Elämän valttikortit

Seitsikolla alkavina on bloginkirjoittajankin ikävuosia merkitty alkaen 10.5.2009. Viime kesän Pielisenkierrokselta palatessa oman moottoripyörän mittariin pyörähti peräti kuusi peräkkäistä seitsikkoa. Piti ihan ajokki pysäyttää ja ottaa moisesta kuva. Se tapahtui 1.6.2013 Onkamossa, suunnilleen Hason tienhaaran kohdalla.

Ihmisellä ei ole omaa roolia siinä, millaiseen kotiin tai perheeseen sattuu syntymään. Ei ole myöskään valinnassa se, onko vanhemmilla varallisuutta tai onko suku maineikas ja arvostettu. Oikeastaan on ihme, että huonoistakin lähtökuopista monesti ponnistetaan menestykseen. Menestymisen mittojahan on monia. Jotkut arvostavat taloudellista onnistumista. Koulutus on yksi mitta, sillä ansaittu hyvä virka taas takaa menestystä ja vaikutusvaltaa niin rahamaailmassa kuin ympäristössä koettuna arvonantona. Osa tyytyy "alempaan keskiluokkaan", ehkä sortuu väliinputoajiksi, tai alistuu peräti yhteiskunnan harteille - syystä tai toisesta.

Oma muisti kantaa sota-aikoihin. Juuri 2-vuotiaana tapahtunut siirtoon lähtö jatkosodan alkaessa jätti muutamia muistikuvia. Yksi on tilanteesta, kun perhe odotti liikennöitsijä Toropaisen "sekajunaa", autoa jossa oli matkustajapaikkojen lisäksi lavanpätkä, se kuin kuorma-autosta. Tohmajärveltä junaan lähtö ei ole tallentunut muistiin, mutta siirtokohde, Liperin Komperossa asuvan Jalmari Rummukaisen pihapiiri ja talon huonejärjestys kyllä. Myöhemmät muistot ovatkin sitten lapsuuden onnellisilta vuosilta Kiteenlahdessa. Kaikki ei tosin niin auvoista ollut, mutta ei ollut vaatimustasokaan.

Kansakoulu jäi opintosaavutukseksi. Tosin opettajan hyvää tarkoittava yhden luokan, kansakoulun neljännen, kesätenttiminen nipisti tosiasiassa yhden vuoden oppisisällön pois. Keskikouluun pääsemistä opettaja yritti vuodella aikaistaa, mutta  aikaistaminen tapahtui routaantuneen saven ajoon suolle tai painomaiden lapiointiin hevosen rekeen talvipakkasessa ja isän kanssa niiden rahtaamiseen samaan osoitteeseen. Kolmetoista vuotta oli juuri täynnä, kun Kiteenlahden johtajaopettaja Aarre Nikkonen pisti käteen kansakoulun päästötodistuksen ja toivotteli hyvää menestystä elämän haasteisiin.

Kyllähän se kirpaisi, kun luokkatoverit jatkossa tuntuivat menevän molemmilta puolilta ohi, vaikka  numerot olisivat paljonkin heikommat olleet. Kirjeopistossa aloitetun keskikoulun tyssääminen ensimmäisen luokan opintojen jälkeen ei juuri itsetuntoa parantanut. En enää tunne katkeruutta vaikka muistankin läheltä saadun arvion: "Johan minä tiesin, ettei sinusta lukumieheksi ole". Kotona riitti töitä ja jo 1950-luvulta lähtien rakentelin naapureitten navetoihin vesijohtoja ja asentelin pumput moneen vesikaivoon. Armeija tuli käytyä 17-vuotiaana ja isä menehtyi äkillisesti aivoverenvuotoon jouluna 1957, täytettyään pari päivää aikaisemmin vasta 53 vuotta. Talonpito jäi 18-vuotiaan pojan ja silloin 49 vuoden ikäisen äidin varaan.

Talvella 1970-71 piti tarttua härkää sarvista ja uudemman kerran aloittaa kirjeopinnot ja tentit. Jonkinlaisena saavutuksena pidin, kun teknisessä matematiikassa, teknisessä fysiikassa, mekaniikassa ja konepiirustuksen alkeissa annetuissa Kansanvalistusseuran Kirjeopiston todistuksissa arvosana oli luetelluissa kolmessa ensimmäisessä aineessa täysi kymppi ja konepiirustuksessakin yhdeksäinen. Öljylämmitysteknisen Yhdistyksen opintomateriaalit, samoin kuin sähkötekniikka,  sähkölaki- ja turvallisuusmääräykset, kuuluivat nekin saman talven opintojen ohjelmaan. Jotenkin oli sellainen palo ja tunne, että pitää tässä ainakin yksi opintosuoritus saada viimein viedyksi läpi.

Syksyllä 1971 oli Helsingissä Sähkötarkastuslaitoksella öljylämmitysalan pätevyystutkinto. Sen läpäiseminen antaisi pätevyyden niin asennusurakointiin, kuin huoltoliikkeenkin harjoittamiseen. Oli tullut uusi  urakoinnin vaatimustaso ja monet vanhat ja melko isotkin LVI-liikkeet olivat kovan paikan edessä. Tutkinnossa  oli sillä kertaa kaikkiaan 33 yrittäjää. Monilla oli taustalla teknisen koulun tai -opiston opinnot. Itsetunto oli monella sillä tasolla, että katsoi osaavansa selvittää moisen asian kylmiltään, entisellä rutiinilla.

Tutkinto oli kaksipäiväinen. Ensimmäinen päivä kului öljylämmitystekniikan parissa. Oli laskutehtäviä sekä piirustusten tuntemusta. Paljon muutakin öljylämmitykseen liittyvää osaamista piti pystyä osoittamaan. Kysymysten asettelussa tehtyihin "sudenkuoppiin" siellä moni teknisen opiston käynytkin kompastui. Toinen päivä oli omistettu sähkötekniikalle, kytkentäpiirustusten tekemiselle, kytkentävirheitten havaitsemiselle, sähköturvallisuusmääräyksille ja laitetuntemukselle, joista useimmista oli myös suullinen tentti. Aika kova "puristus" se monelle oli, eikä vähiten itselleni.

Kahden viikon kuluttua tulivat paperit, pätevyyskirja ja todistus tutkinnon läpäisemisestä. Muutakin tilastotietoa sisältänyt liite kertoi läpäisseitä olleen 14 ja rannalle jääneitä siinä koitoksessa peräti 19 miestä. Yksi hyväksytyn paperin saaneista oli klarinettitaituri ja sähköteknikko Mauno Panula, samaa veljessarjaa kuin tunnetut musiikkimiehet Jorma ja Timo. Tutkinnossa tutuksi tullut Mauno johti jo silloin sähkö- ja öljypoltinliikkeensä ohessa nuorisopuhallinorkesteria Kyyjärvellä. Myöhemmin hän luotsasi hyvinkin tunnetuksi tullutta Kauhajoen Klaneetit-puhallinryhmää. Siinä hän itsekin oli klarinetteineen mukana.

Vähästä se monesti ihmisen omanarvontunto on kiinni. Kesällä 1971 rakennettiin kotitilalle uusi asuinrakennus. Neljä kesää aikaisemmin oli Kankaalan pienelle maatilalle punnerrettu uusi navetta ja silloin viljelijänammatissakin tuntui jo olevan omaa osaamista ja varmuutta. Kiteenlahden kylässä oli hyvä yhteishenki. Se merkitsi työtilaisuuksia oman kylän putkiasentajalle ja öljypoltinmiehelle. Lähellä olevia työkohteita ennätti käydä hoitelemassa peltotöiden ohessakin. Sitten sama kyläjistö pisti nuoren miehen kunnallispolitiikkaan ja jatkossa moneen muuhun luottamustyöhön. Tuloksista ei itse parane numeroa tehdä.

Perheelle jäi varmasti liian vähän aikaa. Toivon, että lapset ja puoliso jaksaisivat ilman katkeruutta ajatella, että poissaolojen syy useimmiten oli tavalla tai toisella edistää niin kotikylän, kuin myöhemmin laajemmankin ympäristön henkistä ja aineellista hyvinvointia. Viljelijänä kuitenkin tunsin eniten omassa ammatissa olevani.  Monessa mukana olleena voin vilpittömästi sanoa, että elämä antoi minulle paljon rikasta sisältöä, vaikka koulutodistusten pinkka ei kovin paksu ole. Nyt vanhuudessa ajattelen, että oman  maatilan isännyys oli minulle juuri se elämäntehtävä, johon Luoja alunperinkin oli minut tarkoittanut.

Ikäpaalu 75 vuotta täyttyy huomenna 10.5.2014. Osaisinpa olla elämälle kiitollinen! Perhe on ehjä ja ystäviäkin ympärillä on paljon. Terveyttä kun piisaisi, niin mikäpä tässä olisi elellä!