa rakennuksen suunnitellut arkkitehti halusi katsoa betonivalua olevaa sisäkattoa päättääkseen sen päällystämisestä. Valu oli onnistunut niin hyvin, että arkkitehti sanoi sen sellaisenaan muistuttavan taideteosta. Riitti kun se vain maalattiin sopivaan väriin. Se oli kannustava kokemus nuorelle mestarille.
Kesälomilla sentään ennätti pistäytyä katsomassa Kiteenlahdessa maatilaa hoitavaa armeijankaveria ja tämän perhettä. Jyväskylässä palkattuna aloitettua rakennusmestarin uraa Oiva sittemmin jatkoi omassa rakennusliikkeessään. Eräänä kesänä 1970-luvun alussa kävin ystävän kotona Jyväskylän Laajavuoren lähellä. Silloin perhe asui oman rakennusliikkeen rakentamassa rivitalokodissa. Kaikki näytti hyvältä ja talous oli vahva.

Kansainväliset suhdanteet ajoivat ahkeran miehen ahtaalle 1990-luvun taitteessa. Ei se ollut varsinaisesti vauhtisokeutta, mutta kun rahoittajapankki tarjosi edullista valuuttaluottoa, yrittäjä hankki sen turvin maa-alueita ja rantatontteja tulevia tarpeita varten. Usean vapaa-ajanrakennuksen rakennustyöt ostetulla rantakaistaleella olivat jo pitkällä.
Muutaman päivän aikana valuuttaluottojen  velkapääoma kasvoi kurssimuutoksessa kestämättömälle tasolle. Nyt pankkiherroilla oli jo toiset puheet. Yritys ajettiin suoritustilaan. Yksityinen omaisuuskaan ei ollut suojassa. Lähes kaikki suuren työn tuloksena saavutettu hyvinvointi valui hiekkaan.

Perhe sentään jäi. Hilkka, lapset sekä lastenlapset, antoivat valoa synkkiin hetkiin. Askel askeleelta alkoi uuden elämän rakentaminen. Ystävyys Kiteen suuntaankin virisi uudestaan. Teimme pieniä yhteisiä matkoja Pohjois-Karjalassa ja itse taas suuntasin joskus Jyväskylään. Viimeinen tapaamisemme oli kesällä 2009. Silloin olimme Laajavuoren kesäteatterissa yhdessä vaimoni ja Oiva Henrikin kanssa. Päätteeksi kävimme iltakahveilla kaupungilla ja pistäydyimme ystävämme asunnolla. 

Ystävyyttä lujitettiin yhteisillä retkillä. Tämä kuva otettiin ruskan aikaan Kolin huipulla. Oli lokakuun ensimmäinen päivä vuonna 2003. Vuodet ovat jättäneen jälkensä toveruksiin ja monia kolhuja ja vastoinkäymisiäkin elämä oli molemmille tuonut. Oli onni, että suuren luonnon keskellä ajatellessa ne tuntuivat ikäänkuin pienentyvän.

Hilkka-puoliso väsyi ensin. Kirjeenvaihdossamme ja tavatessa Oiva kantoi huolta vaimostaan. Kauan hän jaksoi hoitaa tätä kotona. Muutama vuosi sitten Hilkka saateltiin haudanlepoon. Lopulta omakin terveys hiipui. Viimeisen vuoden aikana en saanut Oivaan enää yhteyttä. Olli-poika löytyi langan päähän. - Isä on heikossa kunnossa, hän sanoi. Emme enää tavanneet. Nyt hänen taipaleensa täällä ajassa on päättynyt.

Olisin halunnut olla mukana saattamassa ystävääni hänen viimeiselle matkalleen. Oma ikä ja pitkä välimatka kuitenkin estivät ajatuksen toteutumisen. Siksi tahdoin tällä kirjeellä lähestyä teitä vainajan omaiset. Tein sen kunnioittaakseni Oiva Henrikin sitkeyttä ja 
elämänuskoa loppuun asti. Muistan lämmöllä yli puoli vuosisataa kestänyttä ystävyyttämme. 

Uskon, että kokemamme sielunveljeys antoi meille molemmille tarpeellista voimaa, kun elämä asetti meidät joskus suorastaan ylivoimaisilta tuntuvien vaikeuksien eteen.
Toivon ystävälleni keveitä multia ja jälkeenjääneille voimia suruun. Isän, ukin ja ystävän hyvä muisto kannustaa meitä yhä, vaikka hän ei enää ole joukossamme!

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Limingan savut ja Oulun perunarieskat



Kuvassa on eräs Rolf Alanderin omistuksessa ollut ro-ro (Roll on roll off)- tyyppinen rahtialus hänen yritystoimintansa alkuvuosilta.

Kriisistä kriisiin kulkevassa Suomessa elettiin 1970-luvun lopulla ensimmäisen öljykriisin jälkitunnelmissa. Iso asia oli kehitellä tekniikkaa, jolla kalliiksi käynyt öljy voitaisiin korvata kotimaisin polttoainein.
Maininki saavutti myös Kiteen ja yhtenä toimena tekninen osasto ja kunnanhallitus lähetti marraskuun lopulla 1978 edustajiaan Liminkaan. Siellä toimi laivanvarustaja Rolf Alanderin omistama konepaja. Oulun yliopiston tekniikan opiskelijoiden kanssa kehiteltiin isohkoja kaasutus-etupesiä, joiden avulla hakkeesta muodostettua häkäkaasua poltettiin öljyllekin tarkoitetuissa kattiloissa.
Huomattavan suuria yrityksiä
Alander omisti niihin aikoihin alunperin Uuteenkaupunkiin rekisteröidyn laivanvarustamoyhtiön nimeltä Avomeri Oy. Lisäksi hänellä oli höyry- ja lämminvesikattiloita valmistava Oy Vapor Ab sekä  arvostettu Oy Engineering Ab-suunnittelutoimisto Raisiossa. Hän oli ostanut 1970-luvun alussa myös Humppilan Lasitehtaan ja rakentanut sille uudet toimintatilat. Limingan Konepajan mies kertoi perustaneensa kehitysalueelle tuodakseen sinne työpaikkoja. Parhaimmillaan yritysrypäs työllisti 600 ihmistä.

 Rolf Alander on pian 78 vuoden iästään huolimatta edelleen vireässä kunnossa. Hänen isänsä syntymäpaikka oli Särkisalo lounaisrannikolla, nykyisessä Salon kaupungissa, mutta Rolf itse on syntynyt Viipurissa. Ehkä se osaltaan selittääkin miehen karjalaiselta vaikuttavaa luonnetta.

Ekonomi Rolf "Rolle" Alander oli Euroopassa uranuurtaja ro-ro tyyppisten pikarahtialusten käyttöönottajana. Sellainen laiva saattoi parhaimmillaan viipyä satamassa vain 2-3 tuntia. Silloin pyörillä oleva rahti ennätettiin purkaa ja uusi lastata päälle. Yli 2500 dwt:n kantavuus ja 140 metrin pituusmitta antavat käsitystä laivojen koosta. Omistushistoriansa aikana yrityksellä oli  kaikkiaan yhdeksän erilaista alusta, joista kaksi oli 20.000 dwt:n kantavuudella ollutta säiliölaivaa.
Limingan opit
Bussi jolla matkasimme, ennätti marraskuun lopun kaamoksessa Liminkaan vasta illan pimettyä. Tekniikan ylioppilaat olivat virittäneet tehtaan ulkokentälle toimintaan kolme  kattilaa ja punaiset digitaalinumerot kertoivat, että ulossaatava lämpöteho kattilaa kohti oli noin 100:n kilowatin luokkaa. Kattiloita kuormitettiin syöttämällä kuuma vesi aluelämmitysverkkoon. Saimme valaisevan kuvan uudesta tekniikasta. Etenkin Kiteen kunnan rakennuspäällikkö Reino Alhainen painoi asioita visusti mieleen.
Syventävät opinnot Oulun Arinassa
Opintomatkan sponsoroivat Alanderin yritykset. Oulussa Hotelli Arinan päivällispöydässä toimitusjohtaja kertoi monista toimistaan. Mies kantoi vastuuta työntekijöistään ja oli miellyttävä ja kohtelias illan isäntä. Länsisuomalaisista juurista huolimatta hänessä oli miltei karjalaista vilkkautta. Kiteeläisten ajatus kaasutuspolttoon siirtymisestä jäi hautumaan. Ehkä Oulun reissu kuitenkin antoi näkemystä ratkaisun toimivuudesta: Päädyttiinhän 1980-luvulla rakennetussa Kiteen Lämmön lämpökeskuksessa valitsemaan kaasugeneraattori siihen liitettyine kattiloineen. Tosin teholuokka, 6-8 MWh, oli enemmän kuin 60-kertainen Limingan koelaitoksiin nähden.

 Erkki Renvall on alkuperäiseltä koulutukseltaan kaupallisen tutkinnon mies. Opettaja-puolison työpaikka toi pariskunnan Heinoniemen koululle. Sieltä käsin Erkki lähti jatko-opintoihin ja valmistui hänkin opettajaksi. Pienen kyläkoulun lakkauduttua Renvallit siirtyivät Kiteen keskustaan. Virkauran loppuvuodet Erkki Renvall toimi koulunjohtajana Hutsiin rakennetussa uudessa ala-asteen koulussa.

Henkilökohtaista ohjausta
Alander oli suunnannut markkinointia kuntiin ja kuntayhtymiin. Siksi bussissamme oli mukana Honkalammen kuntayhtymän liittohallituksen jäseniä ja Pertti Puhakan ylilääkärisijaisuutta silloin hoitanut nuori lääkäri. Kuntayhtymää edusti myös kiteeläinen koulunjohtaja Erkki Renvall. Erkki ja lääkäri istuivat vieretysten bussissa vain käytävä välissään. Renvallin käsi meni tiuhassa tahdissa taskuun ja toinen toisensa perään uusi "nortti" alkoi kärytä.

Kun siihen aikaan oli parhaimmillaan menossa Pekka Puskan johtama Pohjois-Karjala -projekti, lääkäri katsoi virkaetiikkansa vaativan asiaan puuttumista. - Olen koko matkan ajan seurannut tuota tupakointianne ja siksi kysyn; kuinka olette moisen tavan yleensä ottanut? - Taitaa olla sukuvika, oma isä on kaiken sen ajan minkä muistan, polttanut niin pöllitupakkaa, sikareita, kuin piippuakin. - No, olisitte ottanut opiksi, hän ei varmaan kovin vanhaksi elänytkään? - Enpä häntä tiijjä, sanoi Erkki - viime kesänä juotiin satavuotiskahvit ja ukko on yhä "toprakassa" kunnossa! Lääkäri ei katsonut aiheelliseksi jatkaa keskustelua. Myöhemmin kyselin luottamuskaverilta tämän isän vointia. Renvall kertoi papan saavuttaneen kunnioitettavan liki 102-vuotisen eliniän.
 

 Reino Alhainen oli varsinainen pitkän linjan mies rakennusalalla. Hän ennätti nuoruudessaan toimia muun muassa työnjohtajana Haminassa. Työnantaja oli silloin alkuaan kiteeläinen Heikki Havukainen, joka urakoi Haminan Nuutniemessä 1940-lopulta 1950-luvun alkuvuosiin Neuvostoliittoon toimitettavien sotakorvausalusten sisustuksia. Jatkossa Alhainen toimi rakennusalan yrittäjänä Kiteellä. Hyvin pitkä työsarka Reinolle kertyi Kiteen kunnan rakennuspäällikkönä. Kuvassa hän on juuri saanut presidentin myöntämän SVR:n Valkoisen Ruusun 1. luokan mitalin kultaristein. Kiteen valtuustosalissa otettu kuva on muistin mukaan vuodelta 1977.
 
Oulun perunarieskat
Paluumatkalle lähtiessä bussi kurvasi juuri uuteen aamun avautuvalle kauppatorille. Erään kojun räystäällä oli iso pahvikyltti ja sanat: "Vie lämpimäiset, meillä on Oulun parhaat perunarieskat". Pitihän tuota uskoa, etenkin kun Alhaisen Reino ensimmäisenä ostajana näytti mallia. Köröteltiin hyvä kotvanen kohti kotimaisemia. Iisalmessa kuljettaja ajoi huoltoasemalle ja ilmoitti kahvitauon. Muut nousivat lähteäkseen, mutta Reino painautui istuimeensa entistä tukevammin.

- Eikö sinulle kahvi maistu kysäisin, johan tässä saatiin istuakin? - Kyllähän se maistuisi, mutta kun torilla käskivät viemään lämpimäiset kotiin, minun pitää vain istua ja pitää penkille alleni laitettuja rieskoja lämpiminä! - Ota riski, mennään, sanoin arvaten leikinlaskun. Mentiin. Reinon monilokeroinen salkku rieskapaketteineen jäi paikalleen viereiselle istuimelle.
Joulupukkikin muisti
Oppia saatiin - moneen lähtöön. Joulun alla jokaiselle mukana olleelle tuli paketti ohjeistettuna varovasti käsiteltäväksi. "Rolle" se meitä muisti allekirjoituksellaan vahvistetulla joulukortilla ja komealla Humppilan Lasin käsintehdyllä kukkamaljakolla. 

 Ystävänpäivän ruusut vuodelta 2014. Maljakkona on Rolf Alanderin lahja jouluksi 1978. Esine on käsintehtyä taidelasia ja siksi melko arvokas. Kun Alander 1970-luvulla rakensi Humppilan Lasitehtaalle uuden tehdassalin ja tehtaanmyymälän samassa kokonaisuudessa toimivine ravintoloineen, se oli laatuaan ensimmäinen Suomessa. Vielä nykyisellä mittapuulla kokoluokka on harvinaisen suuri.

Reino Alhainen ei enää ole joukossamme. Erkki Renvall, tänä vuonna 84, seuraa virkeänä Kiteen tapahtumia Mikkelistä käsin. Alander  on vuonna 1936 syntyneenä virallisesti jättänyt yrityselämän. Limingassa toiminta päättyi 1980-luvulla konkurssiin. Lasitehtaallakin on uusi omistaja. Varustamotoiminta taas loppui 1990-luvun lamaan.  Saila-vaimon kotitilalla Lohjan Virkkalassa riittää puuhastelemista, eikä ihan vähänkään: Vohloisten kauppapuutarhassa on 10.000 omenapuuta. Rolf on toiminut myös Uudenkaupungin merihistoriallisessa yhdistyksessä  ja on innokas taloushistorian harrastaja.
 Kuvassa on Ahvenanmaalaisen laivanvarustamon osakekirja, jotka painettiin Turun Kivipainossa suuriruhtinaskunnan viimeisinä vuosina. Ajankohta oli vuosi 1916. Painatus on setelipainotasoa. Rolf Alander omisti Ångbåts Aktiebolagetin osakekirjat, vaikka varustamotoiminta olikin lakannut jo 1970-luvulla. Vuonna 1999 Alander lahjoitti 80% osakekirjoista Uudenkaupungin merihistorialliselle yhdistykselle. Yhdistys myy omana varainhankintanaan osakekirjoja muistoesineiksi. Kehystetyllä alkuperäisellä  asiakirjalla on hintaa 35 euroa.