Joulumietteitä Pajapellon nurkasta

Joulu tavoitti Pajapellon nurkassa asustelevan vanhan parin. Lapset ja lapsenlapset toivat sen tullessaan, kun tuulipäänä pistäytyivät tervehtimässä, läheltä ja kaukaa. Pihan kulmassa kököttävä pikkukota on kuin ilmetty joulupukin taukotupa. Taisipa punatakki siellä käväistäkin eilisiltana, kun kävi tuomassa lahjapakettinsa mökin mummolle ja ukolle. Sitten piti jatkaa matkaa vielä moneen muuhun pirttiin, joissa malttamatta odotettiin toivottua vierasta!

Mitä olisi joulu ilman kuusipuuta. Aina se sykähdyttää samalla tavalla, vuodesta vuoteen, niin lapsia kuin vanhempiakin.

Joulun sanoma on innoittanut lukuisia taiteilijoita, enemmän kuin tuhatvuotisen ajan. Tässä ulkomailla kuvatussa taulussa ovat ensimmäisestä joulusta muistuttavat Maria ja Jeesus-lapsi.

Joulu on ennen muuta lasten juhla. Sellainen se on mitä suurimmassa määrin myös vanhemmille ja isovanhemmille. Mummille ja ukille oli suuri ilo olla mukana lastenlasten joulussa. Sisarukset soittavat tässä nelikätisesti iki-ihania joululauluja.

Suomalainen joulupöytä on perinteistä rikas, jokaisessa talossa se on katettu samanlaisin herkuin. Aikaisemmin iso osa pöydän antimista oli kasvanut omassa pellossa ja kinkku paistettiin kotoisen porsaan lihasta. Nyt omavaraisuus on pienempi, muuta ei tyystin unohtunut. Emäntien omien käsien työtä joulupöydässä tarjottavasta on yhä paljon.

Joulua vietetään rajan molemmilla puolilla. Karjalaisessa naapurissa, Sortavalassa, osataan nykyisin laittaa pöytään muutakin kuin rasvaista tarjottavaa. Pakkasukko lahjoineen tulee sinne vuoden vaihteessa ja ortodoksinen joulu on suomalaisen loppiaisen aikoihin.

Hietaniemi - kansallispyhättö

Presidentti Kekkosen viimeinen leposija. Edesmenneen valtiomiehen työlle osataan nyt antaa yhä enemmän arvoa.

Syksyllä 2005 pistäydyin kuorotoverini kanssa Helsingissä. Hämärtyvän iltapuhteen viimeisten auringonsäteitten valaistessa Hietaniemen hautausmaan puistoa, syntyivät tähän alle kirjoitetut ajatukset. Valokuvatkin ovat sieltä samana iltana otettuja. Nyt, itsenäisyyspäivänä 2009, meidän kaikkien suomalaisten on syytä olla onnellisia siitä, että olemme saaneet asuttavaksemme tämän kauniin maan pohjolan perukoilla!


Kaunis on tsaarinarmeijan upseerista marsalkaksi ylenneen miehen viimeinen leposija.

Maailmanlaajuisestikin on perin harvinaista, että suuri osa kansakunnan kulttuurin, valtiollisen historian ja politiikan vaikuttavista muistoista keskittyy hyvin pienelle alueelle. Sellainen paikka on Hietaniemen hautausmaa Helsingissä. Jo rupeaman mittainen tutustuminen siellä avaa kävijälleen uskomattoman ikkunan kansallisen kulttuurimme varsin rikkaaseen, vaikkakin lyhyeen historiaan.

Kun muualla Euroopassa kohdataan tuhatvuotisia kulttuurimuistomerkkejä, sorrettuna maana kauan ollut Suomi pystyy osoittamaan vastaavaa vain parin vuosisadan ajalta. Hietaniemen hautausmaahan on kätketty lähes kaikki tunnustetut edesmenneet suomalaiset taiteilijat, valtion päämiehet, valtiolliset vaikuttajat sekä sotilasjohtajat. Useasti nämä viimeisten leposijojen muistopaadetkin ovat kauniita taideteoksia.

Kenraali Adolf Ehrnrooth lepää monen muun aikansa sotilaan joukossa.

Taiteilijakukkulalla on myös Pertti "Spede" Pasasen maallinen tomumaja muistokivineen.

Vuonna 1994 kuolleen George de Godzinskyn haudalla on syksyn lehtien tuoma luonnollinen koristelu.

Taide kohtaa ihmisen sielun eri tavalla, kuin järjen ja rationaalisen ajattelun tuloksena syntyvä kansakunnan historiaa koskeva käsitys. Taiteilijan työtä arvioidaan vuosisatojen jälkeenkin sen aiheuttaman tunne-elämyksen, itse koetun vaikutelman mukaan. Sitä vastoin päättäjien työn historiaa pyritään lähes kaikissa yhteiskunnissa kirjoittamaan jälkikäteen uusiksi ja tulkitsemaan historiallisten ratkaisujen motiiveita kunkin tutkijan oman tarkoituksenmukaisuuden ja joskus epämääräistenkin tavoitteiden tueksi.

Suomalaisilla ylioppilailla on kaunis perinne, kun lakkiaiskimpun ruusuja viedään kotiseudun kirkkomailla oleville sankarivainajien muistomerkeille. Kaunista ja kasvattavaa olisi myös, että kaikki suomalaiset nuoret saisivat tutustua kansallisen menneisyytemme vaikuttavimpaan pyhättöön, Hietaniemen hautausmaahan. Eräs eettisten arvojemme puntari ja asia jolla voimme mitata omaa asemaamme maailman sivistysvaltioiden joukossa on se, kuinka vaalimme menneiden sukupolvien muistoa.

Hietaniemen käytävillä kulkijan ajatuksiin nousee vahva, ylpeydensekainen tunne omasta suomalaisuudesta. Tämän ajan mediarummutus asettuu omaan arvoonsa, joka ei todellakaan ole suuri. On varmaa, että kansakunnan kollektiiviseen muistiin, suomalaisuuden perusmuuriin, tallentuneiden valtiomiesten ja taiteilijoiden asema omalla paikallaan on niin vahva, etteivät tämän päivän Don Quijotet aseenkantaja Sancho Panzoineen, hannurautkallioineen ja lasselehtisineen, pysty puisilla peitsillään niistä kuin vähän pölyä irti saamaan!

Turhaako haikailua?

Taisi olla syksy 1991, kun muutaman Pohjois-Karjalan miehen kanssa kävimme tarjolla Englannin kuningattaren linnaan. Yrmeä oli siellä kovaan pipoon sonnustautunut vahtisotilas:

Ei tullut kuuloonkaan tupaan pääseminen!

Arveltiin siinä esitellä Ellu Kakkoselle, josko olisi ottanut Keski-Karjalan, tai parhaassa tapauksessa koko silloisen läänin kreivikunnakseen. Jaarli ja muutama lordikin olisi tarvittu, mutta ne mamma olisi saanut itse valita!

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Taannoin Kiteellä pidetty Keski-Karjala nousuun -seminaari sai hyvän julkisuuden lehdistössä niin ennakkoon, kuin varsinkin tapahtumasta kertovina uutisina. Yhteistä tahtoa oli kiitettävästi, kun kaikki kunnat olivat hallintonsa terävimmästä päästä mukana. Paneelissa kerrottiin pohditun tulevaisuuden näkymiä ja tavoitteita. Hyvä niin, mutta taisi olla taustapeilin käyttökielto päällä!

Useammassakin uutisessa oli sitaatteja seminaarin puheista ja paneelikeskustelusta: Kiteen pitkäaikaisen - nyt jo ansaitusti emeritus - hallintojohtaja Jaakko Turusen yleisöpuheenvuorossa palautettiin mieleen Keski-Karjalan ja erityisesti Kiteen voimakas kehittymiskausi 1970-luvun vuosina. Jaakko muisteli myönteisenä piirteenä suurta yksimielisyyttä ja hyvää kokonaisnäkemystä, jota oli sen ajan hallintoihmisillä. Varmaa onkin, että varsin helppoa olisi silloin ollut tuhota iso osa saavutetuista tuloksista keskinäisen nahistelun ja vain omaa napaa tuijottavien etupyyteitten takia. Seminaarin paneelista tuli heti napakkaa oikaisua asiaa muistelleelle: - On turha haikailla menneitä, ennen oli ennen, nyt on nyt! Ja vielä paremmin: - Taisi koko juttu olla pienen porukan puuhailua! Kommenteista huokui ylimielisyys sillä faktaa on, että silloisesta kehittymisjaksosta hyötyi koko Keski-Karjala, kun lyhyessä ajassa alueelle syntyi pitkälti yli tuhat uutta työpaikkaa!

Kylläpä kyllä, ajattelin. Nyt tehdään päätöksiä uudessa kulttuurissa, jonka suurina yhteisinä nimittäjinä ovat erilaiset kampitustouhut ja valitusten rumba. Parilla viimeisellä vaalikaudella oli sentään useita lupaavia ituja, jotka olisivat tarvinneet onnistuakseen hyvää tahtoa, ehkä myös joustavampaa kaavoituskäytäntöä ja yksimielistä, isot asiat ymmärtävää kokonaisnäkemystä: Osaksi niiden puuttumisesta johtui, että Puhoksen suuri jätteenkäsittelylaitos jäi syntymättä, saksalainen Lidl -halpakauppa ei tullut Kiteelle ja Tikanpellon iso liikekiinteistöhanke jäi toteutumatta. Harmi sekin, että Selkuen lämpökeskusinvestointi lykkäytyi usealla vuodella. Kokonaissaldo on pelkästään uusien työpaikkojen menetyksenä enemmän kuin sadan henkilön pysyvä leipäpuu.

Kiteellä on ollut epäonnea muutenkin, kun lukuisia 1960- ja 1970-luvulla rakennettuja isoja rakennuksia on oman aikansa suunnitteluvirheiden takia mennyt purkuun maan tasalle asti. Arppen koulu, Urheilutalo -uimahalli, Opintien päiväkoti, kirjasto- ja viimeisimpänä lukiorakennus, ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ja kun päälle lisätään vielä Havukaisen huonekalutehtaan, juuri konkurssin alla ja kaupungin varoin toteutettu laajennus, ei tarvitse ihmetellä sitä, että kassa kolisee tyhjyyttään. Ne jotka nyt ovat remmissä, tuntevat luvut paremmin, mutta joka tapauksessa korjausinvestointien yhteissumma on pitkästi toistakymmentä miljoonaa euroa. Jatkoa seuraa Arppentien sosiaali- ja terveysasemakeskittymän rakennuksien parissa.

Ei siis hyvältä näytä, kun laman kynsissä pyristelevässä Keski-Karjalassakin veroja maksava väki koko ajan ikääntyy ja vähenee. Vielä pahempaa on eritoten teollisuuden piirissä tapahtuva työpaikkojen kato. Uusissa yhteistyökuvioissa, kuten Helli-liikelaitoksen tapaisilla ratkaisuilla, suuret taloudelliset päätökset tehdään todella pienessä viranhaltijajoukossa. Peruskunnissa ns. päättäjistä tulee nöyriä kumileimasimia, jotka joutuvat vain laskunhyväksyjän asemaan. Valitettavasti silloinkin ilman valinnan varaa.

Yksi Keski-Karjalan kokoinen kunta olisi paras malli toimivan ja järkevän hallinnon kannalta. Silloin sen oman ja todellisen päätännän alla olisivat niin terveys- kuin sosiaali- ja koulutoimi sekä kaavoitus- ja tekninen hallinto. Sillä, että opetustoimen yksiköt ajetaan alas toimivissa kylissä, ei alueen kuntatalouksia korjata. Ylimmän hallinnon ja sen ympärillä pyörivän muun ylimittaisen organisaatiorakenteen puolella tehty rationointi toisi todelliset säästöt, euroja joiden oikea osoite olisi kunnallisten peruspalvelujen, vaikkapa koulutoimen hyvän verkoston ja laadun ylläpitämisessä.

Olisiko sittenkin jotakin viitearvoa vanhalla sanonnalla: ”Hädässä ystävä tunnetaan”, mutta ikävä kyllä, sekin viittaa menneeseen aikaan, historiaan. Ystävyyteen perustuva tukiverkosto rakentuu pitkään yhteiseloon, kokemusten pohjalta syntyneeseen luottamukseen. Mutta onko moinen täällä jo lopullisesti menetetty? Sillä sitä, luottamusta ja yhteistä tahtoa, vetämistä ”suuntaan samaan”, tarvittaisiin nyt niin Kiteellä kuin muutenkin Keski-Karjalassa. Yhteistyössä on voimaa, se pitäisi täällä nyt ymmärtää. Ei ole mitenkään tuulesta temmattu se tulevaisuuden näkymä, että kun kymmenkunta vuotta on kulunut, Pohjois-Karjalassa ei Joensuun eteläpuolella enää muita kuntia ole! Jaakko Turusen äskeisessä puheenvuorossa taisi olla kuuntelemisen arvoista, kokemuksen antamaa syvää rintaääntä!

Usko siirtää vuoria, Kalevi Keinosen suurtyö

Eläkevuosinaan Ruskealassa "paluumuuttajana" vaikuttanut Kalevi Keinonen voi ensi sunnuntaina perustellusti jo hieman huokaista ja silmätä aikaansaannostaan: Rakenteilla reilut viisi vuotta ollut kirkko on sinä vaiheessa, että jumalanpalvelus uudessa kirkkosalissa voidaan pitää ensimmäistä kertaa adventtina 29.11.

Varkauden ja Rantasalmen suunnilla tehty elämäntyö kansakoulunopettajana oli juuri ohi, kun rajanylitykset Niiralasta tulivat mahdollisiksi 1990-luvun taitteessa. Ruskealassa syntynyt Keinonen oli ensimmäisiä pioneereja, jotka saivat aloitetuksi jonkinlaista toimintaa rajan itäpuolella. Yli kymmenen vuotta entinen Ruskealan pappila, jota mies oli vuokrasopimuksen haltijana kunnostanut, palveli hänen johtamanaan majoituspaikkana ja paikallisena ekumeenisena kirkkona. Diakoniksi 1990-luvulla vihitty Keinonen oli monessakin mielessä sekä muodollisesti, että etenkin taidollisesti pätevä, niin pappisvirkaan kuin kirkonrakentajaksi.

Kalevi Keinonen vietti 80-vuotisjuhliaan uuden kirkon kivijalassa olevissa tiloissa. Oikea syntymäpäivä on 26.7. Juhlat olivat jo aattona 25. heinäkuuta 2006. Suuri sukulais- ja ystäväjoukko oli paikalla juhlistamassa merkkipäivää

Uusi kirkkokin tulee toimimaan ekumeenisena laitoksena, sillä ortodoksiväestö on paikallinen enemmistö. Harjakaisissa 2008 Kalevilla oli apuna sikäläinen tulkki hankkeen siihenastisia rakennusvaiheita muistellessa

Pitkän uran kuorojohtajanakin tehnyt Kalevi Keinonen oli jälleen maestrona. Kiteen mieskuoron kvartetti esiintyi kirkonrakennuksen välietapilla syyskuussa 2008

Ikää oli pyöreät 75 vuotta, kun pappila piti luovuttaa takaisin venäläishallintoon ja oltiin jälleen alkupisteessä. Kirkkoa enempää kuin majoituspaikkaa suomalaismatkustajille tai itsellekään ei ollut tarjottavaksi. Lähes uskomaton on tarina siitä eteenpäin: Kalevin tarmokas sukkulointi sikäläisen hallinnon pykäläviidakossa toi tuloksia. Lupa uuden kirkon rakentamiseen sota-aikana salamaniskusta palaneeen entisen kirkon paikalle saatiiin. Perustusten materiaali on luonnonkiveä. Sitä kuljetettiin mm. suomalaisajan jäljiltä löytyneiden navettarakennusten kiilakivistä Pälkjärveltä ja muualta lähiympäristöstä.

Työvoima on ollut paikallista väkeä, pääasiassa Ruskealan kylältä. Hanke on edennyt vaikeuksien voittamisen hengessä. Haasteista pienimpiä ei ole ollut rahoituksen järjestäminen. Melko varhaisessa vaiheessa majoitus- ja seurakuntatoiminta voitiin taas aloittaa, nyt rakennettavan kirkon kivijalassa. Kalevin 80-vuotispäivät 25.7.2006 voitiin pitää siellä jo hyvin viihtyisissä puitteissa.


Rovasti Antero Paananen, eläkkeellä oleva entinen Jäppilän kirkkoherra ja blokinkirjoittaja keskustelevat nyt tulevana adventtina jo käyttöön otettavassa kirkkosalissa 27.9.-09

Syysruska 2008 kaunisti luonnollisella somistuksella työmaata. Kirkkosalissa ei ollut vielä silloin kattoa eikä ikkunoitakaan

Syyskuun lopulla 2008 oltiin harjakaisvaiheessa. Ensi sunnuntain tapahtuman jälkeen katseet suuntautuvat taas seuraavaan ja suureen juhlaan, kun kirkon vihkiäiset saattavat olla esillä jo tammi-helmikuun vaihteessa 2010. Keinosten veljessarjaan kuulunut kenraali Yrjö Keinonen eteni sotilasurallaan korkeimmalle mahdolliselle paikalle. Pentti-veli oli lakimies, joka teki mittavan elämäntyön Joensuussa. Koulutusammattinsa ohessa hän toimi kuorojohtajanakin vuosikymmenten ajan. Kalevi, veljeksistä nuorin, ei ole ollut "pekkaa" pahempi. Saavutukset jotka ovat syntyneet vielä sydänsairauksia potevana eläkemiehenä, puhuvat puolestaan. Parasta miehuuttaan eläväkin joutuu niiden edessä nostamaan hattua!

Samassa kerroksessa kirkkosalin kanssa on seurakuntasali ja ravintola. Tilat ovat siistejä, valoisia ja viihtyisiä

Pieniä viimeistelyjä tehtiin vielä, kun tämä kuva otettiin 12. marraskuuta 2009. Rakentajan kasvoilta voi lukea tyytyväisyyttä ja iloa. Lopultakin ollaan näin pitkällä. Iloinen uutinen oli tullut edellisenä päivänä Suomesta: Kirkkoon saadaan oikeat urut. Ne tulevat lahjoituksena ja ovat aikaisemmin palvelleet Heinäveden seurakuntasalissa. Musiikkimies-Kalevi kertoi olleensa samojen urkujen soittajana joskus mieskuorojohtajan- ja opettajan työuransa vuosina

Itäsuomalaisia sukuja

Havukaisten sukuvaakunan aiheet ovat tunnetusta historiasta poimittuja: Rantasalmella olleen suvun miehiä palveli ratsutilallisina Ruotsin kuninkaan sotajoukoissa mm. Puolassa ja Baltiassa. Sulkakynät kertovat mukanaolosta talonpoikaislähetystössä Ruotsin kuninkaan luona, sekä toimista asiakirjojen laatijoina. Vaakunakilven lintu on haukka, joka on sukunimen perusmuoto. Se on muuttunut ensin murremuotoon Havukka, Haukkanen ja sitten lopulta nykyiseen Havukainen-kirjoitusasuun

Seppo Havukainen oli viimeinen miespuolinen suvun edustaja, joka yhtäjaksoisesti pysyneessä sukupolvien ketjussa oli hallinnut Havukkalanmäki-tilaa siitä alkaen kun ensimmäinen suvun edustaja muutti sinne. Tila oli osa alkuperäistä, sittemmin Alatupa-nimiseksi muodostettuna. Sukuseuran varapuheenjohtajana toiminut Seppo menehyi metsästysretkellä syksyllä 2007

Yleisesti tunnettua historiaa on se, että ruotsalainen kuninkaanvalta tuli entiseen Käkisalmen venäläislääniin 1600-luvun alkukymmeninä. Uudet isännät toivat mukanaan uuden uskonkin ortodoksisen tunnustuksen tilalle. Siitä suivaantunut entinen asujamisto lähti itään ja suuret alueet aina Aunusta myöten tyhjenivät. Muuttoa kesti 1580-luvulta lähtien noin sadan vuoden ajan.

Ruotsalaishallinto toi tullessaan tarkan väestökirjanpidon ja jopa uudet asukkaat: Tyhjiin kyliin muutti väkeä mm. Mikkelin ja Savonlinnan väliseltä alueelta, kuten Rantasalmelta, Säämingistä ja Heinävedeltä. Sieltä ne tulivat Väistöt, Muttoset, Matikaiset ja Havukaiset Keski-Karjalaan, vain muutamia esimerkkejä mainiten. Viime aikoina on lisääntyneessä määrin alettu tutkia eri sukujen vaiheita. Nyt ollaan jo niin pitkällä, että näistä tässä mainitusta suvuistakin on olemassa jo kirjaksi painetut historiat.

Sattumaa on, että kuulun Rantasalmelta tänne muuttaneeseeen Havukaisten sukuun. 1600-luvun loppupuolella asettui muuan Havukainen asumaan Kiteenlahden kylään tilalle, joka sittemmin sai nimen Havukkalanmäki. Kun oltiin 1800-luvun loppuvuosissa, kylän enemmistö kantoi tuota sukunimeä ja paljon heitä edelleenkin asuu samassa kylässä, vaikka suku onkin hahjaantunut ympäri Suomen ja laajallle kotimaan rajojen ulkopuolelle.

Sukuseura on perustettu vuonna 1983. Kesällä 2004 julkistettiin kiteeläisen sukututkija Ahti Kopperin tekemä 1040-sivuinen teos Havukaisen suku. Mies on laatinut useista muistakin täällä ja kauempana olevista suvuista historiakirjoja. Kirjan tekeminen oli koko suvulle suuri yhteinen ponnistus. Kun se tuli valmiiksi, on uhkana sukuseuratoiminnan jonkintasoinen laantuminen, jos uusia yhteisesti kiinnostavia aktiviteetteja ei keksitä. Jäsenistöä Havukaisten seurassa on edelleen mukana yli kaksi sataa.

Viime kesänä sukukokous pidettiin Hausjärven Oitissa. En ollut tällä kertaa mukana, mutta ennakkoon esittämistäni estelyistä huolimatta olivat päättäneet antaa puheenjohtajan nuijan lähivuosiksi haltuuni. Toivottavasti se ei merkitse toiminnan lopullista näivettymistä. Arvelen nimittäin, että 70-vuotiaan paikka on jossakin muualla kuin sukuseuran hallituksen puheenjohtajan tuolilla. No - itsepähän tuon päätöksen tehneet saavat nyt kantaa tekonsa seuraukset!

Mutta siunatuksi lopuksi: Ohessa on muutamia kuvia. Niistä teksteineen löytyy jotakin viime vuosina sukuseuran piirissä tapahtuneista asioista.

Havukaisten sukuseuran juhlassa kesällä 2005 paljastettiin muistokivi. Se sijaitsee Kiteenlahdessa Havukkalanmäellä, paikalla jonne Kiteenlahteen asettunut suvun kantaisä muutti vuonna 1685. Kuvassa vasemmalta alkaen ovat sukututkija Ahti Kopperi ja hänen vierellään silloinen sukuseuran puheenjohtaja Alpo Havukainen. Airueitten etupuolella olevat muut henkilöt ovat sukuseuran johtokunnan jäseniä

Lapin lumoa ja Jäämeren rannikon jylhiä maisemia

Lappi ja lappalaiset: Mielikuvissamme ovat usein lapinkota, porot ja alkukantainen elämä. Nyt porotilallisetkin asuvat nykyaikaisissa taloissa eikä kota-asumuksia ole muualla kuin museoissa tai pihalle rakennettuina koristeina. Inarissa sijaitsevassa saamelaismuseossa, sen ulkoalueella, voi tutustua siihen kuinka menneinä aikoina Lapissa elettiin ja asuttiin. Tämä otsikkokuva on otettu museossa olleesta taidenäyttelystä, sen eräästä maalauksesta. Tiettyä tyylisuuntaa edustava teos tuo elävästi esiin koltta-ajan. Viimeiset koltat siirtyivät kiinteisiin asuntoihin Suomen Lapissa viimeistään 70-luvulla. Mutta nyt nykyaikaan ja siihen mitä monen muun asian ohessa näimme ja koimme lomaviikolla Lapissa 12-19.9.2009!

Tässä sitä mennä körötellään kohti Saariselkää lauantaina 12.9.2009. Menomatkalla ei kovin paljon tuttuja ollut, mutta viikkoa myöhemmin, 19.9. jo paljon enemmän. Tässä kuvatarinassa on pieni kooste valokuvia ja vähän tekstiäkin tuolta yhteiseltä matkaltamme.

Kuukkelilammen majalla soi harmonikka ja lettukahvit olivat tarjolla. Lintu-Antti vuoleskeli lastuja, kun teki taidokkaita lintuaiheisia puutöitä.

Tänä syksynä ruskaa oli tavallista vähemmän Inarinjärven eteläpuolella. Utsjoella ja siitä pohjoiseen ruska oli loistokasta. Paikoin löytyi komeita värisävyjä täältäkin, tässä Kuukkelilammen lähistön näkymää.

Nykyisin kävelypoluilla on taukopaikkoja joissa voi grillata makkaroita tai keitellä vaikka nokipannukahvit, sikäli kun moiset varusteet ovat matkassa. Tämä paikka on viitisen kilometriä Kuukkelilammen majalta Saariselälle päin.

Eräs kävelyreitti Kuukkelilammelta Saariselälle kulkee Luttojoen rantoja seuraten.

Nämä Tenojoen rannan ruskamaisemat ovat naapurimaan puolella, Norjassa.

Maisemat Jäämeren rantatiellä ovat jylhät ja karut. Suurin osa maisemasta on avokalliota. Nurmea ja puustoa on kyllä siellä täällä kaunistuksena, joten syksyn ruska pääsee kallioitten välissä paikoin esille.

Vanhaan aikaan suomalaiset kalastajat olivat rakentamassa ja asuttamassa Jäämeren rannassa edelleen elävää, viehättävää Pykeijan kylää. Suomenkieli ei nykyisiltä asukkailta ole täysin unohtunut, kun usean nykyasukkaan juuret ovat Suomesta. Kuningasravun ilmestyminen rantavesiin on antanut muun kalastuksen ohella lisää elinvoimaa pienelle yhteisölle.

Pykeijan kalastajakylän pienet talot ovat kodikkaita ja puutarhat niiden ympärillä ovat hyvin hoidettuja. Sijainti niemenkärjessä parikymmentä kilometriä päätiestä antaa mahdollisuuden rauhalliseen asuinympäristöön.

Eurooppakuutonen on maantie, jota myöten voi kulkea vaikkapa Narvikista Kirkkoniemeen. Tämä tieopaste on Neidenin sillankorvassa.

Luonnontilainen koski Neidenissä on monelle suomalaisellekin lohenkalastajalle tuttu paikka. Se sijaitsee matkalla, kun Jäämeren rantatieltä suunnataan kohti Näätämöä ja Suomen rajaa.

Maantiesillan alla Neidenissä oli kauniit ruskan värit. Kiireinen koski pyyhältää vauhdilla ohi.

Nili- eli pylväsaitta oli aikoinaan tarpeellinen säilytyspaikka lihoille ja muillekin ruokatarpeille. Kun portaat olivat visusti piilossa, vorot eivät sinne päässeet eivätkä metsän eläimetkään helposti kätköjä löytäneet. Tämä ja paljon muutakin kiinnostavaa näkemistä oli Inarin saamelaismueossa.

Pekka Oksala ja Martti Matikainen Hilkkansa kanssa sattuivat nokatusten Laanilan polun kahvipaikassa. Suunnistus oli puheenaiheena.

Tämä Riekonlinna-hotellihan se oli meidän ryhmämme tukikohta. Sieltä lähdettiin vaelluksille tunturiin tai bussiretkille kauemmaksi.

Markku Nikodemuksen porotilalla oltiin perheen voimin vieraita vastassa. Paljon oli poronhoidosta kysyttävää, mutta isännän tietovarastosta löytyi miltei kaikkiin kysymyksiin tyhjentävät vastaukset.

Tarhaporot olivat komeasarvisia ja isännän mielestä liiankin hyvin ruokittuja.

Isäntä joikhasi aitosaamella lapinhenkeen kuuluvia joikuja. Kodassa räiskyvä nuotiotuli loi tunnelmaa.

Markku, poroisäntä itse oli pannunkahvassa, kun pirtissä maisteltiin emännän paistoksia ja juotiin läksiäiskahveja. Perjantai-ilta 18.9.

Napapiirillä oli yksi paluumatkan tauko lauantaina 19.9. Joulupukinmaassa ajatukset olivat selvästi suunnattu jo kolmen kuukauden päähän. Siksi varastot olivat jo pullollaan kauniita lahjaesineitä.

Lauantai-iltapäivällä oltiin Kainuun maisemissa kotimatkalla. Kiitokset mukavalle matkaseurueelle sekä turvallisen kyydin tarjonneelle liikennöitsijälle!

Syksyn säveliä

Syksy on jo pitkällä. Punaisen mökin ikkunasta alkavat näkyä syksyn ruskasta kertovat värit. Kesäinen vihreys oli tämän kuvan ottohetkellä vasta syvenemässä ja kasvustot saivat jokaisena päivänä mittaa lisää. Kesän nyt jo taaksejääneet kiireet antavat ihmiselle luvan levähtää, kun pimenevät iltapuhteet tuovat meidät taas pirttiin, sen kotoiseen lämpöön. Mutta muistoja kesästämme tukevat monet valokuvat, sillä nekin palauttavat mieleen monta hyvää suvista hetkeä.

Ohran puinnilla alkavat useimmiten syksyn sadonkorjuutyöt. Kiteenlahdessa vilja oli puintikuivaa 10.8.2009. Perin harvinaista on, että kosteutta jyvissä oli vain 13-14%. Muutenkin tämän syksyn aikana viljan kuivatuskustannukset jäivät keskiarvojen alapuolelle.

Luonnon värikylläisyyttä pihanurmen kulmassa. Punaposkiset puolukat kypsyivät suurina ja maistuvina. Niitä poimiessa sai sopivasti liikuntaa luonnossa ja lähimaantieteen oppimääräkin kasvoi. Kuvan ottopäivä oli 10.9.

Punaisen tuvan vierellä oleva muutaman aarin tilkku kasvatti taas talven varalle kauniin valkoiset perunat. Niillä passaa näläntorjuntaa tehdä pitkän syksyn, tulossa olevan talven ja uuden suven odottelun kuukausina.

Kaksipyöräiset kesäratsut joutuvat kohta nekin odottelemaan uutta suvea. Kaunis ja kasvustojen kannalta erityisen suotuisa kesä on jäämässä muistojen joukkoon. Ukko-Kolilla otettiin vielä potretti sunnuntaina 27.9.

Kansallismaisema Kolin laelta enteilee luonnon asettumista tulevan talven lepoon. Havupuitten vihreys ja koivikot kauempana Pielisen saarilla ja vaaroilla järven yli luovat kontrastia keltaisen ja oranssin sävyillään. Yön lepo on tarpeellinen, kun lähtö pitkälle muutolle etelään on edessä. Sulassa sovussa, siipi siivessä samalla aukealla oli valtava joukko lintuja.

Syyskuu on lopuillaan. Tuhannet hanhet ja suuri joukko joutsenia jättää viimeisen tervehdyksensä kuluneeelta kesältä. Kotipihalta naapurin pellolle otettu kuva on tiistailta 29.9.