sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kaksi Pekkaa – menneen ajan kauppiaat Kiteellä, ja lisää Savikon Kankkusista

Savikon uudempi, nykyinen maakauppatalo. Ensimmäinen kaupparakennus tuhoutui tulipalossa, jonka aiheutti katolle lentänyt kipinä.
 
 
Kirkonkylässä sijainnut Kankkusten ”Tuulensuun kauppa” tunnettiin vanhan paikannimen perusteella. Kuva on 1800-luvulta, jolloin isoja näyteikkunoita ei kauppaliikkeissä vielä ollut.

Puhoksen teollisuus, kunnallislain tuomat paikallishallinnon uudet näkymät sekä yleinen valveutuminen olivat alkaneet 1800-luvun loppupuolella muuttaa Kiteetäkin nykyaikaiseksi paikkakunnaksi. Luontaistalous alkoi kääntyä vaihdantatalouden suuntaan ja erilaiset teollisesti valmistetut hyödykkeet tulivat helpottamaan silloin vielä syrjäisen pitäjän arkipäivää. Maakauppa, kuten myös useat käsityöläisammatit, olivat yhä yhteiskunnan tarkan sääntelyn piirissä.
MIEHET TULIVAT kauppiaiksi siten, että Pekka Kankkunen oli vuonna 1875 laittanut nurkkakamari- puodin Ojamäen Lammintaukseen, mutta siirtyi pian Savikolle. Kohta toinen myymälä avattiin kirkolle, Tuulensuuhun. Tavaroita myytiin pitäjälläkin Pekan omistamissa puodeissa. Jo alkuvuosina hän oli laajentanut toimialaa myös kerman keräilyyn. Parhaimmillaan Kankkusen omistamia separointiasemia oli eri kylissä toistakymmentä. Pekka Liimatainen taas perusti kauppaliikkeen kirkonkylälle keväällä 1886 ja myöhemmin Puhokseenkin, ostettuaan sieltä Tuomas Laurikaisen liiketilat. Liimatainen kasvatti yritystään ottaen mukaan jopa meriliikenteen omilla jaala-tyyppisillä aluksilla. Yhdessä näistä muuten purjeitten avulla liikkuvissa "laivoissa" tosin oli apuna pienehkö höyrykone. Laajimman toiminnan vuosina hänellä oli vesillä neljäkin rahtilaivaa, suurimman ollessa kantavuudeltaan noin 170 dw-tonnia. Kiteen kirkonkylässä Tienristin tienoilla miehellä oli komea myymälärakennus varastoineen. Nyt nuo varastorakennukset onneksi ovat säilynyttä kiteeläisen maakaupan historiaa. Oli kulttuuriteko, kun ne aikanaan siirrettiin Neulaniemeen kokoontumistiloiksi.
 
Ensimmäinen Pekka Kankkunen (1854-1936), ateljeeotos kuvattiin Sortavalassa. Ajankohta saattoi olla 1890-lukua.
 
 
Toisen polven Pekka Kankkunen (1890-1943) perheineen. Lapset vasemmalta alkaen: Erkki, Toini, Vieno ja Kirsti. Tilda-puoliso on oikealla.

PEKKA KANKKUNEN ei Iida-vaimonsa kanssa saanut omia lapsia. Ratkaisuksi tuli, että pariskunta adoptoi pojakseen Lammintauksessa asuvan veljen niin ikään Pekka-nimisen pojan. Liiketoiminta kehittyi suotuisasti ja parhaimmillaan 1910-luvulla pelkästään hänen kaksi kauppaliikettään olivat yhteen laskien Kiteen suurin vähittäiskaupan yritys. Meijeri Savikolla kasvoi sekin. Kun omia separaattoreita nyt jo ostettiin maatiloille, kermaa alettiin kuljettaa meijerille voinvalmistusta varten. Jatkon vuosikymmeninä keräilyä tehtiin Savikon meijerin omilla kuorma-autoilla.
MEIJERIN kupeeseen rakennettiin mylly ja ainakin omaa tarvetta palveleva saha. Nykyaikaa oli sekin, että ensimmäisenä Kiteellä nähtiin sähkövalot juuri Savikolla. Meijerin yläkerrassa sijainnutta pientä generaattoria käytti valta-akselin kautta meijerin höyrykone tai viikonloppujen aikana pienehkö maamoottori. Kerrotaan sähköä riittäneen muutaman lähinaapurinkin pirttiä valaisemaan. Kirkonkylään sähköt tulivat muutamaa vuotta myöhemmin, kun Häkönojan reunamalle sijoitettu raakaöljymoottori alkoi pyörittää samaan kopperoon sijoitettua "dynamoa".
 
 
Näkymä kirkonkylän keskustasta 1920-luvun loppuvuosilta. Oikealla Tuulensuun kauppa ja vasemmalla silloinen Säästöpankin konttori. Otto Oikurin talo näkyy sen takana.

 
Savikon meijeri kuvattiin tässä asussa 1940-luvulla.

 
Alkuperäisessä paikassaan Savikon meijeri oli varsin lähellä päärakennusta.

 
Savikon meijeri ympäristöineen 1930-luvun alussa. Navettarakennus alkaa valmistua. Liiketoiminnan lisäksi Savikon Kankkusilla oli iso lypsykarja ja sen ajan mitassa varsin laajat viljelykset.

YHDYSVALLOISTA 1910-luvun alussa lähtenyt lama ajoi meilläkin yrityksiä vaikeuksiin. Kiteellä jopa vauraita talollisia sortui vararikkoon. Siinä suhdanteessa myös Liimataisen kohtaaman haaksirikon takia nikotteleva varustamotoiminta ja moninaiset maakauppayritykset joutuivat suoritustilaan. Sen sijaan Pekka Kankkusen toiminnan jatkolle Karjalan radan valmistuminen vuonna 1896 oli avannut uusia näköaloja. Se toi kätevät kulku- ja kuljetusyhteydet Matkaselän aseman kautta vaikkapa Viipuriin tai Venäjälle. Kyseessä oli iso helpotus, sillä aikaisemmin voita ja muita Kankkusen välittämiä hyödykkeitä oli Pietariin saakka kuljetettu talvisilla hevoskyydeillä.
KITEELLÄ muisteltiin vielä 1950-luvulla komeita Pekanpäiviä niin Liimataisella kuin Savikon Kankkusessakin. Pitäjän herrasväki joutui taiteilemaan kaksien juhlien välillä, kun ei haluttu loukata kumpaakaan päivänsankaria. Kerrotaan syntyneen tavan, että päivällä mentiin Liimataisille ja illan tullen siirryttiin Savikolle.  

 
Pekanpäivien vieraita noin vuonna 1935. Päivänsankari on ”ensimmäinen” Pekka ja seisoo oven vasemmalla puolella etualalla. Hänestä jonkin verran vasemmalle seisoo lapsikatras jonka vasemmassa reunassa näkyy olevan nuoremman Pekan lapset. Tämä Pekka lienee lastensa takana? Kuvasta löytyvät mm. kauppias Saukkonen Kiteenlahdesta, Evald Winter, Ylä-Vaaran Ukko-Simo ja monta muuta vanhemmalle lukijalle tuttua juhlavierasta. Kun klikkaat hiirellä kuvan päällä, kuva avautuu isoon kokoon. Silloin henkilötunnistus helpottuu paljon.

SIELLÄ olivatkin melkoiset Pekanpäivät niin ensimmäisen Pekan kuin hänen kasvattipoikansa, toisen Pekan johtajuuden aikoina. Meijerin pajassa sijainneessa isossa muuripadassa keitettiin hernekeittoa, johon naapurin ja käräjäkirjuri Juho Suomalaisen asuinkumppani Ida Härkösen kertomana hujautettiin höysteeksi kokonainen dritteli voita. Melkoinen määrä, kun tiedetään drittelin kansainvälisesti käytössä ollut normaalipaino, 51 kiloa netto. Vieraita viihdytti Viipurista tilattu torvisoittokunta ja tanssi jatkui aamuun saakka. Sama Ida Härkönen kertoi, että eräissä Pekanpäivissä hänkin tanssi polkkaa niin paljon, että uusien tanssikenkien nahkapohjat olivat aamuun mennessä kuluneet puhki.
 
 
Asiakkaita Savikon kaupassa joskus 1930-luvulla. Tiskin takana seisoo myymälänhoitaja Heikki Toropainen. Sotien jälkeen hän toimi Kiteen verosihteerinä.
 
 
Kiteen Säästöpankin isännistö 1930-luvun lopulla. Monta tuttua löytyy jo ensisilmäyksellä. Toinen vasemmalta on opettaja Emil Eloranta, hänestä seuraavana oikealle kauppias Heikki Saukkonen Kiteenlahdesta, sitten eturivissä opettaja Antti Holopainen Potoskavaarasta, Tuomas Holopaisen isosukki siis, ja hänestä oikealle, edelleen eturivissä, toisen polven Pekka Kankkunen Savikolta.
 
 
Uusi aika on tullut Savikollekin. Erkki ja David Brown 25D kuvattiin talvella 1954.
 
 
Savikon meijerin viimeinen keräilyauto oli Sisu-merkkinen. Kuvassa ovat Erkki P. Kankkunen ja kuljettaja Martti Melanen.

 
"Savikon Erkki" ennätti yrityksensä johdon lisäksi viljelijäntöihin ja auttamaan naapureitakin leikkuupuimurillaan. Tämä on niistä ensimmäinen, Sampo LP657 ja vuosimalli 1958. Taustalla näkyvät Ylä-Vaaran rakennukset. 
 
 VUONNA 1963 Savikolla alettiin miettiä toiminnan jatkoa, kun kilpailijana ollut Kiteen Osuusmeijeri oli fuusioitunut maakunnalliseen osuuskuntaan ja keräilytuote vaihtunut maidoksi. Silloin johto oli jo kolmannen Pekan, Erkki Pekka Kankkusen ja hänen vaimonsa Esterin käsissä. Yrityskauppaan päädyttiin vuonna 1965. Pääosan osti Maitotuote Oy. Maito jalostettiin Kiteellä voiksi ja maitopulveriksi. Nyt meijerinä oli Kankkusten 1930-luvulla rakennuttama navetta. Vuonna 1969 lähes kaikki omistus siirtyi Ingman Oy:lle Vuosien mittaan on tullut uusia järjestelyjä. Nykyisin Ingmanien perheyhtiö on sulautettu ruotsalaiseen alan suuryritykseen, Arlaan. Suomessa toiminta jatkuu Arla Suomi-liikemerkin alla. 


Ester (o.s. Niro) ja vuonna 1923 syntynyt Erkki P. Kankkunen vihkikuvassa. Elokuu 1946.

 
Erkki Pekka ja Ester 7-vuotiaan Pekka-pojan kanssa. Kuva otettiin P. Kankkunen Oy:n 85-vuotisjuhlien aikaan vuonna 1960.


Neljättä polvea Savikon Kankkusten "meijerisuvussa" edustava Pekka Kankkunen täyttää ensi syksynä 65 vuotta.
 
KANKKUSTEN viimeinen yrittäjäsukupolvi, Erkki ja Ester Kankkunen, on jo poistunut keskuudestamme. Savikon maakaupan vierelle vuonna 1982 rakennetun keltaisen tiilitalon isäntänä on sukupolvien ketjussa jo neljäs Pekka Kankkunen. Yksinään asuvalle miehelle tulee tänä vuotena ikää 65 vuotta. Pekka ansaitsee kiitokset, kun avasi juttua varten arkistojaan tarinoidessamme talvisen päivän tunnit helmikuussa 2018.
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
KOTI-KARJALASSA 4.huhtikuuta julkaistu tarina on kirvoittanut useita yhteydenottoja. Onneksi palaute on ollut myönteistä. Vielä enemmän puhelinsoittoja on saanut Kankkusen Pekka, jonka arkistolähteitä tarinassa käytettiin. Vaikka saimmekin palstatilaa kokonaisen aukeaman, karsintaa piti ymmärrettävistä syistä tehdä. Haluan hieman täydentää aikaisempaa kerrontaa: Erkki Pekka Kankkunen ennätti koulunpenkille niin, että oli oppilaana Sortavalan ja Joensuun lyseoissa yhteensä neljä vuotta. Vuonna 1939 hän kirjoittautui oppilaaksi Sortavalan kauppaoppilaitokseen. Opinnot keskeytti kuitenkin jatkosodan aikana alkanut asevelvollisuus. Erkki oli jo rintamalla ja vartiointivuorossa joulukuussa 1943, kun hänet tavoitti tieto isän äkillisestä kuolemasta vähän yli 50-vuotiaana. Erkki oli silloin täyttänyt 20 vuotta, siis melko nuori nousemaan sodan päätyttyä P. Kankkunen Oy:n johtoon.
TUSKINPA MONIKAAN tuntee Savikon meijerille sotavuosina tullutta huomattavan suurta merivahinkoa: Englantiin matkalla ollut kauppalaiva joutui ilmeisesti natsi-Saksan sukellusveneen ampuman torpedon tai merimiinan uhriksi. Henkilövahingot olivat nekin varmasti suuret, mutta niitten lisäksi muun muassa melko suuri määrä Savikolla valmistettua voita upposi laivan mukana meren syvyyksiin.
ERÄS YKSITYISKOHTA saattaa askarruttaa monia kaikkein iäkkäimpiä lukijoita: tuskin moni muistaa, että Iida Härkösiä oli Savikolla samaan aikaan vaikuttamassa sattumalta kaksi. Jutussa esilläoleva Iida oli siis "Suomalaisen Iidanakin" tunnettu käräjäkirjuri Juho Suomalaisen taloudenhoitaja, ehkä avopuoliso, sellaisena todella harvinainen siihen aikaan. Hän oli Savikon ja Kiteenkylän Härkösiä, täti muun muassa Hilkka Härköselle, joka oli Kiteenlahdessa Törsävän Teuvo Havukaisen emäntänä. HIlkka ja Teppo löytyvät aukeaman kokoisena tarinana Kiteenlahti-kirjassa.
ERITTÄIN MONET muistavat pienikokoisen naisen Savikon meijerin meijeristinä. Hyvin suuri sattuma on, että hänenkin nimensä oli Iida Härkönen. Tämä Iida oli ollut Uukuniemen Ännikässä toimineen kylämeijerin meijeristi. Kun tuo kylä jäi talvisodan tuloksena Neuvostoliiton puolelle, meijeristiltä meni työpaikka. Jatkosodan aikanakaan siellä ei meijeriä kaiketi käynnistetty uudelleen. Oli ehkä vuosi 1942 kun hänen korviinsa oli Kiteeltä tullut tieto, että Savikon Kankkusten meijerillä on meijeristin työpaikka auki. Yksinäisenä naisena Uukuniemellä asunut Iida tuli paikanpäälle katsomaan asian paikkansapitävyyttä. Hän sai silloin Savikolla johtajana toimineelta Pekka Kankkuselta pestin, jota riitti hänen työurallaan loppuelämäksi. On kunnioitettavaa, että Iida sai asua elämänsä loppuun asti Kankkusten perheessä yhtenä sen jäsenenä. Loppuvuodet kuluivat samassa keltaisessa tiilitalossa jossa suvun viimeinen kiteeläinen "meijeri"-mies. Pekka Kankkunen edelleen asuu.
ARKISTOJA AJATELLEN Savikolla Pekka Kankkusen hallussa on todellinen aarreaitta. Saattaa olla niin, että tämä äskettäin alkanut, jälleen kahden Pekan yhteistyö, tuottaa julkisuuteen vielä uusia lehtijuttujakin.
 

 

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti