lauantai 27. maaliskuuta 2010

Kiteeläistä kotiseutuhistoriaa kuvina

Maaliskuun alussa täyttyi ensimmäinen vuosi blokiinkirjoittajana. Sanotaan, että lähde tyhjenee, jos siitä ammentaa liikaa. Niin taisi tässäkin käydä: ensimmäisen innostuksen laannuttua tekstejä ja tarinanaiheita on syntynyt ja löytynyt paljon vähemmän. Toinen selitys löytyy siitä, että kirjoittamisen foorumeina ovat olleet useat ns. paperilehdet. Tarinoita on ollut Koneviestissä, Karjalan Maassa, Karjala-lehdessä ja usein myös omassa Koti-Karjala paikallislehdessämme. Historia ja vanhat koneet ovat kiinnostaneet, samoin matkailu. Niistä teemoista ovatkin useimmat artikkelit ja tarinat syntyneet.

Joulunpyhinä mieleen pälkähti ottaa selvää eräästä kauan sitten Kiteeltä jo poismuuttaneesta, vain puoliksi tutusta miehestä. Ihmeellinen sattuma oli, että vaikka lähdin hyvin vähin tiedoin yrittämään yhteydensaantia, ensimmäinen puhelimeen vastannut henkilö sattui olemaan hakemani henkilön tytär. Vielä erikoisempi sattuma oli se, että hän oli vierailulla isänsä luona ja saattoi siltä seisomaltaan ojentaa puhelimenluurin hänelle.

Tavoittelemani mies toimi aikanaan Kiteellä osuusmeijerin koneenhoitajana. Alkuun se oli hänen isänsä työ, aina vuodesta 1926. 17-vuotiaana, keväällä 1944, hän tuli isänsä toveriksi ja palveli siitä lähtien samassa työpaikassa 31 vuotta, jonka jälkeen hommat loppuivat Kiteellä ja uusi samanlainen työmaa oli tekijäänsä vailla Lieksan meijerillä. Tapasimme helmikuussa kaksi kertaa. Nyt konemies on jo 83-vuotias. Silti muisti ja henkinen vireys on ihmeteltävä. Noiden tapaamisten tuloksena syntyi juttusarja paikallislehteen. Viimeinen osa on vielä painamattomana tiedostona.

Aikaisemmin ja edelleenkin julkaisematonta materiaalia hänen yksityisestä valokuva-arkistostaan on jäljellä paljon omalla tietokoneellani, nyt sähköiseen muotoon tallennettuna. Tämän alkutarinan alla on muutamia poimintoja niistä. Olen kuvia luovuttaneelle ja nauhalle haastattelemalleni Rauno Rintaselle hyvin kiitollinen suuresta luottamuksesta. Sellaiseksi koen, että hän avasi kotinsa, omat arkistonsa ja tarkan muistinsa yhteiseksi iloksemme. Sanon yhteiseksi sillä perusteella, kun olen saanut paljon vilpittömin mielin lausuttua ja kannustavaa palautetta Kiteen Osuusmeijeriä koskevan kotiseutuhistorian julkisaattamisesta tämän päivän ihmisille Kiteellä ja Keski-Karjalassa!



Kiteen Osuusmeijerin 50-vuotisjuhlien alla otettiin ylläoleva toimintaa uhkuva valokuva. Sanotaan kuvan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä tapauksessa onkin viisainta antaa jokaiselle oman mielensä tuottama tarina siitä, millainen vireän toiminnan keskus Kiteenjärven rannalla vielä 1950-luvun puolessa välissä oli! Meijerin painettua julkaisua varten tilatun otoksen kuvasi kiteeläinen toimittaja-valokuvaaja "Linssi" Väinö Ilvonen.

Samoihin aikoihin tämäkin valokuva, nyt kirkonmäen suunnasta, on otettu. Rauhallinen, miltei pyhäpäivän tunnelma välittyy otoksesta, vaikka puitten takana jyrisevät mylly, meijeri ja sahalaitos.

Monien tarinoiden Pajarinmäki on ollut paikka, josta kuvaaja on tämän näkymän tallentanut. Näitä Raunolta saamiani ja hänen ottamiaan kuvia katsellessa on monesti tullut mieleen, että konemestarilla olisi ollut silmää vaikka valokuvauksen ammattilaiseksi.

Kiteen kirkonkylää on katsottu kameran läpi Keisarinkujalta ns. meijerin kolhoosin pihan tienoilta. Ajankohta on ollut 1960-luvun alussa. Vuonna 1965 valmistunutta SYP:n pankkitaloa ei vielä ole. Sisä-Karjalan liike on ennallaan. Kauppayhtymän talo, jossa myöhemmin toimi KOP, on etualalla vasemmalla, samoin taksiasema.

Edellistä kuvaa yli kymmenen vuotta vanhempi on tämä, ehkä 1950-luvun alussa tallennettu näkymä Kiteen keskustasta. Lähinnä on "Sisä-Karjalan kioski". Sen takan oleva Häkön-ojan kolmio on aidattu. Palomäen suunnasta tuleva puro kulki silloin vielä avo-ojana kioskin ja aitauksen takana. Alkuperäinen paperikuva on vain 6x6 kokoinen. Silti originaalista erottuu, että väenpaljoudessa on paljon sotilaita. Ehkä täällä oli silloin sotilasvalatilaisuus, tai joku muu maanpuolustusjuhla. Sotavuosina tai heti niiden jälkeen kuvaa ei ole otettu, vaikka
paikalle osunut auto onkin 1930-1940 vuosilukujen mallistoa.




perjantai 19. maaliskuuta 2010

Petterin periaatteita

Nykyaikaikaisempaa apua vian diagnostiikkaan pitää olla, kun kaikilla asentajilla ei ole samaa näkijänlahjaa kuin Peterin periaatteiden esimerkiksi päässeellä. Mutta niin se vain on, ettei tietokonekaan kaikkia vikoja löydä!

Nykykielenkäyttöä on antaa nimitys ”besserwisser” - kaikentietäjä – jollekin henkilölle. Silloin hänet pyritään leimaamaan ja useimmiten kielteisesti siksi, että tämä joko aidosti, tai vain kohonneen itsetuntonsa johdosta, osaa sanoa sen oikean ratkaisun, melkeinpä asiaan kuin asiaan. Onhan noita, eikä usein kovin kaukaa tarvitse hakea!

Jenkeissä on tyypillistä ratsastaa yhden kuningasajatuksen varassa. Vaikka ei uskoisi, monet ovat käärineet menetelmällä miljoonaomaisuuden. Jopa vielä monin verroin suuremmankin. Vuonna 1888 syntynyt Dale Garnegie julkaisi vuonna 1937 teoksen Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Kirja nousi oitis bestselleriksi ja itse Dale lähti kiertelemään laajaa Pohjois-Amerikan mannerta luennoitsijan ominaisuudessa. Sotien jälkeen sama menestys vain jatkui ja kirja on kokonaispainokseltaan maailman ehdotonta kärkeä: kappalemäärältään yli 15 miljoonaa nidettä on painettu kaikilla tunnetuilla kielillä.

Kielteistä vaikutusta asialle ei ole ollut edes sillä seikalla, että Garnegien oppeja ihmissuhdetaidoilla menestymiseksi on nimitetty hännystelytieteen opinalaksi. Mies on manan majoilla, mutta Dale Garnegie- nimeä kantava säätiö jakaa jättiomaisuuden tuotosta edelleen mittavia apurahoja, joista jotkut suomalaisetkin ovat päässeet osille.

Samoin yhdellä johtoajatuksella liikkeellä, mutta ei taloudellisella menestyksellä mitaten aivan yhtä onnistuneesti, oli 1919 syntynyt Laurence Peter. Hän julkaisi vuonna 1969 yhdessä Raymond Hull´in kanssa teoksen The Peter Principle, suomennos oli nimeltään Peterin periaate. Se sai lukuisat ostajansa urallaan edenneistä ihmisistä, niistä jotka löysivät itsensä teoksen pääteesistä: ”On tyypillistä, että lähes jokainen hierarkisessa organisaatiossa etenevä ihminen päätyy lopulta pätemättömyyden tasolleen”. Kirjasta tuli lohduntuoja monelle sellaiselle johtoasemaan nousseelle, jonka suurimmat kompetenssit oli alkuun mitattu suoritustason tehtävissä.

Eräs esimerkki jonka teoksen kirjoittajat nostivat esille, oli tarina automekaanikosta: Mies oli työssään ilmiömäisen pätevä, etenkin jos autosta piti löytää piilevä, harvoin esiintyvä, mutta kiusallinen vika. Asentajan looginen lahjakkuus hämmästytti esimiehiä ja askel askeleelta mies yleni korjaamon johtajaksi. Siinä asemassaan mies joutui uusiin puuhiin, kuten laatimaan työvuorolistoja, neuvottelemaan hankalien asiakkaiden kanssa tai selvittelemään työyhteisön sisäisiä riitoja. Uudessa työnkuvassa lisääntyi asioiden käsitteellisyys ja suoritusten käytännönläheisyys väheni.

Johtotehtävä ei antanut hänen tekniikkaan suuntautuneelle persoonalleen sopivaa henkistä haastetta, eikä ihmiselle hyvin tärkeää saavutuksen ja onnistumisen iloa. Näin oli: ei ainakaan hänen omimmaksi kokemallaan alalla. Oltiin tilanteessa, jota ei ennakkoon ainakaan haluttu eikä uskottu: Päteväksi tunnettu mies ahdistui uusien haasteitten alla. Hän koki, että parempi vaihtoehto on vaikka lähteä johtajavastuusta pois ja hakeutua innovatiivista päättelyä vaatineeseen alkuperäisen työhön.

Itselleni kirja osui käsiin ollessani kunnallisen hierarkian mitalla päätepisteessä, vaikka en sinne pyrkinytkään, valtuuston puheenjohtajan tuolilla. Ei tarvinne erikseen mainita, että samalla paikalla tunsin olevani kuin tuo esimerkin korjaamopäällikkö. Taustani oli, että jouduin viljelijän ammattissa yrittäjävastuuseen miltei lapsena. Ammatti oli sellainen, että vaikkapa kotipellolla tehtynä, työ jäi illan tullessa todistamaan, ettei päivä mennyt hukkaan. Kun myöhempinä vuosina olin yrittäjänä rakennuksilla, voi joskus päivän päätteeksi kokea saman vaikka näin: Hyvinhän työ tänään eteni, kun kahdeksan tai kymmenen uutta lämmityspatteria sai kytketyksi rakennettavana olleeseen verkostoon. Nuijanvarressa ollessani jouduin toteamaan, että luottamustyön tulosten kiistaton mittaaminen on monta kertaluokkaa vaikeampaa.

Opiksi ne puheenjohtajuusvuodet silti olivat. Monenlaisessa hallinnossa ja vastuupaikoilla olin sen kokemuksen jälkeen vielä vuosikymmeniä. Silti luulen, että moni samoissa hommissa myöhemmin ollut koki arvokkaaksi sen, että pystyin heidän omaan identiteettikriisiinsä antamaan vertaisapua: ”Tämä nyt on tätä, usko pois, eivät nämä hommat helppoja ole kenellekään. Koeta vain jaksella!

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Runoa ja proosaa

Lähellä olevaa kauneutta ovat nämä valamonruusut, jotka somistivat kotipihan tienhaaraa muutama kesä sitten. Pitäisi vain olla hetkinen aikaa, että ehtisi tajuta kesän mukanaan tuoman loiston!

Moni kirjoituksenharrastaja on varmaan kokeillut sovitella riimejä runomittaan. Ei tuo minullekaan täysin vieras sarka ole. Olin tuskin kymmenvuotias, kun Markus-setä luki säästörunoni radiossa. Sinne se tosin joutui ihmeellisen sattuman kautta, olinhan lähettänyt sen mielestäni ihan oikealla osoitteella säästöpankkiliiton lehteen. Julkaisu oli järjestänyt aiheesta kilpailun, jonka kohderyhmänä olivat lapset. Runo on edelleen tallessa samassa mustakansivihossa kuin monet muut nuoruudenvuosien säkeet. Karjalan Maa-lehti oli foorumi, jossa sain Lukijan värssyt-palstalla tekeleitäni julkisuuteen monen vuoden ajan 1950-luvulla.

Taiteellinen arvo on "katsojan silmässä", samoin kuin kauneuden yleensäkin sanotaan olevan.


Otetaanpas tuosta näytille vaikka helluntai 1955:

Helluntai on kevään, suven juhlaa
juhlaa avautuvan elämän
Lämpöänsä aurinkokin tuhlaa
näet silmuin puissa heräävän
¤
Kukkii pihatuomi loistossansa
kaunihina juhlapuvussaan
Hartain mielin rientää kristikansa
kirkkoon Herran sanaa kuulemaan
¤
Linnut puissa virittävät virren
kiitokseksi tästä kaikesta:
Että sulatti Hän roudan, kirren
hyvä on nyt lintuin laulella!
¤
Kiitä ihminenkin, kiitä tästä,
kaikesta min saamme nauttia
Kiitä onnestasi, elämästä,
kiitä ihanasta suvesta!

Sanoisiko tuosta nyt, reilusti puoli vuosisataa myöhemmin: topeliaanisessa maaseudun ilmapiirissä kasvaneen murrosikäisen pojan elämännäkemystä puhtaimmillaan!

Vihkoon ja Karjalan Maahan karttui runoja kymmenkunnan vuoden ajan. Sitten, aikuisikään tultua, harrastusten piiri laajeni muualle ja runoja syntyi joskus tarpeeseen, tavallisimmin naapurien ja ystävien merkkipäiviä juhlistamaan.

Ilo ja suru, ne nostavat herkkiä tunteita. Mielessä on muutama paperille tallentamatonkin säe:

Vaimon isä jätti, alle kuusikymppisenä manalle menneenä, jäljelle pienet lapsenlapsensakin. Siksi hautajaissa luettiin tuskan pusertamat säkeet:

On poissa lapsiltammme ukin hellä syli,
niin varhain kohdalles sai lähtö ikuinen
Tää toivo elää surun suuren yli:
Tapaammme kerran maassa autuuden!
¤
Toiset säkeet oli kirjoitettu viljelijäsetäni muistokukkien nauhaan:
¤
Sä luotit Luojaan, kasvunantajaan
kun soljui sormissasi kultaviljaa
Muistosi äärellä nyt mietimme vain hiljaa:
Näin kypsä sato kotiin korjataan

Paperille kirjoittamattominakin masennuksen hetket näkyvät säkeissä:

Olin vahvojen joukossa voimakkain,
heikkoin parissa heikoin heistä
Vaikka valossa polkuni kulkea sain,
olin vain eräs eksyneistä!

Onni on silti asia, joka toivottavasti kohtaa jokaista elämän matkalla. Silloin saattavat syntyä vaikka nämä väkevää kokemusta henkivät riimit:
¤
Onni harvoin on kaikkien yhteinen:
Se usein on kahden vain
Tänään iloitsen: niistä toinen
Sinun kanssasi olla sain!

Kaikkea ihmisen elämään mahtuu: Surua, iloa, väsymystä, onnentunteitakin. Kaikki se on elämää. Suurimpia onnettomuuksia ihmiselle on, jos hän menettää kokemisen suuren lahjan!