perjantai 30. lokakuuta 2020

Erkki Jormanainen 75 - työtä käräjäkirjurin otteella

 


Monessa liemessä keitetty kirjoittamisen ja toimittajantyön ammattilainen täytti kuluvan vuoden syyskuussa iän 75 vuotta. Pisimmän taipaleen, yli 25 vuotta, hän teki sanomalehti Karjalaisen aluetoimittajana Kiteellä.  Siihen jaksoon sisältyivät myös Kiteen kunnan ilmiömäiset kehitysvuodet 1970-luvulla, joten Erkki Jormanainen oli työnsä takia melkoisella näköalapaikalla.

ERKKI KERTOO syntyneensä savusaunassa Öllölänjärven rannalla. Poika oli nelivuotias, kun perhe muutti lähellä olevaan Tuupovaaran Hoilolan kylään. Se on osa entistä Korpiselän kuntaa ja alueella on edelleen vahva ortodoksikulttuuri. Isä oli metsätyömies. Samoja hommia teki Erkkikin vielä teini-iässä. Harrastus kirjoittamiseen löytyi kotikylän opintokerhossa, mutta lisää potkua asiaan tuli keskikouluvuosina Tohmajärvellä. Vaikka erityislahjakkuuden huomasivat ensimmäisinä opettajat, myös edelleen joukossamme vaikuttavat Erkin ikätoverit muistavat saman asian ollessaan hänen koulukavereitaan.

KESKIKOULUN jälkeen alkanut työura lähti liikkeelle Kiteellä ilmestyvässä paikallislehdessä aputoimittajana. - Varmaan se, että esitin muita hakijoita pienemmän palkkatoivomuksen, oli  syynä kun minut valittiin tehtävään, Erkki näin jälkikäteen asiaa muistellessaan lohkaisee. On aihetta arvella, että toimituksessa opittiin pian arvostamaan nuoren miehen asiaan pitäytyvää kirjoitustyyliä. Nähtiin sekin, että tulokas sopeutui hiljaisen vaatimattomana nopeasti porukkaan tekemättä turhaan numeroa itsestään. Ensimmäinen pesti jäi lyhyeksi, kun muutamaa kuukautta myöhemmin avautui aluetoimittajan paikka maakuntalehteen. Kuten jo kerrottiin, siinä työssä vierähtikin neljännesvuosisadan mittainen jakso. Jormanaisen kirjoitustyyli oli asiapohjalla, turhaa revittelyä hän ei ole harrastanut. Toimittajanakin asiat olivat paperilla niin kuin kunnon käräjäkirjurilla aikoinaan.

MAAKUNTALEHDESSÄ julkaistu Kiteen kulmilta -pitäjäpakina oli aikanaan seurattu palsta. Siinä Jormanainen ilmeisen hyvin informoituna kirjoitti tavallisimpana aiheenaan kunnalliselämän tapahtumat. Virkamieskunnan ja johtavien luottamushenkilöitten luottamus säilyi, liikaa "juonipaljastuksia" Erkki ei tehnyt. Samoihin aikoihin sijoittuu P-K:n läänin taidetoimikunnan journalistipalkinto, joka hänelle myönnettiin vuonna 1979.



Erkki Jormanaisen kirjat ovat syntyneet vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kuvan oikeassa alakulmassa olevat kaksi teosta ovat vuodelta 2020.

AIKANAAN 2000-luvun alussa syntyi pari yrityshistoriikkia kiteeläisille tilaajille. Ulkoisilta mitoiltaan pieni, mutta sisällöllisesti varsin arvokas teos myös dokumenttina on Erkin kirjoittama Leipää ja lirkutuksia,  Topi Lipsasen kunnallinen elämä. Viimeistään tämän kirjan jälkeen lukijalle avautuu se, millaisella näköalapaikalla aluetoimittaja "Topin vuosina" oli. Kirjan painos oli vain 300 kappaletta, joten kaikille halukkaille ostajille sitä ei riittänyt. Jormanaisen kirjallinen tuotanto painettuina teoksina on syntynyt vuosituhannen vaihteen jälkeen ja työ jatkuu edelleen. Muotoina ovat olleet novellikokoelmat ja runot, joita on painettu kirjaksi viimeisinä. Myös kalevala-runon tiukka nelipolvinen trokee Erkille on selvinnyt asian teoriaa opiskellen. Sen taidon hallintaa voi katsella hänen tänä vuotena ilmestyneestä kirjastaan Hoilolan kylä komia. Kirjassa on myös suorasanaista kerrontaa Hoilola-teemassa. Vuosina 1960-2020 syntyneitä runoja on koottu toiseen kirjaan, jonka nimenä on Seitenviis. Tämä kultahäävuotena ilmestynyt teos on omistettu perheelle, sukulaisille, ystäville ja tuttaville aikaan kun mies täytti 75 vuotta.


    


Toimittajan ammatista ei pääse irti jos sattuu olemaan sopivia kohteita vaikka kuvaamiselle. Erkki on lenkillä kameran kanssa, tällä kertaa Kiteen keskustassa.


NYKYAIKAA ovat monet verkkojulkaisut, joita Erkki Jormanainen on ollut joko perustamassa tai tukemassa. Ne ovat toimineet nettialustoilla alkaen hänen blogistaan Kiteeläistä vuonna 2007. Vuosien mittaan Erkin kirjoituksia ja valokuvia on nähty Keski-Karjalan Verkkoneloset-julkaisussa, Värtsi-verkkolehdessä ja viimeksi usean kirjoittajan yhteisessä blogissa Bittiparatiisi. Sillä riitti seuraajia, mutta kirjoittajaporukka päätti viime keväänä lopettaa julkaisun ja poisti sen historiasta kaikki aikaisemmatkin päivitykset. Kun asiaa tivataan, löytyy vastaus, että jonnekin "pilveen" ne ovat tallennettu, joten suureen hätään Erkinkin muisteloita voi sieltä myöhemmin onkia.

MIEHEN KESIIN on perinteisesti kuulunut mökkeily Pyhäjärvellä. Kontaktia luontoon pitää yllä kalastus ja marjastus sekä luonnon ilmiöiden valokuvaus, joka on vahva osa Erkin taiteellisuutta.
Hiljaa hyvä tulee, on miehen eräs motto. Niin on tullutkin, työnjäljestä päätellen. Monesti tekstin laatija voi kokea olevansa palapelin rakentaja, jolla paloina ovat sanat. Kun paremmin tutustuu Jormanaisen kaunokirjalliseen tuotantoon, avautuu palapeliä monin verroin rikkaampana kirjoittajansa luoma maailma, moni-ilmeinen kuin kaleidoskooppi.

Tarina Erkin 75-vuotispäivän kunniaksi julkaistiin ensimmäiseksi Koti-Karjala -lehdessä kekrinaattona 30.10.2020. Tällä pienellä kirjoituksella olen halunnut kunnioittaa pitkäaikaisen toverin uraa sanantaitajana ja luontokuvaajana.


keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Lienenkö ollut ennustaja?

Muutamia viikkoja ennen kuin aloin kirjoittaa blogia Pajapellon nurkasta maaliskuussa 2009, syntyi hengentuote joka on ladattu tähän alle. Silloinkin oli monenlaisia uhkia ja maailmanlaajuisia ongelmia. Nyt jälkeenpäin juttu näyttäytyy uudesta näkökulmasta. Ongelmia piisaa edelleen eivätkä ne ole ainakaan vähentyneet. Kun kirjoitin jutun, digiboksit olivat juuri tulleet käyttöön. Nekään eivät toimineet ongelmitta, kuten kerrotaan. Tarinan nimi oli INSTRUMENT.



Siinähän se - instrument!


"Talouselämän perinteiset instrumentit eivät enää toimi. EU:n jäsenenä olemme osa globaalia markkinaa, se vetää meidät yhä syvempään taantumaan.”-  Digiboksin hännässä sinisenä välähtelevässä ruudussa puhuu asiantuntija. Välillä leuat jähmettyvät liikkumattomiksi, sitten vilahtaa epärationaalinen katkelma vinkeää shakkiruudukkoa, ja lopulta mies saa kasvonilmeensä takaisin. Onneksi puhe ei sentään katkea.

”Suurin vaara on, että ajaudumme deflaatioon. Kun ostovoimaa ei ole, tuotteiden hinnat saattavat kääntyä hallitsemattomaan laskuun. Silloin on uhkana täysi katastrofi. Rupla on lyhyessä ajassa devalvoitunut yli 30 prosenttia ja asiantuntijat uskovat valuutan alamäen yhä jatkuvan”. Keskikarjalaisessa pirtissä äimistellään: Johan on aikoihin eletty! 

Kommentti tänään: paljon hurjemminkin tässä on käynyt, miinuskorkojen deflaatiossa oikeastaan ollaan ja miten kävikään ruplan kurssille: tänään eurolla saa noin 90,5 ruplaa!

Takavuosina Teppo Mikkonen kokosi tiuhaan bussiryhmiä ja matkan suunta oli monesti Leningrad. Satasella sai jo Viipurin pankissa taskuunsa neljätoista ruplaa kaksikymmentäkolme kopeekkaa. Ja kun nesteytti muutaman sukkahousuparin, tuloksena saattoi olla suuri veljeydentunne kaikkien seutukunnan viidestä pogostasta koottujen matkalaisten kesken. Jos kerrospalvelijan kanssa vaihtoi kotiin jääneen emännän ahtaiksi käyneet farkut rupliksi, zakuskaa saattoi tarjota jo suurelle pöytäseurueelle. Haitarin hinta oli vakaa. Sen sai ”perjooskasta” kainaloon kun latoi tiskille neljäkymmentäseitsemän ruplaa. Viisautta oli, jos pankin rahanvaihtokuitti löytyi lompakosta paluumatkan tullissa.

                                         

Haitarin hinta oli vakaa. Kuva on heinäkuulta 1974. Tallinnassa instrumentti irtosi samaan 47 ruplan hintaan kuin oli Leningradissakin. Kiteeläisporukkana  ostimme Tallinnan turistikaupasta 18 haitaria ja viisi balalaikkaa. Ensiesiintyminen tapahtui Martanpäivissä Viru-hotellin suojissa. Kuvassa oleva seurue on manan majoilla Pajapellon ukkoa lukuunottamatta. Vasemmalla Seppo Hakulinen, sitten päivänsankari Martta Arovainio. Ukko istuu seuraavana ja Anttoni Laukkanen oikeassa reunassa. Kaikki olimme Kiteen Osuuskaupan porukkaa, hallintoväkeä tai henkilökuntaa.

Tarvittaessa Kekkonen kokosi vuorineuvokset mukaansa samaan junaan Moskovan matkalle. Yhdessä kabinetissa nostettiin maljaa YYA-sopimuksen hengessä, toisessa vuorineuvokset sopivat neuvostoministerien kanssa suomalaisille töitä seuraavan viiden vuoden ajaksi; Datna, i damoi! ( suom. esim: lasi pohjaan ja kotiin!).

Jälleen kommenttina seuraavana alla olevaan tekstiin: Tämä asia on muuttunut todella paljon. Tuossa kerrottua kohtelua ei venäläisasiakas Suomessa enää saa. Rajan molemmilla puolilla on opittu sivistynyt palvelukulttuuri ja siksi reissut puolin ja toisin ovat ainakin tässä suhteessa ihan miellyttäviä. Kun vain koronasta päästäisiin! 

Toisin on nyt. Kun venäläisasiakas tarjoaa suomalaiselle kahviomyyjälle tuon entisen ajan haitarinhintaa, hän saa vastauksena vähättelevän tuhahduksen: Ettehän te tuolla saa edes pikkukupillista tätä nektaria. Mutta eipä karjalan musikka tuosta lannistu, päätavoite kun olikin asiointi rautakaupassa: - Tarvitsee ostaa instrument, hän sanoo ja kävelee määrätietoisesti rakennustarvikeosastolle. Siellä katse tavoittaa rautakangen, sen mies nostaa olalle, maksaa ja poistuu onnellisena myymälästä. Ostamatta jää rautakangen vieressä könöttänyt valtaisa muovinen leka, joka on suunniteltu aitatolppien maahan upottamista varten.



Siinähän se menee - pendolino. Kohta sillä arvelivat hujauttaa ainakin Joensuusta Parikkalaan yhtä soittoa. Mitenkäs sitten suu pannaan? Hallitus vaatii ostamaan sähköauton, mutta se on eläkeläiskuntien asukkaille mahdotonta. Jos vain potkukelkka ja rollaattori ovat ajokkeina, järjellä ajatellen muuten tarpeelliset kuntaliitosneuvottelut Keski-Karjalassa sujuvat hitaasti. Harmi että tuihakan nopea valokuitu on vain Rääkkylässä. Mutta eipä sekään taida auttaa edes keskinäiseen sovunpitoon.
"Instrument" olisi yhäkin tarpeen!

Hyvä on että jätti, arvelee liiketointa seurannut keskikarjalainen asiakas. – Kohta tuota taitaa tarvita täälläkin, hän tuumaa. - Alkaa vaikuttaa siltä, että lähivuosina näitten sopeutumisvaikeuksista kärsivien Keski-Karjalan kuntien on otettava miehekäs ”instrument” käyttöön ennen kuin isoveli tulee ja niistää niskoittelevien nenät (kommentti: ajattelin "isoveljellä" silloin valtiota, mutta eipä tuota tähän viimeiseen hätään ole avuksi ilmestynyt, eikä kaikkia hyödyttävä yhteistyö kovin hienoa ja tuloksellista taida vieläkään olla). 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Lisäisikö tuohon vielä tämän:
Jos Sote-uudistus joskus saadaan maaliin, kuntien tehtävistä lähtee eri arvioiden mukaan pois jopa 70-80%. Kun puhutaan uuden systeemin säästöistä, osan niistä pitää syntyä myös peruskuntien toimintoja järkeistämällä. Muuten kuntiin jää tehtäviin nähden liian suuri "miehitys". Keski-Karjala on maantieteellisenä alueenakin sen verran kompakti, että se varsin hyvin sopisi yhtenä kuntana / kaupunkina hoidettavaksi. Pelkästään se, että kolmen kunnanjohtajan ja monen muun rinnakkain pakertavan hallinnon sijasta olisi vain yksi toimija, merkitsisi melkoista säästöä. Onneksi virat eivät ole perinnöllisiä kuten Ruotsissa kuninkaana olevilla. 
Digiloikasta puhutaan jälleen. Korona-aika on tuonut verkossa asiointiin uutta vauhtia. Veroasiat, jopa autonrekisteröinti, terveysjutut ja maksuliikenne verkossa, alkavat olla tuttua puuhaa jokaiselle. Edelleenkin asiakirjojen liikuttelu ja muu byrokratia tuota loikkaa voisivat jatkossa yhä paremmin käyttää hyväkseen. Toinen puoli asiassa on aitojen henkilökontaktien suuri väheneminen; perheen sisäistäkin yhteydenpitoa hoidetaan monesti tekstareilla. Tavoite kun saisi olla, että "digiloikan" ottaneille jäisi enemmän aikaa työn tekoon, perheelle ja vaikkapa "ihmisenä olemiselle"!

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Menneen kesän muistot

                                                                                                                        

Kesä jäi taakse. Monta jännittävää vaihetta siihen sisältyi, erityisesti kun seurasi tarpeellisten sateiden osumista kotikylään ja yleensäkin pelloilla tapahtuvaa kasvuston kehittymistä. Pitkä kuuma jakso juhannuksen tienoilla asetti omat haasteensa ja toi riskiä eritoten kasvunsääteitten käyttöön. Ennustajaksi noissa asioissa kun meistä ei ole.

 

 
Kesän alussa tehtyyn juttuun mahtui huoli valkoposkihanhien aiheuttamasta tuhosta viljelyksille. Nyt kesä on pitemmällä, omenapuut kukkivat.


Pihassamme on kolme vuorijalavaa. Alkuun ne kehittyivät hitaasti ja jäniksetkin vainosivat. Nyt kasvu on vauhdikasta, joka kesä tulee reilu metri lisää pituutta. Vuorijalava saattaa kasvaa lähes 20 metrin korkuiseksi. Silloin on kyse melko mahtavasta puusta.


Nätti pihapuu pilvikirsikka kaunistaa puutarhaa keväällä vain muutaman päivän ajan. Kukinta on lyhyt. Ruskan aikaan puu saa monesti upean punavärityksen joka kestää kauemmin, jopa parisen viikkoa. Niin oli tänäkin syksynä.



Kaura alkaa tulla röyhylle. Menneenä kesänä näin tapahtui  jo juhannuksen aikaan.


"Silloin päivä oli mittumaarin". Juhannusaaton savusauna odottaa kylpijöitä.
   

Juhannusvastoja savusaunaan taitellaan Valkeavaarassa.

                                        

Sieltä sitä löylyä pihahtelee - ihan voimalla!

                                         

Mansikka-aika alkoi heinäkuun alussa.
    
     

Nyt oli kotoisen mansikkamaan kahdeksas tuotantokesä. Omilla pärjätään, kun marjoja tuli taas pieni pakastin täyteen. Kaksi lisäkuvaa aiheesta.


¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤


Kuva-arvoitus, mitä tässä tehdään? Helpotetaan, kaksikymmentä vuotta palvelleen laakasiilon pohjalaatta tuli finaaliin. Uutta laattaa valetaan ja betoninpumppaus on käynnissä. Ulottumaa auton puomistolla on yli 25 metriä.


Jatketaan kesäisten töiden teemassa ja "teknisen aselajin" parissa. Kiteenlahti-kirjassa on laajasti kerrottu Heinäpuro-Hiidenjoen 1930-luvulla tehdystä perkauksesta ja sen vaikutuksesta etenkin peltoalan lisääntymiseen kylässä. Perkaus uusittiin kesällä 1987. Yksi Hiidenjoen silloista on Joentauksentiellä. Menneenä kesänä se tehtiin uudestaan ja suora kulkuyhteys viljelyksillekin oli kuukauden poikki. Tässä sillan kantavat rakenteet odottavat betonivalua ja sen laudoitustyökin oli kuvaa otettaessa vielä kesken.


Puintivalmista kauraa Toroppalan pellolla. 


Tulihan se lopulta korjuuaikakin. Tällä kertaa niin ohrat kuin kauratkin tuleentuivat samoihn aikoihin. Meillä puinnit alkoivat kaurapellolla. Kuvat ylä- ja alapuolella.



Puimurin säiliöstä tyhjennetään kauraa harraste-Fordin perässä olevaan kärryyn 


Kaksi kuormaa ohraa lähdössä kuivurille. Pyöröpaaleja käytetään nykyään usein ruokinnassa myös kesällä, täälläkin ne olivat laidunruokintaa täydentämässä.


Erittäin hyväsatoista ohraa puidaan Kankaalan suopellolla.


Kauran puintia entisellä Kalmistolan pellolla.


Eipä ollut turha tämäkään puintipäivä, tulos näkyy kuvassa.


Kauraa kahdessa kuormassa, puintia Kankaanperällä.


Perunan viljely ei onnistunut tänä kesänä. Syy ei ole selvinnyt. Mutta huomiseen on uskottava ja siksi kone ostettiin tulevaisuutta varten. Kuvat ylä- ja alapuolella.



                                                                

                            Sienimetsäkin kutsui elo-syyskuun vaihteessa.

                           


Ja puolukkavuosihan tämä oli armottoman hyvä. Kaikkea satoa ei ennättänyt saada talteen.


Mustikoita pyrkii mukaan puolukoita poimittaessa. Näin tässäkin. Happamien puolukoiden säilymisen kannalta on parempi erottaa mustikat marjoja puhdistettaessa pois.

 
Aikaisemminkin kehuttu laite puolukoiden puhdistamiseen. Kun malttaa tehdä säädöt kuntoon, työ on todella joutuisaa ja marjat tulevat puhtaiksi.


Erittäin mehukkaita marjoja saatiin tänä syksynä runsaasti - ja puhtaita, kuten nämäkin kaksi kuvaa kertovat.

                                   


Kun oli mistä tehdä jalosteita, teimme hillosokerilla hilloa, kuten tässä. Vielä teimme pulmu-puolukoita, marmeladia, ja huippumaistuvaa puolukkamehua viinihapon kanssa. Tuoremehuakin kävimme omenoista puristamassa.

Siinä oli kuvattuina osa kesän puuhina elettyä sadonkorjuuta ja muitakin elämyksiä. Hyvä kesä se tämäkin oli!


                                       

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Koronakesän antia: tutustuttiinpa vaihteeksi Itä-Suomeen

Monella asialla on huonot ja hyvät puolensa. Kuluneen kesän aikana mahdollisuudet matkustella vaikkapa Baltiassa tai Venäjällä olivat jäissä. Se avasi monelle silmät siten, että kotimaan tarjonta sai uutta arvoa. Näin kävi meillekin. Kesän mittaan teimme kolme matkaa lähellä ja vähän kauempanakin oleviin kohteisiin. Kaikki ne ovat lähellä itärajaa ja kaksi niistä liittyi juuri rajaseutuun tai sen historiaan.

Kesäkuun lopulla ajelimme Ilomantsin Hattuvaaraan katsomaan EU:n itäisintä rajapistettä.

                                       

EU:n itäisin piste sijaitsee Ilomantsin Hattuvaaran Virmajärvellä. Päätieltä sinne on matkaa liki 20 kilometriä. Tie on hyväkuntoista soratietä.


Opastaulu kertoo niin paikasta, kuin itse itäisen pisteen matkailijoita palvelevien rakenteiden puuhaajista.


Lisää infoa löytyy toteemista.


Olihan siellä muitakin. Satunnaisia kohtaamisia Virmajärvellä.


Sen verran saimme "virka-apua", että oma porukka tuli samaan kuvaan.


Tarkka rajan paikka on noin 150 metrin päässä katselutasanteelta olevassa pikkusaaressa. Kuvat ylä- ja alapuolella.





Eräässä vaiheessa uskottiin kovasti matkailun kehittymisen hyviin näkymiin  Pohjois-Karjalassakin. Kuten tiedetään, lukuisia hirsilinnoja karjalaiseen rakennustapaan pystytettiin eri paikkakunnille. Monet ovat joutuneet talousvaikeuksiin, yhtenä tämä Taistelijan talo Hattuvaarassa. Onneksi toimintaa kesäaikana edelleen on ja tilauksesta siellä voi saada jopa pitopalveluruokailun. Meille riitti kahvit, jotka kesäkuun lopun sunnuntaina tarjoili nuori paikallinen mies, nimeltään Puruskainen. Hattuvaara tunnetaankin Puruskaisten kylänä.


Yllä ja alapuolella olevat kaksi kuvaa riittävät vakuuksiksi Ilomansin Parppeinpirtin mäeltä avautuvista hulppeista näkymistä.



Jälleen kaksi kuvaa, nyt Parppeinpirtin ravintolasta lounasaikaan. Monet pitävät tätä yhtenä maakunnan parhaista ruokapaikoista. Siksi kesäaikaan täällä riittää väkeä.


¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Kesän perinnekonetapahtumat olivat menneenä kesänä isolta osalta poissa. Kuhmon Mobilistit joutui jättämään Kuhmon tapahtuman pitämättä, mutta porukkaan kuuluvan Nurmeksessa toimivan joukon puuhaamana pienempi harrastekone- ja rompemyyntitapahtuma saatiin ajoiksi. Siellä piti käydä ja olla ihan yökunnissa. Muutamia otoksia sieltä:


Nurmeksen tapahtuma on kävijämäärältään suunnilleen samaa luokkaa kuin Puhoksen perinnepäivät.Tänä kesänä sinne odotettiin noin 5000 vieraan joukkoa.


Tämä ja kaksi seuraavaa kuvaa on otettu rompetorilta. Aika moneen lähtöön ja -tarpeeseen täältä saattaa löytääkin ihan kelpo tavaraa.




Vanhoja ajoneuvoja tapahtumassa oli aika paljon. Tässä komeilee kaksi brittiä, molemmat  suosituiksi harrasteajoneuvoiksi tulleita Land Rovereita.


Volvo Duett, taaimpana, ja Toyota Corona edessä tuovat tuulahduksen 1960-luvun puolesta välistä.



Lähimpänä "piikkinokka"-Skoda ja sen  takana Peugeot 404.


Tämä pieni Goggomobil T400 on Saksan kilvissä. Lieneekö kääpiöauto Nurmekseen ihan ajamalla tuotu? Se on tiedossa, että saksalaiset mobilistitoverit ovat perinteisesti olleet ainakin Kuhmon tapahtumissa mukana.


Hieno englantilainen auto on myös tämä Jaguar, joita Nurmeksessa oli parikin kappaletta.


Edelleen brittejä: Kaksi Triumph Heraldia 1960-luvulta.


Avo-Mersun pellin alla hyrrää iso V8-kone. Kuvat ylä- ja alapuolella.





Taaempana kentällä oli tilaa ja väljyyttä vanhojen traktorien kavalkadille. Ferkku oli yleisin merkki tässä tapahtumassa.


Herttaisen hellyttävä Farmall Cub on jenkkien pieni traktori, jonka alkutuotanto ulottuu 1930-luvulle, tosin valmistusta jatkettiin pitkään sotien jälkeen.Tämän traktorimallin kerrotaan olleen esikuvana, kun pikku-Valmet oli suunnittelussa 1950-luvun alussa.



Tuontisäännöstelyn vuosina etenkin Länsi-Saksan ja amerikkalaisten traktorien lisenssit olivat tiukassa. Suomella oli hyvät kauppasuhteet Englantiin, joten kahdenvälisessä vaihtokaupassa saatiin tuotua aika paljon brittien tekemiä traktoreita. Erityisesti näin oli Fordson- ja Ferguson- (myohemmin Massey-Ferguson) merkkien osalta.  Hankkijalla ei alkuun ollut varteenotettavaa edustusta Englannin koneille. Korvaajaksi tuli tsekkien valmistama Zetor, jota myytiinkin 1950-luvulla tuhansia kappaleita vuodessa. Kun tuonti alkoi vapautua joskus 1950-luvun puolen välin maissa, Hankkija sai hyvän edustuksen saksalaisesta Porschesta. Kuvassa on siihen aikaan suosittua teholuokkaa edustanut Porsche Standart.


Fiat on merkkinä italialainen ja etualan Porsche taas Saksasta. Molemmat ovat tuotantoa yli 50:n vuoden takaa.


Allis-Chalmers B oli sekin alkuun jenkeissä valmistettu traktori. Joskus 1950-luvun taitteessa sitä alettiin tehdä myös Englannissa. Kuvan yksilö lienee tullut rapakon takaa, sillä siinä on kaareva etuakseli, jollaista Englannin malleissa ei ollut.


Jämerää Suomi-rautaa edustaa tämä puutavaranajovarusteissa oleva Kontio-Sisu.


Aika monen kuorma-autoilijan toimeentulo oli 1960-luvulla tällaisen Bedford J6-auton varassa. "Petteri" oli paha kilpailija bulldogg-nokkaiselle Ford Traderille. Molemmissa oli valmistajansa oma dieselmoottori. Moottorien kokokin  oli melko tarkasti yhteinen. Bedfordin kuutosdieselissä iskutilavuus oli pyöreästi 5,4 litraa.


Loppusilmäyksiä rompetorille, Jos Husqvarna miellyttää, täältä niitäkin löytyy moneen lähtöön - ja sopuhinnalla. Homma alkaa olla nähty. Nyt vain majoitukseen Aronsalmen lomakylään. Siellä meitä odotti sadan neliön hirsimökki kaikkine nykyajan varusteineen. Kelpasi siellä panna päivällispöytä nyyttiperiaatteella pystyyn ja sitten sauna lämpiämään. Hyvin viihdyttiin ja saunassa oli makoisat löylyt.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Vielä se oli näkemättä Raatteentie Pajapellon nurkan väeltä. Oppaana oli kaveripariskunta, joille paikka oli entuudestaan tuttu:

Raatteentien matkalla otettuja kuvia ja siitä reissusta kertovaa tekstiä oli jo muutama viikko sitten tehdyssä blogijutussa, jonka tein kokeillessani Googlen uutta blogipohjaa. Osa kuvistakin oli jo siinä postauksessa. Ajattelen kuitenkin, että menneen kesän kolme reissua saavat olla saman kirjoituksen sisällä. Tässä alla Raatteentie-teemaa on käsitelty laajemmin ja kuvia on enemmän. Toivon ettei näin syntynyt toisto lukijaa pahemmin häiritse.


Raatteenportti on nimenä ravintolan ja museon käsittävälle tukikohdalle. Sen vieressä on Talvisodan muistomerkkinä tunnettu masiivinen kivitaideteos, jonka vaikuttavana lukuna ovat kentälle sijoitetut 17.000 kivilohkaretta. Se on yksi lohkare jokaista Raatteentien kaatunutta kohti. Heitä oli Ukrainasta, Neuvostoliitosta ja myös Suomesta. 


Sisäänkäynnissä on valokuvanäyttely jossa on kuvasuurennuksia sota-ajan kuvista Raatteentien suunnassa.


Tienviitassa on kilometrimääriä kaukaisiinkin kohteisiin. Opel Kadett oli pohjana, kun Moskwitsh-henkilöautoa alettiin valmistaa Neuvostoliitossa 1940-luvun lopulla. Kuvassa oleva 2-ovinen auto on varmaan saksalaista Opel-tuotantoa, sillä tätä korimallia ei mossessa nähty.


Räjähtävän kranaatin tuhovoima tulee esille tässä kuvassa. Noin 6 millin paksuinen teräslevy on täynnä reikiä, jotka ovat syntyneet kranaatin sirpaleitten iskeytyessä panssariin.


Talvisodan muistomerkin suunnitteli suomussalmelainen Erkki Pullinen. Tämän päivän tulkinta on, että kivilohkareet edustavat kaikkia talvisodassa kaatuneita suomalaissotilaita.


Valtava määrä sotakalustoa ja muuta materiaalia jäi suomalaisille sotasaaliiksi Raatteessa Tässä on luetteloa niistä.


Muistomerkin kivilohkareitten määrä on vaikuttavan suuri.


Tämä tykki, kaliiberiltaan 102 mm, on kerrotun mukaan ollut mukana Raatteentien taisteluissa.


Raatteenportissa on Raattteentien taistelujen pienoismalli. Rakennelma on yli 10 metrin mittainen ja siinä on kuvattu jokainen kaatunut taistelija ja paikalle jäänyt sotamateriaali. Tässä on pieni osakuva siitä.


Venäläinen hävittäjälentokone putosi Kiantajärveen talvisodan alussa, joulukuun 3. päivänä 1939. Kone upposi jäihin, mutta lentokapteeni pelastui. Sen ajan kulttuurissa paikallisväestö oli hyvissä suhteissa neuvostoväkeen rajan yli ennen sotia. Asia koitui lentäjän eduksi. Hän sai eräästä talosta sukset ja kuivia vaatteita, etenkin kun lupasi huolehtivansa, että talon väki saa niistä maksun. Kerrotun mukaan Neuvostoliitto kohtapuoliin maksoikin talon isännälle kapteenin lupaaman korvauksen.

Kaksi kuvaa ylä- ja alapuolella ovat sanotun koneen moottorista, joka nostettiin järvestä vasta kesällä 2018. Kuten näkyy, se oli oli säilynyt yllättävän hyvin. Koneen runko saatiin nostetuksi vuonna 1972. Yrityksiä tosin oli tehty jo kohta sodan päättymisen jälkeen.



Raatteenportin vitriineissä on museoesineitä, jotka liittyvät talvisotaan.


Jälleen kaksi kuvaa. Yläkuvassa on nyt jo rappeutuneen bunkkerin rakenteita ja alakuvassa kunnostettua juoksuhautaa.



Hienon sotahistoriapäivän upea päätös, hyvin varustettu mökki lähellä kohdettamme. Rantaan oli vain parikymmentä metriä ja sauna kaikkine tilpehööreineen siinä vieressä


Tässä on yösijamme. Taisi olla tasoltaan parempi kuin tämä oma kotimajoitus, johon olemme tottuneet.


Rantasaunan seinällä on pelastusrengas. Onneksi sitä ei tarvittu, kun vain yksi meistä innostui uimaan ja hänellä taito oli opittu ennen näitä päiviä.


Grillipaikka jäi meiltä kokeilematta.


Jammu oli veneen perässä. Ja katiskoita sekä verkkoja seinustalla. Nekin kokeilut jäivät myöhemmälle reissulle.


Mutta sauna sai kiitoksia. Oli muuten kokoa sen verran, etttä löylyt olivat ilmavia ja niitä riitti.


Saunakamarissa saattoi vilvoitella, miksipä ei myös särpäistä kylmät oluet, jos sellaista juomaa olisi matkaan lähtenyt.


Kaksi otosta lähtöaamulta. Kainuussa alkoi olla jo ruskaa, vaikka nämä kuvat otettiin jo perjantaina 11.syyskuuta (yllä ja alapuolella).



Auton keula osoittaa jo kotia kohti. Elämysmatka Kainuuseen ei ollut pettymys. Pikemmin päinvastoin. Tarkoitus on palata maisemiin vielä toistekin, mikäli terveyttä ja ikää riittää. Maatilamatkailumökkien taso osoittautui hyväksi. Vaikka kuukaisuvuokraksi laskien 80 euroa yöltä tulee 2400 euroa, harva niin kauan reissullaan viipyy. Jos asiaa taas katsoo yhden yön yöpyjän näkökulmasta, hinta ei ole paha. Kun summan jakaa neljälle, yösijan hinnaksi henkeä kohti jää pari kymppiä. Sitä ei voi kalliina pitää.