Kansankirkko tienhaarassa - vai eikö sittenkään?

Itsenäisyyspäivä jäi taakse, moniarvoinen Suomi on astunut askeleen eteenpäin, kun suvaitsevaisuuden näyttönä presidentin käteltäviksi astuivat useat parit, joiden "puoliso" oli varustettu samoilla kromosomeilla kuin ensimmäisenä kouransa ojentanutkin. Historiaa tehtiin tanssilattiallakin, samoissa merkeissä. Suomalainen yhteiskunta ja erityisesti sen luterilainen kansankirkko on pitkään pysynyt pitäytyneenä jähmeään perinteisyyteensä. Ensimmäinen ravistelu tapahtui silloin, kun naispapit saivat astua kirkon alttarille ja saarnastuoliin tasaveroisina miespuolisten kolleegojensa rinnalle. Se myräkkä ei vieläkään ole kaikkein perimmäisistä miespuolustusasemista täysin laantunut.

Nyt kansankirkon ylimmillä paikoilla on jo naispuolinen piispakin. Kehitys on tosin täysin johdonmukaista, mutta roihautti taas kerran käyntiin miltei veran alle painuneen vanhan keskustelun naisten asemasta kirkossa. Tavallinen, monesti jo maallistunutkin kirkollisverojen maksaja on ymmällä: Ei oikein tiedä kummalle puolelle asettuisi, kun entiseen pitäytyvät perustelevat kantaansa raamatulla ja uudistusmieliset vetoavat ihmisten valistuneisuuteen, yhteiskunnan tasa-arvoistumiseen ja siihen, että raamattu on "oman aikansa tuote", jota pitää osata lukea oikealla tavalla! Se nostaa monen ajajttelijan mieleen jopa sen kysymyksen, että onko kristinuskokin joutumassa samaan kategoriaan "oman aikansa"tuotteena.

Kysymys ei ole turha, jos muistaa viimeisen vuosikymmenen aikana Suomeen muodostuneet muualta tuotujen uskontojen, kuten islamilaisuuden, juutalaisuuden, hinduismin ja piakkoin ehkä Buddhaan uskovien yhteisöt. Kehitys on merkinnyt sitä, että tasa-arvon nimissä ne kaikki ovat yhteiskunnassamme kohta samalla viivalla, ansaitsemassa yhtäläisen kunnioituksen perinteisen kansankirkkomme oppien rinnalla. Ellei niin ajattele ja sen sanoo sopimattomassa paikassa julki, on mahdollista joutua pahalle törmäyskurssille, jopa hengenvaaraan, kuten Salman Rushdie tai tanskalainen pilapiirtäjä. Kuinka se voi olla mahdollista, kun kaikki uskonnot sanovat pitävänsä ykkösasianaan armon ja rakkauden evankeliumia?

Suomalainen ja laajalti ulkomaillakin arvostettu perusetiikka ja yleinen ihmiskäsitys monine kunnioitettavine arvoineen on rakentunut vuosisatojen kuluessa suurimmaksi osaksi juuri kristinuskon edustamalle arvomaailmalle. Kansankirkko on edelleen vahva historiallisia taparakenteita koossa pitävä side, jota ei hevin haluta muuttaa. Lapsikaste, rippikoulu, avioliittoon vihkiminen ja hautaansiunaaminen koetaan edelleen kirkolle kuuluviksi ja siten turvallisen elämän perusmalleissa eräiksi lujimmiksi osiksi. Siitä kansankirkosta huolta kantavien on syytä olla edelleen hyvin tyytyväisiä. Kyynikko saattaa pitää tätä kaikkea vain näyttönä pilallemaallistuneesta tapakulttuurista, mutta toinen puoli asiassa on se, että nämä "maallistuneet" kansankirkon jäsenet maksavat kuitenkin suuren osan niistä veroista, joilla sen rakenteet pidetään tukevasti pystyssä. Tässä "suvaitsevassa" joukossa on yhä paljon niitäkin, jotka oudoksuvat kirkon oppien nopeita muutoksia, jotka tuntuvat seurailevan liiankin herkästi yhteiskunnan piiristä asetettuja monenlaisia odotuksia ja hyvin monen mielestä jälleen niissä tärkeissä perusasioissa!

Olin armeijassa komppanian häntäpäässä ja syy oli se, että eturivistä alkaen taaksepäin mennessä oli aina toinen toistaan lyhyempiä sotilaita. Enhän tuota 17-vuotiaana muutenkaan vielä kovin täyskasvuinen ollut. Kun etummaisten miesten edessä seisova päällikkö komensi riviin järjestymisen vaikka yhdeksänkymmentä astetta muutettuun suuntaan, ykkösjoukkuen eturivi pyörähti vain kantapäillään. Pienet miehet takimmaisissa joukkueissa taas saivat pyyhältää kiireellä jopa satoja metrejä ja saivat silti päälliköiltä moitteet huonosta ennättämisestään.

Kirkonmiehistä ja -naisista ne, jotka seisovat piispojen kanssa eturivissä, ovat jotenkin samassa asemassa kuin komppanian alkupää armeijassa: lähellä olevaa päällikköä ajatuksineen on helpompi seurata. Silti, kun piispa pyörähtää kantapäillään, niin ainakin periferiassa tulee niin paha kiire, ettei kaikkia uusia ajatuksia "suunnasta" millään tahdo ehtiä päähänsä upottamaan. "Karjalainen ristirahvas", kuten maaherra Esa Timonen aikoinaaan tapasi sanoa, taitaa kuulua näissä kirkollisasioissa eräänä joukkona niihin, joiden juoksu on yhä vielä kesken.

Niin, se kirkon tienhaara: Taitaa olla niin, ettei se tienhaara olekaan. Ehkäpä nuo uudet, muualta tulleet uskontokunnat, rakentavat täällä jo täysillä omaa väyläänsä jopa likipitäen samaan suuntaan mihin oma kirkomme on kompassinsa asettanut. Monissa uusissa joukoissa tuo rakentamistyö on perisuomalaisiin verraten vain eri vaiheessa, mutta toivon mukaan se kulkee suvaitsevuuden asioissakin yhtä matkaa paremman ihmisen kehittymistä kohti. Sinnehän puheittemme itsekin sanomme olevamme menossa. Ihan mielenrauhan kannalta, ja kun tuon oman juoksunkin kanssa on vähän niin ja näin, pitänee varmuudeksi ajatella asiaa hyvän toivon näkökulmasta!