perjantai 22. tammikuuta 2016

Maaseutu saa elinvoimaa myös ihmisten positiivisuudesta


 
Herrala, paremmin entisen Juho Pietarisen pihapiirinä tunnettu pieni kulttuurinen kokonaisuus tulee nyt mukaan, kun uudessa ehdotuksessa Kiteenlahden perinnemaisema-aluetta laajennetaan Kiteenjärven rannan suunnassa kohti kirkonkylää. Siihen tulee nyt myös Savikon maakauppa ympäristöineen sekä Vaaran Hakulisten talouskeskus ja tilan peltoalueet kohti Hyypiinjärveä. Herralan pihapiiriä ja samalla itää kohti otetun kuvan taivaanrannassa häämöttävät Pajarinmäet ja Kiteenlahden kylä.
 
 
Näissä ylä- ja alapuolella olevissa otoksissa on maisemakylän talvea muutaman vuoden takaa. Perinnemaisematyöryhmän mietinnössä kiitellään Kiteenlahdessa ehyenä säilynyttä maisemakokonaisuutta aina rakennuskannan arkkitehtuuria myöten.
 
 
 
Tie vie kylän läpi kohti kirkonkylää ja kaukana sijaitsevia rintamaita. Talvisen maiseman viesti on maalaiskylän rauhallinen elämänmeno.


Kylän asutus on  isojen viljelyaukeiden takia laajalla alueella. Talouskeskukset ovat useimmiten etäällä toisistaan.Talo-talossa kylänäkymiä ei keskieurooppalaiseen tapaan täällä ole. Joskus siihen sentään löytyy poikkeus. Tässä on niistä yksi. 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
 
Valtioneuvosto vahvisti  vuonna 1995 ympäristöministeriön ehdotuksen valtakunnallisesti arvokkaista perinnemaisema-kohteista. Silloin nimetyn 156 kohteen joukossa nykyisen Kiteen alueella olivat Kiteenlahden kylämaisema ja Totkunniemi-miljöö silloisella Kesälahdella.Yllä oleva kuva on Kiteenlahden kylältä ja peltoharjanteelta kohti Matikkalan viljelynurmia. Päivityksen perusteluissa juuri tätä peltonäkymää kiitellään kuuluvaksi maisemakylän parhaisiin.

 
 Kiteenlahden perinnemaisema-alueen rajaus kartalla. Päätös on siis vuodelta 1995, jolloin valtioneuvosto vahvisti ympäristöministeriön maisematyöryhmän ehdotuksen. Sama karttapiirros on Kiteenlahti-kirjan toisessa painoksessa takalehden liitteenä. Kartta-aukeamaa jaettiin myöhemmin todella paljon myös ensimmäisen painoksen kirjoja ostaneille. Mahdolliset halukkaat voivat kysellä sitä vieläkin Pajapellon nurkan ukolta.
 
Nyt asiassa on tehty päivitystyötä muutaman viime vuoden aikana. Sen pohjalta on äskettäin on valmistunut ehdotus uudeksi luetteloksi. Entiseen verraten kohteita tullut lisätyiksi kolmisenkymmentä ja eräitä aikaisemmin perinnemaisema-statuksen saaneita alueita esitetään poistettaviksi.
      Uuden esityksen laatinut selvitystyöryhmä toteaa Kiteenlahdesta:
"Kiteenlahden kylämaisemat ovat edustava ja elinvoimaisena säilynyt ranta- ja harjuasutuksen sekä laajojen viljelysten luonnehtima maisemakokonaisuus. Alue on valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Nyt rajaukseen sisällytetään inventointien perusteella vielä Suontauksen ja Savikon kylät viljelyksineen. Rajausta laajennetaan paikoin myös alueen pohjois- ja itäreunoilla. Maisema-aluetta supistetaan Kiteenjärven vesialueella"
     Kiteenlahden perinnemaisema-aluetta halutaan siis länsisuunnassa laajentaa niin, että uuden rajauksen sisälle jäävät Kiteenjärven rannalla oleva entisen Juho Pietarisen pihapiirinä tunnettu alue sekä Savikon seutu maakauppoineen. Siitä eteenpäin rajaus lähtee Hyypiitä kohti, josta se jatkuu järveä myöten ja osaksi uudella linjalla Kompsunjoen kohdalle. Joki on osa Kiteenjoen Laatokkaa kohti jatkuvaa reittiä. Jokisuulta uusi "alueraja" etenee joen Loukunvaaranpuoleista rantaa Huotinvaaraan ja kohtaa entisen paikkansa Pitkäjärvellä.
      Niin ikään uutta aluetta maisemakylälle ehdotetaan Kylmäojantien vasemmalle puolelle "Ilvolan pohjukkaan". Samalla suunnalla on myös laajennus, jossa mukaan on otettu komeat maisemakalliot Pukarissa. Uusi ehdotus kasvattaa Kiteenlahden perinnemaisemakylän aluetta merkittävästi.  Pohjana olleessa maisematyöryhmän muistiossa todetaan entisen pinta-alan olevan  1270 hehtaaria. Jos ja todennäköisesti kun, uusi ehdotus jatkossa hyväksytään, pinta-ala kasvaa 1935 hehtaarin suuruiseksi.
 
 
Keskellä kyläaukeaa on Vaaranmäki, jonka tienoille sijoittui aikoinaan kylän vanhinta asutusta. Täältäkin avautuu upea panoraama kameran ollessa suunnattu itää kohti. 

 
Kylän peltomaisemaa Pukariin johtavalta Joentauksentieltä lounasta kohti.

 
Valkealampi on lähdepohjainen ja syvä. Vesi on kristallinkirkasta. Ei ihme, että tämä on eräs alueen suosituimmista uimarannoista. Paikka jää hieman laajennetunkin rajauksen itäpuolelle. Ronnunsuolta Kylmäojan tielle, sieltä edelleen Joentaukseen ja Pukariin suunnattu "maisemaraja", on Valkealammesta noin puoli kilometriä lännempänä.  
 
Uuden ehdotuksen mukainen Kiteenlahden ja Savikonseudun perinnemaisema-alue on merkittävästi entistä suurempi. Ainakin paikkakuntalaisille yllä oleva ympäristöministeriön kartta kertoo Savikon alueen lisäksi uudet linjaukset Hyypiillä, Kompsunjoella, Suontauksessa, Ronnunsuolla ja Pukarissa.
 

Tölkinsaari avautuu kesäisin Hyypiiltä erikoisena ja puulajistoltaan lähes puhtaana lehtomaisemana. Kumparemuoto on melkoisen korkea ja se oli todellinen saari ennen järvienlaskuja. Nyt sinne pääsee maakannasta myöten, joskin kevätvesinä kannas on melkoinen pehmeikkö. Perinnemaisema-alueen uusi linjaus tulee Savikon suunnasta Hyypiitä pitkin kaartaen ohi Tölkinsaaren kauempaa oikealta. Raja kurvaa sitten  kohti  Kompsunjoen suuta. Kuten havaitaan, vuoden 1995 perinnemaisema-kartassa linjaus kulki Tölkinsaarta hipoen.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Uuteen Kiteenlahden perinnemaisema-alueeseen tulevat oleellisena lisäyksenä lukuisat kalliot Pukarissa ja Hiidenjoenlaakson kahta puolta. Siksi tässä alla on pieni kokoelma näkymistä, joita kylän vähemmän tunnetuilla paikoilla samoileva voi kohdata.


 
Rosvokallio Pukarissa kohoaa laeltaan paljon viereisen suon puunlatvoja ylemmäksi. Siksi sieltä voi katsella vaikkapa matkan takana sijaitsevan kyläaukean taloja.
 
 
Kokkapäänkalliot sijaitsevat kylää halkovan Hiidenjoenlaakson vasempana reunana järveä kohti katsottuna. Tässä on eräs Kokkapäänkallioiden jyrkänteistä.

 
Kokkapäänkalliorinnettä on tässä kuvattu Hiidenjoensuon suunnasta. Parhaimmillaan korkeusero suohon nähden on parikymmentä metriä.


 
Kehnonkallio on lähempänä Niemenpuolen taloja, vajaan kilometrin päässä maantieltä. Ennen järvienlaskua Kiteenjärven vesi huuhteli jyrkänteen alareunaa. Nyt entisen ulapan paikalla on  metsää kasvava suo.

 
Kehnonkallioltakin näkee kauas. Ainakin kiikarin avulla silmä kantaa Selkuenharjulle ja pitkälle kirkonkylän suuntaan.
 

Kalliolan Huhtilaisen metsässä on monen tietämättömissä oleva ja Käräjäkalliona aikoinaan tunnettu jäkälän ja sammaleen peittämä avoin ja jylhä kivipinta. Kallion päällä on useita irtokivilohkareita, jotka sopivat mainiosti vaikka tämän ajan marjastajan kahvittelu- ja levähdyspaikoiksi.
 

Rieskankivi on iso siirtolohkare Niemenpuolen maastossa Ylä-Timolan ja Kalmistolan Toropaisen talojen välillä. Sen ympäristö on ollut ennen järvenpintojen laskemista veden yläpuolisena kennäänä. Tämä oli yli sata vuotta sitten ja myöhemminkin nuorison suosima kokoontumispaikka. Siitä kertoo sekin, että monissa kylän ihmisten vanhoissa valokuva-albumeissa on kuvia, joissa Kiteenlahden nuorisoa on kymmenmäärin viettämässä kesäistä vapaa-aikaa Rieskankivellä. Yksi  sellainen kuva (alla) on Kiteenlahti-kirjassa sivulla 162.
 
 
Rieskankiven "arkkitehtuuri" on muuttumaton. Näin on, vaikka yläpuolella olevaan värikuvaan verrattuna tässä vanhassa otoksessa kamera onkin  suunnattu kiveä kohti toisesta suunnasta. Opettajapariskunta  Eemil ja Viola Nikkosen mukana oleva nuorten joukko kuvattiin 1920-luvun vuosina. Useat henkilöt ovat vielä tämän päivän kyläläisen silmilläkin tunnistettavissa. Erikoinen yksityiskohta on puuhun sidottu "variksenpelätin" kuvan vasemmassa yläreunassa. Mikä lienee ollut moisen tarkoitus?
 
Kansanedustaja Hannu Hoskonen kirjoitti mielipidekirjoituksen sanomalehti Karjalaiseen 19.1.2016. Siinä hän maalaili synkin värein uudistettua perinnemaisemaehdotusta. Hän rinnasti asian pahaa mainetta takavuosina saaneeseen Natura-ohjelmaan. Hän väitti totuudenvastaisesti, että kaikki kylillä tulevaisuudessa tapahtuva rakentaminen olisi mahdollista vain ympäristöministeriön antamilla poikkeusluvilla. Näinhän asia ei ole. Rakennuslupaviranomainen on yksiselitteisesti kunta. Takana olevat vuodet alkaen ajasta 1995 ovat ehtineet Kiteenlahdessakin osoittaa, että statuksesta on ollut enemmänkin hyötyä kyläkunnalle. 

      Eilen, torstaina 21.1., ympäristöneuvos Tapio Heikkilä vastasi sanomalehti Karjalaisen yleisönosastossa kansanedustaja Hannu Hoskosen aikaisempaan perin huolestuneeseen ja perinnemaisema-asiaa synkästi maalailevaan kannanottoon. Hannun tekstissä epäilyttävän leiman saanut ympäristöministeriö sai tuoreeltaan kertoa pahimpien uhkakuvien olevan aiheettomia.
      Otin itse kantaa asiaan samoin eilen, 21.1. Kirjoitin lyhyen mielipidekirjoituksen, jonka lähetin tyrkylle maakunnalliseen mediaan. Liitän tiedoksi tähän alle kyseisen tekstin:
      "Olen tutustunut tausta-aineistoon ja työn lopputulokseen, jotka ovat syntyneet perinnemaisemaluettelon uudistamisehdotusta laatiessa. En ole havainnut samaa huolenaihetta kuin Hannu Hoskonen. Oma arviointikykyni rajoittuu vain ehdotuksen niihin osiin, jotka koskevat omaa asuinseutua. Kotikylämme Kiteenlahden ja Savikon alueen osalta tehdyt muutokset ja laajennukset ovat perusteltuja. Selvityksen sanonnoissa korostetaan kulttuuristen luontoarvojen sopusointuista säilyttämistä elävän maalaiskylän viljelyn- ja asumisen kanssa. Kiteenlahti-kirjassa vuodelta 2012 olen tuonut esille muun muassa kylän maisemallisesti arvokkaat kalliomuodostelmat, kuten Rosvokallio ja Tallinjalankallio Pukarissa. On hyvä, että nekin ovat tuoreessa esityksessä mukana.
      On etuoikeus asua ja työskennellä elävässä kyläyhteisössä. Sellaiseksi koen myös, että olen saanut syntyä tähän mainioon maisemakylään nimeltä Kiteenlahti. Olen ollut menneessä historiassani aika monta vuotta mukana Kiteen kunnallishallinnossa. Siihen aikaan osui sekin vaihe, kun valtionhallinnossa käsiteltiin ja vuonna 1995 vahvistettiin edellinen perinnemaisemakylien luettelo.
      Kiteellä emme silloinkaan kokeneet asiaa mitenkään uhkana. Paremminkin uskoimme, että perinnemaisema-status antaa jonkinlaista turvaa sille, että aluetta maisemina ja rakennuskantana  kohdellaan jatkossakin pieteetillä. Kiteenlahtelaisena voi sanoa, että kaksi vuosikymmentä ovat osoittaneet meidän monella tavalla hyötyneen nimityksestä, jos ei muuten, niin ainakin imagollisesti. Paljon on merkinnyt se, että itse olemme julkisuudessa tuoneet esille kylän perinnettä ja maisemallisia arvoja. Kiteenlahti tunnetaan valtakunnan tasollakin nyt paljon paremmin kuin joskus 1990-luvulla". 
 

maanantai 18. tammikuuta 2016

Kaamos on ohi

 

 
Talvi alkaa olla puolessa. Huomenna on Heikinpäivä ja vanha kansa laski, että kun silloin talon rehuvarat ovat puolessa, päästään kunnialla kevääseen. Kiteellä tunnetaan vanha sanonta. "Heikinpäivänä rehut kahtiinsa". Sanottiin myös karhua tarkoittaen: "talvi puolessa, nälkä suolessa", tai: "Heikinpäivänä karhu kääntää kylkeään". Tänään 18. tammikuuta sanotaan kaamoksen poistuneen jo Utsjoeltakin. Pohjoisimmassa Suomessa päivä alkaa jatkua huimin harppauksin. Kun aurinko alkaa paistaa pohjoisnavan yli, pienikin taivaankehrän korkeusmuutos jatkaa päivää huomattavasti. Jo viikon kuluttua valoisan ajan pituus Utsjoellakin on yli kaksi tuntia. Kuva on otettu Pajapellon nurkalta aamuyhdeksältä. Aurinko värjää ohuet pilvet komeaan kullanhohtoon.

 
Tämä näkymä on entisen tiilitehtaan kohdalta maantienohesta tallennettua maisemaa. Kiteenlahden kyläkilpi jää juuri ja juuri ulkopuolelle kuvan vasemmassa reunassa. Pakkanen on luonut kuuraiset pitsikoristeet etenkin koivunoksien varpuihin.
 
 
Hieman edellistä ylempää on tämä otos kuvattu. Oikealla puolella on Pöllälänmäki ja kuvan vasemmassa reunassa tie kaartuu kohti Kalmistolan Toropaisen taloa.
 
 
Hyypiinjärvi kylpee auringossa, ehkä ensimmäistä kertaa vuoden 2016 puolella. Jäällä on paksuutta liki kolmekymmentä senttiä. Rantaa seuraileva hiihtolatukin on nyt turvallinen. Pilkkimiehet ovat jo parin viikon ajan ottaneet riskin ja menneet kairailemaan avantojaan. Niin myös Kiteenjärven puolella. Kalojakin kuuluu koukkuihin tarttuneen. Kymmenen särkeä ja yhtä monta ahventa, kertoi eräskin pyyntimies.
 
 
 
On hyvin harvinaista, että Salmenjoen sula on näin olemattoman pieni. Toistuvat nopeat pakastumiset ja yleensä pakkasen pysytteleminen kolmenkymmenen miinusasteen tietämissä ovat asialle selitys. On tavallista, että talven ensimmäinen kovan pakkasen yö kuroo sillan alta tulevan joen suuvirtauksen lähes umpijäähän. Tavallisimmin tuo jäätyminen on kuitenkin lyhytaikainen. Kun vedenlämpö jään alla koulussa opitun mukaisesti tasoittuu tuonne neljän plus-asteen tienoille, virtauksen aikaansaama sulakieleke alkaa laajeta ja kestää lopputalven kovissakin pakkasissa melko suurena. 
 
 
Vertailun vuoksi kuva Hyypiin sulasta muutama vuosi sitten. Joulukuussa 2010 oli rapsakat pakkaset ja metsät vielä komeammassa kuurassa kuin nyt. Salmenjoensuun sula Hyypiissä oli silloin paljon suurempi. Se on ollut ennen pakkasen kiristymistä vieläkin pitemmällä, kuten se ohuena riitteenä kauempana näkyykin.
 
 
Maatilalla työtä riittää talvellakin. Etenkin jos tuotantomuotona on lypsykarjatalous, isäntäväki on askareissaan lujasti kiinni. Rehuista on huolehdittava ja ruokinnan pitää tapahtua ajallaan. Lypsämään täytyy herätä jokaisena aamuna, "oli purku tai pakkanen", kuten ennen sanottiin. Navetan ilmanvaihtohormi purkaa höyryä, joka pakkasessa tiivistyy kuuraiseksi huuruksi - melkein tuo muistuttaa nykyään jo pahamaineista tehtaanpiipusta tulevaa sauhua. Onneksi tämä vesihöyryn huurteinen  muoto ei juuri saastuta.
 
 
Vielä yksi näkymä kylätieltä kohti itää. Monien muiden  maalaiskylien tapaan Kiteenlahtikin on hiljentynyt. Väkimäärä on vähentynyt ja lukuisien karjatilojen  navetoita on jäänyt kylmilleen. Pellot ovat sentään säilyneet viljeltyinä. Ja kun ottaa huomioon tilanteen vaikkapa Kiteen muissa kylissä, täällä on niitä paljon enemmän toimivia lypsykarjatiloja. Tämän hetken luku taitaa olla yksitoista lehmällistä maatilaa. Se on yhtä kylää kohti hyvä luku, katsottiinpa asiaa vaikka koko Suomen mittakaavassa.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Pyryä ja pakkasta, mutta olihan kesäkin!

Talven tuntua taas, vuosien jälkeen. Kaksi talvea menikin vähin pakkasin ja talvi 2013-2014 vielä miltei lumettomana. Se on kyllä harvinaista näillä leveysasteilla. Nyt pakkanen paukkui parhaimmillaan usean päivän jaksolla kolmenkymmenen miinusasteen kahta puolta. Lunta ei juuri tänäkään talvena näihin asti ole ollut. Mutta tammikuun 12. päivä toi siihenkin asiaan muutoksen. Lunta alkoi tulla todenteolla. Yhden yön aikana 13. päivää vasten lumipeite kasvoi ainakin kahdellakymmenellä sentillä. Lisää tulee koko ajan ja vinkeä viima lennättää lunta tehostaen pakkasen vaikutusta. Sitäkin on vielä reippaasti yli kymmenen astetta.


Maisemakylä Kiteenlahti uinuu talvessa. Tuuli tuivertaa ja lumi pöllyää. Onneksi pirtissä on lämmintä ja puuvajassa kuivia halkoja. Nälkäkään ei ahdista. Sopii tässä odotella vielä muutamat kuukaudet tulossa olevaa kevättä ja kesää.

Mutta olihan se mennyt kesä. Tarinan jatkoon olen siirtänyt kuvamuistoja viime vuoden kesäkuulta. Olimme kaveriporukalla kiertämässä Suomea ihan "pohjanmaan kautta". Ensin poikittaissuunnassa Seinäjoelle, sitten rannikkoa myöten etelään päin aina Raumalle saakka. Sieltä sitten palailimme Huittisten, Punkalaitumen ja Urjalan kautta kohti itää, Janakkalaan, Asikkalaan ja  edelleen Mikkelin kautta kotimaisemiin. Matkaa kertyi kaikkiaan yli 1600 kilometriä ja aikaa meni kolme päivää, kesäkuun 9.-11. päivien välisen ajan.

 
Ensimmäinen lepotauko osui Joroisiin. Kahvit ja pientä verryttelyä - sitten taas menoksi! 

 
Petäjäveden historiallinen puukirkko oli sekin pysähtymisen arvoinen nähtävyys. Tässä riisutaan kypärät päästä, pitäähän kirkonkävijällä tapoja olla. Hyvä lounaspaikkakin löytyi kirkon naapurista.

 
Takana on taivalta jo yli puolituhatta kilometriä. Ensimmäinen yöpyminen oli motoristin mitoilla tasoltaan suorastaan ruhtinaallinen. Kuva on Seinäjoelta ja hotelli Sorsanpesän pihasta. 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤ 

 
Jo lähtiessä suunniteltu kohde oli Matti Jaskarin traktorimuseo Nurmossa Seinäjoen kupeella. Hänellä on yli 150 vanhaa traktoria ja muita harvinaisia koneita. Tässä alla on ihan pieni otos kuvista joita siellä tuli näpsittyä. Yllä oleva ajopeli on ainoa Suomessa. Joskus aikoinaan se on tehty Ruotsissa, jolloin suunnittelijat kuuluvat ajatelleen siitä jopa kansanskootteria, kuten kilvessä kerrotaan. Oma puuhansa oli saada se meikäläisiin kilpiin. Matti Jaskarin sinnikkyydellä sekin vaikeus voitettiin.
 
 
Tässä on detaljikuva hienosta kaasutinmoottorilla varustetusta traktorista. Jenkeissä suunniteltua konetta tuli 1950-luvulla jonkin verran myös Suomeen. 


Motoristiveli Matti Saukkonen silmäilee kaimansa kokoelmaa. BMB President oli pieni traktori. Pikku-Valmet oli tähän verraten paljon isompi. Briteissä valmistetussa koneessa on noin litran iskutilavuuksinen bensakone.

 
Fordson-veljekset ja vielä piikkipyörämalleina. Takana on Fordson F-malli ja etualalla Fordson N. Jälkimmäistä tehtiin Ford-tehtailla Euroopassakin, ensin Dagenhamissa ja sittemmin Irlannin Corkissa, Se oli myöhemmän ja enimmäkseen jo kumipyörillä varustetun mallin edeltäjä. Tätä E27N-mallista traktoria tuotiin 1940-luvun lopulla paljon ja juuri kumipyörävarustein Suomeenkin. Sivumennen sanoen se oli tyypiltään ensimmäinen traktori, ja traktorimalli, jolla tämän Kankaala-tilaan kuuluneen Pajapellonkin ohutmultaista moreenia jo syksyllä 1950 kynnettiin.

 
Yleiskuva yhdestä Matti Jaskarin useista halleista. Koneissa löytyy, voi sanoa.

 
Tämä Deering-traktori on eräs Jaskarin suurista harvinaisuuksista. Siinä on kaasutinmoottorin ja dieselin tekniikka samassa koneessa. Traktori käynnistetään bensiinillä ja sitten yhtä vipua kääntämällä alkaa toiminta dieselpumpun antamalla polttoaineella.

 
John Deeren varhaista mallia voisi kutsua puoli-kumipyöräiseksi traktoriksi.


Vastoin yleistä luuloa Saksa on edelleen pientilavaltainen maa. Vielä enemmän asia oli niin 1950-luvulla, jolloin sikäläisille markkinoille tehtiin lukuisia pieniä traktorimalleja. Tässä on eräs erikoisuus niiltä ajoilta, Lanz Alldog-merkkinen työkoneenkantaja-traktori.

 
Englannissa tehtiin niin ikään hyvin pieniä nelipyörämalleja, kuten jo yhdessä aikaisemmassa kuvassa nähtiin. Tässä on David Brown, joka oli tarkoitettu riviviljelytöihin. Työkoneen ollessa edessä, sen tarkka ohjaaminen oli helpompaa.


Fordson Major oli eräs Suomen yleisin traktorimalli 1950-luvulta lähtien. Normaalimallien lisäksi eri alihankkijat tekivät muunnettuja versioita, joskin osa niistä valmistettiin tehtaan omilla tuotantolinjoilla. Tässä nähdään nelivetoinen County-malli, jota meillä käytettiin puskulevyllä varustettuna varsinkin penkkakoneena lukuisilla aikansa tietyömailla. 


Henkilökohtaisesti koettua nostalgiaa liittyy tähän Allis-Chalmers D-270-traktoriin. Juuri tällainen oli ensimmäinen Kankaalan tilalle yksin omistettuna hankittu traktori. Se haettiin syksyllä 1955 ajamalla Keskon Joensuun konttorilta isä-Taavetin istuessa siivellä. Hinta oli silloin 288.000 markkaa. Moottori oli petrolikäyttöinen ja tehoa luvattiin 23 hevosvoimaa. Kummasti sillä Fiskarsin 1-siipinen ja 16-tuumainen aura kulki. Omana saavutuksena jäi mieleen Kankaalan Joentauksensuolla tehty "stahanovilainen" työsaavutus: 2,83 hehtaaria yhden työpäivän aikana. Mutta siipiähän oli vain se yksi! 
 
 
Allis-Chalmers ED-40 oli tehtaansa viimeinen yritys pärjätä kisassa Massey-Ferguson 35- ja Fordson Dexta-traktoreille. Huonostihan siinä lopulta kävi. Historiassa kulkevien tietojen mukaan noin 600 valmista traktoria jäi Englannin tehtaille myymättä. Lopulta ne laivattiin jenkkeihin ja myytiin uudella nimellä ja pilkkahintaan isojen farmien aputraktoreiksi. 
 
 
Volvon vastaus pienten tilojen yleistraktoriksi oli 1960-luvulle tultua tämä Buster 320-malli. Moottori oli samanlainen 3-sylinterinen Perkins kuin Fordson Dextassa ja MF 35-mallissa. Ruotsissa oman maan tuote sai hyvän vastaanoton ja melkoisen paljon näitä ja mallin myöhempiä versioita myytiin Suomessakin.
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
 
Jaskarin Matti hyvästeltiin ja luvattiin tulla paikalle uudemmankin kerran. Ylistarossa käytiin ihailemassa hienoja Bemarin 6-sylinterisiä motskareita. Kaupat jäivät siinä vielä mietittäviksi. Sitten taas huristeltiin että hippulat vinkui. Tultiin Tervajoelle, erääseen Suomen suurimpaan käytettyjen autojen myyntipaikkakeskittymään. Meille tosin riitti, että löytyi hyvä kahvittelupaikka. Tosi hyvää kahvia siellä olikin!
 
 
Ylä- ja alapuolella on kuvat Merikarvian satamasta ja vierasvenelaiturista. Rannalla oli istumapaikkoja ja paikalliset vanhat herrat kertoivat mielellään oman asuinseutunsa asioista. Aikaisemmin kaksikielinen kunta on nykyään vain suomenkielen varassa. "Aikaisemmin täällä syötiin smörbrödiä, nyt pitää tyytyä  vain voileipiin", papat veistelivät. Yllyttelivät jäämään tulevaan viikonloppuun. Silloin täällä olisivat suuret voimamieskisat.
 
Merikarvialta eteenpäin matkatessa suuntasimme Porin eteläiselle rantatielle. Komeita paikkoja pienine merenlahtia katkoville pengerryksineen ja idyllisille siltoineen. Kauniina kesäiltoina ajelu sellaisessa maisemassa on oikeastaan yksi  motoristin toiveunista.


 
 Reposaaren penkereellä - taas kappaleen matkaa etelänsuuntaan on tultu ja ilta kohta esillä. Pienen tauon paikka taas, kun kuvauksessa taustana ovat tuulivoimapuiston upeat pylväsmastot roottoreineen.
.
 
Täällähän se kesäinen Miss Yyteri ja sittemmin Hiekkarantojen kuningatar valittiin aina vuoteen 2001 asti. Nyt tuosta tapahtumasta ovat enää muistot jäljellä. Oli ilta ja tuulikin puhalteli viileänä. Ei ollut rannoilla neitoja eikä liiemmälti uroitakaan. Muutamia muualtakin tulleita me  Kiteen urhot siellä sentään tapasimme. Eräs kaveri kertoi olleensa Afrikassa ja työskennelleensä vuosia Eritreassa. Siellä hiekkaa kuulemma on Yyteriäkin enemmän - ja  kuumuutta. Sama kaveri muuten ikuisti meidät alla olevaan kuvaan.

 
 
Ilta tuli ja jälleen oli yöpymisen vuoro. Saukkosen Matti oli ennakkoon varannut huoneet Eurajoen kansanopistoilta, joka toimii ainakin kesähotellina muun toimintansa ohessa. Vaatimaton, mutta siisti majoittumispaikka ja aamiainen päärakennuksessa oli  lähtöaamun paras hetki.
 
 
Eurajoelta Raumalle on vain "kivenheiton"  matka. Historiallinen Puu-Rauma on eräs UNESCON maailmanperintökohde. Sinne suuntasimme kolmannen matkapäivän aluksi. Tässä yllä on Rauman vanha kaupungintalo kellotorneineen.
 
 
Vanhankaupungin keskusaukiolla katutasossa on mustaan marmoriin etsattu kaupungin kartta.

 
Katunäkymä vanhasta kaupungista ja eräästä sen puutalokorttelista.
 
 
Eräs Rauman arvokkaimmista nähtävyyksistä on tämä vanha ja upea Pyhän Ristin kirkko.
 
 
Matka jatkuu - tässä luomme viimeisiä silmäyksiä Rauman historialliseen ympäristöön.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
Seuraava taukopaikka oli Huittisten ABC-huoltamo. Siellä joimme taas kahvit ja suuntasimme Taikayö-maisematielle, joka johtaa Huittisista Punkalaitumelle ja edelleen Urjalaan. Vauraassa viljelymaisemassa Punkalaitumenjoen polveilua seuraava tie on todella yksi Suomen upeimmista väylistä, varsinkin kun puhutaan motoristin näkökulmasta.
 
 
Punkalaitumen puukirkko on omalla tavallaan hieno rakennus. Siksi sen kuva on ansainnut paikkansa tässä Punkalaiduntakin sivuavassa tarinassa.
 
 
Yli-Kirra - Punkalaitumen talonpoikaismuseo, oli seuraava pysähtymispaikkamme. Mauri Kunnaksen Koiramäen talo-lastenkirjat ovat miljööltään sijoitettu tämän museon pihapiiriin. Kirjoissa on piirroksia piha-alueista, jotka ovat identtisiä esikuvalleen. Kuva: Museon päärakennus- ja kahvila.
 
 
Talonpoikaisesineistöä museon kokoelmista.

 
Iso museoalue on pinta-alaltaan noin kolme hehtaaria. Siellä on lukuisa määrä rakennuksia, joista yksi on tämä vain pienenä osakuvana oleva riihi. Seinustalla on hevoskierto, jolla käytettiin sisällä olevaa puimakonetta. Hevosen asema ei ollut kadehtittava: Kiertää päiväkaupalla karuselliympyrää ja samalla vetää raskasta kuormaa. Moninkertaisilla hammasvälityksillä kehitetään puintikelalle tuhannen kierroksen minuuttinopeus.  

 
Tässä on ulkona olevan hevoskierron voimansiirron riihen sisälle sijoitettu loppupää. Hammasvälityksen yksityiskohdat saa esiin, kun kuvan päällä klikkaa hiirtä, jolloin kuva suurenee.
 
 
Museon kahvilassa on oma ruoanvalmistuskeittiö. Siksi sinne tullaan usein pitämään perhejuhliakin, häitä ja syntymäpäiviä. Kahvilanhoitaja Anneli Paija on toiselta työltään museoemäntä.

 
Viimeiset otokset matkalta. Lounaspaikka oli Rengon keskusta. Ruokailun jälkeen jatkettiin matkaa Lammille, jossa oli kahvitauko. Yksi pysähtyminen tehtiin vielä Heinolan kupeella. Kotiin pääsy oli nyt jo kaikilla mielessä. Mikkelin ja Savonlinnan kautta päädyttiin kotimaisemiin. Mittariin omassa ajokissani oli kolmeen päivään tullut 1614 kilometriä.
 
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤