Olisiko tuo elämä sen helpompaa, vaikka olisi sarvet päässä? En taida sitäkään todeksi uskoa!
Kaverukset kohtaavat jo naulakolla. Norsu kysäisee sialta: Mikäs kuoman tänne toi? - No, kun aina sorretaan ja potkitaan päähän, ei tätä enää kauan jaksa. - Mutta sitä minä ihmettelen, miksi sinäkin, Edvard Elefantti olet täällä! – Ihan samasta syystä kuin sinäkin. Ei se tämä iso kokokaan tee elämää yhtään helpommaksi, usko pois ystäväni. - Nimesi oli muistaakseni Oskar Sika? - Kyllä kyllä, oikein muistit, myöntelee Oskar.
- Minähän olen pohjimmiltani hyvin herkkä ja taiteellinen. Erityisesti olen mieltynyt kauniisiin esineisiin kuten riisiposliiniin ja taidekeramiikkaan, Edvard tilittäytyy. - Siitäkin tulee sanomista, kun noita kiinnostukseni kohteita katselen liikkeissä. Joskus kun lotkautan korviani, tai heilautan kärsääni, saattaa puolenkymmentä kahviastiastoa tai soppakulhoa hujahtaa lattialle ja särkyä. Ei siellä silloin minun kauneudentajulleni osata mitään arvoa antaa!
- Ei ole helppoa sinullakaan, Oskar myöntää. - Minä taas pidän niin pirusti vatuista. Mutta kaula on lyhyt, eikä sormia ole. Siksi ei ole muuta keinoa, kuin painella vattupensaat lakoon ja suoraan kärsällä poimia noita nektarimarjoja mahaansa. Sanomista siitäkin tulee ja aina saan kuulla, että niin porskutan kuin sika vatukossa!
- Mutta sinä älä lannistu, rohkaisee Oskar isoa kohtalotoveriaan: Kyllä sinua kehutaankin. Sinulla sanotaan olevan mahtavasti voimaa ja muistiasi olen kuullut kiiteltävän. Katsele vain eteenpäin, kyllä maailmaan aina muutama norsukin mahtuu!
- Hyvältä tuo tuntuu kun kannustat, ilahtuu Edvard: - Mutta eihän sinun sukuasikaan, Oskar-veli, aina moitita. Äskenkin kuulin, kun kiiteltiin sitä, mitenkä sukunne on tavoiltaan siistiä, etenkin pienenä. - Ja toinenkin asia tuossa tulee mieleen: Kyllä sitä taas ensi jouluna kiitellään ja röyhtäillään, että olipas se taas hyvää tuo Oskarista tehty kinkku!
Saattaahan se niinkin olla, vaan enpä taida noita viimeksi mainitsemiasi kehuja enää olla itse kuuntelemassa, sanoo siihen Oskar. - Mutta, eiköhän tässä tarinan lopuksi vain kärsitä, kun emme kätelläkään voi ja yritetään pärjäillä. Hyvää se tekee, kun saa täällä ryhmässä kuulla, ettei tämä elämä ole kenelläkään niin helppoa kuin miltä se päältä katsoen näyttää!
Kaverukset kohtaavat jo naulakolla. Norsu kysäisee sialta: Mikäs kuoman tänne toi? - No, kun aina sorretaan ja potkitaan päähän, ei tätä enää kauan jaksa. - Mutta sitä minä ihmettelen, miksi sinäkin, Edvard Elefantti olet täällä! – Ihan samasta syystä kuin sinäkin. Ei se tämä iso kokokaan tee elämää yhtään helpommaksi, usko pois ystäväni. - Nimesi oli muistaakseni Oskar Sika? - Kyllä kyllä, oikein muistit, myöntelee Oskar.
- Minähän olen pohjimmiltani hyvin herkkä ja taiteellinen. Erityisesti olen mieltynyt kauniisiin esineisiin kuten riisiposliiniin ja taidekeramiikkaan, Edvard tilittäytyy. - Siitäkin tulee sanomista, kun noita kiinnostukseni kohteita katselen liikkeissä. Joskus kun lotkautan korviani, tai heilautan kärsääni, saattaa puolenkymmentä kahviastiastoa tai soppakulhoa hujahtaa lattialle ja särkyä. Ei siellä silloin minun kauneudentajulleni osata mitään arvoa antaa!
- Ei ole helppoa sinullakaan, Oskar myöntää. - Minä taas pidän niin pirusti vatuista. Mutta kaula on lyhyt, eikä sormia ole. Siksi ei ole muuta keinoa, kuin painella vattupensaat lakoon ja suoraan kärsällä poimia noita nektarimarjoja mahaansa. Sanomista siitäkin tulee ja aina saan kuulla, että niin porskutan kuin sika vatukossa!
- Mutta sinä älä lannistu, rohkaisee Oskar isoa kohtalotoveriaan: Kyllä sinua kehutaankin. Sinulla sanotaan olevan mahtavasti voimaa ja muistiasi olen kuullut kiiteltävän. Katsele vain eteenpäin, kyllä maailmaan aina muutama norsukin mahtuu!
- Hyvältä tuo tuntuu kun kannustat, ilahtuu Edvard: - Mutta eihän sinun sukuasikaan, Oskar-veli, aina moitita. Äskenkin kuulin, kun kiiteltiin sitä, mitenkä sukunne on tavoiltaan siistiä, etenkin pienenä. - Ja toinenkin asia tuossa tulee mieleen: Kyllä sitä taas ensi jouluna kiitellään ja röyhtäillään, että olipas se taas hyvää tuo Oskarista tehty kinkku!
Saattaahan se niinkin olla, vaan enpä taida noita viimeksi mainitsemiasi kehuja enää olla itse kuuntelemassa, sanoo siihen Oskar. - Mutta, eiköhän tässä tarinan lopuksi vain kärsitä, kun emme kätelläkään voi ja yritetään pärjäillä. Hyvää se tekee, kun saa täällä ryhmässä kuulla, ettei tämä elämä ole kenelläkään niin helppoa kuin miltä se päältä katsoen näyttää!
- Terveeks!
- Sitä samaa ystävä hyvä!, kuittaa Edvard.
- Sitä samaa ystävä hyvä!, kuittaa Edvard.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti