Thalian temppelissä - kevyesti alta riman

Eräs teatteritalven esityskappaleista Joensuussa on ollut Orkesteri-näytelmä. Jos sillä tavoiteltiin esitteissä luvattua komediaa tai vaihtoehtoisesti jotakin vakavaa sanomaa, "jujun" avautuminen vaatisi vähintään oman käyttöohjeensa.

Kreikkalaiseen mytologiaan viitaten Pohjois-Karjalan huomattavin "Thalian temppeli", virallisesti Joensuun kaupungintalo, sijaitsee keskeisellä paikalla Vapaudenpuiston ja Pielisjoen välissä, siis maakuntakeskuksen ytimessä. Jouko Turkan johtajakaudella Joensuun Kaupunginteatteri pääsi useasti valtakunnallisiin otsikkoihin. Jopa UKK joutui tyynnyttelemään syntyneen teatterilakon laineita omalla kannanotollaan. Johtajia on vaihtunut sen jälkeenkin monesti. Jossakin vaiheessa yleisönsuosio oli vahvaa ja monet klassikkonäytelmät kokosivat upean salin toistuvasti täyteen. Nykyisin tilanne on toinen. Uutta näkökulmaa kaivataan kipeästi, mikäli joskus aiotaan palata takavuosien miltei jo unohtuneisiin katsojalukuihin.
      Monet muistavat aikoinaan ohjelmistossa olleen Sound of music-tarinan musisoivasta kapteeni Trappin perheestä. Samaa genreetä edusti klassikkomusikaali Viulunsoittaja katolla. Yleisö piti tulkinnoista ja se näkyi katselijatilastoissakin. Monet kotimaiset näytelmät olivat nekin onnistuneita suorituksia. Pitkästä listasta poimien Tennessee Williamsia, Dario Fota, Maiju Lassilaa, Teuvo Pakkalaa, jopa Artturi Leinosta ja Kalle Päätaloa on tekstien takaa löytynyt. Maiju Lassila palasi modernisoituna näytelmänä Sulaketta lainaamassa myös kuluneen esityskauden ohjelmistoon. Se tuli katsotuksi ja suvaitsevalla asenteella ajateltuna jotenkin hyväksytyksikin.
     Joululahjaksi saaduilla lahjakorteilla piti sonnustautua taas teatteriin, nyt lauantaina 28.3. Orkesteri-näytelmän esitteessä kerrotaan jotakin sen taustoista sekä myös se, että teksti on kuultu jo aiemmin kuunnelmana ja että siitä on valmisteilla sekä romaani, että elokuva. Toivottavasti niiden luojat löytävät aiheesta enemmän, mitä eilinen tulkinta pystyi tarjoamaan.
     Koko esitys tapahtui näyttämön etualalla, oikeastaan esiripun edessä. Tosin esirippu oli teksteillä ja maalauksilla "koristeltu" ja sitä valaistiin vaihtelevasti edestä ja takaa. Pitkästyttävä jaarittelu "ysäri"-kaudella jotenkin menetyksellä toiminutta yhtyettä muistellen ei saanut yleisöä syttymään. Esitys vietiin läpi näyttelijäkokoonpanolla, johon kuului neljä miestä ja yksi sairaalakääreisiin kiedottu nainen. "Puvun" valinnan peruste ei avautunut katsojille. Arto Heikkilä ja Jarmo Jämsen vanhoina tuttuina yrittivät repiä rooleistaan irti sen minkä saivat, eikä yritystä puuttunut eräiltä muiltakaan roolihenkilöiltä. Mutta tyhjästä ei ole helppo nyhjäistä, sanoo vanha viisaus.
     Alkuaan esityksen kesto väliaikoineen oli 2,5 tuntia. Nyt väliaikaa ei enää ole ja esitystä tiivistäen se on saatu lyhennettyä kestoaikaan varttia vailla kaksi tuntia. Silti pitkästynyt katsoja ennätti moneen kertaan tarkistaa kellosta ajan kulumista. Entisenä harrasteteatterinäyttelijänä ei voinut välttyä myötähäpeän tuntemuksilta esityksen päätyttyä: Kun näyttelijät tulivat etualalle loppuaplodeja varten, ne olivat varsin vaisut. Yleisö alkoi nopeasti poistua salista, eikä uuttaa  esilletulokertaa enää aplodeerattu. Varmasti masentava kokemus näyttelijöille, jotka sentään  yrittivät saada jotakin aikaiseksi yhteen mittaan miltei kahden tunnin ajan!
     Joskus talven aikaan satuin samaan seuraan erään Joensuun Kaupunginteatterissa 1970- ja 1980-luvuilla toimineen miehen kanssa. Hänen aloitteestaan käyty keskustelu oli teemoiltaan samaa asiaa, johon tässä tarinassa on puututtu. Totesimme meillä olevan yhteisen huolen maakunnan laitosteatterin puolesta. Juttukaveri totesi: ei riitä, että näyttelijöillä on keskenään hauskaa, pitäisi kuitenkin ensisijaisesti muistaa yleisö ja tuottaa sille nautittavia teatterielämyksiä. Ovathan näyttelijät ammattilaisia! Puitteet ovat upeat: Eliel Saarisen piirtämä talo on hieno ympäristö äskettäin uudelleen kalustettuine teatterisaleineen. Kelpaa siellä katsojien nyt istua väljillä ja mukavilla tuoleilla.

Joensuussa ei silti pidä antautua pessimismiin; kaikkea ei sentään ole menetetty. Tarvitaan uutta ohjelmistopolitiikkaa ja vahvaa "omistajanohjausta", terveesti nähtynä. Taidetta kun tuotetaan täälläkin suurelta osin veronmaksajien varoin. Näyttelijöistä kyllä irtoaa, jos on osaava ohjaus. Muuttuneeko asia uuteen uskoon näillä johtamisresursseilla - vai pitääkö vielä kerran vaihtaa henkilöä?