Runoa ja proosaa

Lähellä olevaa kauneutta ovat nämä valamonruusut, jotka somistivat kotipihan tienhaaraa muutama kesä sitten. Pitäisi vain olla hetkinen aikaa, että ehtisi tajuta kesän mukanaan tuoman loiston!

Moni kirjoituksenharrastaja on varmaan kokeillut sovitella riimejä runomittaan. Ei tuo minullekaan täysin vieras sarka ole. Olin tuskin kymmenvuotias, kun Markus-setä luki säästörunoni radiossa. Sinne se tosin joutui ihmeellisen sattuman kautta, olinhan lähettänyt sen mielestäni ihan oikealla osoitteella säästöpankkiliiton lehteen. Julkaisu oli järjestänyt aiheesta kilpailun, jonka kohderyhmänä olivat lapset. Runo on edelleen tallessa samassa mustakansivihossa kuin monet muut nuoruudenvuosien säkeet. Karjalan Maa-lehti oli foorumi, jossa sain Lukijan värssyt-palstalla tekeleitäni julkisuuteen monen vuoden ajan 1950-luvulla.

Taiteellinen arvo on "katsojan silmässä", samoin kuin kauneuden yleensäkin sanotaan olevan.

Otetaanpas tuosta näytille vaikka helluntai 1955:

Helluntai on kevään, suven juhlaa

juhlaa avautuvan elämän

Lämpöänsä aurinkokin tuhlaa

näet silmuin puissa heräävän

¤
Kukkii pihatuomi loistossansa

kaunihina juhlapuvussaan

Hartain mielin rientää kristikansa

kirkkoon Herran sanaa kuulemaan

¤

Linnut puissa virittävät virren

kiitokseksi tästä kaikesta:

Että sulatti Hän roudan, kirren

hyvä on nyt lintuin laulella!

¤

Kiitä ihminenkin, kiitä tästä,

kaikesta min saamme nauttia

Kiitä onnestasi, elämästä,

kiitä ihanasta suvesta!

Sanoisiko tuosta nyt, reilusti puoli vuosisataa myöhemmin: topeliaanisessa maaseudun ilmapiirissä kasvaneen murrosikäisen pojan elämännäkemystä puhtaimmillaan!

Vihkoon ja Karjalan Maahan karttui runoja kymmenkunnan vuoden ajan. Sitten, aikuisikään tultua, harrastusten piiri laajeni muualle ja runoja syntyi joskus tarpeeseen, tavallisimmin naapurien ja ystävien merkkipäiviä juhlistamaan.

Ilo ja suru, ne nostavat herkkiä tunteita. Mielessä on muutama paperille tallentamatonkin säe:

Vaimon isä jätti, alle kuusikymppisenä manalle menneenä, jäljelle pienet lapsenlapsensakin. Siksi hautajaissa luettiin tuskan pusertamat säkeet:

On poissa lapsiltammme ukin hellä syli,

niin varhain kohdalles sai lähtö ikuinen

Tää toivo elää surun suuren yli:

Tapaammme kerran maassa autuuden!

¤

Toiset säkeet oli kirjoitettu viljelijäsetäni muistokukkien nauhaan:

¤

Sä luotit Luojaan, kasvunantajaan

kun soljui sormissasi kultaviljaa

Muistosi äärellä nyt mietimme vain hiljaa:

Näin kypsä sato kotiin korjataan

Paperille kirjoittamattominakin masennuksen hetket näkyvät säkeissä:

Olin vahvojen joukossa voimakkain,

heikkoin parissa heikoin heistä

Vaikka valossa polkuni kulkea sain,

olin vain eräs eksyneistä!

Onni on silti asia, joka toivottavasti kohtaa jokaista elämän matkalla. Silloin saattavat syntyä vaikka nämä väkevää kokemusta henkivät riimit:

¤

Onni harvoin on kaikkien yhteinen:

Se usein on kahden vain

Tänään iloitsen: niistä toinen

Sinun kanssasi olla sain!

Kaikkea ihmisen elämään mahtuu: Surua, iloa, väsymystä, onnentunteitakin. Kaikki se on elämää. Suurimpia onnettomuuksia ihmiselle on, jos hän menettää kokemisen suuren lahjan!