Joulun rauha alkaa laskeutua Pajapellon nurkkaan. Se tapahtuu nyt jo 17. kerran tässä pienessä eläkevuosien pirtissä. Talo oli uusi, kun heinäkuussa 1995 tähän pysyviksi asukkaiksi muutimme. Näkymä oli jotenkin hämärä, kun silloin ajatteli, millaisiksi eläkeläiselon loppuvuodet muodostuisivat: tätäkö vain - lopun ja lähdön odottelua? Jalat ainakin olivat jo lopussa: nivelrikkodiagnoosi kaikissa jalkojen neljässä suuressa nivelessä. Tammikuussa 1998 leikattiin vasen lonkka ja sain siihen ensimmäisen proteesinivelen. Jatkoa seurasi marraskuussa 2002, nyt molemmat polvet saivat rautaa. Vielä viisi seuraavaa vuotta osittain rampana ja lokakuussa 2007 viimein neljäs proteesi oikeaan lonkkaan. Silti kaikki menneet eläkevuodet tarkasta alusta 10. toukokuuta 1994 ovat olleet kaikkea muuta, kuin lopun odottelua. Syksystä 2002 alkanut uusi elämä kirjoitusharrastuksen parissa on avannut aivan uudet näköalat. Niin on tapahtunut omaa elämää ajatellen ja myös siinä, kun historia lähellä ja kaukaa on alkanut näyttäytyä ihan uudessa - perin mielenkiintoisessa valossa.
Luopumista pitää silti joka päivä opetella. Omat voimat hiipuvat, ja tuoni niittää satoa ikätoverien joukossa: Viimeisin iso menetys tapahtui keväällä 2012. Olimme Teppo Mikkosen kanssa läheiset ystävät. Vajavaisenakin hänen lähellään oli hyvä olla, hyväksyttynä, tasaveroiseksi itsensä kokien. Vielä hänen poismenoaan edellisen päivän olimme yhdessä, monia suunnitelmia tehden ja vireillä olleita asioita yhdessä hoidellen. Luin automatkalla Tepolle erään luonnostekstin, sen jonka olin laatinut Kiteenlahti-kirjaa varten rakennusneuvos Tauno Huhtilaisesta. Teppo kuunteli pitkän jutun keskeyttämättä. Sitten hän totesi kannustavasti: elävää kerrontaa! Sekin antoi voimia. Seuraavan päivän iltana olin jo vaimoni kanssa laivaristeilyllä ja juuri saapumassa Tallinnaan. Samaan aikaan, noin klo 21.00, sain tekstiviestin, myös kuorotoverilta, Matti Saukkoselta: Teppo Mikkonen ja toinen ystäväni Esa Pykäläinen ovat tänään iltapäivällä menehtyneet lento-onnettomuudessa!
Lähes kaikki sinä päivänä mielessä olleet muut asiat menettivät hetkessä merkityksensä. Jälleen kävi toteen ison kirjan sana: Kun tuuli käy heidän ylitseen ei heitä enää ole! Onneksi meillä edelleen ovat ominamme noiden hyvien ihmisten muistot. Osaisimmepa ammentaa niistä rakennuspuita ja oppia oman elämämme lopputaipaleelle!
Haluan sydämellisesti toivottaa kaikille ystävilleni ja lukijoille mitä parhainta, lämpöä, lepoa ja läheisyyttä antavaa joulua, ja onnea tulevalle uudelle vuodelle 2013!
Joulurunoa ei Pajapellon nurkassa tänä vuotena syntynyt. Siksi pitää antaa suunvuoro paremmille osaajille - sellaisille, jotka ainakin omaan elämääni ovat osuvilla säkeillään paljon vaikuttaneet:
Juhani Töytäri
Tämä, varsinkin Positiivareista tuttu
runoilija, herätti minut
näillä säkeillään – varmaan jo kaksi vuosikymmentä sitten:
näillä säkeillään – varmaan jo kaksi vuosikymmentä sitten:
ei koota kypsiä tähkäpäitä
Jos ensin ei pellollaan uurasta
ja vakoihin vuodata kyyneleitä
Tässä kauniin ja ruman maailmassa
emme niittää voi mitä mielimme
Vaan elämän pelloilta korjaamassa
käymme sen, minkä itse kylvimme
Timo Töyrylä:
Keski-iän kynnykselle päässeen,
silti vielä nuoren miehen
alkuetapillasyntyneitä mietteitä, jo 1950-luvulla:
Eloni mittaan paljon
syntiä tehdä taisin -
vaan tekisin, tekisin jälleen, syntiä tehdä taisin -
jos uudelleen alkaa saisin!
Unto Kupiainen:
Vanha viikate
Monisäkeinen
runo kuvaa vertauksellisesti ihmiselämää
vanhan viikatteen miettein.
Voimat ovat uupuneet, enää muistot ovat jäljellä. Tässä muutama säe
runosta vanhan miehen mietteinä, miltei kuin omiani:
Kauan sitten heinäkuisin öin
terä hionnasta kiiltävänä,sateen tieltä korret poikki löin
voittoisana, kaikki viiltävänä.
Terää heilutteli nuori varsi
vavahdellen hurmaa elämän,
- lahos puu, pois varren aika karsi,
itse myöskin kohta häviän
ruohonkorretkin nyt kosteat
viikatteet ois mua kovemmat.
- - - - - -
Yks on lohtu, helmaan heinäpellon,
jota loppuun saakka rakastan,
uinun helistessä kissankellon,
viereen horsman punaa pursuvan.
Keinuun nukahtaen suuren suven
kuuntelen nyt ääntä pisarain,
unohtaen täysin ruosteen ruven,
uneksien kauneudesta vain.
Kaataa minut solistessa veen
niitto kestävämmän viikatteen.
- - - - - -
Kaikkiviisas niin on luomistyössään
suuren säännön pannut kaikkeuteen;
päivän pään saa kukin kerran yössään,
kaiken kohtaa viilto viikatteen.
Tuskan kuinka jaksaisinkaan kantaa,
kiihko riemuun kuinka muuten ois,
jos en tietäis: täytyy kohta antaa
molemmat ne täydellensä pois.
Vasta alla suuren Viikatteen
elämä saa arvon täydelleen.