Viimeinen palvelus ystävälle

Ystävämme Teppo Mikkonen viime syksynä Tallinnassa. Matkatoimiston johtajana hänellä oli takanaan tuhansia matkoja Euroopan eri puolille.
(Jos avaamisessa on ongelmia: Koko kirjoitus avautuu, kun klikkaat blogitekstin nimeä oikealla olevassa luettelossa.)

Teppo Mikkonen ottaa vastaa onnitteluja Kiteen Mieskuoron 100-vuotisjuhlassa vuonna 2006. Vieraat ovat ystäväkuoron edustajia  Sortavalasta. Keskellä Valentina Voronetskaja, Sortavalan akateemisen naiskuoron johtaja ja oikealla puheenjohtaja Maria Kolobuk.

Kiteen Mieskuoron puheenjohtaja Teppo Mikkonen siunattiin haudanlepoon

 Lento-onnettomuudessa huhtikuun toisella viikolla sai surmansa kaksi miestä, lentäjä Esa Pykäläinen ja matkustajana ollut Teppo Mikkonen. Tepon hautajaiset olivat lauantaina 28.4. 2012 ja tässä blogissa muistellaan pidettyä ystävää, joka ehti vielä eläkevuosinaan mukaan monenlaiseen toimintaan kotiseudulla. Kuvat ovat hänen ajaltaan Kiteen Mieskuoron puheenjohtajana ja viimeisestä palveluksesta, kun Teppo Mikkonen saatettiin haudanlepoon synnyinkylänsä Rääkkylän Niemisen hautausmaalle. 

Alla ovat ensinnä muistosanat, jotka lausuin ystäväjoukon keskellä Kiteen seurakuntatalossa hautajaisten muistotilaisuudessa: 

Teppo Mikkosen muistolle

Hautajaiset lauantaina 28.4.2012

        Ihmisen elämää kuvataan arkipäivän kielenkäytössä matkan ilmaisuin: Elontaival, elontiellä tai elämänmatkalla, ne kaikki ovat meille tuttuja sanoja. Sodankäyneet miehet, joista monet olivat isiämme tai sukulaisiamme, puhuivat sotapolulla olosta. Jokaiseen matkaan kuuluu, että jossakin on olemassa alku ja kun kulloinenkin matka on taivallettu, se lopulta saavuttaa päätepisteensä.  

        Tänään olemme todistamassa erään matkan päättymistä. Järkyttävissä olosuhteissa ja lopullisesti ajan rajan taa on poistunut mies, jonka elämään kirjaimellisesti kuuluivat tuhannet matkat kotimaassa ja ulkomailla, miljoonat tiekilometrit ja niiden mukanaan tuoma lukematon määrä vaaraa, mutta myös paljon rikkaita ihmiskontakteja. Yksi hänen elämäänsä hyvin lähellä ollut ihmisryhmä on läsnä tässä muistotilaisuudessa, mutta vielä paljon enemmän on niitä, jotka elävät menetystään, omaa suruaan muualla, ehkä yksin, mutta silti niin yhdessä tämän nyt paikalla olevan joukon kanssa.       

        Eräs ystävä ja hyvä toveri Teppo Mikkoselle jo nuoruusvuosilta oli samassa onnettomuudessa menehtynyt Esa Pykäläinen.  Vilpittömästi on sanottava, että kumpikin mies jätti ajasta pois lähtiessään ison tyhjän tilan. Molemmat veivät manalle suuren määrän hiljaista tietoa ja osaamista, jota yleisesti osattiin arvostaa. Vuonna 1937 syntyneillä miehillä oli keskenään vain muutaman viikon ikäero ja 75-vuotismerkkipäivä olisi ollut nyt kesällä 2012.

        Musiikista ja kulttuurista kiinnostuneen ystävän poistuessa keskuudestamme päättyi yhden ihmisen elämä ajanjakso, johon sisältyi pitkälti yli puoli vuosisataa toimeliaan miehen aikuisiän aktiivista elämää.  Teppo Mikkoselle luontaisen sympaattisuuden ansiosta hänestä tuli monelle kanssakulkijalleen todellinen ystävä. Vastuuntuntoisen yrittäjän arkityön jo päätyttyä oli vielä voimia moniin vapaa-ajan harrastuksiin, kirjojen lukemiseen ja työhön veteraaniautojen parissa.  

        Mikkosen veljesten isän, Veikko Mikkosen perheeseen kuului seitsemän lasta ja heistä viisi oli poikia. Kiviset pellot Rääkkylän Juhmakalla antoivat perussärpimen, mutta toinen ammatti kuorma-autoilijana oli alkanut jo 1920-luvulla. Se oli esikuvana pojille, sillä sitä mukaa kun eri veljekset saavuttivat ajokortti-iän, jokaisesta tuli ensin kuljettaja isän rinnalle ja monista jatkossa itsenäisiä liikennöitsijöitä.

        Veljessarjasta ainakin Teppo kävi myös armeijan autokoulun ja siitä tuli hänen oman elämänsä ammatin eräs korkeakoulu, josta oli paljon hyötyä myöhempinä vuosina. Teppo Mikkosen ensimmäinen itselle ostettu kuorma-auto hankittiin käytettynä ja ajankohtana oli vuosiluku 1958. Siitä eteenpäin kului useita kesiä ja talvia puutavaranajossa ja muutaman kerran sattui täpäriä tilanteita, joissa miehen henki säilyi vain ihmeen kaupalla.       

         Rääkkylässä herättiin matkailualalle 1960-luvun alussa ja ensimmäisenä kohderyhmänä muistettiin pääkaupunkiseudulla toimivan kotiseutuyhdistyksen rääkkyläläisjäsenet. Ideaa kehitellessä alettiin markkinoida viikon lomia Rääkkylän Koivuniemeen ja paluumatkan tuliaisina tarjottiin itse taitettuja kotiseudun koivikoiden saunavastoja seuraavaa jouluaattoa juhlistamaan. Mikkosen veljekset olivat heti alusta lähtien tarjoamassa ”kotiseutumatkan” kuljetusta, juuri äsken hankitulla ja veljesten ensimmäisellä bussilla.

        Bussiliikenne kasvoi vähitellen isommaksi ja 1960-luvun lopulta eteenpäin se laajeni Rääkkylän koulukuljetusten lisäksi turistiauto- ja matkailuliiketoimintaan. 1980-luvulle tultaessa jo uuteen mittaluokkaan kasvanut yritys kantoi nimeä Karelia-Matkat ja se tunnettiin matkailupiireissä ja yleisesti muutenkin laadukkaana sekä vastuuntuntoisena alansa toimijana. 

         Suuri nuoruudenrakkaus ja sitten elämänkumppani, tyttönimeltä Terttu Suomalainen, löytyi läheltä naapuripitäjästä. Vaimo oli ammatiltaan sairaanhoitaja ja hänen mukanaan Teppokin ehti siirtyä Joensuuhun asettuen siellä muutamaksi vuodeksi autokoulunopettajan hommiin. Vielä viime aikoina ystävämme muisteli usein, kuinka hyvä parisuhde antoi voimia muuten joskus uuvuttavaankin tienpäällä oloon: - En koskaan kotiin tultuani tuntenut olevani väärään aikaan ja väärässä paikassa, kun puoliso joka kerta otti minut, vuorokauden ajasta riippumatta, lämpimin halauksin vastaan. Jokainen meistä ymmärtää, että sellainen hyväksyntä ja lämpö on arkipäivän helteessä uurastavalle korvaamaton voimanlähde.       

        Edesmennyt ystävämme joutui saattelemaan Tertun, puolison ja kolmen lapsen äidin, haudanlepoon inhimillisesti katsoen liian varhain. Nopeasti etenevä vaikea sairaus uuvutti vajaassa vuodessa juuri parhaassa aikuisiässään olevan ihmisen. Vanhin, Marju, oli 15-vuotias, Petter 13- ja Heini, nuorin lapsista, oli vasta viisivuotias. Myöhemmin Tuovi Väyrysen kanssa rakentunut parisuhde päättyi pitkään kestäneen hivuttavan sairauden takia aikaiseen poismenoon ja jälleen Teppo jaksoi kunnioitettavasti toimia läheisensä saattohoitajana ja henkisenä tukena useiden vuosien ajan.

        Jatkossa yksin kotiaan elävä mies piti ovet avoinna kuoron johtokunnan kokousten pidolle ja muulle kanssakäymiselle ystäväjoukon suuntaan. Kuopiossa asuvan pojan perheen kanssa Tepolle syntyi oma joulunvieton perinne: Aattoiltana oltiin yhdessä ja iloittiin Peten lasten, kolmen pojan joululahjoja availlen. Loppuillan tunteina matka toi jouluvalaistun taipaleen myötä kynttilänlaskuun ensin Tuovin haudalle Joensuussa ja sitten Rääkkylään Niemisen hautausmaalle, jossa sijaitsee Terttu-puolison viimeinen leposija.

         Viimeinen yhteinen joulu oli siinä suhteessa poikkeus, että silloin olivat Kuopiossa myös Petterin molemmat sisaret, Marju tyttärensä Helmin kanssa sekä Tepon nuorimmainen, Heini-tytär. Ensimmäinen ja samalla ukin viimeinen jouluyö Peten kotona Kuopiossa jäi lapsille ja heidän lapsilleen valoisaksi muistoksi perheen viimeisestä yhteisestä joulusta.        

        Kolmannen polven menestyminen oli ukille tärkeä asia ja ystäväjoukossa usein kerrottava uutinen. Musikaalisesti lahjakkaiden Marjun Helmi-tytön ja Peten poikien piano-opinnot olivat edenneet jo pienten esiintymistilanteiden tasolle. Viimeisiin lastenlapsista kerrottuihin asioihin kuului juniorijääkiekkoilua harrastavien Peten poikien menestyminen, kun määrätietoinen Mikkos-juniori johdatti joukkueensa voittoon tekemällä samassa ottelussa useita maaleja.  

       Olimme Tepon kanssa eräällä yhteisellä matkallamme lokakuun lopulla 2005. Vehoniemen tuttavien kautta ajelimme Tampereelle ja Helsinkiin. Siellä toverini halusi viedä minut Hietaniemen hautausmaalle. Se käynti avasi silmät uudella tavalla näkemään suomalaista kulttuurihistoriaa ja kansallisen itsenäisyytemme sinänsä lyhyttä aikaa. Tunnettuahan on, että lähes kaikki suomalaiset suurmiehet, taiteilijat ja valtiojohtajat, lepäävät siellä yhteisessä muistolehdossaan.

        Pääkohteemme oli osallistua Heini-tyttären valmistujaisjuhliin Helsingissä. Matkan aikana ystäväni sanoi että nyt, kun perheen nuorin lapsi jo on saanut kauppatieteenmaisterin paperit, hän voi katsoa isoimman osan isäntehtävästään tulleen suoritetuksi. Leikillään Teppo perusteli: - Nyt kaikki lapset ovat maistereita.

        Marjulla oli jo vakinainen opettajanvirka Helsingissä ja Pete toimi Pohjolan Matkan toimitusjohtajana Kuopiossa. Myös hänellä oli sama kaupallinen loppututkinto kuin Heini-siskolla. Tuoreella maisterilla taas oli paperien lisäksi jo leipäpuukin tiedossa. Heinille järjestetty juhla oli sijoitettu viehättävään miljööseen pienessä pitopalveluravintolassa. Musikaalisen suvun nuoria oli mukana ja ilmapiiri henki yhteenkuuluvuutta. Juhlapöydässä Tepon vierellä istuessani tein harkitsemattoman teon, kun sivullisuudestani huolimatta pyysin vuoroa muutaman sanan pöytäpuheelle.    

        Nyt alan jo hyväksyä itselleni tyypillisen impulsiivisuuden ja ajattelen, että ehkä sittenkin onnistuin tuossa herkässä tilanteessa antamaan Tepolle kannustusta ja hänen kolmelle lapselleen ajatuksen isän suuresta merkityksestä omalle elämänuralle. Muistan sanoneeni, että jokainen uusi sukupolvi pääsee lähtemään isäänsä ja äitiinsä verraten ylempää, koulutukseltaan ja muilta valmiuksiltaan paremmalta näköalapaikalta. Sanoin: - Myös sinä, Heini-tytär, olet päässyt nousemaan oman elämäsi lentoon ikään kuin oman isän turvallisilta olkapäiltä.

        Tässä surun hetkessä haluamme sanoa teille, Marju ja Petter perheinenne, samoin kuin sinulle ”isän iltatähti”, Heini: Ne isän turvalliset olkapäät kannattelevat teitä edelleen ja koko elämänne ajan, vaikka rakas läheinen on jo siirtynyt ajan rajan taakse. Ja te, vainajaa kaikkein lähimpänä oleva muu saattajajoukko, sisarukset perheineen: Kannustakoon teitä ja antakoon voimia se hyvän ihmisen muisto, mikä Teposta on teidän mieliinne jäänyt!

        Kiteen mieskuoro, lukuisat järjestötoverit ja lukematon ystäväjoukko kaikkialla Suomessa, kaikki tahtovat olla tukemassa omaisia ja osaltaan kantamassa yhteistä surua. Teppo Mikkosen kaunis tenori on ainiaaksi sammunut, mutta onnemme oli, että saimme hänen kanssaan kulkea kappaleen matkaa tätä yhteistä elämäntietä.

Pekka Havukainen

Kiteen Mieskuoro

Kiteen Mieskuoro esiintymässä Joensuun Rantakylän kirkossa keväällä 2008.

Kiteen Mieskuoron 100-vuotisjuhlat. Onnittelijana tässä on kuoron veteraanilaulaja Erkki Utunen.

Sortavalassa yhteiskonsertin jälkeen muutama vuosi sitten otettu kuva. Etualalla on Teppo Mikkonen, seuraavana Sortavalan kaupunginkirjaston toinen johtaja ja tulkkimme Natalia Zaitseva. Hänen takanaan on  Sulo Tapanen Kiteen Mieskuorosta.

Hautajaiset 28.4. Teppo Mikkosen arkku Kiteen kivikirkon alttarin edessä.

Omaisten ja ystävien kukkalaitteet kaunistavat katafalkkia, jolla ystävämme tomumaja lepää.

Kiteen Mieskuoron edustajat laskevat arkulle oman kukkaistervehdyksensä.

Omaisia Niemisen kylähautausmaalla. Lauantai 28.4. 2012.

Viimeisellä yhteisellä matkalla isän kanssa. Teppo Mikkosen toinen tytär, Heini,  jättää muistokukkansa isän haudalle Niemisessä. Lapsia on kolme, kaksi tytärtä ja poika. Lapsenlapsina ukkia kaipaavat Petterin kolme poikaa ja Marjun Helmi-tytär.