Ajatuksia itsenäisyyspäivänä 2013.

Keski-Karjalassa juhlittiin tänään itsenäisyyspäivää 2013 - kuten lukemattomilla muillakin paikkakunnilla Suomessa. Täällä kokoonnuttiin ensiksi messuun kivikirkossa ja sitten seppeltenlaskuun sankarihaudoille. Kiteen mieskuoro oli mukana juhlistamassa näitä tapahtumia. Itse olen ollut laulajajoukossa pyöreät 50 vuotta, syksystä 1962.

Seurakuntakeskuksessa ohjelmasta vastasivat nuoret. Olli Mikkonen esitti pianosävellyksiä ja oli myös yhteislaulujen säestäjänä. Nuori Anniina Luukkainen loihti harmonikastaan hienoja sovituksia sävelmiin, joista osa oli entuudestaan tuttuja, tosin alkuperäisellä sävelasullaan.

Tervehdyssanat lausui valtuuston puheenjohtaja Sinikka Musikka. Kiteeläisen nuoren tervehdyksen juhlaan toi Emilia Rouvinen. Molemmilla oli painokasta, mutta kauniilla sanoilla kerrottua sanomaa, näkemyksiä suomalaisesta itsenäisyydestä.

Olin saanut pyynnön tulla juhlapuhujaksi. Jotenkin kokemus oli, löydänkö sopivia sanoja? Itse valitsemanani teemana oli ajankohtaisuutensa takia Keski-Karjala, sen seutukuntanimen muodostuminen ja vuosikymmenten aikaisia toimia nimen alla. Tätä hetkeä tarkastelin myös - jotakin yritin sanoa tulevaisuuden näkymistäkin. Osa juhlassa sanomaani on tämän lukijalle entuudesta tuttua, etenkin joistakin blogikirjoituksistani. Niinpä pari- kolme vuotta sitten arvelemani kehitys on suurinpiirtein toteutumassa. Siltä osin on tarvinnut vain muuttaa tekstien aikamuodoista futuuri preesensiksi!

Joulukuun alussa päivä on hyvin lyhyt. Jos vielä sattuu olemaan sumuinen pilvisää, valoa on enimmilläänkin hyvin vähän. Yksi iltapuhde itsenäisyyspäivänviikolla oli sentään valoisampi. Aurinko laskee Hyypiinjärven taakse.

Arvoisa juhlayleisö!

Juhlapuhe, Pekka Havukainen itsenäisyyspäivänä, Kitee 6.12.2013

Elämme aikaa, jossa keskusteluja monesti leimaavat sellaiset sanat kuin työssäkäynti- tai sote-alue, erikoissairaanhoitoalue ja vastuukuntamalli. Aina kuitenkin on kysymys jonkinlaisista alueista. Kun itse olen kuluttanut yli 30 elämäni vuotta osittain kunnallishallinnon piirissä, haluan tässä palauttaa mieliin erään alueen kehityskaarta. Lienee helppoa arvata, että silloin kyseessä on Keski-Karjala.

Asioiden maapalloistuminen ei saa harhauttaa meitä ajattelemaan, että omaa elinympäristöämmekin koskevat  päätökset osattaisiin tehdä muualla. Näin ei ole. Keskikarjalaisina ja kiteeläisinä meillä pitää olla rohkeutta tarttua asioihimme ajallaan.  Siksi juuri nyt on uskallettava tehdä sellaisia päätöksiä, jotka parhaalla tavalla tukevat yhdessä monen vuosikymmenen ajan rakentamaamme talousaluetta. Omien saavutusten topakka puolustaminen on vähintään yhtä arvokasta, kuin repivät hyökkäykset.

Ihmisten rakentamassa elinympäristössä on aina ollut kunta- tai muusta rakennejaosta riippumatta erilaisia toimintakokonaisuuksia, mutta seutukunta-ajattelu sai tuulta purjeisiin vasta 1960-luvun lopussa. Hallintoon tuli elementtejä, jotka tukivat talousalueisiin pohjautuvaa väliporrasta läänien ja peruskuntien lisäksi. Erityistä merkitystä asia sai seutukaavaliittojen perustamisen myötä. Kuntien kaavoitus oli silloin vielä lapsenkengissä. Kun taajamat alkoivat kehittyä, tuli tarve päästä pois poikkeusluvilla tapahtuvasta rakentamisesta. Haluttiin myös parantaa kokonaistarkastelua rakennuskaavojen avulla. Seutukaavoitus taas oli kiirehtimässä kunnanosakaavojen laatimista.

  

Vuonna 1960 Kuopion läänistä itsenäiseksi erotettu Pohjois-Karjala oli läänien eturivissä, kun aluesuunnittelu suomalaisessa periferiassa lähti todella liikkeelle. Siksi Pohjois-Karjalan seutusuunnitelma valmistui painoasuiseksi kirjaseksi jo vuonna 1967. Siinä hahmoteltiin maakuntaan kuusi kehittämis- ja tarkastelualuetta, joista eteläisin oli nimetty Kiteen seutukunnaksi.

   

Uhkaavaksi koettu nimi kokosi alueelle yhteisen tahdon, jonka voimalla se saatiin vuosien kamppailun tuloksena muutettua nykyiseen muotoonsa. Lopullinen vahvistus alueen nimeen tuli viimeistään silloin, kun uuden kansanterveyslain vaatimassa järjestelyssä muodostettiin Keski-Karjalan kansanterveystyön kuntainliitto.

  

Uusi kansanterveyslaki vuodelta 1971 antoi vauhtia rakennekehitykselle ja pani Keski-Karjalassakin kunnat hakemaan uutta mallia yhteistyölle. Silloisten viiden kunnan terveyskeskusmalli kaatui Tohmajärven vastustukseen. Väännön tuloksena Tohmajärvi-Värtsilä sai omansa. Vuodet ovat tuoneet jälkikäteistietoa noista ajoista. Nyt ymmärretään paremmin sekin, miksi valtiovallan alkuaan tiukka linja yhteisestä kansanterveystyön kuntainliitosta koki muutoksen perustamisneuvottelujen ollessa jo käynnissä. Mutta se on asia, johon on tarpeetonta enää palata.

   

Yleensä 1970-lukua voidaan pitää menestystarinana Keski-Karjalalle. Uutta teollisuutta syntyi paljon Kiteelle, Kesälahdelle ja Rääkkyläänkin. Se pysäytti muuttoliikkeen ja toi kasvavat verotulot kuntien kassoihin. Valtionhallinnon omia rakenteita laajennettiin. Kuntiin voitiin perustaa  uusia virkoja ja toimia korkeitten valtionosuuksien turvin. Hallintomiehet, jossa joukossa itsekin olin mukana, olivat tyytyväisiä.

On perin tavallista, että osa tuloksista kirjautuu yksittäisten hallintomiesten ja -naisten osaamisen tiliin. Se kyllä pitää paikkansa, että todellista johtajuutta ja sen arvostamista Keski-Karjalassa niihin aikoihin oli, eikä muukaan päättäjäjoukko ollut perässä hiihtävää väkeä. Ja vaikka myöhempiä epäonnistumisia arvostelisikin, ei voida osoitella sen enempää kansanedustajia kuin muita puolueaktiiveja. Ratkaisut syntyvät yleensäkin monien kompromissien summana. Vallassaololla on hintansa, vaikka maksajiksi joutuvatkin usein ne, joiden etu ei ole ainakaan suurimpana mielessä, kun päätöksiä nuijitaan.

Keski-Karjala olisi ollut jo 1970-luvulla ainakin askeleen pitemmällä yhteistyössä, mikäli valintana olisi ollut koko seutukuntaa kattava terveyskeskusmalli. Mutta näinkin räpisteltiin pyöreät kolme vuosikymmentä. Ikävä kyllä, muutamat vuodet Helli-liikelaitoksen nimen alla Keski-Karjalassa eivät olleet täkäläisen sosiaali- ja terveystoimen kunniakkainta historiaa. Onnistuessaan liikelaitos olisi voinut rakentaa keskikarjalaista yhteenkuuluvuutta. Valitettavasti vaikutus oli päinvastainen.

Talousalueen yritykset kaupan ja elinkeinoelämän piirissä ovat käyneet läpi oman kujanjuoksunsa. Osuuskaupparintamalla syntyi rakentavassa hengessä neuvoteltu yhteistyö Kiteen osuuskaupan, Rääkkylän osuuskaupan ja tohmajärveläisen Yhteishyvän kanssa. Tosin Keski-Karjalan osuuskauppa sittemmin fuusioitui PKO:hon. Silloinkin kuviot sujuivat niin, ettei riitoja käyty eikä jäsenistö tuntenut etujaan poljetun.

Siitä olisi ollut opiksi otettavaa esimerkiksi metsänhoitoyhdistysten aluerakennetta 1980-luvulla justeeratessa. Tosin tätä nykyä seutukuntapohja siellä on historiaa, kun toimiala on järjestetty nykyään koko maakuntaa kattavan organisaation alle. Mutta menneet ovat menneitä. Nyt on turhaa haikailla epäonnistumisia.  Viimeisimpinä sinnitellyt lähivakuutusryhmäkin on sulautunut osaksi Tapiola-kokonaisuutta. Sitä kehitystä alaa tuntevat osasivat kyllä ennakoida. Voimavaraksi voidaan nähdä, että vastuut lepäävät jatkossa leveämmillä harteilla.

Kuten edellä jo viitattiin, kielteistä kehitystä ovat olleet sosiaali- ja terveystoimen irtiotot Rääkkylässä ja Tohmajärvellä. Monikymmenvuotisesta yhteisestä elosta, jopa hyötymisestä  Kiteen kupeessa, ei tässä tilanteessa nähty olevan juurikaan arvoa. Se on valitettavaa, kun itse 1960-luvun lopusta asti mukana olleena muistan sen hyvän hengen, jolla lääkärien vastaanottotiloista tai terveyskeskuksen vuodepaikkojen sijoittelusta esimerkiksi Kesälahden ja Rääkkylän suuntaan sovittiin.

Jokunen vuosi sitten julkisuuteen tullut luonnos uudesta kuntajaosta Pohjois-Karjalaan ei meille ollut yllätys. Oikeastaan se oli valtiovallan tunnustus työstä, mitä hallintomiehet ja talouselämä ovat koko sotien jälkeisen ajan nyt jo entisen läänin eteläisellä alueella tehneet. Objektiivisesti katsoen Keski-Karjala oli siinä saanut vielä yhden mahdollisuuden. Uskon, että niin asian näkivät ainakin ne, jotka aidosti kantavat huolta omaleimaisen Keski-Karjalan seutukunnan tulevaisuuden puolesta.

Näköalat ovat edelleen huonontuneet talouden taantuessa. Kuntapäättäjien haivenet harvenevat niukkuuden jakamista pohtiessa. Keski-Karjalassa jyllää silti isäntämieli. Sen määrää osoittavasta sitaatteihin asetetusta "taseesta" voisi huoleti saneerauksena leikata vaikka kolme neljännestä ja jäljellekin sitä lajia jäisi vielä riittävä määrä.

On harmi, ettei samansuuntaista näkemystä alueen yhteisestä ja edelleen itsenäisestä tulevaisuudesta tunnu löytyvän. Siksi olisi tarpeellista taas kerran vilkaista karttaa! Ympärillä olevat keskittymät, lähimpänä Joensuu, alkavat kohta tuntua turvantuojilta, eikä uhkilta, kuten näihin asti on ajateltu. Jäljellä olevat kolme kuntataloutta eivät muodosta kovinkaan vahvaa talousmahtia, vaikka valtio Keski-Karjalan saman kuntavaakunan alle pakottaisikin. Mutta yrittänyttä ei laiteta!

Kiteeläisinä olemme juuri saaneet uuden kaupunginjohtajan. Eräs asia, johon hän joutuu ottamaan kantaa, on yli 380-vuotiaan karjalaispitäjän tuleva kohtalo. En usko, että hänen ratkaisunsa on toimia saattohoitajan roolissa ohjaillen vanhusta arvokkaasti Joensuun "multiin". Paremminkin tavoite on palauttaa kuntatalous nykyistä terveemmälle tolalle ja vahvistaa Kiteen asemaa seutukunnan kehityksen veturina - kaikesta huolimatta!

On siis aika haudata kaappien vanhat luurangot ja sotakirveet. Virkarakenteitten purkautumisen pohdinta ja tuo turha isäntämielikin kuuluvat niihin seikkoihin, jotka on viisainta jättää neuvottelijoiden eväsrepusta kotiin. Nyt pitää tähdätä eteenpäin. Keski-Karjalassa on syytä asettua pikaisesti yhteen ruotuun, olkoon uuden kunnan nimenä vaikka perinteiltään kunniakas Värtsilä!

Vielä muutama sana, vaikkakin kuulijan mielestä ehkä puheen alkuperäisen aiheen ulkopuolelta:

Marraskuun viimeisten viikkojen aikana Suomen hallitus rutisti kiireisesti kokoon suurta rakennepakettia. Kun se puolitekoisena julkistettiin perjantaina 29.11., valtiovarainministeri Urpilainen nimitti sitä julkisen talouden korjaussarjaksi. Mantraansa unohtamatta pääministeri luonnehti tuotetta asiakirjaksi, "jolla taataan suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle onnellinen tulevaisuus".  Toivottavasti näin on!

Suurimmat säästöt olivat kuulemma löytyneet vanhustenhoidon ja toisaalta nuorison koulutuksen sektoreilta. Näihin asti sinne oli näköjään syydetty sumeilematta yhteisiä rahojamme. Itseni lisäksi moni muukin oli luullut aikaisemmin, että nimenomaan noille aloille rahaa tarvittaisiin tuntuvasti lisää.

Tasan kolme viikkoa sitten kirjoitin mielipidekirjoituksen teemasta hoitotahto. Lähetin tekstin useaan suureen päivälehteen, joissa se samana viikonvaihteena julkaistiin.  Tapani Kiminkinen sai Keskisuomalaisen lauantaina 16.11. saarijärveläiseen aamukahvipöytäänsä. Se kirvoitti hänet lähettämään minulle sillä istumalla sähköpostia: "Hyvä kirjoitus, tuosta asiasta olin eilisiltana paasaamassa Haapajärvellä. Terveisin, Tapsa"

Näin hän oli meidän kaikkien yhteinen "Tapsamme", vaikka olinkin nähnyt hänet vain kerran, ja silloinkin parinkymmenen metrin päästä!

 Karjalaiseen jutunpätkä painettiin maanantaina 25.11. Siellä tekstin viimeinen kappale jätettiin pois. Toimittaja pyysi käsittelemään sen osan teemaa erillisessä kirjoituksessa. Asian tultua nyt yhä enemmän ajankohtaiseksi, otan nuo poisjääneet rivit tähän puheeni loppuun. Kuulija voi itse päätellä oliko niihin perustetta:

"Lieneekö demokraattisella yhteiskuntajärjestelmällämme eväitä tehdä välttämättömiä ratkaisuja? Lapset, tulevaisuuden yhteiskunnan tärkein ja arvokkain omaisuus, pitäisi hoitaa, kasvattaa ja kouluttaa hyvin, talouden kurjuudesta riippumatta. Vai ehdimmekö nähdä vielä senkin päivän, että lastenlastemme lapset kasvavat yhteiskunnassa, jossa heidänkin tulevaisuutensa, koulutus ja muu huolto, on onnistuttu ulkoistamaan  rahavirtojen ohjailun paremmin osaaville ´toimijoille´"!    

Hyvää itsenäisyyspäivää!