Niin paljon sanomatta jää

 

Juhannusta Pajapellon nurkassa. Kesä 2013.

 

Pajapellon nurkasta-blogi on ollut vireillä maaliskuusta 2009 alkaen. Kaikkiaan pitkälti yli kaksisataa eri aihepiirejä koskenutta tarinaa olen tänne ladannut. Näihin asti aiheita on pulpunnut mielen syövereistä. Ajattelen nyt pitää vähän lomaa ja palata juttujen pariin sitten, kun sitä "hengen paloa" toivottavasti taas joskus alkaa löytyä.
     Monta asiaa olisi valmiina, mutta viisasta lienee olla niistä vaiti. Ei parane ottaa kantaa maahanmuuttajien asioihin, enempää kuin monella areenalla käytäviin keskusteluihin seksuaali-identiteeteistä tai tasa-arvoisesta parisuhde-teemasta.
     Itsenäisyyspäivän aatossa palaa mieleen Venäjän presidentti Jeltsinin anteeksipyytävät puheet talvisodan syttymiseen liittyvistä tapahtumista. Ei taida olla neljää vuotta siitäkään, kun presidentti Putin sanoi sodan syttyneen Neuvostoliiton tavoitteesta oikaista Suomen itsenäistymisen yhteydessä syntyneitä vääriä rajalinjoja. Myös naapurin historiankirjoitus, jota melko perusteellisesti uudistettiin 1990-luvun alun tapahtumien luomassa - valitettavan ohimeneväksi jääneessä avautumisen kulttuurissa, käsitteli noita sota-ajan tapahtumia suomalaisten silmilläkin katsottuna ihmeen rehellisesti.
     Viikko sitten Venäjän mediassa kerrottiin laajalla tarjonnalla kuinka syksyllä 1939 suomalainen tykistö sulki koko Mainilan alueen uskomattoman tuliholvin alle ja näin käynnisti tuhoisan talvisodan. Venäläisissä kouluissa käytössä olevat historiankirjat tyytyvät vielä ainakin toistaiseksi kertomaan asioista huomattavasti totuudenmukaisemmalla tavalla.
     Suomessakin on tätä päivää, että liki puolet avioliitoista ja muista parisuhteista päättyy ennen pitkää eroon. Rikkoutuneen perheen suurimpia kärsijöitä ovat aina sen lapset. Yhteiskunnan kättä tarvitaan niissä tilanteissa usein. Ammatti-ihmisten työ ei ole helppo, kun monesti työtä vaikeuttaa vielä hyvin riitaisten osapuolien välissä toimiminen vilpittömästi lapsen parasta hakien.
     Helppoa ei ole varsinkaan silloin, kun isä ja äiti ovat eri kansallisuutta. Suomalainen isä ja venäläistaustainen äiti ovat vuosia olleet esillä naapurimaan mediassa. Henki on tavallisesti se, että Suomessa lapsia riistetään mielivaltaisesti vanhemmiltaan ja ettei suomalainen lastensuojelu kestä sitä tarkastellessa sivistysvaltiolle asetettavia vaatimuksia. Venäjän uusi lapsiasiamies ( Anna Kuznetsova, nyt virkanimikkeellä lapsiasiainvaltuutettu) on tällä kertaa siis nainen. Kun hän kävi Suomessa virkakautensa ensimmäisellä vierailulla, kotiin viemisinä hänellä oli myönteisiä arvioita suomalaisen lastensuojelun tasosta, tavoitteista ja lainsäädännöstä.
     Sikäläisen median luomasta kuvasta poikkeavat käsitykset aiheuttivat vastalauseiden myrskyn, ja naapurimaan innokkaimmat kannanotot vaativat uuden viranhaltijan erottamista epäpätevyytensä takia. Kontrastin takia olisi hyvä muistaa monien suurkaupunkien massiiviset ongelmat lasten elämässä.  Venäjällä sanotaan paikallisten asiantuntijoiden arviona, että Pietarissakin katulapsia on vähintään 30.000. Tosin Venäjän sisäministeriön oman arvion mukaan jo 2000-luvun alkuvuosina katulapsia kaupungissa oli edellä sanottua määrää enemmän. Suomalaisethan eivät näitä arvioita pysty laatimaan.
     Suomalaisen sananvapauden uljas lipunkantaja on dosentti Johan Backman. Itä-Suomen yliopiston dosentuuri antanee hänelle osan leipäpuusta valtion kassasta. Sen luulisi velvoittavan esiintymään totuutta kunnioittaen ja tiedemiesmäisellä objektiivisuudella niissäkin asioissa, joita hän pitää esillä Venäjällä kovin paljon esiintyessään. Arvostus rajan takana hänellä on suuri. Jokainen löytää yhden googlauksen takaa puolenkymmentä Venäjän korkeinta arvomerkkiä tai muuta tunnustusta, joita ystävämme Venäjän presidentinhallintoa myöten on saanut käydä vielä viime vuosinakin pokkaamassa.

 

Erään joulunajan näkymä kohti maisemakylän peltoaukeita.

Sen vajaat sata vuotta jonka itse olen maailmaa katsellut, olen katsonut ylöspäin suurvaltojen presidenttejä, pääministereitä tai kuninkaallisia. Näihin olen uskonut ja kokenutkin heidän kannanottojensa olevan viileän asiallisia ja tosiasioihin pitäytyviä. Minulle ne ovat olleet vakaita paaluja joihin voi tietonsa ja näkemyksensä perustaa. Siitä kaikesta on pitänyt viimeisten viiden vuoden aikana luopua. Valheita,  uskomatonta suhmurointia, tosiasioiden vääristelyä ja kansainvälisten oikeuskäsitysten polkemista tapahtuu niin idässä kuin lännessäkin. Mihin tämä lopulta johtaa? Tuskin ainakaan mitään hyvää on odotettavissa. Valitettavan masentavia näkymiä kunniakkaan isänmaamme satavuotisen historian juhlimista varjostamassa!
Niin paljon sanomatta jää, niin alussa sanoin, mutta kuinkas kävi? Ei näköjään Pajapellon ukkoonkaan voi enää luottaa!

 

Kivinen kotikirkkomme on merkinnyt meille kiteeläisille turvaa koko itsenäisyytemme ajan - jopa pari vuosikymmentä sitä kauemminkin.