keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Nuoruuden ystävä ja sielunveli on lähtenyt



Ystäväni Oiva Henrikki Berg

In Memoriam Jyväskylä 8.3.2014


Ystäväni Oiva Henrikin muistolle
Syksyllä 1956,15. lokakuuta, Mikkelissä toimivaan Savon Prikaatiin astui taas uusi ikäluokka. Neljännen komppanian alokaskokoonpanossa olimme myös me, kiteeläinen 17-vuotias Pekka Havukainen ja Uukuniemen Anttosenmäestä kotoisin ollut Oiva Henrikki Berg. Hän oli kotoisin perheestä, jonka isä kuuluu toisen maailmansodan vuosien sankarivainajiin. Komppaniassamme oli tätä syksyn 1956 ikäluokkaa 89 nuorukaista. Jostakin syystä löysimme Oivan kanssa pian toisemme, jotenkin hengenheimolaisina, ja meistä tuli siitä alkaen elämänikäiset ystävät.
 
Kesällä 1957 Uukuniemen miehiä oli Kiteellä muurareina ja ystäväni oli työporukassa. Tapasimme iltapuhteina ja ajelimme motskareilla Kiteen maisemissa. Toverini oli silloin jo kihloissa naapuripitäjän viehättävän neitosen kanssa. Syyskesällä olivat Saaren Akonpohjassa Hilkka Simpasen ja Oivan häät. Sain sinne kutsun ja pääsin jopa paikalliseen tapaan kuuluneeseen morsiusparin ”mukasakkiin”. Tuula Hannele oli lapsista ensimmäinen ja myöhemmin hän sai vielä Tuija-sisaren ja veljen, Olli nimeltään.


 Nuoren parin onnea syyskesällä 1957. Oiva Henrikki ja Hilkka kuvattuna Hilkan kotona Saaren Akonpohjassa.

Suku koottiin yhteiseen kuvaan. Hääparin vieressä äärimpinä vasemmalla kolmen pojan takana seisovat Oivan sisar Anneli ja sisarusten äiti Toini Berg. Osittain Annelin takana seisoo sisarussarjan nuorin veli Kalle. Takarivissä hieman keskeltä oikealle ylinnä ovat vanhin veli Pentti ja hänen vieressään Oivasta muutaman vuoden nuorempi veli, Kauko.
Juhlavieraita häätalon aitan portailla. Edessä vasemmalla ovat Toini Berg vieressään Anneli-tytär. Muitakin sisaruksia on mukana. Kiteeltä juhliin tullut Oiva Henrikin armeijankaveri seisoo morsiamen takana, oikealta alkaen kolmantena. 

Oiva, oman kylän ja perheen piirissä ”Hesso”-nimellä tunnettu nuori mies opiskeli rakennusmestariksi. Ensimmäinen vaativa tehtävä oli toimia Jyväskylään rakennettavan Lohikosken kirkon vastaavana mestarina. Työmaakokouksessa rakennuksen suunnitellut arkkitehti halusi katsoa betonivalua olevaa sisäkattoa päättääkseen sen päällystämisestä. Valu oli onnistunut niin hyvin, että arkkitehti sanoi sen sellaisenaan muistuttavan taideteosta. Riitti kun se vain maalattiin sopivaan väriin. Se oli kannustava kokemus nuorelle mestarille.
Kesälomilla sentään ennätti pistäytyä katsomassa Kiteenlahdessa maatilaa hoitavaa armeijankaveria ja tämän perhettä. Jyväskylässä palkattuna aloitettua rakennusmestarin uraa Oiva sittemmin jatkoi omassa rakennusliikkeessään. Eräänä kesänä 1970-luvun alussa kävin ystävän kotona Jyväskylän Laajavuoren lähellä. Silloin perhe asui oman rakennusliikkeen rakentamassa rivitalokodissa. Kaikki näytti hyvältä ja talous oli vahva.

Kansainväliset suhdanteet ajoivat ahkeran miehen ahtaalle 1990-luvun taitteessa. Ei se ollut varsinaisesti vauhtisokeutta, mutta kun rahoittajapankki tarjosi edullista valuuttaluottoa, yrittäjä hankki sen turvin maa-alueita ja rantatontteja tulevia tarpeita varten. Usean vapaa-ajanrakennuksen rakennustyöt ostetulla rantakaistaleella olivat jo pitkällä.
Muutaman päivän aikana valuuttaluottojen  velkapääoma kasvoi kurssimuutoksessa kestämättömälle tasolle. Nyt pankkiherroilla oli jo toiset puheet. Yritys ajettiin suoritustilaan. Yksityinen omaisuuskaan ei ollut suojassa. Lähes kaikki suuren työn tuloksena saavutettu hyvinvointi valui hiekkaan.

Perhe sentään jäi. Hilkka, lapset sekä lastenlapset, antoivat valoa synkkiin hetkiin. Askel askeleelta alkoi uuden elämän rakentaminen. Ystävyys Kiteen suuntaankin virisi uudestaan. Teimme pieniä yhteisiä matkoja Pohjois-Karjalassa ja itse taas suuntasin joskus Jyväskylään. Viimeinen tapaamisemme oli kesällä 2009. Silloin olimme Laajavuoren kesäteatterissa yhdessä vaimoni ja Oiva Henrikin kanssa. Päätteeksi kävimme iltakahveilla kaupungilla ja pistäydyimme ystävämme asunnolla. 

Ystävyyttä lujitettiin yhteisillä retkillä. Tämä kuva otettiin ruskan aikaan Kolin huipulla. Oli lokakuun ensimmäinen päivä vuonna 2003. Vuodet ovat jättäneen jälkensä toveruksiin ja monia kolhuja ja vastoinkäymisiäkin elämä oli molemmille tuonut. Oli onni, että suuren luonnon keskellä ajatellessa ne tuntuivat ikäänkuin pienentyvän.

Hilkka-puoliso väsyi ensin. Kirjeenvaihdossamme ja tavatessa Oiva kantoi huolta vaimostaan. Kauan hän jaksoi hoitaa tätä kotona. Muutama vuosi sitten Hilkka saateltiin haudanlepoon. Lopulta omakin terveys hiipui. Viimeisen vuoden aikana en saanut Oivaan enää yhteyttä. Olli-poika löytyi langan päähän. - Isä on heikossa kunnossa, hän sanoi. Emme enää tavanneet. Nyt hänen taipaleensa täällä ajassa on päättynyt.

Olisin halunnut olla mukana saattamassa ystävääni hänen viimeiselle matkalleen. Oma ikä ja pitkä välimatka kuitenkin estivät ajatuksen toteutumisen. Siksi tahdoin tällä kirjeellä lähestyä teitä vainajan omaiset. Tein sen kunnioittaakseni Oiva Henrikin sitkeyttä ja 
elämänuskoa loppuun asti. Muistan lämmöllä yli puoli vuosisataa kestänyttä ystävyyttämme. 

Uskon, että kokemamme sielunveljeys antoi meille molemmille tarpeellista voimaa, kun elämä asetti meidät joskus suorastaan ylivoimaisilta tuntuvien vaikeuksien eteen.
Toivon ystävälleni keveitä multia ja jälkeenjääneille voimia suruun. Isän, ukin ja ystävän hyvä muisto kannustaa meitä yhä, vaikka hän ei enää ole joukossamme!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti