Kesäinen kirkkopäivä Kiteellä

Eläkeliiton Pohjois-Karjalan piirillä on monia jo perinteeksi tulleita aktiviteetteja. Toukosiunaustapahtumat jokaisessa pitäjässä on niistä yksi ja iloinen iltapäivä Pajarinhovissa Kiteellä on niin ikään ollut jo vuosia suosittu tapahtuma. Eläkeliiton P-K:n piirillä on vielä yksi arvokas kesäinen tapahtuma, kirkkopäivä. Tänä vuonna se oli sijoitettu Kiteelle ja ajankohta oli torstai 24.7.

Aamupäivän ohjelmina olivat jumalanpalvelukset niin luterilaisessa kuin ortodoksikirkossakin. Sen jälkeen noin 300 vierasta kokoontuivat yhteiselle aterialle koulukeskuksen Kipakka-ravintolaan. Järjestelyt siellä saivat kiitosta: Kattaukset olivat valmiina pöydissä, voileivät jokaiselle vieraalle valmiina ja juomat kaadettu laseihin. Avuliaat tarjoilijat kantoivat keittolautasen jokaiselle ruokailijalle pöytään. Jälkiruokakahvikin tarjoiltiin pöytiin ja kahvi oli höystetty makoisalla leivonnaisella.

Ruokailun jälkeen kokoonnuttiin jälleen ja nyt koko juhlaväki oli kivikirkossa. Tapahtumiin siellä kuuluivat Kiteen kaupungin sekä molempien alueella toimivien, luterilaisen ja ortodoksisen seurakunnan, tervehdykset. Kansallispukuihin ja fereeseihin pukeutuneet kaksi seppelpartioita lähetettiin kirkosta viemään tervehdykset sankarihaudoille. Juhla jatkui monin ohjelmanumeroin. Oli Leena-kanttorin harjoittama tyttötrio ja jo valtakunnallista mainetta saanut Sara Kurkola, joka esitti upeasti laulun Nocturne "Ruislinnun laulu korvissani.....". Lausuntaa esitti Kiteen yhdistyksessä aktiivisesti toimiva Aila Silvennoinen.

 

Eläkeliiton väki kansoitti kivikirkon ja pääjuhlassa oli väkeä enemmän kuin muissa päivän tapahtumissa.

 

Omaksi osuudekseni oli juhlien järjestelijät pyytäneet juhlapuheen. Jo kevättalvella saatua pyyntöä muutaman päivän mietittyäni rohkenin ottaa haasteen vastaan. Tähän alle olen tallentanut tuon puheen tekstin. Aihe oli mietitty yleisöä ajatellen ja toki itsekin tunnen samaistuvani paikalla olleitten ajatusmaailmaan ja yhteisesti kokemaamme elämänhistoriaan.

 

Eläkeliiton kirkkopäivä 24.7.2014

Pekka Havukaisen juhlapuhe, päiväjuhla Kiteen kivikirkossa

 Tervetuloa Kiteelle, kuten haluan teitä nimittää, te toinen sodanjälkeinen jälleenrakentajasukupolvi!

    

Oli jo kevättalvea saadessani pyynnön tähän tehtävään. Ajattelin silloin, oliko olemassa asioita, jotka yhdistäisivät meitä, tätä nyt koolla olevaa joukkoa - mikä olisi sopiva  puheen aihe? Pian huomasin meillä olevan yhteinen vuosikymmenten mittainen menneisyys ja nyt tänäänkin yhteinen nykyhetki. Olemme eläneet yhteisessä Suomessa ja kukin omalta paikaltamme nähneet ja kokeneet samat asiat ainakin liki koko sodanjälkeisen ajan.

 Tunnemme sanonnan, että pysyvimpiä asioita maailmassa on muutoksen pysyvyys. Näin varmasti onkin, mutta meidän ikäluokkiemme kohdalla sen nopeus oli poikkeuksellisen suuri. Sen muutoksen vauhtia koskevat lukemattoman monet muistot sitovat tämän nytkin koolla olevan joukon lujasti yhteen. Ehkäpä siksi voin, ja voimme yhdessä, hiljaisella suostumuksellanne viivähtää seuraavan kymmenminuuttisen muistojen parissa. Yrittäkäämme tulkita sanoiksi, mitä tuo kaikki omalle sukupolvellemme merkitsi:

  

Tämä läsnä oleva joukko on pääosin niitä, joitten oman työhistorian alkupää osuu 1950-luvulta aina 1980-luvun vuosille. Siksi moni joukostamme kuuluu paljon puhuttuihin suuriin ikäluokkiin, vaikka meitä ennen sotia syntyneitäkin on yhä paljon myös tässä yleisössä. Pian sotien jälkeen alkaneesta ajasta lähtien muuttoliike etelän kaupunkeihin vei mukanaan suuren osan nuorta väkeä. Jatkossa se tuli koskemaan myös suurten ikäluokkien tuomaa uutta työvoimaa. Luotettavat tilastot kertovat Pohjois-Karjalasta, että esimerkiksi vuodesta 1945 vuoteen 1949 täällä syntyneistä yli puolet oli jo vuoteen 1980 mennessä muuttanut muualle, pääasiassa Etelä-Suomeen.

Ruotsin työmarkkinat imaisivat Suomesta nuorta voimaa määrän, joka vastasi suunnilleen sitä joukkoa, joka karjalansiirtolaisina sodan jälkeen asutettiin meille jääneen Suomen alueelle. Keski-Karjala ei tästä muuttoliikkeestä kärsinyt yhtä paljon kuin maakuntamme pohjoisosat ja etenkin Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu. Myönteisinä asiaan vaikuttivat esimerkiksi Kiteelle saadut 1300 uutta teollista työpaikkaa, jotka tarmokkaitten ihmisten työntuloksena syntyivät tänne 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Osansa uusista työpaikoista tällä alueella sai myös Kesälahti.

Vaikka maaseudun rakennemuutos poismuuttoineen oli alkanut jo 1950-luvulla, kylissä riitti väkeä. Siksi uusien kyläkoulujen rakentamista jatkettiin aina 1960-luvulle asti. Samoin kyläkauppojen monet uudet kiinteistöt nousivat nekin samoihin aikoihin. Uutta maatilojen rakennuskantaa tuli paljon. Paitsi asutustoimintaan liittyvänä rakentamisena, uusia navetoita tehtiin lukuisille kylien entisillekin tiloille. Nykymitalla tilojen tuotanto oli kuitenkin pienimuotoista. Maataloustyövoima oli pääasiassa omasta talosta ja enimmäkseen isännän ja emännän hartiapankin varassa.

 

Kun tultiin 1960-luvun loppuvuosiin, maatalouden käyttöön saatiin monet uudet koneet. Näin kävi erityisesti nurmenkorjuussa. Lisääntyvä ympärivuotinen tuorerehuruokinta vaati useimmiten myös uudet rakennukset. Jonkinlainen taitekohta oli esimerkiksi vuosi 1969. Silloin Kiteellä olivat suuret maatalousnäyttelyt ja moni isäntä sieltä uusia ideoita niin nurmiviljelyyn kuin maatalouden rakennuksiinkin.  Siellä oli nähtävänä myös uudenlainen mallinavetta, joka sivumennen sanoen vielä samana kesänä siirtyi kotikylääni Kiteenlahteen eräälle tilalle  varsinaiseen käyttöönsä. Jos vaikka vain yhden henkilönimen tässä haluaa nostaa esiin voi sanoa, että osaltaan Pohjois-Karjalan Maanviljelysseuran rakennusmestari Mikko Hokkasen ansiota on, että navettarakennusten muoto niihin aikoihin muuttui silloisen ajattelutavan mukaan uuteen aikaan sopivaksi.

Peltoalat kasvoivat raivauksen ja lisämaanostojen myötä. Karjaa tuli lisää, mutta samalla enemmän työtäkin, tosin vähenneille tekijöille. Yleisen vaurastumisen ansiosta monilla maatiloilla rakennettiin uusia asuinrakennuksia. Taajamien kehittyessä alkanut kunnansisäinen muuttoliike kirkonkyliin kasvoi ja pian kylien väkiluvut kääntyivät nopeaan laskuun.  Hyvä asia tosin oli, että kipeästi tarvittuja uusia työpaikkoja syntyi palveluihin, terveydenhoitoon ja myös ruuhka-Suomen ulkopuolelle syntyneeseen teollisuuteen. Kuten jo aikaisemmin todettiin, näin tapahtui monilla alueilla myös Pohjois-Karjalassa. Kaikki tämä viimeksi kerrottu merkitsi tosiasiaa, että maatalousammatti oli jäänyt suomalaisen työn yleisessä jakaumassa lopullisesti vähemmistöön.

 Kyläkaupat menettivät asiakkaansa, kun kilpailu markettien kanssa oli ylivoimaista. Kyläkoulujen sulkemisaalto tuli seuraavana. Lapsiluvut vähenivät yleensä ja eritoten maalaiskylissä. Monien kylien aktiivinen järjestötoimintakin hiipui. Taajamaväen lisääntymisen ansiosta kehittyivät kuitenkin esimerkiksi kansalaisopistotoiminta ja keskustojen liikuntapaikat. Ne, kuten  myös urheilu- ja uimahallit, olivat nyt jo autoistuneen  kylienkin väestön ulottuvilla. Kuitenkin tämä kehityskulku toi maaseudulle väistämättä alakuloa ja kokemuksen monien hyvien asioiden menettämisestä.

Kun 1970-luvun lopulla syntyi kylätoimikuntien perustamisen myötä monien kuntien sisällä hetkellinen paluumuutto takaisin kyliin, syntyi jopa pieniä asumalähiöitä kirkonkylien lähialueille. Se antoi piristysruiskeen monille hiipuville toiminnoille, mutta vaikutus oli lyhytaikainen. Kun kyläkoulut suljettiin ja lasten koulunkäynti siirtyi kuntakeskuksiin, myös vanhempien harrastuspaikat ja vapaa-ajan riennot menivät useasti samaan suuntaan. Vaikka kaikki tämä  usein ja aiheellisesti koettiin vääränä kehityksenä, muutakaan vaihtoehtoa ei ollut helppo löytää.

Täällä nyt läsnä oleva joukko on niitä jälleenrakentajia, jotka omalla työpanoksellaan olivat tekemässä kertaalleen suomalaista yhteiskuntaa sitaateissa "uuteen uskoon". Sitä työtä tehtiin kaikkialla, ei pelkästään pelloilla, metsissä ja rakennustyömailla. Yhtä arvokasta se oli kaupan, terveydenhoidon, koulutuksen, kuljetusten, tai minkä tahansa elämänalan piirissä. Siksi toivomme, että nykyinen yhteiskuntamme jaksaisi kohdella tätä sukupolvea sen ansaitsemalla kunnioituksella. Iso työpanos isänmaan hyväksi pitäisi tunnustaa hoitamalla kunnolla tätä nyt jo vanhenevaa kansanosaa sen elämänehtoossa.

 

Yhteiskunnan rakennemuutos jatkuu ja parhaillaan täälläkin puretaan rakennuksia ja palveluita, joita olimme omana aikanamme rakentamassa. Osa rakennuksista on jäänyt ajastaan jälkeen, osaa ei uusin arvioin enää koskaan tarvita.  Maataloutta lähellä kun itse olen elämäntyöni tehnyt voi todeta, että jo vajaat kolme vuosikymmentä on aika, jonka kuluessa vaikkapa aikanaan nykyaikaiset navetat ovat jääneet auttamattoman pieniksi ja epäkäytännöllisiksi. Tehokkuutta pitää saada lisää, sanotaan. Lisääntynyt työmäärä tosin jää jälleen entistä vähempien tekijöiden vastuulle.

 Sähköinen viestintä ja automaatio ovat asioita, jotka tekevät monet entiset ammatit tarpeettomiksi. Koko ajan on menossa kehitys, että aikaisemmin Suomessa tehtyä työtä siirtyy miltei alalta kuin alalta ulkomaille, sikäläisen halvan työvoiman käsiin. Onkohan tuo kaikki ihan viisasta ja välttämätöntä? Kotimaassa puurtaville kasvaa koko ajan tiedontarve ja pitää opiskella vielä aikuisenakin, pärjätäkseen edes omassa ammatissaan. Nykyisellekin vastuusukupolvelle riittää siis haasteita, mutta toivottavasti sillä riittää myös voimia niiden kohtaamiseen.

Ahersimmeko aikanamme turhaan, kun monenlaisia silloisen työmme tuloksia pistetään nyt uusiksi, jopa maan tasalle. Emmekö siis onnistuneet? Vastaus kuuluu: Onnistuimme kyllä! Kasvatimme Suomeen taas yhden uuden sukupolven, koulutimme lapsemme ja useimmissa tapauksissa pystyimme tarjoamaan heille turvallisen kodin. Ehkä myös onnellisen lapsuuden, jonka asian jälkikasvumme voi niin halutessaan ainakin hiljaisesti tunnustaa. Suuri asia itsellemme oli myös se, että monesti raskaskin päivätyö piti yllä kaikille tarpeellista omanarvontuntoa ja mielissämme kuvaa, että ainakin työmme tulosten kautta olimme hyödyllisiä Suomen kansalaisia.

 Nyt Kiteen kivikirkossa läsnä olevina olemme suuri yhteinen joukko, joka jo katselee ajan menoa sivusta, kun oma työsarka on jäänyt taakse. Muistamme suurten muutosten vuosikymmenet, jotka olimme elämässä mukana ja moneen asiaan vaikuttamassakin. Arvokasta on, kun saimme elää ajanjakson, jota on pidettävä yhtenä parhaimmista, mikä koskaan on yhden suomalaisen sukupolven kohdalle osunut. Näimme sodanjälkeisen kansakunnan uuden nousun ja saimme elää historiamme pisintä rauhan aikaa. Sekin on hyvä asia, että lapsemme ja lastemme lapset ovat saaneet paljon paremman koulutuksen kuin useimmat meistä aikanaan saivat. Uuden sukupolven lähtökohdat omaan elämään ovat ainakin siinä suhteessa hyvät.

 Kun parhaillaan olemme viettämässä kesäistä kirkkopäivää täällä kauniissa Karjalassa, haluan tältä paikalta toivottaa teille kaikille mitä parhainta vointia ja tyytyväistä mieltä. Muistakaamme, että ilo on tärkeä elämänvoima. Onneksi sitä  monesti voi ammentaa läheltäkin. Voimme saada iloa lapsista ja lapsenlapsistamme. Ehkä voimme nauttia kesäisistä illoista ja saunanlöylyistä rantamökillä. Elämäntaipaleella saadut ystävät ja yhteiset asiat heidän kanssaan kanssa antavat iloa ja voimaa. Enää ei tarvitse jaksaa niin paljon kuin nuorempana. Silti onnistumiset itselle sopivissa haasteissa ja niistä saatu saavutuksen ilo antavat lisää uskoa omaan selviytymiseen. 

Nauttikaamme näistä pienistä, mutta arvoltaan todellisuudessa suurista asioista. Sen olemme ansainneet, kuulummehan Suomen aikanaan jälleen kerran uusiksi rakentaneeseen sukupolveen!