Hyvä ikä

Elämän alkupäässä odottelin hyvää ikää, aina muutamaa lisävuotta, että tavoittaisi jotakin johon itseä vähän varttuneemmat olivat jo päässeet. Rippikoulun käytyä sitä olikin melkein täysi mies, kohta kylän iltamiin ja tansseihin menossa. Kaikki oli suurta lupausta, intoa riitti kotitalon maatöihin ja harrastamiseen vaikka nuorisoseurassa, yhdessä entisten kansakoulukaverien kanssa.

Jossakin vaiheessa sitten askel tasaantui sen verran, että ehti ajatella omaa perhettä. Pieni maakontu oli ostettu sisarilta omaksi ja kaikki sen rakennukset olivat parhaat päivänsä nähneet. Lapset syntyivät samasta kylästä löytyneen tytön kanssa perustetussa kattilakunnassa. Navetan ja talon rakentaminen ja muukin leipätyön antama haaste kulutti tarmoa niin, ettei täysipainoiselle vanhemmuudelle jäänyt kaikkea sen tarvitsemaa aikaa. Onneksi oli virkeä äitimuori, joka täytti tuota vajetta. Mutta silti, aika turvallinen ja hyvä lapsuus maalaiskylän vekaroilla siihen aikaan oli.

Näköalat laajenivat, kun joutui mukaan monenlaiseen hallintoon ja luottamustoimiin. Töitä piti tehdä kotona ja ammatissa sen ulkopuolella, kelloon katsomatta. Perusarvo, omat työt pitää olla kunnossa, raksutti vaativana sykkeenä kokouksissa istuessa. Mikä se sellainen luottomies on, josta ei ole oman tonttinsa hoitajaksikaan, arvelin pitäjällä olevista odotuksista. Viisikymppisenä sitten jo voi ensimmäisen kerran huoahtaa. Kukkia, kohteliaita sanoja ja ystäviä oli kotona suuri joukko. Ensimmäinen lapsenlapsikin jo piipersi muiden vieraiden mukana.

Mikäpäs tässä, vastahan ollaan puolimatkassa, viestittivät vieraat ja omat tunnot olivat samansuuntaisia. Onni oli, että oma poika lähti jatkamaan talonpitoa viisi vuotta myöhemmin. Silloin jalat alkoivat jo oireilla nivelistään ja piti hankkiutua leikkausjonoon. Kuusikymppisenä ei kannattanut enää suuremmin juhlia. Vieraiksi riitti oma perhepiiri ja jokunen lähimmistä naapureista. Luottamustöiltäkin oli suurin hohto poissa. Pian piti totuttautua luopumisen oppijaksi ja alkavaan vanhuksen rooliin. Oppimista tuki se, että kolme nivelproteesia oli laitettu äidin antamien tilalle kävelyä helpottamaan jo ennen virallista eläkeikää, vanhuuden rajapyykkiä.

Huomenna toukokuun kymmenes päivä, jos ikää piisaa, rapsahtaa taas yksi ikäkymmen muistojen joukkoon. Enää ei jaksa harmitella naapurien taannoisia arvioita siitä, että olisi pitänyt säästää itseään nuorempana, eikä polttaa kynttilää en sen molemmista päistä. Omat arviot on viisasta asettaa taistelujen loppulitviikin tekemisen suuntaan: Mikä tästä kaikesta jäi käteen? Paljonkin, on sanottava. Edelleen on ystäviä ja omaa perhettä ympärillä. Talonpito jatkuu suvun seuraavassa polvessa, jo kuudennessa samoilla tanhuvilla. Oma into uusiin ja uusiin asioihin on laantunut, onneksi ei sentään kokonaan loppunut. Vielähän tässä jaksaa, jos ei muuta niin ainakin internetissä surffailla.

Onni on sekin, että yhteiskunta antoi hyvät palvelut terveyden hoitamisessa. Neljä nivelproteesia eivät muistuta olemassaolostaan kun lähtee päivittäiselle rivakalle kävelylenkille, jolla helposti vierähtää tunnin mittainen aika. Siinä ohessa voi muistella menneitä vuosia tai ajatella niitä, joita toivoo vielä edessäkin olevan. Ei tässä mitään aihetta katkeruuteen ole, vaikka ikä on jo tullut väistämättömiin vanhuuden vuosiin. Monesti ajattelen, että elämän parasta aikaahan tämä hyvä ikä itselläni on, sanottakoonpa asiasta mitä muuta tahansa!