Paikallisen tavan mukaan suruliputus Puolassa tapahtuu lippuun kiinnitetyin surunauhoin. Kuva on Gdanskin keskustassa sijaitsevasta, alkuaan tuhat vuotta sitten rakennetun Marian kirkon katedraalista. Täysin tuhottu temppeli rakennettiin uudestaan sodan jälkeen.
Suruliputus näkyy hyvin lähempää otetussa kuvassa.
Olin huhtikuun lopulla 2010 Gdanskissa
aikaan, jolloin olivat Puolan presidentin hautajaiset. Hän kuoli
yhtenä suuren delegaation jäsenenä lento-onnettomuudessa, kun Katynin
upseerimurhien muistotilaisuuteen Moskovaan matkalla ollut lentokone
tuhoutui laskeutumisen yhteydessä.
Olimme matkalla 13-17.4. ja kaupunki oli koko sen viikon suruliputettu, sillä koko Puolaa koskettavat hautajaistapahtumat olivat useilla paikkakunnilla lauantaina 17.4. Paikallisen tavan mukaan jokaiseen lipputankoon, autojen pienoislippuihinkin, oli kiinnitetty musta surunauha. Gdanskin vanhankaupungin keskusaukiolla oli suuri näyttely, jossa noin metri kertaa metri koossa olevilla valokuvilla kerrottiin Puolan kaupunkien tuhoista ja muusta kauheudesta, jota puolalaiset sotavuosina joutuivat kokemaan. Raakoja näkymiä kuvissa oli Katynin upseerimurhien jäljiltä avatuista joukkohaudoista.
Kuvasin itse Gdanskin kaupunkia ja siirsin paljon näkymiä omaan kameraani. Mihail Gorbatsovin ja Boris Jeltsinin aikaan noita sotavuosien kauheuksia tunnustettiin, jopa pyydettiin anteeksi. Olen ajatellut, että jos nuo teot olisivat jääneet silloin anteeksipyytämättä, tänään saman valtion johto melko varmasti kieltäisi Stalinin tapaan, ettei mitään sellaista ole koskaan edes tapahtunut!
Olimme matkalla 13-17.4. ja kaupunki oli koko sen viikon suruliputettu, sillä koko Puolaa koskettavat hautajaistapahtumat olivat useilla paikkakunnilla lauantaina 17.4. Paikallisen tavan mukaan jokaiseen lipputankoon, autojen pienoislippuihinkin, oli kiinnitetty musta surunauha. Gdanskin vanhankaupungin keskusaukiolla oli suuri näyttely, jossa noin metri kertaa metri koossa olevilla valokuvilla kerrottiin Puolan kaupunkien tuhoista ja muusta kauheudesta, jota puolalaiset sotavuosina joutuivat kokemaan. Raakoja näkymiä kuvissa oli Katynin upseerimurhien jäljiltä avatuista joukkohaudoista.
Kuvasin itse Gdanskin kaupunkia ja siirsin paljon näkymiä omaan kameraani. Mihail Gorbatsovin ja Boris Jeltsinin aikaan noita sotavuosien kauheuksia tunnustettiin, jopa pyydettiin anteeksi. Olen ajatellut, että jos nuo teot olisivat jääneet silloin anteeksipyytämättä, tänään saman valtion johto melko varmasti kieltäisi Stalinin tapaan, ettei mitään sellaista ole koskaan edes tapahtunut!
Puolalaiset yhteisöt olivat rinta rinnan järjestämässä Katynin 70-vuotismuistotapahtumaa keväällä 2010. Tässä on paikallisessa päivälehdessä ollut ilmoitus järjestelyissä mukana olleista tahoista.
Tämäkin tapa poikkeaa suomalaisesta: päivälehti 13.4.2010 oli täynnä muistoilmoituksia. Meillä kuolinilmoituksen julkaisijoita ovat vain omaiset ja usein myös yritys, jossa edesmennyt on toiminut. Puolassa kunnioitusta osoitetaan niin, että jokainen joka tahtoo ottaa osaa suruun julkisesti, tekee sen omalla ilmoituksellaan. Puolan presidentin ja hänen lähetystönsä jäsenten kuolinilmoitusten teksteissä kerrotaan monesti myös kuolemantapausten traagisista olosuhteista.
Maailma ei ole silti läheskään
yksioikoisen mustavalkoinen, vikaa on sysissä jos
sepissäkin.
Vuodenvaihteen televisio-ohjelmia katsellessa on joutunut pohtimaan lännessä paljon hehkutetun "amerikkalaisen unelman" kääntöpuolta. Ei ole mitenkään voinut välttyä huomioista koskien jenkkien kaksinaamaisuutta esimerkiksi Venäjää kohtaan. Sitä on näkynyt Venäjän kanssa käydyssä debatissa ja monissa käytännön toimissa.
Oma tonttikin kaipaisi korjaamista: syksyn mittaan on TV-dokumenteissa ollut paljon esillä mm. amerikkalaisten harjoittama mustan väestön ensi orjina pitäminen ja siitä eteenpäin jatkunut syrjintä ja rotusorto. Poliisin liipasinsormi on ollut herkkänä menneen kesän ja syksyn aikanakin, kun ammutuiksi on julkisuuteenkin tulleina tapauksina tullut lukuisia aseettomia afroamerikkalaisen taustan omaavia koulupoikia.
Uudenvuoden päivinä tuli viimeinen ohjelma näistä asioista. Koululaitoksessa 90% lapsista on yksityiskouluissa. Loput kymmenen prosenttia, jotka ovat ns. yleisissä kouluissa, ovat joko värillisiä tai syrjäytyneeseen kansanosaan kuuluvia jenkkilapsia. Vankiloissa tai ehdollisessa vapaudessa on tätä nykyä noin 5,4 miljoonaa amerikkalaista. Värilliset ovat siellä väkimääräänsä nähden kymmenkertaisesti enemmän kuin muu väestö.
Kahdeksankymmentä prosenttia alle 18-vuotiaista afropojista on joutunut tekemisiin ja tavallisesti myös rangaistuiksi poliisiratsioissa. Yleensä "mustan" nuorison tulevaisuuden ennuste on valtaväestöön verrattuna synkkä. Huumeongelma, joka on USA:ssa kaikkiaankin suuri, lakaistaan valtaväestön osalta maton alle, mutta on korostetusti uutisissa ja poliisin työnkäytössä, kun asia koskee väestönosaa, jotka ovat joko afrotaustaisia tai intiaaneja.
Maailmalla muistetaan, kuinka jenkit ovat olleet mesomassa miltei koko edellisen vuosisadan jonkinlaisina "maailmanpoliiseina". Kaikki ei niissäkään puuhissa ole mennyt ihan "putkeen". Vietnamin sota ei ollut kunniakas, Afganistanissakaan ei kunniankukko laulanut. Irakissa saatiin ajoiksi valtava tuho ja kärsimys ennen kaikkea siviiliväestölle ja muutenkin tuhottiin perusteellisesti yhteiskunnan tarvitsema infra.
Jos Saddam Hussein saatiinkin pois päiviltä, lukuisa määrä uusia "lohikäärmeeenpäitä" kasvoi tilalle. Britit ovat tänään todella katkeria amerikkalaisille, jotka tekaistuilla joukkotuhoaseitten rakentamisen uhkan perusteilla saivat höynäytettyä englantilaiset sotaan mukaan. Kuwait pienenä valtiona tarvitsi isompaa taustavoimaa, kun Irak hyökkäsi sen öljykentille. Se onkin ainoa helpommin mieleen tuleva juttu, jossa jenkkien mukaantuloa voi jotenkin hyväksyttynä perustella.
Putinin uhosta puhutaan paljon ja hänen ongelmansa pärjätä omien silmissä teettää yhtä sun toista. Uskottavuus kuitenkin alkaa rapistua ja vaikka Johan Bäckman tekee rikollista työtä Suomea vastaan, lännessä on nykyään asumassa miljoonia venäläisiä, joilla on silmät ja korvat päässään. Heidän Venäjälle päin välittämäänsä maailmankuvaa ja sen merkitystä edelleen Venäjällä olevien ihmisten asenteisiin saatetaan vielä nyt pahasti aliarvioida.
TV:stä tuttu Ville Haapasalo kävi uuden Kaukaasiaan suuntautuvan kiertomatkansa alussa Sotshissa. Olympiakaupungissa kisasoihdun alustaksi tehty massiivinen rakennelma on jo nyt rapistumassa. Metritolkulla valkeata laatoitusta monumentiksi tarkoitetun arkkitehtuurin näytteen yläosasta on irronnut ja pudonnut alas. Vaikka asioita pitää näissä oloissa käsitellä silkkihansikkain, moni asia kertoo jo nyt, että "Sotshin ihme" taisi monessa suhteessa jäädä valtavan kalliiksi pyrähdykseksi.
Vuodenvaihteen televisio-ohjelmia katsellessa on joutunut pohtimaan lännessä paljon hehkutetun "amerikkalaisen unelman" kääntöpuolta. Ei ole mitenkään voinut välttyä huomioista koskien jenkkien kaksinaamaisuutta esimerkiksi Venäjää kohtaan. Sitä on näkynyt Venäjän kanssa käydyssä debatissa ja monissa käytännön toimissa.
Oma tonttikin kaipaisi korjaamista: syksyn mittaan on TV-dokumenteissa ollut paljon esillä mm. amerikkalaisten harjoittama mustan väestön ensi orjina pitäminen ja siitä eteenpäin jatkunut syrjintä ja rotusorto. Poliisin liipasinsormi on ollut herkkänä menneen kesän ja syksyn aikanakin, kun ammutuiksi on julkisuuteenkin tulleina tapauksina tullut lukuisia aseettomia afroamerikkalaisen taustan omaavia koulupoikia.
Uudenvuoden päivinä tuli viimeinen ohjelma näistä asioista. Koululaitoksessa 90% lapsista on yksityiskouluissa. Loput kymmenen prosenttia, jotka ovat ns. yleisissä kouluissa, ovat joko värillisiä tai syrjäytyneeseen kansanosaan kuuluvia jenkkilapsia. Vankiloissa tai ehdollisessa vapaudessa on tätä nykyä noin 5,4 miljoonaa amerikkalaista. Värilliset ovat siellä väkimääräänsä nähden kymmenkertaisesti enemmän kuin muu väestö.
Kahdeksankymmentä prosenttia alle 18-vuotiaista afropojista on joutunut tekemisiin ja tavallisesti myös rangaistuiksi poliisiratsioissa. Yleensä "mustan" nuorison tulevaisuuden ennuste on valtaväestöön verrattuna synkkä. Huumeongelma, joka on USA:ssa kaikkiaankin suuri, lakaistaan valtaväestön osalta maton alle, mutta on korostetusti uutisissa ja poliisin työnkäytössä, kun asia koskee väestönosaa, jotka ovat joko afrotaustaisia tai intiaaneja.
Maailmalla muistetaan, kuinka jenkit ovat olleet mesomassa miltei koko edellisen vuosisadan jonkinlaisina "maailmanpoliiseina". Kaikki ei niissäkään puuhissa ole mennyt ihan "putkeen". Vietnamin sota ei ollut kunniakas, Afganistanissakaan ei kunniankukko laulanut. Irakissa saatiin ajoiksi valtava tuho ja kärsimys ennen kaikkea siviiliväestölle ja muutenkin tuhottiin perusteellisesti yhteiskunnan tarvitsema infra.
Jos Saddam Hussein saatiinkin pois päiviltä, lukuisa määrä uusia "lohikäärmeeenpäitä" kasvoi tilalle. Britit ovat tänään todella katkeria amerikkalaisille, jotka tekaistuilla joukkotuhoaseitten rakentamisen uhkan perusteilla saivat höynäytettyä englantilaiset sotaan mukaan. Kuwait pienenä valtiona tarvitsi isompaa taustavoimaa, kun Irak hyökkäsi sen öljykentille. Se onkin ainoa helpommin mieleen tuleva juttu, jossa jenkkien mukaantuloa voi jotenkin hyväksyttynä perustella.
Putinin uhosta puhutaan paljon ja hänen ongelmansa pärjätä omien silmissä teettää yhtä sun toista. Uskottavuus kuitenkin alkaa rapistua ja vaikka Johan Bäckman tekee rikollista työtä Suomea vastaan, lännessä on nykyään asumassa miljoonia venäläisiä, joilla on silmät ja korvat päässään. Heidän Venäjälle päin välittämäänsä maailmankuvaa ja sen merkitystä edelleen Venäjällä olevien ihmisten asenteisiin saatetaan vielä nyt pahasti aliarvioida.
TV:stä tuttu Ville Haapasalo kävi uuden Kaukaasiaan suuntautuvan kiertomatkansa alussa Sotshissa. Olympiakaupungissa kisasoihdun alustaksi tehty massiivinen rakennelma on jo nyt rapistumassa. Metritolkulla valkeata laatoitusta monumentiksi tarkoitetun arkkitehtuurin näytteen yläosasta on irronnut ja pudonnut alas. Vaikka asioita pitää näissä oloissa käsitellä silkkihansikkain, moni asia kertoo jo nyt, että "Sotshin ihme" taisi monessa suhteessa jäädä valtavan kalliiksi pyrähdykseksi.
Gdanskin keskustaa keväällä 1945. Toisen maailmansodan tuhot olivat täälläkin lähes mittaamattoman suuret.
Avattua joukkohautaa Katynin metsässä. Upseerimurhissa Katynissä teloitettuja oli 4310. Kaikkiaan Stalinin määräyksestä ammuttiin noin 22.000 vangiksi jäänyttä puolalaisupseeria.
Katynin upseerimurhista tulee ensi
keväänä kuluneeksi 75 vuotta. Viisi vuotta sitten Venäjä suostui pitämään puolalaisten kanssa yhteisen surujuhlan
tapahtuman muistona. Maailmantilanne on siitä lähtien edennyt
huonoon suuntaan. Niin paljon, että tuskinpa vuonna 2015 Venäjältä
saapuu presidentin johtama delegaatio Puolaan tuon ikävän
historiallisen tapahtuman muistopäiväksi.
Kaiken tällaisen edessä joutuu toteamaan: Kyllä maailmalla harmeja
piisaa, enemmän kuin oikeastaan jaksaa edes ajatella. Pienempienkin asioiden kohdalle osuessa eläkeukkona lopulta jo alkaa tajuta kykyjensä
vähyyden. Parempi on, ettei noitten maailman suurten murheitten takia kuitenkaan ala yöuniaan menettää. Hoidelkoot isot herrat
juttunsa, meidän veteraanien iäksi niin vettä, happea, öljyä, kuin
jonniinmoista sapuskaakin täällä Suomessa ehkä riittää!
Sodan jäljet näkyvät Puolan kulttuurikaupungeissa enää vähän. Valtava jälleenrakennustyö on nostanut esimerkiksi Gdanskin arvokkaaksi kulttuuriseksi muistomerkiksi hansa-ajalta. Matkailukohteenakin se on upea ja elämyksellinen, eritoten yhdessä lähellä sijaitsevan Sopotin rannikkokaupungin kanssa.
Kuvanäkymiä ja lisää tekstiä Puolasta ja Gdanskin kaupungista ympäristöineen löytyy Pajapellon nurkan blogikirjoituksesta huhtikuulta 2010.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti