Perämetsän viimeistä satoa korjataan. Rinteen yläosaan, mäkipellon reunaan, jää vielä pieni puustokaistale ikään kuin muistuttamaan ajasta metsän "suuruuden" vuosilta. 
Korjuu on loppuvaiheessa, kaksi kolmasosaa tukkipuista on jo "laanissa". Siellä se häämötti, lapsen silmin tavoittamattoman kaukana, suuri metsä pellon takana. Aikuisen mitoilla se oli tosin vain vajaan puolen kilometrin päässä. Uuno-pappa, isän isä, oli siellä tekemässä säleaitaa syksyllä 1944. Rauha oli tullut ja ”jälleenrakentaminen” alkoi täälläkin, vaikka sodan lähimmät taistelupaikat olivat olleet vajaan kymmenen kilometrin päässä. Sotaväki oli muutamaa viikkoa aikaisemmin purkanut telttansa "meidän metsästä", muistoiksi sinne jäivät erilaiset suojakaivannot ja muutakin jälkeä, kun paikalla oli viimeisenä ollut tykkipatteri miehistöineen.
Metsänreunassa Uuno-pappa teki viimeiseksi jäänyttä työtään: Vahvaa aitaa ehti syksyn kuluessa syntyä pitkälti yli puoli kilometriä. Äiti laittoi kahvipullon ja ruisvoileipäviipaleet pieneen reppuun ja käski viemään päiväkahvin aidantekijälle. Emalituoppi ja maitoa apteekkiputelissa oli varattu kahvinviejällekin papan kanssa yhdessä pidettävää työn lepohetkeä varten. Maantie oli vieressä, mutta äidin ohjeiden mukaan piti kulkea edestakainen matka ravin takana, pellon puolella. Vuosi vaihtui ja isoisä sairastui keuhkokuumeeseen. Se vei hänet manalle iässä, joka parin vuoden kuluttua olisi jo itsellänikin, silloisella viisivuotiaalla naskalilla.
Silloin metsä oli nousevaa, solakkaa männikköä, jonka ylispuina parin hehtaarin alueella oli useita kymmeniä hyvin suuria, laajaoksaisia kuusia. Joskus 1950-luvun alussa ne kaadettiin pois ja myytiin meijerin sahalle. Isä hakkasi oksista valtavan kasan polttopuita, joilla vanhaa taloamme lämmitettiin kokonainen talvi. Samojen kuusien kätköön oli eksynyt pieni lampaanvuona muutama vuosi ennen puiden kaatamista. Itkun kanssa olin vanhempien mukana sitä etsimässä pimeässä syysillassa. Kun se lopulta löytyi matalalla olleiden oksien alta, ilo oli suuri. Niin suuri, että se ponnisti paperille ensimmäisen kirjoittamani runon. Yhdeksänvuotiaan elämänkokemuksella loppusäe kuului: ” Sitten kun löytyi se juuri, siitä syntyi ilo suuri. Oli pieni karitsainen se vaan, mutta riemuni siitä mä saan!”
Puut kasvoivat, alueen mittasuhteet saivat aikuisen arvioin pienen metsikön koon, mutta se ei vähentänyt tuon metsän muuta arvoa: Kaksi hehtaaria männikkökangasta oli neljännes tilalle jaossa jääneestä vähän yli kahdeksan hehtaarin kokonaismetsästä, joka muuten suurelta osin oli lepikkoa kasvavia jyrkkiä rinteitä. Näyttelihän tuo ”Perämetsä” jatkossa suurta osaa Kankaalan tilan pitoon kuuluneissa monissa rakennuspuutarpeissa.
1940- luvun lopulla sieltä otettiin ylispuukorjuuna solakoita tukkipuita, joista saatiin kattopäreet kahteen talouskeskuksen rakennukseen ja pariin peltolatoon. Hiljalleen nuori männikkö varttui kuitupuun mittoihin ja syksyllä 1959 olin jo kaksikymppinen, kun sieltä hakattiin kolmisenkymmentä mottia propseja. Osalla aluetta oli valoisaa koivikkoa, joiden alle oli noussut luontaisesti kuusentaimia. Siellä oli 1950-luvun vuosina läheltä löytyvä sienimetsä, mustikan- ja puolukan poimintapaikka.
Oma isä, vain 53-vuotiaana, sai lähtökutsun ensimmäisenä joulunpyhien jälkeisenä arkipäivänä 1957. Surevaan pirttiin jäi eräänä muistona hänen viimeinen perämetsästä noutamansa joulukuusi. Kankaalan taloon on sieltä noudettu oman muistini aikana joulupuu ainakin yli 65 vuoden ajan. Samasta metsästä on otettu rakennuspuut tähänkin mökkiin Pajapellon nurkalle, jossa nyt omia vanhuudenpäiviä vietämme. Sodan jälkeen kolmannen polven isännän, oman pojan, rakennuspuiksi tuosta metsätilkusta on niin ikään löytynyt otettavaa useampaan kohteeseen.
Vuosikymmenten kuluessa tilan metsäpinta-ala vähitellen kasvoi, kun lisämaiksi tuli ostettua useampi pieni taimikkovaltainen palsta. Joskus niistä löytyi hakattavaakin, mutta perämetsä pellon takana oli ajatuksissa aina eri asemassa, sitä piti säästää. Laidunmaan tarve olisi puoltanut sen hakkaamista aukoksi ja raivaamista peltokäyttöön. Noin kymmenen vuotta sitten nykyinen isäntä lopulta myi silloin jo järeän tukkimetsän, mutta jätti edelleen palstalle tiheänpuoleisen siemenpuuston.
Uudessa tilanteessa metsänpohjaan kohosi upea luonnonvatukko, josta oman perheen naisväki, Pajapellon mummi, miniä ja kolme tytärtä, poimivat marjoja ainakin puolen vuosikymmenen ajan. Kymmenen vuotta oli riittävän pitkä aika kasvattamaan metsäpohjaan myös tiuhan männyn- ja koivuntaimikon. Sitten piti tehdä suuntaan tai toiseen päätös perämetsän lopullisesta kohtalosta. Järkiratkaisuksi tuli laitumen tarpeen takia puuston poisto ja raivaaminen pelloksi.
Huhtikuun toisella viikolla 2011 metsänreunaan tuotiin suuri puunkorjuukone. Yhden pitkän päivän kaksitoistatuntisen työrupeaman jälkeen kaikki komeat hongat oli kaadettu. Siitä kaksi päivää myöhemmin perämetsän viimeinen sato oli jo tienvarressa. Tuttava mies kävi viimeistelemässä hakkuujäljen telakaivuriin liitetyllä energiakouralla ja kokosi jäljellä olleen taimikkometsän hakkuualueelle siisteihin nippuihin.
Tulevana kesänä perämetsän maapohja saattaa päästä jo uuteen rooliin: Entisiin peltokuvioihin liittyvästä alueesta tulee peltolaidunta. Tiellä liikkuvat ihmiset muistavat vielä muutaman hetken aikaa, jolloin paikalla oli komea männikkö. Heiltä se pian unohtuu, kun silmä tottuu maiseman muutokseen. Ukko ja mummo Pajapellon nurkalla sen sijaan ei koko jäljellä olevan elämänsä vuosina tule unohtamaan perämetsää: heille se oli monenlaisten luonnonantimien lähde, tukeva side suomalaiseen maaperään ja pyhiinvaelluspaikka, jonne voi mennä rauhoittelemaan mieltä, kun elämä joskus kovastikin ahdisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti