Sotien jälkeen kylvönurmet olivat jo pääasiallinen heinänviljelymuoto ja viikatekin oli vaihtunut kahden hevosen vetämään niittokoneeseen. Sittemmin avuksi tulivat traktorit tehokkaampine niittokoneineen. Kylvöheiniä alettiin kaataa tavallisimmin kesä-heinäkuun vaihteessa. Kankaalassa perinteeksi tuli, että säiden salliessa ensimmäiset niitot tehtiin Pekanpäivänä, siis 29.6.
Aikaa myöten muodostui tapa, että vuoroin Järvelässä setä-Pekan kotona tai meillä Kankaalassa vietettiin yhteistä Pekanpäivän iltaa kahvittelun merkeissä. Valmista, juuri niitettyä luokoa oli molempien isäntien pelloilla, ja yhteinen kahvittelu- ja tarinatuokio oli kuin hengen nostattamista melkoisena haasteena edessä olevaa heinien seivästämistä ja kohta sen perään jo niiden latoonajon ponnistusta varten.
Seipäilläkuivatus jatkui Kiteellä aina 1980-luvun alkuvuosiin. Sitten sitkeimmätkin hankomiehet alkoivat luovuttaa raskaan työvaiheen paalausmenetelmälle. Heinää alettiin kuivatella pellolla levällään ja kovapaalauksella sitten tehtiin loppukorjuu. Raskasta työtä oli nyt muutamille kuuman poutapäivän illan tunneille osuva paalien varastoonajo. Muistan kokeneeni itseni miltei rintamakarkuriksi, kun kesällä 1982 Kankaalassa ensimmäistä kertaa oli niitetty heinä pellolla levällään ja piti uskoa, ettei tule isoa sadetta, joka saattaisi kerralla lähes perusteellisesti pilata kaikki sen kesän heinät.
Muutamaa vuotta myöhemmin, kesällä 1987, käytössä oli jo latokuivuri. Sen ansiosta jo kahden päivän hyvä pouta riitti alkukuivatukseksi ja loppukosteus haihtui, kun iso potkuripuhallin puski puolenkymmentä päivää lämmintä ilmaa paalikerrosten läpi. Jos poutaa taas kesti kolmen päivän ajan, jälkikuivatusta tarvitsi enää vain vähän laatuheinien "hippiistelyyn".
Petuniaa oman mökin kukkapenkissä juhannuksen jälkeisellä viikolla 2013. |
Perinnemaisemakylän kesää Pajapellon nurkalla. Taustalla häämöttää kesäautereisen Kiteenjärven selkää. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti