Voista on moneen lähtöön
Suomalainen
voi kuuluu vielä tänäänkin lähes jokaisen perheen ruokapöytään. Jo satoja
vuosia sitten se oli eräs talonpoikaisajan pitkäaikainen vientituote toisen
tarveaineen, tervan rinnalla.
Kiteen Osuusmeijerin toiminta alkoi vuonna 1906. Kivimeijerinä tunnetussa rakennuksessa toimi myös mylly, jonka tilat olivat rakennuksen oikeassa päässä. Sen takana järveä kohti katsoen on saha, joka tuli mukaan myöhempänä toimintamuotona.
Kotitekoisiin puuastioihin
pakattua maatiaisvoita vietiin 1800-luvulla Kiteeltäkin melkoisia määriä
Pietarin herrasväen ruokapöytiin. Kiteen pitäjänhistoria tietää kertoa, että vielä 1800-luvun loppukymmeninä Kiteeltä vietiin Pietariin vuosittain liki 10.000 kiloa maatiaisvoita. Myöhempi kehitysvaihe, ratayhteys
Helsinki-Pietari-radasta Kuopioon, valmistui vuonna 1889. Tietolähteet kertovat
tästä aiheutuneena seikkana, että suurin osa Kuopion seudultakin tarjolla
olleesta maatiaisvoista, pienpuutavarasta ja ”nalikoista”, siis
polttopuupilkkeistä, rahdattiin vielä 1910-luvun alussa samaan
miljoonakaupunkiin Nevan suulle.
Monilla meistä on lapsuudenmuistoina ajat,
kun voita kirnuttiin kotona. Yksinkertaisin tapa saada kermasta voita oli
hapankerman vispaaminen koivunvarpuvispilällä pienessä posliinikulhossa tai
ämpärissä. Saatu voierä oli pieni, mutta auttoi pahimmassa tarpeessa yhden
ruokailukerran yli. Perinteinen pystykirnu oli kapea ja korkea, tavallisimmin
honkapuusta tai joskus katajastakin tehty kimpiastia, joka saattoi olla
ylöspäin kapeneva roiskumisen estämiseksi. Kirnuun kuului varren päässä oleva
rei´itetty mäntä, jolla purskutellen kerma muokkautui voiksi ja sivutuotteena
saatiin vielä maukasta kirnupiimää.
Perinteinen mäntäkirnu oli aikoinaan tuttu väline lähes jokaisessa talossa missä valmistettiin kotivoita.Tämä kirnu kuvattiin Kiteen kotiseutumuseossa.
Separaattori tarvittiin, kun haluttiin erottaa maidosta sen rasvaosa, kerma. Kermassa oli jo noin 40% rasvaa. Kerma piimätettiin talon ruokahuoneessa ja sitten se olikin valmista kirnuttavaksi.
Lacta-kampikirnu oli nykyaikainen ja tehokas laite tehtäväänsä. Wärtsilä-Yhtymä valmisti näitä kolmea kokoa, 2- 17- ja 20-litraisina malleina. Kiteenlahtelainen Ylä-Timolan emäntä Hilja Timonen on kirnuamassa.
Maito on eräs yleisimmin
tunnettu emulsioneste. Sen suurin ainesosa on vesi, mutta tärkeät muut osat
ovat rasva, kalkki ja valkuaisaineet. Rasva on emulsiossa kalvojensa suojassa
olevina pieninä pallosina. Perinteisesti ”seisahtuneen” maidon päältä kuorittu
kerma sisälsi suuren osan maidon rasvasta, josta sitten kirnuamalla saatiin
voita. Separaattori on 1800-luvun loppupuolen keksintö. Sen avulla maidon rasva
voitiin erottaa kermaksi ja sivutuote, lähes 90 % maidon tilavuudesta, oli
”kurria”. Tuo kuorittu maito kävi hyvin karjanrehuksi tai siitä jalostettiin
kesäiseen ruokapöytään herkullista kokkelia.
Separaattorin avulla saatu kerma oli
kotivoin raaka-aine. Kun kotikirnuja tuli tarjolle teollisesti valmistettuina,
vointeko oli kätevää puuhaa. Metallinen kampikirnu tinattuine osineen oli
hygieeninen laite ja siten paransi osaltaan voin laatua. Voinvalmistuksen
”juju” on saada emulsiossa olevat rasvapalloset rikkoontumaan ja sitten
hakeutumaan toistensa yhteyteen. Kerman luontainen happaneminen, sittemmin
meijereissä hapatteella joudutettuna, oli osa prosessia joka helpotti
rasvapallosten muokkautumista. Kirnuamisessa syntyy alkuun rakeisessa muodossa
olevaa voita. Sitä edelleen vaivaamalla, pesemällä ja sitten suolaamalla saatiin
syntymään tasalaatuinen ja hyvä tuote.
Tunnetusti kiteeläinen
meijeritoiminta oli 1800-luvun loppukymmeninä hyvinkin ajan tasalla. Alkuun
pienet kylämeijerit tai separointiasemat kylissä olivat lähtölaukaus
teolliselle voinvalmistukselle. Koivikon ja Savikon meijerit aloittivat
toiminnan ensin, mutta jo vuodesta 1906 Kiteen Osuusmeijeri toimi Kiteenjärven
rannassa. Luontaistalous oli muuttunut rahataloudeksi ja maidosta kasvoi
kiteeläisillekin viljelijöille tärkeä tulonlähde. Vielä 1970-luvulla Kitee kilvoitteli
tuotantoluvuilla kolmen valtakunnan parhaan maitopitäjän kärkijoukossa. Ne
kaksi muuta olivat Kiuruvesi ja Nivala.
Jossakin vaiheessa kivimeijerin ensimmäinen savupiippu rapautui savuhappojen vaikutuksesta niin, että sen yläpää jouduttiin uusimaan. Tässä korjaustyö on meneillään.
Kun keräilytuote vaihtui maidoksi, kuljetettava nestemäärä kasvoi radikaalisti. Autokantaa piti lisätä ja muutamilla linjoilla tarvittiin avuksi kuormatilaa suurentava perävaunu.
Tuotannon tehostuminen nosti esiin
valtakunnallisen ongelman, kun kaikki tarjolla oleva maito otettiin
jalostettavaksi. Alettiin puhua voivuorista, joitten purkamiseen tarvittiin
kahteen kertaan jopa UKK:n apua. Idänkauppaan saatiin ujutettua silloin tällöin
4-5 miljoonan voikilon lisäkiintiöitä, joiden avulla sen kertainen ongelma
hetkeksi poistui. Sitten tulivat peltojen paketointi ja tilakohtaiset
tuotantorajoitukset. Pitkäaikaisina ratkaisuina ne merkitsivät maatalouden
alasajon alkamista.
Jos palautamme mieliin oman alueemme noin
135-vuotista meijeritoiminnan historiaa, muistamme monia vaiheita sisältäneen
kehityskulun. Kerma oli osuusmeijerin keräilytuote 1950-luvun alkuvuosiin asti.
Kun maitoa sitten alettiin rahdata meijerillä separoitavaksi, se aiheutti
kuljetettavan nestemäärän suuren lisääntymisen. Alkuunhan iso osa kuoritusta
maidosta vielä palautui tiloille. Seurannut ajanjakso toi 1970-luvun alussa
taas uuden keräilymuodon, tilasäiliöt jotka tyhjennettiin kahden päivän välein.
Siirtymäkautena samaan kyytiin kelpasivat toki pystöissä laitureillekin tuodut
maidot. Sieltä säiliöauton imukärsä tempaisi ne kerkeästi nieluunsa. Savikolla
jatkaneen Kiteen Meijeri Oy:n keräilytuote vaihtui maidoksi vuodesta 1965.
Kehityksen myötä tarvittiin tehokkaita meijerikoneita. Kiteen osuusmeijerillä oli käytössä etualalla näkyvä levypakka-tyyppinen pastörointilaite, iskukuumennin. Takana näkyvät kaksi separaattoria. Alfa-Laval-merkkisillä laitteilla oli läpäisytehoa 3000 litraa tunnissa. Siihen aikaa se riitti Kiteeltä kerätyn maidon käsittelyyn.
Yksi kehitysvaihe osuusmeijerillä oli automaattinen voinpaketointilaite. Tässä sen sisäänajo ja käyttökoulutus on käynnissä. Meijerin oman henkilökunnan lisäksi paikalla on laitetoimittajan ammattilaisia.
Maitotalous oli aikanaan
tärkeä osa maaseudun elinvoimaa. EU-aika on osasyy kylien hiipumiselle.
Tuotteiden kysynnän lasku hintatason romahtamisineen ajoi tuottajat ahtaalle.
Navetat tyhjenivät, ikääntynyt väki lähti taajamiin. Ne jotka päättivät jatkaa
karjanpitoa ja maidontuotantoa, joutuivat investoimaan rakennuksiin, peltomaan
lisäämiseen ja monenlaiseen uuteen konekantaan. Työtaakka kasvoi. Maitoa
keräillään nyt entiseen verraten harvoilta tiloilta. Kiteellä on kyliä, jossa
ei ole ainoatakaan lypsykarjaa. Kiteenlahdessa oli sotien jälkeen 1980-luvun
alkuun asti kuutisenkymmentä karjatilallista. Tämän päivän tilanne - pyöreästi
tusina lypsykarjaa - on näissä olosuhteissa silti ihan kunnianarvoinen määrä.
Savikolla toiminut P. Kankkunen Oy:n meijeri oli aikoinaan tämän näköinen. Varsinainen meijerisali oli vasemmalla, rakennuksen tiilimuuratussa osassa.
Savikon meijerin omistajiin tuli mukaan Ingman-yhtymä 1960-luvulla. Entinen Kankkusten navetta peruskunnostettiin meijerikäyttöön. Vuosikymmeniä tässä rakennuksessa separoitiin maitoa ja kirnuttiin voita. Toiminta käsitti myös rasvattoman maitojauheen tuotannon, jolloin raaka-aineena oli kuorittu maito. Ellen ihan väärin muista, Neuvostoliiton vientiin tehtiin maitojauhetta täysmaidostakin. Kuva on 1930-luvulta, jolloin navetta oli vielä rakenteilla ja valmistumassa alkuperäiseen käyttöönsä.
