Jouluruno Pajapellon nurkasta

Kaunis kivikirkkomme on pakkastalvina kuura-asussa. Tämä kuva tahtoo välittää joulurauhan toivotukset kaikille Pajapellon nurkasta-blogin lukijoille!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Jälleen tulee joulu! Eräs ystävä sanoi taannoin, että ikää myöten ajan vauhti tuntuu kiihtyvän ja kiihtyvän. Vuodet karkaavat vauhdilla ja viikonkierrossa tuntuu joka toinen päivä olevan perjantai! Niin se melkein on, mutta joulurauha ehkä hieman pysäyttää tuota vauhtia: On aikaa hiljentyä, ehkä olla hetki rauhassa, jopa oman sisimpänsä kanssa.

Valkeaa joulua on odoteltu. Nyt kun näitä ajatuksia kirjoitan, maahan leijailee suuria keveitä lumihattaroita. Luonto tekee omaa joulusiistiään. Pajapellon nurkasta ei kovin usein uutta kerrontaa ole tänä syksynä tullut. Syynä ovat olleet kirjoituspuuhat muualla. Tuloksia voi katsella vaikka ostamalla viimeisen Koneviestin numeron tai joulujen välissä ilmestyvän Tractor Power-lehden. Vanhaa tekniikkaa olen siellä muistellut ja remonttitarinoita kertonut. Anteeksi vain lukijani, mutta tarkoitus on ollut hyvä!

Toisella kuvalla haluan ojentaa ruusuiset kiitokset ihmisille, joiden kanssa kuluneena vuotena olen saanut kulkea yhdessä kappaleen matkaa tätä elontaivalta! Kaikki olette olleet omassa roolissanne tärkeitä. Mieskuoro, motoristitoverit, naapurit ja monet muut ystävät, tässä ovat kukkaseni teille! Uusi vuosi tulee pian, se antaa taas uuden kalenterillisen päiviä monille mukaville touhun ja yhteisen vapaa-ajankin vieton hetkille. Kiitos niistä jo etukäteen!

Kolmas joulutervehdys on runo Pajapellon nurkan ukolta: Aikaisemmassa blogihistoriassa on muutamia säkeitä omasta mustakansivihosta vuosikymmenten takaa. Se kirvoitti yhteydenottoja varsinkin naispuolisilta lukijoiltani. Yhteinen pyyntö oli, että kirjoita noita lisää! Vahinko vain, kun se ratsu on jo tainnut jalkansa menettää. Mutta yritetäänpä tuota hätistellä edes hetkeksi hereille!

Olkaatten siis hyvät, niin daamit kuin muutkin runonlukijat!
Siunatuksi lopuksi:
Kaikkea hyvää teille. Niin jouluna kuin tulevana armonvuotenakin!
Pajapellon ukko.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Prologi:
Nousee mäensyrjää mies, jo hieman kumarainen
on askel ihmeen riuska vielä, huomaa vastaantulija
Ei arvaa aatoksia joita miettii papparainen
Ei tunne vanhaa miestä toinen kulkija.

Näin kulki miehen aatos :

Vanha mies, väsynyt, nousee hiljalleen mäensyrjää niin pitkää, aatokset palaavat menneeseen, aikaan mi kauaksi taakse jo jäi: /

Tuolla, tuollahan oli se kaunis ja vihreä, vehmas pienoinen niitty, siellähän nuoruuden vuosina sieluuni lepoa etsin! /

Yhä tuon muistan: silloin se vasta nupullaan oli, ihana ruusupensas, mahtaako olla elävä yhä, vai ehkä jo kaikki kukkansa maahan heitti! /
Jaksanko vielä tuon pienen polven matkani sivuun käydä? Yritän ainakin, istahdan kivelle, lepoa jalkani saavat! /

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Mitä ihmettä, vihreä, nuori, suloinen kukkani, siellähän tuo on yhä, on! Voisinko koskea, kuinkahan lienee? /
Rohkaistuu: Mitä jos hetken karheaa, elämän tuiskujen uurtamaa poskea vasten ruusuni umpua painan? /
Menneekö rikki, jos vaikka terälehtensä tyystin hukkaa? Pelkäänpä ihan, kun itsekin nuorena tuota vain kaukaa katsoa saatoin! /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Voittaa jo pelon, sitten hiljaa tuon ihanan kukkasen ensin poskeaan, sitten sydäntään vasten painaa! /
Syvältä heteitten ummusta hiljaisen kuiskauksen kuulee: Tulithan, tulithan, kauan jo sinua vuotin - vai kuuleeko sittenkin väärin? /

Oikenee siinä työn kumaraan painama selkä, kirkastuu silmät, äsken niin väsyneen harmaat. /
Voima min luuli jo iäksi menneen, lihasten säikeissä nuoruuden vahvana sykkii, totta tää mitenkään olla ei saata! /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Irtoaa käsi ruususen varresta hiljaa, varoen hellittää otteensa, ettei vain rikkoisi tuota: täytyy taas mäkeä kohti nousta! /
Katse ei tahtoisi ihanaa näkyä jättää, tahtoisi mielikin paikalle lepäämään jäädä, odottaa täällä elämän viimeistä iltaa. /

Mutta ei - matkalla toinen on määrä - alkuunhan ylimmän harjanteen laelle läksin, sinne näkyvät eloni helpot ja vaikeat päivät! /

Askel on keveä, ruusuko jalkoihin elämän nesteet toi jälleen? Lieneekö lähtöni enteitä mokomat tunnut? Ehkä ei tällä matkalla sentään? /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Taivalta jatkaa, hiljaisin miettein. Ja kohta sen muistaa: lähestyy joulu, takaisin lähden, kun harjanteen huipulta laaksooni ensin katson. /
Siellä se elämän lukuisten vuosien, ilon ja helteisten päivien summana syntynyt harmaa mökki, isäntää jouluksi kotiin jo tahtoo. /
Tarjoaa pehmeän pieluksen ryppyisen poskeni alle, villaisen vaippasen raihnaille harteille nostaa. Sinne jo kiireellä askeleet suuntaan! /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Helppo on kulkea, myötäinen rinne askeleen mittaa jatkaa, ruusunkin muistaa: Hehkuisi tuo ikiaikoihin saakka! Kiitos kun kukkani löysin!