Elämänkoulussa

Lemmikki lepää kotipellon pientareella olevan ison männyn juurella. Risti on on sisarusten omin käsin paikanpäällä tekemä.

Nimikilpi, Pumpuli Pilvi Hattara sydämenkuvineen, sininen rusetti, joka aikanaan koristi häkkiä, kukkia ja kynttilälyhty: Siinä muistomerkin osaset. Monta kertaa viikossa askeleet tuovat pienen tytön tänne muistojen paikalle.

Muutama vuosi sitten tulin ryhtyneeksi tehtävään, jonka vaativuutta ja työmäärääkään en ennakolta osannut arvata: Silti Kiteen mieskuoron satavuotishistoriakirja tuli valmiiksi maaliskuusta marraskuulle ehdittäessä vuonna 2005. Teksteissä käsittelin, silloin kuorolaisen näkökulmasta, myös erästä ihmiselämään väistämättä kuuluvaa luonnonlakia, sitä että yksi suurista ja pakolla hyväksyttävistä asioista on luopumisen oppiminen. Todellakin, mitä vanhemmaksi elää, sitä todellisempana asia tulee, ja lähes päivittäin vastaan.

Nykyisin ajatellaan, ja aivan oikein, että lapsille pitää järjestää tasapainoinen ja onnellinen lapsuudenaika, sellainen johon ei saisi kuulua epäonnistumisen, suurten pettymysten tai menetysten kokemuksia. Hyvä on, jos sellaisen voi vanhempana ja isovanhempanakin lapselle suoda. Aina asiat eivät ole omissa käsissä, elämänkohtalot ovat monesti arvaamattomia eivätkä lapsetkaan, kaikesta hyvää tarkoittavasta varjelemisesta huolimatta, voi aina jäädä vaikeiden tapahtumien ulkopuolelle.

Isovanhempina ovat onnenamme olleet lähellä asuvat kolme tytärtä, lapsenlapset jotka kasvavat maatilalla yrittäjänä jatkavan pojan perheessä. Kolme muuta, nyt jo aikuinen poika ja kaksi nuorempaa tytärtä, ovat tyttären lapsia ja heidän kotinsa on Etelä-Suomessa. Heihin yhteydenpito jää pakosta vähemmälle, välimatkaa on liian paljon.

Kolme sisarusta joiden koti on karjatilalla, ovat pienestä lähtien oppineet pitämään eläimistä. Lehmien nimet ja muu asiaankuuluva tieto on kaikilla hallinnassa. Maahenkeä on ainakin tässä vaiheessa vielä kiitettävästi. Nuorin on kymmenvuotias ja vanhinkaan ei vielä ole yläkoulun oppilaana. Yhteinen toive sisaruksilla oli vuosien ajan oman lemmikkieläimen saaminen. Koira karsiutui vaihtoehdoista liian vaativana hoidettavana lasten voimin. Kolmea kissaakaan ei oikein haluttu hankkia.

Sitten löytyi ratkaisu: Hankittiin kolme luppakorva-kaniinia, joille rakennettiin pesäkopit verkosta ja tytöt opiskelivat lemmikkieläinoppaasta oikeita hoitotapoja. Jokapäiväisenä puuhana oli esimerkiksi neljänkymmenen minuutin mittaisen jaloittelutuokion järjestäminen. Jokainen tyttö tietysti ulkoilutti omaansa. Lajinimen alku, ”kääpiö”, ei käytännössä oikein toteutunut, sillä varsin kookkaita ja rotevia lemmikeistä kehittyi. Tyttöjä kun nuo pörröturkit olivat, ne saivat naiselliset nimet: Irmeli, Pumpuli ja Meeri. Kaikilla oli oikeastaan kolmekin nimeä. Kuvaavan nimensä saanut valkoinen Pumpuli oli täydelliseltä nimeltään Pumpuli Pilvi Hattara.

Eräänä aamuna tuo keskimmäisen tytön kaniini löytyi verkkohäkistään kuolleena. Olisiko saanut ulkoillessaan myrkyllisiä hiirensyöttejä, vai oliko asiaan jokin muu syy, se jäi selvittämättä. Menetys oli lapselle kova isku. Alle kymmenvuotias tyttö joutui yllättäen kohtaamaan kuoleman todellisuuden, erään elämään väistämättömänä osana kuuluvan asian. Sen, joka nykyisin on tarkoituksella haluttu siirtää kodin ulkopuolelle, laitoksiin ja siten ihmisen luonnollisen havaintokentän rajojen ulkopuolelle. Muut sisaret hoitivat omia lemmikkejään, mutta menetyksen kokenut, tavallisesti hyvin vilkas tyttö, kantoi mielessään hiljaista suruaan.

”En minä ainakaan toistaiseksi halua uutta lemmikkiä hankkia, pitää ajatella”, tyttö sanoi. Omin käsin kaivettuun hautaan, laitumen taakse metsänreunaan, Pumpuli sai leposijan. Siskot olivat mukana, kun hyvästejä jätettiin. Pienen tytön askeleet veivät usein lemmikin kummun ääreen: Syksyllä syntyneen tytön merkkipäivän ilta oli jo pimentynyt kun vieraita tuli iltakahveille ja päivänsankaria onnittelemaan. Merkkihenkilöäöä ei ollut hetkeen näkynyt – Ehkäpä meni pistäytymään Pumpulin haudalla, arveli äiti. Toden totta: metsänreunasta tuikki pienen kynttilälyhdyn valo, kun arvasi nyt oikeaan suuntaan katsoa!

Niin on jatkunut jo liki pari vuotta, menetettyä lemmikkiään tyttö yhä muistaa, vaikka aikuisilta asia onkin miltei unohtunut. Nyt iältään jo 11-vuotias koululainen sai uudet lemmikit, sillä hänen omassa huoneessaan asustaa seuralaisina kaksi marsua. Monenlaista uuttakin puuhaa, koulutyössä ja harrastuksissa, on tytölle tullut. Elämä jatkuu, mutta menetyksen kokemus on opettanut lapselle uusia asioita. Oliko se kaikki liian aikaisin? Ajattelen, ehkä ei kuitenkaan, sillä luopumisen opettelu alkaa väistämättä meille jokaiselle jossakin elämämme vaiheessa.

Tässä eräänä lämpimänä kevätaamuna menin ajankuluksi korjaamaan laidunaitaa metsänreunassa. Jotenkin se puhutteli, miltei kyyneltymiseen asti tuo Pumpulin hauta, jonka vierelle näin sattumalta osuin. Ajattelin: mahtaakohan monella tämän päivän poislähteneellä ihmiselläkään olla yhtä vilpitöntä surijaa kuin on tällä edesmenneellä Pumpuli Pilvi Hattaralla!