tiistai 30. kesäkuuta 2020

Roudarin roolissa

Siitä on aikaa tasan 45 vuotta kun Heinolassa toiminut Olli Heikinheimon insinööritoimisto ja konepajayritys sai ison sahojen koneistotilauksen Neuvostoliittoon. Kaupan arvo oli 311 miljoonaa markkaa ja sillä summalla luvattiin toimittaa avainkoneistus kaikkiaan 55:lle sinne suunnitellulle uudelle sahalaitokselle. Heinolan yksikkö ei siihen pystynyt ja  siksi lähelle valtakunnanrajaa, Kiteelle, rakennettiin pitkälti tuon itänaapurin kanssa solmitun kaupan ansiosta rahoituksensa saanut iso Plan-Sellin konepaja Tolosenmäkeen.

 Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1977, Olli Heikinheimo oli jo rakentamassa isoa sahalaitosta Kiteen Suorlahdelle. Asia on liian laaja tässä kerrottavaksi, mutta lopulta lupa-asiat saatiin kuntoon ja syksyllä 1978 voitiin jo juhlia uuden sahan vihkiäisiä. Tehokasta sahaamista oli jatkunut sen jälkeen kolmisen vuotta. Olli Heikinheimo kuitenkin etsi sahalleen ostajaa. Miehellä oli silloin ikää jo 65 vuotta, joten pyrkimys oli luonnollinen.

Heikinheimo oli vuonna 1981 neuvotellut valtio-omisteisen Oy Enso Gutzeit Ab:n kanssa lähes valmiin sopimuksen sahan siirtymisestä kaupan kautta uudelle omistajalle. Kauppasumma olisi taannut Ollille jollakin tavalla arvioituna kohtuullisen korvauksen arvokkaasta laitoksesta, ehkä jonkin verran vanhuudenturvaakin. Asia kaatui, kun ennen aikojaan vuotanut suunnitelma pääsi härskiyteen asti räväkän toimittaja Anna-Kaisa Hermusen ruodittavaksi tv:n ajankohtaisohjelmassa parhaaseen katseluaikaan. Hän äimisteli kuinka tässä nyt ollaan tekemässä kauppaa veronmaksajien rahoilla ja suunnitellaan maksettavaksi susirajan pinnassa olevasta laitoksesta "uhmakallista" hintaa.

Näinhän asia ei ollut, mutta väite nosti ison äläkän niin mediassa kuin politiikkojen piirissä. Enso Gutzeit perui tarjouksensa ja asia hautautui viideksi vuodeksi. Plan-Sell, sen sahalaitos ja konepaja, ajautuivat suoritustilaan. Enso palasi ostajaksi konkurssihallinnon käsissä olleelle sahalaitokselle. Omistus siirtyi vuonna 1986. Kaikesta tästä koitui se, että mittavan elämäntyön tehnyt DI Olli Heikinheimo oli loppuelämänsä rutiköyhä mies. Ellen väärin muista hänen syntymävuotensa oli 1914.

 
Nyt jo edesmenneen vuorineuvos Pentti Salmen ilmeissä oli ripaus vekkulipoikaa.
 
Siihen aikaan Enso Gutzeit-yritystä johti vuorineuvos Pentti Salmi. Ajan 1975-1988 hän oli toimitusjohtajana ja vuodesta 1983 alkaen aina vuoteen 1992 myös firman hallituksen puheenjohtaja. Valtionyhtiöissä oli vallalla käytäntö, että niiden hallintoneuvostot oli koottu pääosin kansanedustajista. Oli myös tapana, että hallinto tutustui yhtiönsä toimintaan, usein niinkin, että matkustettiin kokouksenpitoon tehtaan sijaintipaikkakunnalle. Näin saa selityksensä se, että Enso Gutzeitin hallintoneuvosto "rantautui" Kiteelle Suorlahden sahaan tutustumista varten.

Tämä tapahtui eräänä kesänä 1980-luvun lopulla. Virallinen kokous oli ollut omalla ajallaan. Sää oli ihana, aurinko paistoi ja Puhoksen syväsataman alueella oli hieno ulkoilmatapahtuma vieraita viihdyttävine ohjelmanumeroineen. Musiikkiesityksinä kuultiin kahden kiteeläisneitosen, Sirpa ja Sari Matikaisen, harmonikkaesityksiä. En liene ihan pielessä, kun muistelen sisarusten olleen silloin iältään 15- ja 13-vuotiaat.

Olin kaupunkia edustaneessa "isäntien" joukossa. Silloin ei asioita voinut katsella googlesta, mutta olin ottanut hieman selvää vuorineuvos Pentti Salmesta. Tiedossani oli, että hänkin oli harmonikansoiton harrastaja, jopa kehittynyt sellainen. Auringonpaisteisella satama-aukiolla kävin "smooltolk" hengessä tarinoimaan pääjohtajan kanssa. Tyttöjen soitellessa jutut lipsahtivat myös hanurinsoittoa koskeviksi. Salmi sanoi opiskeluvuosinaan olleen erään yhtyeen hanuristi; osa opiskelurahoistani on tienattu tuolla "pirunkeuhkolla", hän sanoi.
 
 
Kuvassa näkyviä tuttuja demarien sen aikaisesta johdosta ovat ainakin Niilo Hämäläinen, toinen vasemmalta, Anna-Liisa Piipari keskellä, lähes selin istuva Kalevi Sorsa on kuvan oikeassa reunassa. 
 
Hallintoneuvoston kansanedustajajäseniin kuului myös silloinen kulttuuriministeri Anna-Liisa Piipari, sittemmin Kasurinen. Piipari oli hänellä aikaisemman avioliiton kautta saatu nimi, joten tyttönimi se ei ollut. Rennon tunnelman olosuhteissa mieleeni pälkähti hurja tuuma, mutta sitä varten piti käydä neuvottelut kolmen henkilön kanssa. Ensiksi lyöttäydyin kulttuuriministerin kylkeen ja kysyin, voisiko hän "Kotkan tyttönä" tulkita juhlavieraille laulun Kotkan ruusu. Myönteinen vastaus tuli ehdolla: jos saat kunnon säestäjän. Lupasin kysyä hommaan itseään vuorineuvos Salmea.
 
 
Silloin 15-vuotias Sirpa Matikainen on nykyään aviomieheltä saadulla sukunimellään Kainulainen. Hän on toiminut kauan harmonikansoiton opettajana Keski-Karjalan- ja Joensuun ympäristön musiikkiopistoissa. Perinteiseksi kehittynyt hieno harmonikansoittajien vuotuinen tapahtuma "Harmonikan monet kasvot" on eräs hänen ideoimistaan aktiviteeteista. Taidelajinsa opettajana hän on kouluttanut monta nuorta varsin pitkälle, jopa Kultainen Harmonikka-kisan voittoon. Kuva on otettu eräässä perhejuhlassa kymmenisen vuotta sitten.

Pentti Salmi otti hänkin asian huumorin kannalta ja suostui. Sitten vain Sirpa Matikaisen luvalla haitari uudelle soittajalle. Remmit olivat hennon tyttösen jäljiltä säädöiltään melko lyhyellä. Olin intoa täynnä, kun sain säädellä soljet oikeisiin reikiin ja sittenhän performanssin taustatyöt olivatkin valmiit. Solisti otti hyvän esiintymisasennon ja ulkomuistista pisti tulemaan Kotkan ruusun "kaikilla mausteilla". Hanurisäestys soi Salmen otteilla komeasti ja välisoitotkin tulivat kuin mestarilta kuunaan.Volyymissä ei ollut moittimista, mutta en olisi rehellinen jos tässä alkaisin kehua laulajan aikaansaamaa taiteellista vaikutelmaa. Silti; "keikka" heitettiin!

Miksipä tuota moittisin; itsehän olin niin solistin kuin säestäjänkin valinnut. Daamin kunniaksi on sanottava, että hän oli sankarillinen heittäytyjä, niin kulttuuriministeri kuin olikin. Hän oli 2. opetusministerin/kulttuuriministerin tehtävässä Harri Holkerin hallituksessa ajanjakson 1987-91.  Anna-Liisa Kasurinen täytti toukokuun alussa 2020 jo 80 vuotta. Ymmärrettävästi aika alkaa kullata meidän, lähes ikätoverien, muistoja.

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Taistelujen jälkeen maisemakylä toipuu kesään

 
Kiteenlahti ja Keski-Karjala pääsivät jälleen lehtien otsikkoihin ja television uutisiin. Jokakeväiseksi ja -syksyiseksikin muodostunut hanhiarmeija hallitsi kylän peltoja ainakin kolmen viikon ajan. Tuloksena oli etenkin nurmiviljelyksillä niiden lähes täydellinen tuhoutuminen. Monet erilaiset pelätinmallit eivät juuri apua tuoneet. Ehkä parhaiten toimivat haukkoja muistuttavat leijat, jotka parhaimmillaan yli kymmenen metrin korkeudessa liidellessään loivat vaikutelmaa todellisista haukkalinnuista.

Uutisissa kerrottiin sekin, että jopa kaksi ministeriä kävi tämän kevään valkoposkihanhi-armeijoita katsomassa, suuri joukko median edustajia mukanaan. Herrojen kiireet ovat tunnetusti kovat. Nytkin se tuli todistetuksi - hanhet ennättivät poistua "syönnöksiltään" paria vuorokautta aikaisemmin. Tuhojen jäljet sentään jäivät töllisteltäviksi. Ympäristöministeri joutui huokailemaan, ettei tälle kansallisesti mitään voida. EU-mörkö on esteenä päätösten tekemiselle. Hänen ideansa oli kouluttaa linnut hakeutumaan niille erikseen perustettaville ruokintapelloille. Se jäi vielä epäselväksi, tuleeko kyseinen koulutus kuulumaan kertaalleen jo kuopatun ammattikasvatushallituksen, vaiko ympäristöministeriön toimialaan. Mutta se asia selvinnee aikanaan.

Viljelijät ovat ihmeissään. Kohta pitäisi päästä korjaamaan ensimmäistä tuorerehusatoa. Se aikataulu saattaa pettää. Vielä kesäkuun alussa kylässä tehtiin tuhottujen nurmien uutta perustamista. Niiltä alueilta satoa pääsee hyvin onnistuessaan korjaamaan aikaisintaan heinäkuun puolen välin jälkeen. Viljelijän perusominaisuus on sitkeys - ja toivon säilyminen paremmasta huomisesta. Siihen viittasi Kiteenlahdessa maitotilaa isännöivä Mika Timonenkin ministerivierailun yhteydessä. Tosin hän joutui toteamaan, että hanhiongelma poikkeaa esimerkiksi epäsuotuisien säiden aiheuttamista menetyksistä. Hanhiparvet kun varmuudella vuodesta toiseen vain kasvavat.
Jotakin on pakko tehdä, mikäli maanviljelyä Keski-Karjalassa aiotaan edelleen jatkaa.


Tässähän näitä. Ylä- ja alapuolen kuvissa näkymiä Kiteenlahden nurmiviljelyksille.
 

 
Elämän täytyy jatkua. Seniori-ikäinen voi vain myötäelää noissa lintuharmeissakin. Muistettaviin realiteetteihin kuuluu varautuminen tässä vaiheessa vielä pitkän matkan päässä odottelevaan seuraavaan talveen. Siksi halkojakin on taas tehty. Kevään tuuliset säät kuivattavat puut nopeasti, jopa ensi talvena poltettavaan kuntoon. Nämä tosin saavat odottaa vuoroaan pressun alla vielä muutaman vuoden. Alakuvan saunapuut sen sijaan heitetään liiteriin syksyllä, kesän saunontakauden päätteeksi. Niidenkin päälle laitettiin peite ennen eilisiltana alkanutta sadetta.
 


Huomattava osa Kiteenlahden pelloista "Niemenpuolella" kuuluu Heinäpuro-Hiidenjoen kuivatusalueeseen. Vuonna 1935 ensi kerran peruskunnostettu ja oiottu uoma  perattiin uudelleen vuonna 1987. Tänä kesänä siitäkin on aikaa kulunut jo 33 vuotta. Joki alkaa olla taas siinä kunnossa, että vedenläpäisy Kiteenjärveen on jo paljon hidastunut. Ehkä kymmenkunta vuotta vielä, mutta viimeistään sitten joen keskimääräsitä vesipintaa pitäisi saada alenemaan salaojien toiminnan kannaltakin.
 

 
Yksi Hiidenjoen silloista sijaitsee maantieltä Pukarin kyläosaan kulkevalla tieosuudella. Tämän kesän aikana silta on tarkoitus peruskorjata. Kuvassa näkyvät teräsrakenteet tunnetaan merirahtauksissa käytettyinä lauttavaunuina. Kylkeen maalattu teksti kertoo, että tämän kokoisten vaunujen päälle voidaan lastata enintään 30 tonnia rahtia. Vaunuissa on alla pyörät ja satamatraktorien avulla ne voidaan työntää laivojen rahtitilaan sellaisinaan. Luultavasti kaksi vaunua muodostavat riittävän lujan kuormaa kantavan rakenteen sillan kannen alle.
 
 
Tämä kuva tuo mieleen muistot pian 67 vuoden takaa. Heinätöitten aikaan kesällä 1953 olin ajamassa Fordson Majoriamme kohti kotipihaa. Kuskilla oli ikää vasta 14 vuotta. Sillasta katkesi yllättäen viisi vuoliaista sen vasemmalta puolelta. Traktori, niittokone ja kuski suistuivat jokeen traktorin kaatuessa ylösalaisin. On oikeastaan ihme että olen tätä vielä kertomassa. En onneksi jäänyt traktorin alle ja niittokoneen teräpalkki ei ihan yltänyt iskemään takaraivooni - vaikka läheltä pitikin!
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
Mutta katseet eteenpäin, entisenkin viljelijän luonteessa elää yhä sitä toiveikkuutta josta ministereitäkin muistutettiin:  
 

 
Kevään 2020 toukotyöt käynnistyivät etuajassa. Lähes lumeton talvi sai aikaan sen, että pellot kuivuivat muokkauskuntoon aikaisin. Lietteenajo sujui suopelloillakin vaikeuksitta jo toukokuun 10. päivän tienoilla. Ensimmäiset kaurankylvöt tehtiin samoihin aikoihin. Muutamien päivien sadekausi ja kohtalaisen iso vesimäärä, 40 milliä, keskeyttivät sitten kylvöt yli viikon ajaksi. Tänä keväänä kosteusolot olivat jyvien itämistä ajatellen ihanteelliset. Harvoin näkee niin tasaisesti orastuneita kylvöksiä kuin nyt. Kuvassa on vasemmalla kauran oraspelto kevään aikaisemmasta kylvöstä. Suunnilleen kuvan keskellä kulkee raja, jonka oikealla puolella ovat ohran oraat. Orasvaiheessa viljalajit erottaakin siitä, että ohralla oras on vaaleanvihreä, kauralla se on tummempi.
 
 
Hyvin orastunutta kylvöstä maantieltä Hiidenjokea kohti. Näillä alueilla on osa kylän parhaista viljelysmaista.

 
Vielä vilkaisemme puutarhaa: Ainakin karviaisista on luvassa kunnon sato. Tarvitaan vain se, että pölytys vielä onnistuu. Pelasta pörriäinen-kampanjaa ei taida täällä enempää tarvita - pörinä ja surina pensaissa on melkoinen.

 
Viinimarjapensaissakin on kukkia. Viime syksyn reippaan leikkaamisen takia pensaat ovat nyt muutaman vuoden ajan huomattavasti aikaisempia pienemmät.

 
Entä sitten omenapuut? Ehkäpä omenoitakin saadaan omasta puutarhasta myös tämän kesän satona.
 
 
Hyötyajattelun vastapainoksi tarvitaan kauneuselämyksiäkin. Alkukesän tulppaanit kantavat siinä tarkoituksessa kortensa kekoon.

 
"Pöytä" on katettu. Tuoretta syömistä on pitkän talven jälkeen taas tarjolla. Kelpaa karjan sitä popsia. Laidunkausi alkoi keskimääräiseen aikaan, touko-kesäkuun vaihteessa.
 
 
Eri yhteyksissä on tullut kerrotuksi erityissuhteeni kuvassa näkyvään koristepuuhun nimeltä pilvikirsikka. Nyt se taas kukkii. Asia pitää huomata sillä puun keväinen kauneus kestää vain muutaman päivän - monien muiden kirsikkapuiden tapaan tämänkin kukinta on lyhyt. Mutta syksyisen ruskan aikaan puu tarjoaa vielä uuden kattauksen kauneutta.

 
Kun eksoottisiin puihin sorruttiin, pysytellään aiheessa vielä hetki. Kuvassa on douglaskuusi. Se on juronut ikkunamme alla viitisentoista vuotta. Komeantuuhea puu siitä on kehittynyt ja kasvuvauhti on nyt hyvä. Vahinko että muutamia vuosia sitten pakkanen puraisi latvasta viimeisen vuosikasvaimen ja se muuttui kolmihaaraiseksi.

 
Douglaskuusen kanssa samana keväänä mökkimme itäpuolelle istutettiin kolme vuorijalavaa. Alkuvuosina erityisesti jänikset vainosivat alkavaa kasvua. Kun asia muistettiin, taimien suojauksesta pidettiin huolta. Nyt kaarna on jo niin paksua etteivät jänikset enää tule puita jyrsimään. Tämä puu saattaa parhaimmillaan kasvaa 15-17 metrin pituiseksi. Nämä kolme puuta jatkavat nyt mittaansa pitkin harppauksin. Taitaa vain olla niin, että istuttajien ikä loppuu kesken ja täydessä korkeudessaan puitten latvoja ei ennätä nähdä.
 
Sitten heitetään vapaalle:
 
 
Vapaa-aikaa se tarvitsee eläkeläispariskuntakin. Rentoutumista helpottavaa saunomista voi tehdä lähellä. Mökki Hyypiinrannalla on vain reilun parin kilometrin päässä. Kun puhutaan kestokulutushyödykkeistä, kesämökki oikeastaan ansaitsee se nimen. Meillä ensimmäiset löylyt otettiin kesäkuun alussa 1981. Siitä on aikaa jo 39 vuotta. Toivottavasti tämä "onni" saa kohdallamme jatkua vielä kauan.
 
 
Kiteenjärvi ja etenkin Hyypii eivät ole mökkirantoina rankkausten kärjessä. Helppo saavutettavuus toki on mielessä pidettävä etu. Kun Kiteen Meijeri lopetti ympäristölupiinsa kuuluneet jätevesien keväiset ylijuoksutukset Hyypiiseen, sen vedenlaatu on huomattavasti kohentunut. Pieni järvihän tuo on jos sitä verrataan vaikka Pyhäjärveen tai Oriveteen. Mutta asia on vähän miten sen haluaa nähdä - ja kamerakin joskus narraa osaltaan. Kun yllä olevaa kuvaa katsoo, näkymä on miltei kuin Laatokalta!
 
Pajapellon ukon "kevätpäivitys" oli tällä kertaa tämän näköinen. Jos joku vielä muisti tänne vilkaista, saa siinä sivussa mitä parhaat toivotukset onnistuvalle kesälleen! Vaikka emme kultakaivosten reunalla asukaan, pieniä kultahippusia voimme löytää vaikka siitä, että pelätty "korona" ei ole tähän mennessä Keski-Karjalaa keksinyt - toivottavasti ei koskaan tänne osaakaan. Niin että mikäpä tässä oikeastaan on elellessä!