perjantai 20. joulukuuta 2019

Muistojen helminauha


 


Suomalaisen joulunvieton kohokohtiin kuuluu aattoillan ateria. Tässä on erään  joulun tarjoilu Pajapellon nurkan mökissä.
 
Elämänsä ehtoossa taivaltavalle on ennättänyt kertyä lukuisa määrä jouluunkin kuuluvia muistoja. Joulun juhlaan liittyy jo lapsuudessa suuria tunteita ja juuri ne ovat kannatelleet mielikuvien säilymistä vuosikymmenten ajan. Selkeät muistot Pajapellon ukon jouluista alkavat vuodesta 1944. Sota oli päättynyt vain kolmisen kuukautta aikaisemmin.

EPÄVARMAA oli monen siirtolaisen elämä tilapäisissä majoituspaikoissa. Kankaalassa oli silloin siirtolaisia kolmesta perheestä. Oma väki, siirtolaiset ja heidän jouluvieraansa mukaan lukien ensimmäistä rauhanajan joulua vietettiin noin viidentoista hengen voimin. Sen ajan oloissa lukumäärä oli pikemminkin pieni kuin iso.

NIUKKUUS oli asia joka leimasi niitä aikoja. Maalaistaloissa ei sentään kärsitty nälkää, etenkin kun omasta karsinasta oli nitistetty jouluporsas. Se takasi pöytään kinkun lisäksi paljon muutakin samasta saaliista jalostettua särvintä. Siihen aikaan rukiit puitiin monessa talossa varstojen, itäsuomalaisittain "mutkien" avulla, vielä riihessä.  Siksi riihenkorsuissa oli kymmenittäin isoja olkikupoja odottamassa tehtäväänsä talonväen jouluisten yöunien parantajina.

ENSI ALKUUN vuoden kuluessa silpuiksi potkiutuneet pehkut pöläytettiin "olkiposteleista" karsinakuivikkeiksi. Sitten tyhjät, useimmiten kotikutoiset patjapussit - postelit - vietiin riihelle ja tungettiin mahdollisimman täyteen pitkiä ja suoria rukiinolkia, niitä jotka olisivat olleet mainiota raaka-ainetta vaikka olkihimmelien tekoon. Hyvin oljet toimivat alkeellisissa patjoissakin.

JOULUNALUSVIIKKOJEN muutenkin väreilevää jännitystä lisäsi se, kuinka hyvin onnistui pysyttelemään ensimmäisten öitten yli vielä muotoutumattoman postelin päällä. Sehän muistutti alkuun niitä pyöreitä olkikupoja joilla postelisäkki oli riihellä täytetty. Raikkaasti riihensavulta tuoksahteleva ja lopulta tarkoitettuun muotoonsa oloutunut olkipatja oli muutamien hankalien öitten jälkeen mitä mainioin nukkumisalusta. Se antoi sen ajan vielä ruumiillisissa töissä itsensä väsyttäneelle maalaiskansalle makoisat unet. Lapsuusajan muistot niiltäkin vuosilta ovat mieluisia vielä vanhuudessa, vaikka eivät edustakaan isolla rahalla hankittua komeutta.

TUONNE 75 vuoden taakse ulottuviin muistoihin sijoittuu joulukuusen hakumatka joulun alla 1944. Hevonen tarpoi paksussa hangessa ja istuin isän kanssa heinäsäkillä, työreen kaplailla olleen liisteen päällä. Kirves oli reen kaustapuussa omassa lovessaan. Isä oli sen verran laulumiehiä, että joululauluja meillä laulettiin kotona perheen voimin. Tuon joulun aikaan sisarellani oli ikää vasta kolme vuotta ja itsellä vuosia oli kokonaiset viisi. Kuusenhakumatkalla isä ajankohdasta poiketen tempaisi ilmoille sotien aikaan lauletun valssin. "Vain hetken haaveilulla tyttöni jäi siviiliin". Säe on pysynyt mielessä 75 vuotta, vaikka tuon laulun sanoja kokonaisuudessaan ei ole tullut etsityksi.

ELINTASO kohosi hiljalleen ja säännöstelystä huolimatta hyödykkeitä alkoi riittää vapaaseen kauppaankin. Saattoi olla joulukuun alkua vuonna 1948, kun kuulimme isän kertovan että "joku mies näkyi Durchmannilta ostaneen kokonaisen laatikon rusinoita". Epäilykset heräsivät ja muutamaa päivää myöhemmin isän ja äidin ollessa navettatöissä pistimme pystyyn salapoliisityöt. Kylmänä olleen nurkkakamarin hetekan alta se kymmenkiloinen paketti löytyi.

PIDIMME asian visusti omina tietoinamme ja sopivan tilaisuuden tullen suunnistimme aarteelle. Koneellisesti tiukkaan prässätyt rusinat eivät helpolla irtautuneet, avuksi tarvittiin puukonkärki, vähintään haarukka. Sitten lähempänä joulua äitikin muisti talteen pannun laatikon. Hiiret eivät olleet tehneet vahinkoa, mutta omien lasten suihin etelän herkkuja oli huvennut jo kolmisen kiloa. Selkäsaunalta vältyttiin osana joulumieltä. Ja olihan joulupuuron höysteeksi tarkoitettuun soppaan varattuja, siihen aikaan korintti-nimelläkin tunnettuja rusinoita, jäljellä vielä ne kaksi kolmannesta.

SUURI MÄÄRÄ vuosia ja jouluja on soljunut elämänvirrassa. Ei ohi, vaan isossa määrin elettyinä ja koettuina. Lapsuus vaihtui nuoruudeksi. Sitten oma perhe on tuonut paljon sisältöä ja muistoja lukemattoman moniin jouluihin. Lapset ovat perheellistyneet ja on saatu katras suloisia lastenlapsia. Aikojen kuluessa perheyhteisön sisällä on vietetty kymmeniä kokoontumisia, jouluisiakin pikkujoulunimillä. Näin varsinaiset joulun päivät on voitu rauhoittaa lasten ja lastenlasten omille perheille. Aineellinen hyvinvointi on noussut ja harpponut uskomattomin mitoin. Mikään ei kuitenkaan korvaa muistojen helminauhaa, sitä joka meillä jokaisella onneksi on matkassamme.
 
 
Amaryllikset kaunistavat myös Pajapellon nurkan joulua. Kuva otettiin muutamia vuosia sitten.
 
 

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Inkerin kirkon piirissä toimii iso aktiivien joukko

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen uudelleen syntynyt Inkerin evankelis-luterilainen kirkko sai alkuun paljon tukea Suomesta. Ensimmäinen piispa oli Suomessa papinvirastaan eläkkeelle jäänyt rovasti Leino Hassinen. Nykyään tehtävää hoitaa paikallinen mies, Aarre Kuukauppi. Kirkko menetti paljon odotuksina parasta joukkoaan Suomeen Inkerin paluumuuttajina 1990-luvulta lähtien. Siksi seurakuntaväki siellä on nykyään varsin ikääntynyttä. Nuorempia jäseniä kirkkoon on tosin viimeisinä vuosinakin saatu venäläisen perusväestön piiristä.

 
Konsertin päätyttyä otettiin yhteiskuva, jossa vierailijoiden lisäksi oli mukana viipurilaisia muutamissa kappaleissa avustanut Ruskealan kirkon kuoro.

TÄTÄ NYKYÄ Inkerin kirkolla on viitisentoista toimivaa seurakuntaa. Keskuspaikka ja pappisopisto sijaitsee Pietarin kupeella Keltossa, jossa on myös uusi, vuonna 1992 käyttöönotettu kirkko. Viimeisin valmistui viime kesänä Muurmanskiin. Sen vihkiäiset olivat äsken, viikonvaihteessa 9-10 päivinä marraskuuta 2019. Meitä lähimmät seurakunnat ovat Sortavalassa ja Ruskealassa, joka viimeksi mainittu erinäisten vaiheitten jälkeen otettiin mukaan yhdeksi Inkerin kirkon toimintapisteistä. Sortavalassa on oma papinvirka, jota hoitaa paikallinen Keltossa pappisvihkimyksen saanut teologi. Ruskealan kirkon papinvirkaa hoidetaan suomalaisin voimin. Nyt Kalevi Keinosen perintöä siellä vaalii Kouvolassa diakoniatyön johtajana uransa tehnyt Kari Mäkisalo. 

SUOMALAISTEN "linkkien" välityksellä on syntynyt vakiintunutta yhteistoimintaa Inkerin kirkon ja suomalaisten seurakuntien sekä muiden toimijoiden välille. Se sai alkunsa jo Leino Hassisen vuosina. Keski-Karjalan suunnasta yhteistyö Sortavalaan ja eritoten Ruskealaan on säännöllistä ja vankkaa. Viimeisin näyttö siitä saatiin sunnuntaina 24. marraskuuta, kun siellä pidettiin "poikkikansallinen" konsertti, jonka taustahenkilö ja ideoija oli juuri Kari Mäkisalo. Hän saattoi yhteen Viipurissa toimivan Pietari-Paavalin luterilaisen kirkon Agricola-kuoron ja Ruskealassa vuosikymmenet aktiivisesti avustajana toimineen Kiteen mieskuoron laulajineen. Messun yhteyteen liitetty tapahtuma oli ilmeisesti alku pitemmällekin yhteistyölle kuorojen kesken. Ainakin Viipurin suunnasta tulleiden innostus siihen tuotiin vahvasti esiin. 
 
 
Kiteen mieskuoron laulajajoukko esiintyi useaan kertaan.
 
KONSERTILLA oli täysimittainen ohjelma, mitä tulee esitettyjen kappaleitten määrään. Solistiosuuksineen ohjelmanumeroita oli reilut kaksikymmentä. Viipurilaiskuoron johtaja Darja Shkurljateva on Moskovassa syntynyt, suomalaisesta tekijänoikeuslainsäädännöstä Venäjällä loppututkinnon suorittanut maisteri. Nuoruudestaan asti hän on harrastanut sellonsoittoa ja opiskeli lakitieteiden lisäksi suomenkieltä. Täydellistä puhetaitoa hän ei kuulemma oppinut, mutta ymmärtää hyvin meikäläistä puhetta. Luterilainen herätys toi Darjan Inkerin kirkon piiriin ja edelleen kanttorinvirkaan Viipurissa. Hänen monipuolinen osaamisensa näkyi konsertissa omilla sellokappaleilla ja siinä, että kuoron esiintymisarsenaaliin kuuluvat myös nokkahuilut ja muutamissa lauluissa säestyssoittimina toimineet keraamiset käsikellot. 
 
 
Viipurin evankelis-luterilaisen kirkon Agricola-kuoro on naiskokoonpano.
 
KITEELÄISLAULAJIA johtanut Hannu-Heikki Hakulinen joukkoineen vei Ruskealassa kuultavaksi komean kokoelman hengellistä ja suomalaiskansallista mieskuoromusiikkia. Yleisön lopullinen valloittaminen tapahtui kahden solistilaulajan esityksillä. Se kunnia voitiin kirjata ansioluetteloon Jukka Pirhosen ja Eino Virtasen ansiosta.
 
 
Eino Virtanen oli toinen mieskuoron solisteista.
 

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Harrastekirjoittajan pienet onnistumiset

Pajapellon ukon muistoista: tutkivan journalismin ihmeellisiä sattumuksia

Matkan varrella voi kohdata arvaamattomia tärppejä.
 
Haapsalussa 2009
Olimme maaliskuussa 2009 Haapsalussa. Katselin hautausmaalla  olleita muistopaasia ja kiinnitin huomion yhteen kiveen, jossa oli lukuisia nimiä. Arvailtunakin tekstit näyttivät kertovan vankileireillä surmansa  saaneista ihmisistä. Yksi nimi oli kuitenkin sellainen, että kiveen oli hakattu vain tämän henkilön syntymäaika.

 
Kuin pyhiinvaelluksella Olaf Tarun haudalla tulee pistäydyttyä aina kun matka suuntautuu Haapsaluun. Viimeinen käynti sinne tuli tehtyä huhtikuun lopulla 2019.

    Kiinnostuin asiasta ja monien mutkien kautta löysin nimen omistajan, kovia kokeneen sotaveteraanin tämän kotoa. Muutamia kertoja tapasimme ja syntyi luottamus, jonka perusteella mies kertoi uskomattoman elämäntarinansa. Hän kertoi useista ulkomailta tulleista lehtimiehistä, joiden tavoite oli ollut saada haastattelu mieheltä, joka oli taistellut toisen maailmansodan vuodet Wehrmachtin riveissä, kärsinyt sotavangiksi jouduttuaan pitkän vankeustuomion Siperiassa ja lopulta päässyt takaisin Viroon. Hän kertoi minun olevan ensimmäinen ulkomailta tullut henkilö, jolle hän tarinansa suostuu kertomaan. Tämä Olaf Taru kouluttautui vankeudesta vapauduttuaan koneteknikoksi ja oli teollisuudessa työnjohdossa Neuvosto-Virossa. Itsenäistymisen jälkeen hän ennätti vielä palata Viron puolustusvoimiin. Siellä hän palveli koulutusupseerin vakanssilla 70-vuotiaaksi.

    Haastattelumuistiinpanojen lisäksi otin hänen kotimuseostaan paljon kuvia ja  kokosin aineistosta laajan lehtiartikkelin, joka julkaistiin Karjalan Maa-lehdessä kahtena osana huhtikuussa 2009. Se on julkaistu eri versioina myös blogissani Pajapellon nurkasta, viimeksi elokuussa 2013. Olaf Taru kuoli vielä samana vuotena ja hänet saatettiin viimeiseen lepoonsa joulun alla 2009. Virossa toimii entistä suomalaista suojeluskuntajärjestöä muistuttava Kaiseliit-organisaatio. Lupaukseni mukaan toimitin kappaleet sanotuista Karjalan Maa-lehden numeroista myös heidän arkistoihinsa.

Olaf Taru-teema on ollut viimeksi esillä blogissani elokuussa 2013. Tässä alla on linkki siihen tarinaan: 
http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2013/08/viela-kerran-olaf-taru-rankan-elaman.html
 
Kymmenen vuoden haudutteluaika
Toinen asia on maantieteellisesti edellistä kauempana. Olin käsitellyt lehtijutuissa brittien dieselmoottorimaailmaa noin kymmenen vuotta sitten. Silloin löysin erään Manchesterista insinööriksi valmistuneen miehen lopputyön aineistoa. Osoittautui, että Perkinsin, erään maailman tunnetuimman dieselmoottorimerkin todellinen suunnittelijanero olikin samassa yrityksessä työskennellyt Charles Chapman. Frank Perkins otti hänet vuonna 1932 Frank Perkins Ltd-yritystä perustettaessa kumppanikseen. Aloitettu tuotanto perustui tuon kumppanin patentteihin, jotka Frank häikäilemättömästi siirsi ilman kunnon korvausta käytännössä omalle firmalleen. Asia jäi sikseen.
 
    Sen verran sain aikaiseksi, että kun olin saanut tietooni Charles Chapmanin viimeisen leposijan sijaitsevan Winchelsean pikkukaupungissa, etsin netin kautta tuon kaupungin hautausmaakartan. Sitkeästä etsinnästä huolimatta haetun henkilön hautapaikkaa ei löytynyt. Yritin hakea sähköpostilla kontaktia sikäläiseen seurakuntaan ja kaupunginhallintoon. Vastausta ei silloin tullut. Myöhemmin tulin tietämään että tuossa nykyään vain 500 asukkaan kaupungissa on ainakin kolme eri uskontokuntien seurakuntaa ja luultavasti kaikilla on oma hautausmaansa. Kokonaisuudessaan tuo Chapman-aihe kuitenkin oli minusta niin kiinnostava, että tarjosin siitä tehtävää juttua johtavaan suomalaiseen konelehteen. Sillä kertaa toimitus ei syttynyt ajatukseen.

Uusilla eväillä matkaan
Keväällä 2018 sanotun lehden toimituspäällikkö otti yhteyttä, kun sattumalta oli muistanut tuon vanhan juttuaiheen. Innostuin asiasta itsekin ja otin teeman uudelleen tutkittavaksi.  Nyt sainkin nettihakuja hyväksi käyttäen sähköpostiyhteyden tuohon pieneen Winchelsean kaupunkiin East-Sussexissa. Kuten jo sanottu, Chapman vaimoineen asui siellä vanhuutensa vuodet. Kaksi sikäläistä ihmistä, kirkkoherra ja paikallishistoriaa tutkinut rouva, auttoivat minua saamaan lisää tietoja tästä dieselmaailman uranuurtajasta. Aihe oli kiinnostava ja siitä laatimani artikkeli julkaistiin Koneviestissä kesäkuussa 2018 Suuresta vaivannäöstä huolimatta kuvaa tarinan päähenkilöstä ei löytynyt, ei edes Perkins-museosta Peterboroughissa.

    Tarina Charles Chapmanista julkaistiin myös blogissani syksyllä 2018. Kyseessä on lehtijuttua laajempi versio. Sen jälkeen on tullut uutta tietoa pojantyttären Clare-Marie Wallace-Chapmanin välittämän aineiston ansiosta. Aikaisemmin kerrottuun tarinaan nyt tulevien muutamien oikaisujen takiakin  kannattaa odotella Koneviestin numeroa 18. Kun uusimman jutun siitä lukee, on asiasta melko hyvin informoitu.

Tässä siis juttu vuodelta 2018:
http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2018/10/eras-britti-insinoori-jota-ei-juuri.html

    Jälleen astui ihmeellinen sattuma peliin. Winchelsean kirkkoherranvirastoon soitti joulun alla sieltä 200 mailin takana Ross on Wyessä asuva nainen. Asiana oli tietojen saanti miehestä nimeltä Charles Chapman. Soittaja kertoi, että kysytty henkilö oli hänen isoisänsä. Kirkkoherra muisti siinä tilanteessa minulta pari päivää aikaisemmin saamansa joulutervehdyksen. Samalla hän muisti huhtikuussa 2018 tapahtuneen yhteydenpitomme. Hän kertoi Suomessa laaditusta artikkelista, jonka aiheena tuo Chapman oli ollut. Kaksi kappaletta kyseistä lehden numeroa kun oli postitettu myös Winchelsean ystävieni arkistoihin.

 
Silloin 21-vuotias Chapmanin pojantytär Clare-Marie valokuvassa vuonna 1985.  

    Tämä Charles Chapmanin pojantytär innostui asiasta ja pyysi kirkkoherralta meiliosoitteeni. Vähän ennen joulua sain todella yllättävän yhteydenoton häneltä. Jatkokirjeenvaihdossa tämä 55-vuotias daami on lähettänyt sähköpostien liitteinä kymmeniä valokuvia, asiakirjaskannauksia  ja lehtileikkeitä Charles Chapmanin henkilökohtaisesta arkistosta. Aineisto oli suvussa tapahtuneiden kuolemantapausten jälkeen siirtynyt hänen hallintaansa. Esimerkiksi kuvissa on oman kiinnostukseni kannalta todella arvokkaita otoksia tästä dieselpioneerista. Jo viime keväänä sain kutsun tulla kesällä 2019 paikanpäälle Winchelseaan. Tämä uusi meilituttavuus haluaisi tutustuttaa tutkijan paremmin hänellä olevaan arkistomateriaaliin. Minulla olikin vakavassa harkinnassa tehdä tuo matka, mutta Brexit-, lentoyhtiön konkurssiuhat, sun muut esteet, saivat aikaan sen, että matka ei toteutunut.
 
 
Elämä toteutuu suurimmaksi osaksi muualla kuin hautausmailla. Tarinaa voi kuitenkin perustellusti täydentää tällä tuoreella kuvalla Winchelsasta. Menneenä kesänä kirjeessäni Englantiin pahoittelin huonoon kuntoon päässyttä Charles Chapmanin ja hänen vaimonsa muistokiveä. Nyt on menossa eräänlainen merkkivuosi, kun diesel-insinöörin kuolemasta 25. marraskuuta 2019 tuli kuluneeksi tasan 40 vuotta. Omaisten toimesta hautakivi kunnostettiin menneenä syksynä
 
    Nyt tuota kirjeenvaihtoa on jatkunut liki vuosi. Aihe on vaatinut paljon työtä siksikin, kun briteistä saamani aineisto on vielä pitänyt kääntää suomenkielelle. Toisaalta olen kokenut olevani etuoikeutettu, kun tiedän ettei kenelläkään muulla Chapman-suvun edustajan lisäksi ole ollut mahdollisuutta tutustua tähän hienoon materiaaliin.
 
     Koneviestin toimituksen kanssa olemme tehneet yhteistyötä viime kevään ja nyt myöhäissyksyn kuukausina. Tuloksena on melko laaja artikkeli, joka viimein tulee julkisuuteen 12.12.2019 ilmestyvässä Weteraanit-teemanumerossa. Oman tyttäreni kanssa sattumalta saman ikäisestä Chapmanin pojantyttärestä on vuoden kuluessa tullut hyvä tuttu. Varsinaisen juttuaiheen lisäksi olemme oppineet tuntemaan toisemme perheoloja ja -asioita myöten. Vaikka teema tarinan tultua julkaistuksi onkin jossain muodossa loppuun käsitelty, matkasuunnitelmat East-Sussexiin ovat yhä mielessä. Jälleen voi sanoa, että ihmeellisiä ovat elämän tiet!

torstai 5. joulukuuta 2019

Periaatteessa

Kun ikä on Kalle Päätalon sanoin "rottiutunu sille viekerille" kuin on itselläni, periaatteessa pitää viimeistään nyt tarkastella periaatteita. Jos nuorella ihmisellä aikanaan niitä on paljon, se on hyvä; onpahan siinä isossa joukossa ainakin jokunen juttu, josta elämän matkalla voi vaikka luopua.

 
 
Sademittari täyttyy ja sen sisällön voi helposti tyhjentää. Sanoilla voi täyttää ihmisten mieliä ja vaikkapa lehden sivuja. Niiden poistaminen ei ole helppoa. Siksi tarvitaan moraalia - ja periaatteita!

Periaatteet ja moraali ovat läheistä sukua toisilleen. Monien ratkaisujemme perusteina ovat moraaliset arvot, nehän perustuvat periaatteisiimme. Tässä elämän loppukymmeninä olen itsenikin yllättäen joutunut jonkinlaisen kirjurin rooliin. Siinä mielessä suurin aikaansaannokseni on Kiteenlahden kylähistoriakirja. Lähes, mutta en kuitenkaan täysin omavaltaisesti, uskaltauduin laittamaan aikakirjoihin painettuna sanana melkoisen pätkän kotikylämme historiaa. Toki kirjaa kirjoittaessani tukeuduin mahdollisimman paljon vielä elossa oleviin kylän ihmisiin. Toinen luotettava lähde olivat kylän järjestöjen hyvin säilytetyt kokouspöytäkirjat. Silti tunsin kantavani suurta vastuuta siinä, että asiat tulisivat kirjatuiksi kyläjistön yhteisen näkemyksen, "kollektiivisen muistimme", mukaan.

Toinen työsarka, sivutoiminen lehtijuttujen kirjoittaminen, toimittaminen ja niihin tarvittu valokuvaaminen, on oikeastaan jopa työllistänyt, kun ikä on vähentänyt voimia siinä "oikeassa työssä", fyysisen rehkimisen alueella. Puuhaan tuli ryhdyttyä vuonna 2002 ja vuosien varrella etenkin valtakunnallisia lehtiä avustettaessa freelance-työstä on saanut jopa rahallista korvausta. Kuten blogiani seuraavat tietävät, pääasiallinen foorumi on kuitenkin ollut oma paikallislehtemme.

Mutta palatkaamme niihin periaatteisiin - ja moraaliin: Hyvin usein tarinoiden aiheet koskettavat oman kotiseudun ihmisiä.  Oikeastaan voi sanoa, että ne jakautuvat kolmeen ryhmään. Kun oma ikä on jo loppusuoralla, olen joutunut kirjoittamaan lukuisia muistokirjoituksia rivistä poistuneista kanssavaeltajistamme. Tarve rehellisyyteen on käsin kosketeltava. Osapuoli josta kerrotaan, ei enää voi puolustautua tai oikoa vääriä tietoja. Moraalinen velvollisuus muistosanojen laatijalla on olla osaltaan lempeästi peittelemässä pehmoisiin multiin tuota joukostamme ajan rajan taakse siirtynyttä ystävää.

Olen tehnyt ja kirjoittanut julkaisuihin lukuisia merkkipäivä- ja muita henkilöhaastatteluja, se on toinen juttujen ryhmä. Silloin tarinan kohde on useimmiten läsnä ja istumme tavallisesti samassa pöydässä. Kontakti on hyvä, sanojen lisäksi voimme lukea myös toistemme kehonkieltä. Sitten kun juttu on jo paperilla, sitä voidaan vielä muokata ja mahdolliset väärinymmärrykset karsitaan pois. Jälleen on kyse periaatteista; tarinan kohdetta ei pidä loukata, mutta imelä mielistelykään ei tunnu hyvältä sen enempää jutun kohteesta kuin sen lukijastakaan. Hyvään moraaliin tai periaatteisiin eivät kuulu myöskään inhottavat ja yllättävät sivallukset "vyön alle", joita muuten niin suosittu Maria Veitola näkyy tv-ohjelmissaan harrastavan. Hyvän toimittajan moraaliin kuuluu  mielestäni rehellisyys, kohteliaisuus ja lämpö. Olemmehan useimmiten tekemisissä monelle lukijalle tutun kotiseutumme ihmisen kanssa.

Tässä puheena oleva toimittajan moraali-asia on omallakin kohdalla monesti ajatuksissa myös muissa henkilökuva-artikkeleissa. Silloin tulee pohdittua lähtökohtia hyvän haastattelun onnistumiselle. Etenkin kun kohteena oleva henkilö ei ole ihan sitä lähintä omaa kaveriporukkaa, menestyksellisen haastattelun alkuun pääseminen tarvitsee jonkinlaisen virittäytymisen. Monesti mieleen on tullut navigaattori, joka uudelle reitille lähdettäessä asennetaan toimintaan. Kuluu hetki aikaa ennen kuin satelliitit ovat löytyneet ja antennit suunnattu niitä kohti. Siksi tilanteeseen sopiikin pieni vapaan jutustelun tuokio, jossa näitä kuvitteellisia satelliitteja ja antenneja suunnataan.

Parhaimmillaan virittyy tilanne, jota voisi kutsua henkiseksi kohtaamiseksi. Kysymys on luottamuksesta. Jos haastateltavalle syntyy tuntemus jutuntekijän vilpittömyydestä ja  molemmat kokevat tilanteessa jopa jonkinlaisen "sielujen sympatian", ennuste työn hyvästä tuloksesta on vahva. Haastattelijan periaatteet ja moraali ovat taas tulilinjalla; kaikkea mitä tarinoidessa tuli esiin, ei ole sopivaa paperille painaa. Osa sisällöstä saa jäädä "tausta-aineistoksi" joka auttaa jutun kirjoittajaa ymmärtämään kerronnan kohdetta. Sellaiset asiat saattavat parhaimmillaan jäädä "työparin" yhteiseksi omaisuudeksi. Se voi olla siemen pitkällekin ystävyydelle, joka sai sai alkunsa juuri tuossa ensimmäisessä tapaamisessa. Kokemuksesta sanon: näin  on!

 
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille - ja mielen vapaus"!

Sitten vielä juttujen kolmas aihealue. Kun ikää on jo paljon, varsinkin oman kotiseudun lähihistoriaa tulee muisteltua usein ja sellaiset asiat ovat usein tarinoidenkin aihe. Vanhojen papparaisten porukoissa voi yhteisiä muistoja verrytellä. Kavereilla on laatikoissaan ja albumeissaan kiinnostavia valokuvia, jotka oivallisesti tukevat myöskin lehteen tarkoitettua tarinaa. Jos onnistuu rakentamaan toverillisen ilmapiiriin tähän samanhenkiseen ja usein liki saman ikäiseenkin porukkaan, on jälleen käytössä voimavara josta lopulta on hyötyä koko yhteisölle, kun sen lähihistoriaa yritetään tallentaa. Vanhat autot, moottoripyörät ja -koneet kiinnostavat varsinkin miespuolista lukijakuntaa. Omakin kiinnostus suuntautuu niihin. Siksi aihe on ollut mukana  jutuissani myös Koti-Karjalan sivuilla. Mutta ei sovi unohtaa moraalia eikä periaatteita!

 
Arkistojen aarteisiin kuuluva kuva löytyi Savikon Pekka Kankkuselta. Hänen länsisuomalaisen äitinsä Esterin sukulaisia oli mennyt 1900-luvun taitteessa Amerikkaan. Ilmeisesti ainakin eräs heistä oli valinnut ammatikseen olla farmari. Otos saattaa olla 1920-luvun lopulta tai 1930-luvun alun suuren laman vuosilta. Kaksi miestä työllistyi kun T-Fordista itsetehdyllä traktorilla vedettiin alkuaan hevosvetoiseksi tarkoitettua niittokonetta. Tyvestä sielläkin puuhun noustiin, vaikka toisin voisi luulla!

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Sillat ovat insinööritaidon haasteita


 
.Syrjäsalmen sillan rakenteita
 
Lehtiä ja uutisointia seuraavat ovat varmaan huomanneet sen, että Syrjäsalmen rautatiesilta tulee uusittavaksi lähivuosina. Entinen hitsaamalla ja pulttiliitoksin koottu teräkotelorakenne korvataan nykyaikaisemmalla ratkaisulla, jossa teräsrakenteisen sillan kannessa on myös betonivalusta muodostuva kansi. Suunnittelu on vasta alussa, mutta ilmeisesti lähimmän viiden vuoden kuluessa nykyisellä paikalla on uusi, entistä ehompi rautatiesilta. Osaltaan se tulee nopeuttamaan Joensuu-Helsinki-rataosuuden aikatauluja. Reilu vuosi sitten kirjoitin lehtiartikkelin nykyisen sillan ongelmista. Kun sitä silloin en vielä ladannut blogiini, teen sen  nyt. Uudessa tilanteessa jutun voi lukaista vaikkapa sillä perusteella, että huomaa miltä asiat näyttivät, kun uutta siltaa ei vielä ollut tiedossa.

VALMISTA maantietä ajeleva tai rautatiellä matkustava ei aina tule ajatelleeksi niitä haasteita, joita väylien suunnittelijat ja rakentajat ovat aikanaan kohdanneet. Vaativimpia rakenteita ovat sillat, jotka yleensä joudutaan räätälöimään kunkin kohteen asettamilla reunaehdoilla.

SILTATYÖMAILLA sattuneet onnettomuudet ja haaverit eivät ole harvinaisia. Aikoinaan kun rakennettiin Tuunaansalmen siltaa Punkaharjulla, osa laudoitusta ja betonimassaa romahti valutyön aikana alla olevaan vesistöön. Työmaan aikatauluihin tuli iso viivästymä. Myöhemmin toinen haaveri sattui Pekkalan siltatyömaalla Joensuussa. Teräksistä sillan kantta paikalleen siirrettäessä välikannattimien yli, tukirakenteiden pettäessä noin 60 metrin mittainen elementti putosi Pielisjokeen. Kiteellä 1960-luvun alkuvuosina rakennetun rautatiesillan hitsaamalla ja pultein koottua teräskantta paikalleen asennettaessa sattui myös onnettomuus. Täällä telineiden pettäminen vaati yhden rakennusmiehen hengen.

SYRJÄSALMEN rautatiesilta olikin vaikein osuus Onkamo-Parikkalan oikoradan rakentamisessa. Jo Syrjäsalmen pohjan maaperä oli ongelmallinen. Virtapilareitten alle ei löytynyt kovaa kalliota ja maaperä uoman pohjalla oli epähomogeenista hiekkaa. Siksi pohja jouduttiin paaluttamaan ja pilarien perustukset rakennettiin niitten varaan. Kun sillan pituus on 117 metriä, Itä-Suomen vesioikeuden päätöksessä määrättiin sillan keskiaukon leveydeksi 42,4 metriä. Se mitta oli otettava anturoiden välisenä arvona. Iso vapaa tila, 45 metriä keskiaukolla, oli silloin perusteltu laivaliikenteen tarpeilla. Nykyään arvioituna se sai lupaehdoissa kohtuuttomankin ison merkityksen.

VAIKKA SILTA on arkkitehtuurisesti mahdollisimman pelkistetty, asiantuntijat pitävät sitä yhtenä Suomen kauneimmista rautatiesilloista. Rakenne on teräslevystä hitsaamalla koottu levypalkkisilta, muistuttaen suurta onttoa I-palkkia. Sellaisena rakenteena se edelleen on pisin Suomessa. Sillan sisällä pystyy siis kulkemaan ja tarkastelemaan rakenteisiin mahdollisesti tulleita vaurioita. Tuon "kotelon" sisäkorkeus on nelisen metriä. Sillan teräsrakenteet tilattiin Saksasta ja ne koottiin hitsaamalla kolmeksi kansielementiksi Parkanossa. Erikoiskuljetuksena Kiteelle tuodut lohkot liitettiin pulttiliitoksin yhtäjaksoiseksi sillankanneksi. Liitokset ovat valmiissa sillassa virtapilarien kohdalla. Työnaikaisina kannatinrakenteina siltaa kootessa olivat proomut ja ponttonit. Kerrottua onnettomuutta lukuun ottamatta asennus sujui hyvin.

VIIMEISTELYVAIHEESSA havaittiin mitaltaan pitkän hitsatun teräsrakenteen hankaluuksia. Yli satametrinen kotelo olikin jonkin verran "kiero". Sillan pohjoispäässä sillan toinen kulma oli vaakasuunnassa 12 senttiä toista puolta ylempänä. Oletus oli, että mittavirheen olisi aiheuttanut reuna-aukossa oleva jatkos. Tosin sillan eteläpäässäkin vasen palkki oli oikeaa reunaa ylempänä. Maatuet olivat virheen takia toisiaan 11 senttiä suunniteltua lähempänä. Virtapilareille suunniteltu sillankantta hieman yläkaarevaksi jännittävä muoto ei ollut myöhemmissä mittauksissa toteutunut. Ensimmäisen virtapilarin kohdalla on korkein paikka ja kansi on siitä eteenpäin lievästi notkolla.

AAMUAURINGON noustessa valoisimman kesän aikaan sillan kupeeseen kohdistuu voimakkaasti lämmittävä vaikutus, joka saa näinkin pitkä sillan kaareutumaan lämpölaajenemisena jopa 5-6 senttiä auringon suuntaan. Sen on arveltu aiheuttavan virtapilareihinkin voimakasta sivuttaisvoimaa, joka pyrkii kallistelemaan niitä. Yleensäkin maapohjasta johtuen virtapilareiden on todettu jonkin verran "heiluvan". Myös maatukien takana oleva paksu soratäyttö painuu yhä liikenteen alla.

JÄLKIVIISAUTTA on tarvittu paljonkin sillan erilaisten ongelmien ratkaisuun ja -torjuntaan. Kannen muotovirheitä on paranneltu raidekorkeutta ja raiteiden asemaa sillalla säätelemällä. Kompensoitunakin raidepari on hieman epäkeskeisesti osalla sillan eteläpäätä. Pituussuuntaisia lämpölaajenemisia ja -liikeratoja on saatu hallintaan suunnittelemalla sillan alla olevien laakerointirullien asentoja tarkemmin. Jo alkuvuosina jouduttiin rakentamaan maatukiin uudet ja todella järeät ankkuripultit. Niiden avulla voitiin osaksi voittaa sillan rakenteen muotovirheitä.

MYÖS PULTTILIITOKSET vinojäykisteissä ja jatkoliitoksissa ovat olleet pysyvä huolenaihe. Suurlujuuspultitkaan eivät tahdo kestää, joten asiaa on jatkuvasti seurattava ja pultteja uusittava. Liikennevirasto seuraa muutenkin sillan kuntoa ja vuonna 2017 tehtiin viimeisin laaja monitorointi.

UUSI SILTA ehkä poistaisi ongelmat, mutta ainakin toistaiseksi nykyinen 60 km/t nopeusrajoitus on halvempi ratkaisu. Aika näyttää jatkon.

MUUTAMA vuosi sitten kirjoitin jutun Onkamo-Parikkala radan rakentamisen 50-vuotismuistona. Jos asia sattuisi tämän uuden sillan odottamisen tunnelmissa kiinnostamaan, alla on linkki tarinaan: http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2017/02/onkamo-parikkala-rata-50-vuotta.html

lauantai 2. marraskuuta 2019

Kareisen Mikko ja lähes eksoottinen työ ydinvoimalassa



Loviisan ydinvoimala sijaitsee upealla paikalla Hästholmenin saarella. 

Potoskavaaran kyläharjanteelta kohti Kiteenjärveä ja Kunonnientä kallistuvan myötäleen tievarressa ovat muun muassa Kareisen ja Ikosen pihapiirit. Kareisen talo tunnettiin 1950-luvulle asti räätäli Hukan omistamana, kun siellä tuota ammattia harjoitti vaatturi Tauno Hukka. Hänen poikansa, taannoin edesmennyt Reino Hukka, eteni urallaan kansakoulunopettajaksi ja vielä eläkevuosinaan saavutti lisensiaatin oppiarvon. Toinen lapsista oli tytär, Sanni, joka avioitui 1950-luvun alussa taksimiehenä muistetun Erkki Kareisen kanssa.


Mikon nykypäivää on taimikonhoito. Kaikkiaan on tullut istutettua noin 20.000 tainta, joista keväällä 2019 2700 kappaletta. Myöhäissyksyllä harava on hyvä työkalu, leikkaaviin verrattuna taimiystävällinen.

KAREISTEN perheeseen syntyi vuonna 1952 Mikko-poika. Aikanaan vanhemmat laittoivat pojan, pikkutilan isännyyden odottelun sijaan, koulunpenkille. Ylioppilaslakki nostettiin nuoren miehen kutreille keväällä 1971. Samana päivänä lakitettavia olivat muitten mukana nyt jo emeritus-päätoimittaja Jouko Väistö ja sukututkijana sittemmin kunnostautunut Ahti Kopperi.
 
 
Mikko ja koulutovereita vuonna 1968. Mikko on takarivissä toisena vasemmalta ja Ahti Kopperi rivissä keskivaiheilla. Toisessa rivissä takana vasemmalla Jouko Väistö vieressään oikealla Vuokko Hakulinen ja edelleen Auni Ilvonen. (klikkaamalla kuvia ne aukeavat isommassa koossa!)

OPINNOT jatkuivat Wärtsilän Tekussa, sen nelivuotisella insinöörilinjalla. Valmistuminen sattui taloudellisesti huonoon aikaan, valtakunnassa ei juuri ollut tarjolla työpaikkoja nuorelle insinöörille. Ainakin henkisenä tukena oli Hannele, rinnalle löytynyt puoliso, Kareinen oli näet avioitunut jo vuonna 1975. Vaimolla oli äidinkielenopettajan pätevyys ja alkuun pariskunnan asuinpaikkakunnat valikoituivatkin hänen opettajanvakanssiensa sijaintien mukaan. Toki Mikkokin hankki monenlaista lisäpätevyyttä ja sen tuloksena hän työskenteli ainakin pari vuotta ammattikoulun opettajana Kemissä. Vuosi 1981 kului jokseenkin kokonaan Rautatiehallituksen koneosastolla, jossa tehtävänä oli laatia piirustuksia junanvaunujen rakennedetaljeista.

KOHTALO kuljetti nuoren parin Loviisaan syksyllä 1981. Sinne tarvittiin vakinaiseen virkaan pätevä äidinkielenopettaja ja sellainenhan Kareisen perheestä löytyi. Aviomieskin oli taas valmis muuttoon. Onnea oli siinä, että samoihin aikoihin Loviisan ydinvoimalaan haettiin kahta vuoropäällikköä, jotka työnantaja paikanpäällä kouluttaisi vaativaan ammattitehtävään. Valintaprosessin aikana ehdokkailla ei ollut tilaisuutta nähdä toisiaan. Siksi olikin melkoinen yllätys, kun toisena valittu oli Mikkoa kolmisen vuotta nuorempi Pekka Kettunen Korkeakankaasta. Keskikouluaikanaan pojat olivat toveruksina kulkeneet samoilta suunnilta tulevissa oppilaskuljetuksissa Kiteelle.


Loviisa ja voimalan valvomo. Mikko Kareinen on pöydässä  takavasemmalla.
 
NIIN KUIN USEIMMAT muistavat, ensimmäinen Suomeen rakennettu ydinvoimala on Loviisassa liki mannerta sijaitsevalla Hästholmenin saarella. Neuvostovalmisteiseen laitokseen kuuluu kaksi reaktoriyksikköä generaattoreineen. Ykkösreaktori otettiin käyttöön vuonna 1977 ja sisaryksikkö vuonna 1980. Alkuperäinen nimellisteho reaktoria kohti oli 440MW. Myöhemmillä parannuksilla tehoa on voitu nostaa, joten yhteisteho on nykyään hieman yli 1000MW. Loviisan yksikköjen voimassa olevat käyttöluvat päättyvät vuosina 2027 ja 2030. 

LOVIISAN voimalaparin tehoja hahmotettaessa voimme ottaa vertailukohteeksi Vuoksen vesivoimalaitokset Imatralla ja Tainionkoskella: Imatrankosken turbiinien viimeisen remontin jälkeen siellä on päästy teholukemaan 192MW. Vastaavasti edellisen vieressä sijaitsevasta Tainionkosken voimalasta saadaan tehoa 65MW. Kun näitä kahta vesivoimalaa verrataan Loviisan kahteen yksikköön, voimme todeta, että Loviisassa tuo pyöreän 1000MW lukema on peräti nelinkertainen Imatranseudulla kahdesta voimalasta irtoavaan yhteensä vähän yli 250MW:n sähkönsaantoon.
  
VERKON KUORMITUS vaihtelee. Vakaan sähkönsaannin varmistamiseen, siis järjestelmän vaatiman kuormitettavuuden ylläpitämiseen, tarvitaan "säätövoimaa". Sitä osuutta tuotetaan valtakunnanverkkoon esimerkiksi vesivoimalaitoksissa, hiilivoimaloissa, teollisuuden ja suurkaupunkien integroiduissa lämpö- ja sähkövoimaloissa, mutta myös tuulivoimaloilla joilla, tosin tietyin varauksin, on säätömahdollisuuksia eritoten silloin, kun ajetaan tehoja alaspäin . Sähkömarkkinat ovat tietokoneajassa siirtyneet paljolti kansainväliseen sähköpörssiin, jossa tehdyt energian toimittaja- ja ostoratkaisut voivat tapahtua reaaliaikaisesti sähkönostajalle edullisimpien hintojen olosuhteissa. Joskus voi jopa olla niin, että ainakin marginaalisissa määrissä sähköä kannattaa ennemmin ostaa ulkomailta kuin tuottaa sitä omissa voimalaitoksissa. Ainakin ydinvoimaloissa tavoite on mahdollisimman korkea käyttöaste, pyritään yleensä yli 90% tasoon voimalaitoksen tehosta.

 
Isä-Erkin perintöä on myös tämä Mersu vuodelta 1988. Taksihomman päätyttyä ajokilometrejä oli puolisen miljoonaa. Mikon ohjaillessa niitä on tullut parisataatuhatta lisää. Museoikä tuli juuri täyteen, mutta päätöstä museostatuksen hankinnasta ei ole vielä tehty.
  
KAREINEN toteaa miltei ylpeänä, että Loviisassa tämä rima pidettiin kunniassa. Vaikka vuotuiset huoltoseisokit veivät normaalisen toiminnan vuosinakin liki 20 päivän ajan nollatuottoisiksi, vuosiarvona pystyttiin 92% suoritukseen. Tiedotusvälineissä olleen uutisen mukaan Loviisan ydinvoimala teki toiminta-aikansa tehoennätyksen vuonna 2017, luku oli peräti 92,7%.
 
MUTTA NÄIN kertoo Loviisassa elämäntyönsä pääosan tehnyt haastateltavamme:
Voimalaitos työllistää noin 600 henkilöä. Laitoksen käytön hoitaa keskeytymättömässä kolmivuorotyössä 90 henkilöä eli kuusi vuoroporukkaa. Kerrallaan on töissä 15, joista molempien laitosten päävalvomoissa on kolme lisensioitua operaattoria. Laitosalueella tehtäviin paikallistoimenpiteisiin on neljä henkilöä kummallakin laitosyksiköllä ja yksi hoitaa koko laitoksen ilmastointijärjestelmät. Kolmivuorotyötä tekevät myös vartijat ja laitospalokunta.
 
VUOROPÄÄLLIKKÖ vastaa siitä, että laitosta käytetään voimassa olevien ohjeiden mukaan. Tämä saattaa ehkä hämmästyttää, mutta kaikki on ohjeistettu ja niillä on toimiva päivityssysteemi. Toiminta valvomossa muistuttaa paljon lentoliikennettä. Tarkastuksia ja ohjaustoimenpiteitä tehtäessä käytetään ohjetta, jotta kaikki tehdään oikeassa järjestyksessä.

YDINVOIMALAT toimivat peruskuormalaitoksina, vuorokausisäätö on niiltä kokonaan kielletty. Käynnissä olevaa laitosta ajetaan täysillä. Valvontatyö on rauhallista ja jopa yksitoikkoista puuhaa hyvin toimivassa laitoksessa. Hyvä käytettävyys ei ole itsestäänselvyys, vaan osoitus koko laitoksen henkilökunnan sitoutumisesta oman tehtävänsä kehittämiseen ja laadukkaaseen tekemiseen. Päävalvomon osalle tästä jäävät turvajärjestelmien määräaikaiskoestukset. Koekäytöillä varmistetaan turvajärjestelmän oikea toiminta ja havaitaan mahdolliset viat

VUOROTYÖN luonteeseen kuuluu jatkuvaan vuorokausirytmin vaihteluun sopeutuminen. Onneksi itselle se on ollut melko helppoa. Sopeutumista vaatii myös tiivis yhteistyö oman vuoron kanssa. Harvassa työssä joutuu kolmen ihmisen kanssa olemaan ikkunattomassa tilassa 1500 tuntia vuodessa. 30 vuotta ja 1800 valvottua yötä ovat nyt enää vain rikas muisto. Mieleenpainuvimmat niistä ovat kuitenkin puolenkymmentä jouluaattoiltaa, jolloin kaikilla oli ikävä omia läheisiä. Silti oli lohduttavaa syödä valvomoon katettu jouluateria, vaikka puuttuneet perheenjäsenet korvasikin työtovereista koottu "sijaisperhe", Kareinen muistelee.

YLE TV1 toi vuonna 1986 ajankohtaistoimituksensa kuvausryhmän Loviisaan ja ohjelmaa valvomosta tehtiin Mikon työvuorolle sattuneella kuvausajalla. Ohjelman takana oli dokumenteistaan yhä tunnettu Arvo Tuominen. Ainakin Kareisten perheen laaja tuttavapiiri Kiteellä pani merkille, että ohjelmassa haastateltiin myös vuoropäällikkönä ollutta Mikko Kareista.

MIEHEN URA Loviisassa oli kunnioitettavan pitkä. Kaikkiaan vuosia kertyi 34, sillä eläkkeelle hän siirtyi vuonna 2015. Myös Hannele-puolison opettajantyöt ovat jo takana. Perheen kaksi poikaa ovat noin kolmikymppisiä ja molempien ammatit ovat ajan hermolla: vanhempi on luovassa työssä IT-alalla mainonnan parissa. Nuorempi veljes taas koodaa tietokoneohjelmia. Osaajia tarvitaan.
INSINÖÖRINHOMMIEN päätyttyäkin ahkeralle miehelle riittää töitä. Loviisassa sijaitseva omakotitalo pidetään kunnossa. Monenlaista puuhaa tarjoavat myös Potoskassa sijaitsevat kotitilan metsät ja rakennukset.

 

lauantai 19. lokakuuta 2019

Aatteen paloa ja ennustuksia


Kun satumme olemaan alueelta, jossa ainakin 1600-luvun loppuvuosiin asti vaikutti ortodoksinen uskonto, otan huvin vuoksi luettavaksenne toisenlaista hengenpaloa edustavan runon. Taustaksi vielä se yhteinen muistikuvamme, että perinteisesti ortodoksiseen kotiin kuului ja edelleen kuuluu oma pyhityspaikkansa; ikoninurkka tai -nurkkaus. Karjalassa sen tunnettu nimitys oli Jumal-uggla, jolloin venäjä-peräinen uggla-sana tarkoittaa juuri nurkkausta.
Neuvostoliiton vuosina uskonto oli pannassa ja poliittisena korvikkeena kodeissa tai puolueosastojen tiloissa saattoi olla punanurkka-nimellä tunnettu vastike. Ortodoksisten ikonien ja pyhäinkuvien tilalla olivat silloin Leninin ja Stalinin kuvat. Aatteen palo oli monesti vähintään yhtä voimakasta kuin oli ollut ortodoksiuskoa kannattavilla omassa asiassaan.

Monet tuntevat George Orwellin 1950-luvun taitteessa kirjoittaman kirjan nimeltä Vuonna 1984. Sen ennustuksista monet ovat toteutuneet, kuten tiedämme. Eräs hänen ennustuksistaan: isoveli valvoo, on täysin toteutunut kun ajattelemme vaikka Googlen ja yleensä sähköisten viestinten harjoittamaa ihmisten elämän luvatonta seuraamista, epätoivottua valvontaa.
    Mutta jo paljon ennen Orwellia, kuten vuonna 1933, neuvostonuoret ja -kirjailijat Petroskoissakin uneksivat omia kommunismiin uskovia tulevaisuusfantasioitaan. Siksipä tähän blogiin, Orwellista kerrotun jälkeen, olen kopioinut Eemeli Parraksen runon Punanurkka. Runon kirjoittaja oli syntynyt työläisperheeseen ja käynyt koulunsa Suomessa. Jatkossa hän toimi lehtimiehenä muun muassa amerikansuomalaisten parissa, kunnes tuli rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Hänet jopa hyväksyttiin Neuvostoliiton kirjailijaliittoon, mikä oli aikanaan suuri kunnianosoitus. Lopulta mies joutui Stalinin vainojen kohteeksi ja tapasi kohtalonsa tuomittuna ja kuoli arkangelilaisessa vankileirissä talvella 1939, juuri ennen talvisotaa. Myöhempi maineen rehabilitointi ei miehelle henkeä palauttanut.
 
 
Varmaan muistatte herran nimeltä George Orwell, eli vuosina 1903 – 1950
(Tekstit ovat netistä imuroituja)
 
 
" "George Orwell syntyi Intiassa vuonna 1903. Valmistuttuaan Etonin eliittikoulusta vuonna 1921, hän työskenteli isänsä tavoin brittiläisen imperiumin palveluksessa Intiassa ja Burmassa. Työssään hän havaitsi pian, että brittiläinen siirtomaavalta ei juurikaan palvellut alusmaiden etuja. Hän erosi britti-imperiumin palveluksesta vuonna 1927 ja muutti Eurooppaan, missä hän aloitteli kirjailijan uraansa, mutta vaatimattomalla menestyksellä. Sekä kriitikot että Orwell itse pitivät tämän kirjallista tuotantoa korkeintaan keskinkertaisena. 1930-luvun loppupuolelle tultaessa Orwell kuitenkin pystyi jo elättämään itsensä kirjoittamisesta saamillaan tuloilla ja omistautui kokonaan kirjoittamiselle.
   Poliittiselta katsantokannaltaan sosiaalidemokraattinen Orwell soti vuosina 1936 – 1937 Espanjan sisällissodassa vasemmistolaisten tasavaltalaisten joukoissa. Hän joutui kuitenkin Espanjan Kommunistipuolueen stalinistisen vainon kohteeksi ja haavoittui ”puhdistuksessa poliittisesti harhaoppisia” vastaan. Orwell pelastui täpärästi kommunistien kynsistä ja onnistui palaamaan Englantiin.
   Espanjan sisällissodan kokemukset sekä toisen maailmansodan jälkeen alkanut kylmä sota saivat Orwellin vakuuttuneeksi kommunismin tuhoisuudesta myös vasemmistolaisuudelle. Tämä teki hänestä palavamielisen neuvostokommunismin vastustajan.
Orwellin tunnetuimmat teokset ovat ”Eläinten vallankumous” sekä ”Vuonna 1984”.  ”Eläinten vallankumous” on eläinsadun muotoon puettu, moraalisen opetuksen sisältävä kertomus ihmisistä ja yhteiskunnasta. Kirja kuvaa ja kritisoi vertauskuvallisesti Venäjän vallankumousta ja Stalinin Neuvostoliittoa.
   Heti toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu tieteiskirja ”Vuonna 1984” puolestaan kertoo tulevaisuuden totalitaarisesta, painajaismaisesta tarkkailuyhteiskunnasta, jota johtaa kasvoton ”Isoveli”.  Kirjan voi nähdä avoimeksi hyökkäykseksi totalitarismia vastaan.
   Vaikka ”Vuonna 1984” onkin eräänlainen kirjoittamishetkensä ajankuva, ei sen keskeinen sanoma ole mitenkään vanhentunut tai nykymaailmassa vähemmän ajankohtainen." "   
 ¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤ 
 

Punanurkka
Tulevaisuusfantasia
Kirjoittanut Eemeli Parras vuonna 1933

            Punanurkkaan nuoria kokoontuu ja intoa hehkuvat mielet.
            On kevät ja ruskoinen illansuu, punapalteissa on pilvenpielet.
            ¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
»Meidänpä, toverit, aika on tää! Yli luonnon valtaamme luomme!

            On tiedon, taidon taistoja nää – me uusia voittoja tuomme!»

            Sanat syttyvät hiljan lausui niin nuori sihteeri kollektiivin,

            kun toverit rohkeat saatettiin ylös ilmoille terässiivin.

Kolme niitä on kotkaa lentävää, kolme rohkeaa miestä nuorta:

yksi Niilin latvoille kiidättää – toinen kohti Altain vuorta.

Mutta kolmas kotka suuntautui kohti Jäämeren ulapoita.

Kesäyöt siellä päivän kullassa ui, mutta talvisin päivä ei koita...

Kommunistit, urhot taistojen, he Karjalan kunnailta lähti

teille ilmojen – ja eellehen heitä voittoon vie neuvostotähti.

Punanurkassa nyt janotaan heiltä viestejä joka hetki.

Miten luontuu, eestyy, sanotaan, tiedonvaltaajain urhea retki?

***

Lehdet tuolla kahisevat, täällä tutkitaan kirjaa.

Mutta Lenin-patsaan luona toiset hiljaa pakisevat.

... Niinpä elettihin ammoin, kuuluu Miitrei ukon ääni. –

Raadettihin Karjalassa sortajille peloin, kammoin.

Tuntenut ei köyhäin luokka kirjaa – ei niin aata, öötä.

Sorretulle sille oli tuttu vainen: kirves, kuokka.

Peloin rahvas iski, raatoi, alla rosvoherrain ruoska,

souti joet, sauvoi kosket, kiveliökasket kaatoi.

Tuikkiessa pärevalon, pimeässä pirtissänsä,

pitkät talvipuhteet mietti säihkyessä pohjanpalon.

Mitä mietti muinoin kansa, lauluihin sen sommitteli;

sukupolvet suusta suuhun lauloi sampo-satuansa.

Sadussansa toivoi kyllä vastusvoimat voittavansa,

ohjaajaksi elämänsä pääsevänsä hyräilyllä.

Kuvitteli seppo-sadun onnenmyllyn takojasta –

luonnonvoimat avuksensa, avartajaks elonladun.

Eipä voinut rajoistansa päästä aatos aikalaisten.

Niinpä seppo-sadussakin orjat painoi paljettansa.

Mennyttä on elo karu, nyt on elämämme uusi,

uudet ovat takojamme – valtavamman luomme tarun...

***

Jo painui päivä läntehen, sai sähkövalon vuoro.

On hiljaista vain hetkisen, ja kuuluu äänten kuoro:

»Hei! Signaalia katsokaa!» Mies aparaattiin kiiruhtaa.

Ja yhteys nyt saatu on, ja jälkeen pienen hetken

jo laite television tuo viestit tieteen retken –

tuo toverimme piirtehet, ja äänensä, ja terveiset!

Kas, seudut kaukotropiikin nyt täyttää valopinnan,

hymyillen toverimmekin on tuossa riti rinnan.

He lausuvat: »Tää viestimme: me voitimme, me voitimme!»

Ja tuokiossa kuva on pinnalla ihan toinen,

kuin leikki television on lento, vauhti moinen.

Me oltiin Niilin latvoilla – nyt ollaan Altain vuorilla!

Kun viestit saavutuksien ja terveiset on saatu,

vain häivähdys – ja Jäämeren on uuden seudun laatu.

Hei, mainingit te mainiot ja jylhät lintukalliot!

Ja vaikka seudut vaihtuvat ja vaihtuu kulkupiiri,

niin samat sanat kaikuivat ja sama viesti kiiri:

»Sanomme puolueellemme: me voitimme, me voitimme!»

Valtaisa innostuksen vuo nyt punanurkan täyttää.

»Hiljaisuus! Jo uutta taas tuo valopinta näyttää!»

New Yorkin tervehdys tuo on, tuo taas on tervehdys Tokion!

Ja taiteen, uuden kulttuurin tulipa sitten vuoro:

on draama tämä Helsingin, tuo Berliinin on kuoro.

Pariisin, Rooman oopperat ne Lontoon kanssa kilpaavat.

Signaalivalo vilkuttaa viel yllä merkkitaulun.

Se alkavaksi ilmoittaa nyt kansain veljeslaulun.

Ja Euroopan ja Aasian se vyöryy laulun valta,

ja Amerikan, Afriikan – niin, sama kaikkialta...

Ja Internationaleen päättyvi sävel laulun sen...

***

Punanurkka on hiljaa, yö ylle jo siirtyy,

jopa loimujen liekit yötaivaalle piirtyy.

Valovarjoja viuhtoo, kas, ristiin ja rastiin –

sähköjunat ne saavat noin vaununsa lastiin.

Ovat tehtaitten piirit kuin säihkyvät saaret,

ovat kaupungin yllä nuo valojen kaaret.

Punanurkkamme aina valon maineensa kantaa, –

toki valtavan salin se mitat nyt antaa.

Miten heittävi tehdas noin punaisen loimun!

Senpä valossa Lenin saa hymynsä poimun...

Toukokuu 1933
Petroskoi

torstai 12. syyskuuta 2019

Syksy tuo satoa tulevaa talvea varten

 
Vaikka kesä onkin aikataulussaan myöhäinen, ohran puintiin sentään päästiin elokuun lopulla. Noin kolme viikkoa se on normaalikesästä jäljessä, mutta onhan näitä syysviikkoja vielä jäljellä.
 
Ei sitä millään uskoisi, että vielä tällä kymmenellä puuhaa löytyy kiireeksi asti. Iso syy on tietenkin askeleen lyheneminen, mutta moneen silti kesän mittaan ehtii tarttua. Sadonkorjuuta voi tehdä monellakin tavalla, mutta useimmiten se alkaa mansikoiden pakastamisella, sitten muiden puutarhamarjojen poiminnalla, säilönnällä ja mehustuksella. Niin se oli Pajapellon nurkan mökissäkin. Kuluneena kesänä mustikkamaita emme löytäneet, mutta tuttujen välityksellä saimme tietoon parempionnisia marjamiehiä niin, että pakastimeen tuli se normaali määrä sitäkin lajia. Varhaisimmista kesäomenalajikkeista piti käydä soseentekoon kohta puutarhamarjojen mehustuksen jälkeen. Metsään tehdyn katselmuksen tuloksena alkoi näyttää siltä, että puolukkasato tulee olemaan näillä main vähintään kohtuullinen.
 
 
Sattuihan se sellainenkin ihme aamulla 22. elokuuta, että varttitunnissa saatiin peräti 25 milliä vettä. Hirmuinen kaatosade siis. Mökinpihassa virtasi miltei kohiseva koski.Siitä tunti eteenpäin, niin tuli vielä 5-7 milliä lisää. Edellisen illan jäljiltä sademittarissa oli 22 milliä. Sade alkoi seuraavana aamuna klo 6.15 ja 15 minuuttia myöhemmin, kellon ollessa 6.30, mittarissa oli jo 47 millin lukema. Lopullisena määränä oli kuvassa näkyvä 53-54 milliä. Luku on arviomääräinen, sillä mittari oli täynnä ja vettä oli noussut pitkälle mittarin yläkartioon.
 
 
Kevättä kaunistivat kukkivat omenapuut. Nämä kaksi kuvaa todistavat, ettei hullumpi ole tämä syksyinenkään näkymä.

 
Elokuun viimeisenä maanantaina alkoivat taas mieskuoron harjoitukset. Kesätauon aikana Pajapellon nurkan ukolla oli ne synttärit, joten pitihän kuoroveljille tässä kauden avauksessa tarjota lohipiirasta ja täytekakkukahvit. Siinä sopi samalla muistella kulunutta kesää ja sitten taas täyteen työn touhuun. Esiintymispyyntöjä on kertynyt useita. Niitä varten laulut hiotaan taas hyvään esityskuntoon.
 
 
Kiteen mieskuoron perinteisiin kuuluu, että täysiä vuosikymmeniä täyttävälle lauluveljelle ojennetaan pullo Apteekkarin konjakkia. Se tilanne on ikuistettu kuvaan, jossa vasemmalla seisoo taiteellinen johtajamme Hannu-Heikki Hakulinen, sitten keskellä päivänsankari toukokuulta ja oikealla seisoo kuoron puheenjohtaja Matti Majoinen.
 
Syyskuulle päästyä valmista viljaa Kiteenlahden pelloilla alkoi olla paljon. Puinnit pääsivät todella vauhtiin. Vaihtelevia säitä tarjonnut kesä antoi sateitakin sinä määrin, että satoa voi pitää hyvänä. Puintisäät ovat asioita, joihin taitavakaan viljelijä ei voi vaikuttaa. Tänä syksynä syyskuun ensimmäinen viikko oli siinä suhteessa loistava. Aurinkoisia päiviä riitti ja lämpöä myös. Vilja oli valmista ja niin kuivaa, että kuivatusajat kuivurilla olivat kohtuullisia. Syyskuun toinen viikko on nyt menossa. Sää on muuttunut epävakaammaksi ja sateet haittaavat puinteja. Hyvään onnistumiseen tarvittaisiin useampi perättäinen poutapäivä. Muuten jyvät ovat liian kosteita ja muutenkin kostea kasvusto tukkii helposti puimurin seulat ja viettopinnat. Kuivauskustannuksetkin nousevat kohtuuttomiksi. Mutta uskotaan kelien vielä korjaantuvan. Eipä siihen juuri omia keinoja löydy.
 
 
Ohraa puidaan moreeni- ja hiesupohjaisella pellolla. Vilja on valmista ja melko kuivaa.
 
 
Opikseen se varsa vetää. Tässä tapauksessa "varsalla" on ikää jo 38 vuotta, mutta nimitys tuleekin vetopelinä olevan Fordin pienestä koosta. 

 
Vilja siirtyy kätevästi puimurin tankista traktorin peräkärryyn.
 
 
Aika monta lastia pitää viljaa puida, mikäli meinaa saada karjan kevääseen oman perusrehun turvin. Yksi kuorma on  tässä.
 
 
 Kauraa oli kasvamassa myös vajaan kymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla vuokrapellolla. Puintisää sunnuntaina 8. syyskuuta oli mainio.
 

Samalta kaurapellolta on tallennettu tämäkin kuva. 

 
Alussa oli jo puhetta luonnonantimista metsissä. Puolukoita kerätään parhaillaan täällä Keski-Karjalassa. Monella on omat nimikkopaikkansa, joista ei hevin kerrota. Tämän syksy puolukkasato näyttää olevan niin hyvä, että siitä taitaa riittää jokaiselle.
 

Luonnon taideteoksia ne ovat sienetkin. Syksyn kauneutta voi ihailla myös sammakkoperspektiivistä vaikka pienten havupuitten alla. Silmää sellaiselle meistä jokaisella on.
 
 
 
Moni ehti jo haikailla, että tänä syksynä taidetaan jäädä sienittä. Siltä tosiaan näytti vielä viikon vaihteessa 7-8. syyskuuta. Tilanne muuttui maanantaina 9. syyskuuta alkaneella viikolla. Haaparouskuja alkoi nousta tutuilla paikoille. Kantarelleja tosin oli nähty monessa paikassa jo aikaisemmin. Tänään on jo torstai ja syyskuun 12. päivä. Karvarouskut nousevat pintaa useimmiten pari viikkoa haaparouskuja myöhemmin. Nyt niitäkin löytyi muitten rouskujen kanssa lähes samaan aikaan.
 
Pajapellon ukon arkistoissa on kesän tapahtumista tallessa paljon kuvia. Niitä on vaikkapa Puhoksen perinnepäiviltä, motoristitapahtuma-Ponusta, sekä Riihimäellä vuosittain pidettävästä valtakunnallisesta vanhojen koneiden katselmuksesta nimeltä Rauta ja Petrooli. Aiheet eivät jää unhoon, jos voimia tässäkin määrin riittää. Teemoihin palataan syksyn mittaan uusissa tarinoissa. Mutta niitä ennen pitää tehdä vielä monta marjastus- ja sienenkeruureissua lähiympäristön metsiin. Paitsi hyötyliikuntaa, se on mitä parhainta terapiaa. Sitähän ihana syksyinen luonto vapaasti tarjoaa käyttöömme!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
Niinhän siinä kävi että puinnit saatiin loppusuoralle. Nyt on vielä pieni perunapelto, joka odottaa poutasäätä. Ehkä sellainen parituntinen jo viikonvaiheessa löytyy.
 

Siinähän ne, vuotta 1981 edustava Foordi ja ruotsalainen AVA-Herkules perunannostokone, odottavat pellolle pääsyä. Perunannostokone on lähes kuin uusi, vaikka vuoden 1961 mallia olevana sillä on ikää jo 58 vuotta.