sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Jokaiseen syksyyn liittyy paljon luopumista

Syksy on vuodenaika, jolloin korjataan kesän töitten tuloksena karttunutta satoa. Syksyssä on myös se tuntu, että jälleen kerran jotakin arvokasta on lopullisesti jäänyt taakse. Mennyt kesä ei enää koskaan palaa ja edessä on pitkä harmaa ja pimenevä syysaika. On kuin joutuisi kokemaan pienen kuoleman henkäyksen, kun puut ja pensaat värjäytyvät ruskaan ja kohta varistavat lehtipeitteensä maahan. Oman elämän jo ollessa ehtoossa, tuntee vahvasti olevansa osa syksyyn vaipuvaa luomakuntaa. 

Sienimetsässä ja puolukkakankailla liikkuessa on näkyvissä sama viesti etenevästä syksystä. Onhan siinä paljon kauneuttakin, joka nostaa mielen kiitolliseksi siitä, että vielä sai kerran kokea kevään, täyteläisen ja kauniin kesän sekä olla mukana, kun sen satoa korjattiin laareihin. Voisiko ikänsä pelloilla ahertaneelle palkitsevampaa kokemusta edes toivoa!


Viljelijän työ on tuottanut  hyvän tuloksen. Täyteläiset röyhyt kantavat runsasta jyväsatoa. Kohta edessä on talvi ja silloin kesän aikana kootut rehuvarastot ovat tuiki tarpeellisia.
 
 
 Työ vainioilla on hiljentynyt. Poismuuttoa tekevät lintuparvet kaartelevat peltojen yllä. Kohta tänne saapuu kyntömies, joka työllään alkaa valmistella kasvupohjaa
vielä kaukana olevan uuden kesän sadolle.
 
 
 
 
Laidunmaat ovat lähellä tämän kesäisen kasvunsa päätepistettä. Enää kolme- neljä viikkoa ja eläimet otetaan talviruokintaan navetan lämpimään. 

 
Punainen tupa ja tietysti perunamaa - tällä kertaa tosin vain muutaman lyhyen vaon suuruinen.
 
 
Metsän satoa, syksyn ensimmäiset puolukat kotipihan nurmella.


Sienimetsässä sato on vasta heräämässä kasvuun. Mutta  muutaman kerran niitä on kertynyt jo pöytäänkin pantaviksi. 


Luomakunnassa on monenlaisia kasveja. Joillakin tehtävänä saattaa olla kaunistamassa vaikkapa kotipihaa. Koristeomenapuu on upea keväisessä kukkaloistossaan, mutta kaunis se on silloinkin, kun oksat kantavat kauttaaltaan punaista omenasatoa.

 
Syysomenat kypsyvät nyt vielä pienessä puussaan. Satoa kertyy kuitenkin sen verran, että muutamien viikkojen kuluttua päästään maistelemaan niiden kirpeää aromia.

 
Tuija-pensas ja kotipihan  ruusut asettuvat nekin kohta talvilepoon.

 
  Aamu-utuista kauneutta maantien toisella puolella olevan talon syksyisessä puutarhassa.

 
Sinnikkäät daaliat kukkivat vielä, vaikka naapureina olleet monet muut kukat ovat jo lakastuneet.

 
Kuinkas vanhassa laulussa sanotaankin: "Itse hoidin kukkamaani, rikkaruohot kitkin". Työ tekijäänsä kiittää - myös tässä tapauksessa!
 
 
Pihlajanmarjat ovat punertuneet. Kohta pihalle saapuvat punatulkut ja tilhet, kuin katettuun ruokapöytään.
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤


  "Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, soi lintujen laulusta kukkiva kunnas - ja varjoisat veet, niin varjoisat veet". Näin se on ihmiselämässäkin, on aika kukkia, kantaa satoa ja lopulta kuihtua pois. Niin surullista kuin se onkin, joskus jokaiselle tulee päivä, jolloin on aika lähteä. Heleän kuulaana syyskuun päivänä olimme saattelemassa haudanlepoon suuren perheen kasvattanutta ja ison maatalon emäntänä elämäntyönsä tehnyttä äitiä. Suuri naapurien ja ystävien joukko oli mukana surujuhlassa. Niin suuri, että sekin kertoo jotakin  yhteisesti koetun menetyksen suuruudesta. 


Paljon kukkia laskettiin äidin, mummin ja ystävän arkulle, pois lähteneen valoisaa ja kaunista muistoa kunnioittamaan.
 
 
"Muut korvas aika minkä vei, sydäntä äidin konsaan ei".

 
Perheessä kasvoi seitsemän lasta, viisi tytärtä ja kaksi poikaa. Tyttäristä nuorin sai surujuhlassa tehtäväkseen muistella äitiä, hänen uhrautuvaa rakkauttaan ja pyyteetöntä työtään ison perheen hyväksi. Ajan rajan taakse siirtyessään Martta Toropaisella oli ikää 81 vuotta. Hän oli kasvattajan ansioistaan tasavallan presidentin palkitsema kunniamerkkiäiti.
 
 
Muistojuhlan kahvipöydässäkin toistuivat syksyn värit.
 

Kiteen Valkeavaarassa sijaitseva hautausmaa  on ystävämme viimeisen leposijan paikka. Kukkien peittämä kumpu jäi vielä hetkeksi kertomaan tänne kätketystä uurastajasta. Kun joukko vaitonaisena käveli portista ulos, monen mielessä oli hiljainen kiitollisuus siitä, että oli  saanut edesmenneen kanssa olla kappaleen matkaa kulkemassa samaa elämäntaivalta. Monessa asiassa saimme olla häneltä oppimassa: elämän vaikeudet ovat voittamista varten eikä niiden edessä pidä lannistua! 
 
 
Näinhän virressä sanotaan: "Sun ristis olkoon ainoa tienviittaajani matkalla, ain` aurinkona päivällä, ja yöllä kuuna, tähtenä". Sen pidetty naapuri piti elämänohjeenaan ja siirsi asian elämänarvoksi lapsilleen ja lapsenlapsilleenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti