Virstanpaalulla numero 200

 

Luonto ja sen ihmeellinen kauneus sopivat hyvin valokuvana tälle kahdensadan blogikirjoituksen virstanpaalulle, joka näin osuu kohdalle tapaninpäivänä 26.12.2016. Metsissä samoilu, marjastaminen ja sienestys, niistä saa rentoutumista ja rauhaa. Ajatuksia voi tyynnytellä levolliseen rytmiin ja uusiakin oivalluksia monesti syntyy. Kuva on Kiteenlahden Salolta, ainakin metsästäjien ja marjamiesten tietämän Malahvin suunnasta.

 

Maaliskuussa 2009 sain puhelun Esa A. Luukkaiselta. Tohmajärven mies oli entuudestaan tuttu muun muassa yhteistyöstämme Kiteen Mieskuoron slaavilaismusiikkiprojektin vuosilta. Nyt asia oli uusi. Kyse oli kirjoittajien hankkimisesta Keski-Karjalan Verkkoneloset-julkaisuun, jonka päätoimittajana toimisi Esa itse. Puuhamiehenä oli myös niinikään tohmajärveläinen VeijoTuunanen. Tarvittiin kuulemma uusi media painettujen lehtien rinnalle. Ne kun kerrotun mukaan ottivat mielensä mukaan ja kirjoittajia valikoiden mielipidekirjoituksia ja -artikkeleita julkaisuun.

    Kirjoittajajoukosta puhuessaan Esa sanoi lisävoimaksi puuhaan suostuneen sanomalehti Karjalaisen aluetoimittajana Keski-Karjalassa menestyneen ja sen jälkeen useammankin kirjan kirjoittaneen Erkki Jormanaisen. Naisnäkökulmaa edustamaan tulisi Tikkalassa asuva "Aili-mummo", Aili Nupponen. Läsnäolo tapahtuisi blogikirjoituksien kautta, vaikka verkkolehdessä oli paikka myös pääkirjoituksille ja lukijoillakin oli mahdollisuus omalla palstallaan osallistua keskusteluun.

Bloggaajaksi "pystymetsästä"

Haaste tuntui itsestäni liian isolta. Esa ei helpolla hellittänyt, vaan lähetti sähköpostilla ohjeita oman blogin aikaansaamiseksi. Profiilin luominen, samoin kuin blogiosoitteen rakentaminen, olivat kuitenkin tehty aloittelijallekin niin helpoiksi, että kaikesta lopulta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Kun alkuun pääsi, kirjoittaminen muistutti ensiviikkoina vuolasta kevätpuroa. Pelkästään maaliskuussa 2009 syntyi pitkälti toistakymmentä eri aiheista kirjoitettua tarinaa.

    Pian vauhti laantui, alkoi kehittyä itselle luonteenomainen rytmi. Tiedossani oli vastaavassa puuhassa olevia harrastajia, joiden vauhti oli tuollaista juttu päivässä -tasoa. Eihän siinä mitään, jokaisella on oma tapansa toimia, kirjoittajanakin. Pajapellon nurkkaan on uusia päivityksiä syntynyt vaihtelevalla rytmillä. Tämän jutun alkukuvan mukaan innoittajana on monesti ollut ympäröivä luonto. Sen tapahtumat vuodenaikojen vaihtuessa antavat aihetta valokuviin. Kerrottavaa on löytynyt viljelykylä-Kiteenlahden pelloilta, niin maisemina, kuin työnteosta siellä. Vanha tekniikka ja kaksipyöräiset ajokit ovat nekin usein jutunaiheina.

Oman kylän historia on yksi tarinanaihe

Paikallishistoria on asia, joka on kiinnostanut itseäni vuosikymmenten ajan. Vanhoja valokuvia on koottu arkistoihin ja blogin kautta ne ovat saaneet lisää julkisuutta. Kirjoittajantaidon pikkuhiljaa karttuessa oli lopulta syntynyt varmuus, joka antoi uskallusta lähteä tekemään historiakirjaa Kiteenlahden kylästä.

    Kaiken kaikkiaan niin historiakirjan kirjoittamisesta, kuin sen toimittamistyöstäkin, syntyi miellyttävä ja omaan muistiin pysyvästi painunut elämänvaihe. Paljon merkitsi se ystävyys ja monenlainen rehti läsnäolo, jota oman kylän väki kirjailijaksi "tekeytyneelle" naapurilleen osoitti. Kirja löysi ostajansa, eikä myymättömiä kirjapakkauksia Pajapellon nurkan mökistä löydy. Mielestäni asia on sen verran harvinaista omakustanteelle, ettei onnistumista sovi vähätellä. Iso syy on se, että koko kylänväki koki hankkeen omakseen ja halusi hankkia kirjan niin itselleen, kuin suositella sitä lähisuvulleenkin.

Blogi jäi elämään

Verkkoneloset-julkaisua ei enää ole. Alkuperäisistä kirjoittajista blogeja pitävät vielä Aili Nupponen nimellä Aili-mummon arkipäivää, Erkki Jormanainen, nykyään Bittiparatiisi-nimellä (esimerkkinä; tähän mennessä uskomattomat 481 kirjoitusta vuonna 2016!). Veijo Tuunanen taas kirjoittaa edelleen blogiaan nimellä tänään näin, hän tosin harventuneella "tahdilla". Pajapellon nurkkaan on tänä vuotena ilmestynyt pitkälti yli kolmekymmentä (tarkka luku on 38) uutta kirjoitusta. Tilastoituneita kävijöitä on kaikkiaan reilusti päälle 100.000. Näin, vaikka kokemuksen mukaan Googlen tilasto-"harava" on harvanpuoleinen.

    Yhden esimerkin laskureista voisi kertoa: päivämäärällä 11.2.2015 kirjoitin blogin Kahdella pyörällä. Se oli iso kuvakooste ja tekstiä juuri pidetystä kevään moottoripyöränäyttelystä. Laitoin jutusta linkin VMPK.fi ja  www.moottoripyora.org -sivustolle. Ensimmäisen vuorokauden aikana jälkimmäisen linkin kautta oli mainittuun blogiin tullut 1402 lukijaa.  

    Lisäksi lukijoita tuli luontaisesta seuraajakunnastani. Laskuri oli poiminut silti vain 26 avausta. Sikäli kun seurasin jatkoa, seula oli miltei yhtä hatara. Tämän päivän kävijäluvuksi mainittuun tekstiin on tullut kokonaismääräksi 557 avausta. Todellinen kävijämäärä on arviona ainakin neljätuhatta. Kävin muuten juuri äsken huvikseni katsomassa kerrotun linkin kautta tehdyt sivulle tulot, niitä oli 1888. Mutta suuret luvut eivät olekaan harrastekirjoittajan tavoitteena.

    Lukijakunta, tai yleensä ne jotka Pajapellon nurkkaa seuraavat, on yllättävän kansainvälinen. Oikeastaan lukijoita on uskomattoman laajalta alueelta. Sitä ei tiedä kuinka ensimmäinen kontakti on syntynyt, mutta monet eksoottisetkin kävijät tulevat tilastotietojen mukaan toistuvasti sivulle. Pariin kertaan olen aikaisemmissa blogeissani tuonut tilastolukuja esille. Tällä kertaa ne jäävät täsmällisinä tietoina esiin nostamatta.

Kiitokset kuuluvat seuraajille

Vuosi on tulossa päätökseen. Niin on asia tämän vuoden osalta Pajapellon nurkan jutuissakin. Jos terveyttä piisaa, elämä näyttää nostavan esille riittävästi aiheita, jotka itsestä tuntuvat kirjoittamisen arvoisilta. Harrastukselle antavat potkua ne ihmiset, jotka näitä ukon juttuja jaksavat sitkeästi seurata. Haluan kiittää heitä kaikkia näin saamastani tuesta. Onnea teille jokaiselle tulevan vuoden päiviksi, porskutellaan vain yhdessä kohti uusia seikkailuja!

 

 

Joulukin muuttuu ajan virrassa

Kotipihassa on vuosien mittaan ollut monenlaisia joulusomisteita. Pieni grillimökkikin on ollut lukuisina jouluina ympäriinsä koristeltu karamelli. Nyt näkymä on pelkistetty. Vain pensastuija jolla on nyt korkeutta jo yli kolme metriä, on koristeltu kuusenkynttilöin. Sekin riittää viestimään joulun läsnäolosta.
 

Suomalaisen jouluvieton vanhaa perinnettä on yhdessäolo. Vielä sotien jälkeen talonpoikaisissa perheissä oli jopa kolme sukupolvea saman katon alla. Lapsia oli monesti paljon. Pitkäkin pirtinpöytä oli ympäriinsä kansoitettu, kun jouluaterialle kokoonnuttiin. Vanhaa tapaa jatkettiin vielä sittenkin, kun uudempi elämänmuoto hajotti perheitä ja työn perässä Kiteeltäkin alettiin muuttaa rintamaille.

    Ainakin joulu haluttiin viettää syntymäkodissa ja tavata samalla reissulla entisiä tuttuja ja koulutovereita. Työnantajatkin monesti kunnioittivat perinteistä joulunviettoa ja järjestivät mahdollisuuksien mukaan "joulujen" välipäiviksi vapaata.
    Tilanne on hiljalleen muuttunut. Liikkumisen helpottuminen on antanut mahdollisuuden tapaamisiin pitkin vuotta. Tiedonkulku toimii nyt ajantasaisena. Silloin kun uutta kerrottavaa on, se menee haluttaessa perille siinä hetkessä. Individuaalisuus, yksilöllisen itsenäisyyden tavoittelu, taas saattaa vastapainoksi luoda asenteita, ettei kaikkea kauempana tapahtunutta tarvitse kotinurkille huudella. Silti joulu säilyttää erityisasemansa.
   Yhdessäolo palauttaa mieliin lapsuuden joulun. Perhekokonaisuus on asia, joka jouluun muistoissamme kuuluu. Uutta joulunviettoa on suvun  kokoontuminen jonakin joulunseudun viikonloppuna, monesti vanhempien tai isovanhempien luona. Tilanne on jotenkin rennompi kuin jouluaaton illassa. Aikaa on käytettävissä enemmän ja vaikkapa tarjoilun edellyttämiä puuhia voidaan tehdä yhteisvoimin. Sen "varsinaisen" joulun vietolle uudella tavalla on näin luotu tilaa.
   Yksineläjiä unohtamatta, kahden hengen ruokakunta on nykyään enemmän kuin tavallinen. Siksi herkuilla katettuun aattoillan pöytään asettuu entistä useammin vain kaksi joulunviettäjää. Jouluunkin on tullut sitä yksilöllisyyttä, ehkä enemmän rauhaa, sillä kertaa vain kahden ihmisen tunnetta yhdessäolon tarpeesta ja sen arvosta. Ne kaikki ovat todellisen joulumielen tärkeitä rakennuspuita.

Toivotan mitä parhainta joulurauhaa ja rakentavaa hiljentymistä kaikille blogieni lukijoille ja muillekin ystäville lähellä ja kaukana! Uusi vuosi on tuossa tuokiossa ja saamme taas jatkaa yhteistä matkaa.
Näissä mietteissä asettuu omaan jouluunsa myös Pajapellon ukko.

 

 Perhepiirissäkin näkyy vuosien kuluminen. Kuva otettiin Pajapellon nurkan mökissä jouluna 2000. Lastenlapset olivat nuorimmasta vanhimpaan iältään yhdestä kolmeentoista vuoteen. Nyt vanhin on ollut työelämässä jo kuusi, seitsemän vuotta. Hänen lisäkseen kaksi tyttöä on ylioppilaita ja opiskelemassa yliopistoissa. Yksi on valmistunut sähköasentajaksi, on perhe, vieläpä äiti kahdelle suloiselle pikkutytölle. Kaksi nuorinta ovat lukiossa. Toivon mukaan valkolakki painetaan vuorollaan kummankin tulevan abin kiharoille kahtena seuraavana keväänä. Isovanhemmille on ollut suuri ilo seurata lasten kasvamista, opintojen edistymistä ja etenemistä kohti omaa aikuisuuttaan. Siinä on miltei unohtunut oman iän lisääntyminen, vanhuuden väistämätön kohtaaminen. Mitäpä tuota muistelisikaan, normaalia elämänkulkuahan sekin on.

 

Suihkarilla suureen länteen, sitten Kalliovuorten yli Banffiin

Kaamosajan viikkoina on viisainta etsiä ajatuksiin sisältöä vaikkapa valoisista muistoista. Omiin albumeihin kertyi aikanaan melko paljon aineistoa teksteinä ja valokuvina. Voisihan noita vaikka yhdessä vilkaista, jos lukijoillani ei ole mitään moista ajatusta vastaan. Keväällä 1999 teimme oman maakunnan osuuskauppamiehinä viikon matkan "isonveden" taakse.  Aluksi nousimme lentokoneeseen Joensuussa. Helsingissä ja Kööpenhaminassa oli koneenvaihdot. Kööpenhaminasta lensimme yhtäjaksoisen huikosen pohjoista reittiä USA:n länsirannikolle, Seattleen. Sinne ehdimme jo seuraavaksi aamuksi.

 

Siinähän sitä reittikarttaa on. Niin kuin näkyy, Grönlannin yli kulkeva lento länsirannikolle on suunnilleen saman mittainen kuin itärannikon New Yorkiin. (Kun klikkaat kuvaa, saat sen isompana katsottavaksi. Edelleen jos käytät zoomausta kartta tulee vieläkin havainnollisemmaksi).

 

Opintomatkamme lännen maaperällä mahtuu hyvinkin tälle karttapohjalle.

 

Havainnepiirros alkuperäisenä on iso lakana. Blogin kuvana se ei saata olla riittävän selkeä. Kartan vasemmassa reunassa oleva lahtimainen rantaviiva on suunnilleen Seattlen kohdalla. Sinne siis menimme aluksi. Muutamien päivien tutustumisen jälkeen nousimme taas lentokoneeseen. Nyt lähdimme edelliseen tulosuuntaamme Kalliovuorten yli, siis itää ja Kanadaa kohti. Määränpää oli nyt Galgary, jossa vuonna 1988 olivat komeat talviolympialaiset. Galgaryn hiihto-ja talviurheilukeskuksessa  olivat edelleen paikoillaan olympialaisten ajan  suuret mainostaulut.

 

 

Lisää dokumentaatiota: matkan lentoliput molempiin suuntiin. Aikaero on melkoinen, mutta se vaikutti eniten paluumatkalla. "Jet-lagista" toipuminen vei pari päivää.

 

 

Seattlesta riittäisi kerrottavaa useaankin blogiin. Silti se jää tässä muutaman kuvan ja pienen tekstin varaan. Suurkaupungissa liikkuneena Osuuskauppa PKO:n hallituksena tutustuimme Pohjois-Amerikan suurimpiin kauppakeskuksiin, kuten vaikkapa WalMart- ja SuperMall -ketjuihin. Pieni tauko on joskus tarpeen. Paikallista likööriä kuulimme kehuttavan vuolaasti. Pitihän asia varmistaa - hyvää oli. Vasemmalta alkaen kuvassa ovat Otto Mikkonen Joensuusta, sitten Pajapellon ukko oikealla puolellaan PKO:n hallituksen jäsen Elli Aaltonen, ensi vuoden alusta Kelan pääjohtaja. Hänestä edelleen oikealle ovat kauppaneuvos Eino Tenhunen ja lieksalainen toimitusjohtaja Matti Lyytinen. Äärimmäisenä oikealla on johtaja Hannu Uski SOK:sta

 

 

Yksi kuva, monta asiaa: paikallisen kulkemisen välineenä meillä oli tietenkin limusiini. Siihen mahtui hyvin tavallisesti 8-jäsenisenä liikkunut porukkamme. Kaupunkikierroksella kävimme katsomassa Microsoft-päämajaa, tosin vain ulkopuolelta. Alue on kokonainen kortteli sivunmitan ollessa arviolta yksi maili. Kertyyhän siitä pinta-alaa yli 250 hehtaaria, mikäli sivun pituuden arviomme oli sinne päinkään. Seattlessa on myös yksi suurimmista Boeing-lentokonetehtaista. Meillä oli opastettu kierros sinne ja lippu näkyy kuvan vasemmassa reunassa. Kuvan keskivaiheilla on varastokenttää, jossa on alihankkijoiden toimittamia lentokoneen osia. Kokoonpanohalli on yksi maailman suurimmista teollisuusrakennuksista. Sen pinta-alaksi kerrottiin kuudenkymmenen jalkapallokentän yhteisala. Parhaillaan oli sisällä loppukokoonpanossa kuusi 747-tyypin jumboa. Hallirakennuksen logistiikkatoiminnoille tarkoitettu sivu oli pituudeltaan 2450 meriä. Esittelyä varten koko mitalla oli melko korkealle sijoitettu kävelysilta, josta avautui yhtenäinen ikkunaseinä kokoonpanotiloihin. Kuvan alareunassa on valmis Boeing 747-400 lentokone.

 

Galgary Co-operative on eräs maailman tunnetuimmista osuustoimintayrityksistä. Siihen tutustuminen olikin koko matkamme pääkohde. Saimme erinomaisen vieraanvaraisen vastaanoton. Kuvassa olemme ensimmäisessä yhteisessä kokoontumisessa isäntien kanssa. Paitsi että tutustuimme heidän toimintaansa Galgaryssä, kävimme isäntiemme kanssa noin sadan mailin päässä sijainneessa Red Deerissä. Siellä toimi suuri rauta- ja maatalouskaupan yksikkö, josta halusimme saada oppia silloin vasta suunnitteilla olleeseen Rauta-Prismaan. Nykyisin sellainen Joensuussa onkin.

 

Banffin kansallispuisto on eräs maailman tunnetuimmista luontokohteista. Se kuuluukin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon. Matkaa Galgarystä länttä kohti sinne on satakunta mailia. Puisto perustettiin 1800-luvun lopulla ja nykyään siellä vierailee vuosittain pitkälti yli kolme miljoonaa kävijää. Pelkästään Japanista sinne saapuu Galgaryn lentokentän kautta joka vuosi liki miljoona vierasta. Ainoa syy tulla on juuri upeaan luonnonpuistoon tutustuminen. Galgaryn kaupungissa heistä käy vain häviävän pieni osa. Kuvassa on yksi gondolihissin vaunuista. Kilometrien mittainen köysirata vie turistit yläasemalle, josta avautuu huikea näköala lumipeitteisille vuorille, laaksoihin, ja niiden pohjalla virtaaviin vuoristojokiin ja -puroihin.

 

Iltanäkymä Banffin alueen valaistuihin kyliin ja hotelleihin.

 Oma porukkamme yhteisessä potretissa. Valkoiset vuorenhuiput ja sininen taivas. Heijastuksena myös vuorten välissä virtaavan joen vesi on kuin siniseksi värjättyä - tosiasiassa se on helmenkirkasta.

 

Tuttu joukko taas, mutta ensimmäisenä vasemmalta seisovaa herraa ei ole vielä esitelty. Hän, niin ikään PKO:n hallituksen jäsen, on nimeltä Kari Mononen, siviilityössä johtajana Abloyn Joensuun tehtailla. Taustalla on Banffin vanhin hotelli nimeltä Fairmont Banff Springs Hotel. Se valmistui kesäkuussa 1888, aluksi sadalle vieraalle. Laajennuksia on tehty lukuisia ja alkuperäisestä hotellista peräisin ollut puurakenteinen osa tuhoutui tulipalossa 1920-luvun lopulla. Seuraavalla vuosikymmenellä siitä tuli 7-kerroksisena Banffin korkein rakennus. Tätä nykyä hotellissa on 764 huonetta ja se pystyy majoittamaan samanaikaisesti noin 1650 vierasta. Alussa hotelli otti vieraita vain kesäaikaan, mutta 1960-luvun lopulla toiminta muuttui ympärivuotiseksi. Kaikkiaan Banffissa sanotaan olevan nykyään yli 70 hotelliyritystä.

 

 

Vielä yksi otos, nyt paluumatkan päivälliseltä. Paikka on ravintola noin 25 mailia Banffista Galgaryn suuntaan. Henkilöt alkaen vasemmalta: Otto Mikkonen, sitten Eino Tenhunen, takanaan tämänkin jutun laatija, Pöydän oikealla puolella  ovat Matti Lyytinen, Elli Aaltonen, Galgarystä lähtenyt isäntämme Barry Ashton sekä Hannu Uski. Ashton toimi kuljettajana ja ajokkina oli hänen yksityiskäytössään oleva kookas jenkkimallin farmariauto.

 

Sellaista se oli reissata bisnesmiehinä lännen mailla. Monta asiaa tuli opituksi. Kun !7. päivänä huhtikuuta lähdettiin, niin kotiin ennätettiin jo 25. päivänä samaa kuuta. Kesän tulo oli Galgaryssä samalla menolla kuin täällä Pohjois-Karjalassa. Galgary ja Banff käytiin katsomassa edestakaisella lennolla Seattlesta käsin ja sillä reissulla olimme kolme päivää. Nousut ja laskeutumiset Seattleen tapahtuivat kaartaen Vancouverin lahden ja -saaren yli. Vancouver alkoi olla kaunis kesäinen kaupunki jo huhtikuun lopulla . Seattlessa kevät teki myös tuloaan.

     Takaisinlähtöpäivänä Seattlessa oli harvinaisen kaunista ja lämmintä. Kaupungin sisääntuloväylällä on suuri liikenneympyrä. Kumpumainen keskiosa oli silloin jo vihertynyttä nurmikkoa.Sen kumpareen oli moni kaupunkilainen keksinyt keväänsä ensimmäiseksi auringonottopaikaksi. Ohuet retkipatjat olivat alustoina bikineihin pukeutuneella joukolla, jonka suuruudeksi arvioimme pitkälti toistasataa. Suomessa bikinikautta sai vielä odottaa. Tosin saimme kuulla, että reissumme aikana, 21-22. huhtikuuta, oli lämpötila Kiteelläkin käväissyt yli kahdenkymmenen plusasteen tietämissä.

 



Weteraanikoneharrastajien Mekka, Rauta ja Petrooli 2016

Suomessa viimeisen vuosikymmenen aikana uutta potkua saanut  harrastus on  toiminta erilaisten perinnekonetapahtumien ympärillä. Iso osa asiaa on niihin valmistautuminen kotiverstaissa. Talvikuukausien ahkeroinnin tuloksena saavat monet kiinnostavat vanhan ajan koneet uuden elämän ja -yleisön harrastealan kesäisissä katselmuksissa. Yksi tunnetuimpia niistä on Rauta ja Petrooli, joka viimeisinä vuosina on saanut sijoituspaikakseen Riihimäen messukeskusalueen. Tilaa on nyt riittävästi, joten näytteillepanon voi tehdä sen verran avarasti, että katselijoillekin jää tilaa.

 

Yksi Rauta- ja Petroolin taustayhteisöistä on Masinistit ry - aiemmin tunnettu Fordson Club Finland- nimellä. Kun yhteisön ylläpitämällä Masinistit-sivustolla on nykyään mukana laaja  joukko eri merkkisten koneiden, kuten traktorien harrastajia, nimenmuutos oli hyvinkin perusteltu. Fordit ja Fordsonit olivat syksyn 2016 tapahtumassakin varsin hyvin edustettuina- kuten ylläoleva kuvakin kertoo.

 

Tämän syksyn teema Riihimäellä oli erilaiset pula-ajan härvelit, usein omatekoiset koneet. Paikalle oli tuotu lukuisia autoista muunnettuja traktoreita. Kohta sodan jälkeen kaikesta oli puute, joten sotavuosina huonoon kuntoon ajetusta autoista jalostettiin monesti vetopelejä maatalouteen. Ylä- ja alapuolen kuvissa on muutamia kyläseppien luomuksia. Yleensä näistä puhuttiin nimellä autotraktori. 



Tämän traktorin kokoajan osaamiseen kuului taito tehdä puustakin sellaisia vehkeitä, jotka yleisimmin taottiin raudasta. Harvinaista on puun käyttö traktorin runkona, mutta tässä on yksi sellainen (kuvat ylä- ja alapuolella).

 

 



 

Fordson F-malli oli ennen sotia yksi yleisimpiä traktoreita Suomessakin. Tämä yksilö sai pulavuosina voiman antajaksi puukaasun. Tekniikka tietenkin vaati oman tilansa traktorin kupeilta.

  

 

Harvinaisia tehdastekoisia traktoreita oli niitäkin mukana. Lanz Alldog oli saksalainen pienikokoinen työkoneenkantaja-malli. Tämä on kuitenkin eri tyyppi, tosin Alldogin kanssa samaa sukua. Lava vain on takana ja kuljettaja istuu varsin lähellä eteen sijoitettavia työkoneita. Voimaa antaa 1-sylinterinen diesel.

 

Itävaltalainen Steyr-traktori tunnetaan parhaiten mallista 180A. Kaksisylinterinen moottori oli ratkaisuna melko samanlainen kuin Zetor 25-malleissa. Sen yksi erikoisuus oli jousitettu etuakseli, joka oli toteutettu kahdella päällekkäisellä lehtijousella. Kuvassa etualalla oleva Steyr 80A-malli oli valmistusvuosinaan Suomessa melko tuntematon. Lieneekö tämäkin yksilö jälkituontia?

 

 

Steyr 80A liikkuu pienen yksisylinterisen dieselin voimalla.

 

 

Riihimäellä oli varsin kiinnostava kokoelma Valmet-moottoreita. Osa malleista oli muuhun kuin maatalouskäyttöön suunniteltuja. Kuvassa on 2-sylinterinen diesel, prototyyppi jota ei sittemmin otettu sarjavalmistukseen. Etukammiomoottorin iskutilavuus on 1,16 litraa ja sen tehoksi ilmoitetaan 21 hevosvoimaa. Ehkä alkuun oli ajateltu dieselöidä Valmetin 20-malli tällä moottorilla. Aika kuitenkin ajoi tuon arvaillun suunnitelman ohi. Prototyyppi tehtiin vuonna 1954, mutta vain muutamaa vuotta myöhemmin oli jo piirustuspöydällä 3-sylinterinen suorasuihkutusdiesel. Nykyaikaisena ratkaisuna siitä tuli pitkäaikainen moottori, monine myöhempine versioineen. Ensimmäiseksi sitä asennettiin uuteen traktorimalliin Valmet 33 Diesel.

 

 

Valmet-tehdas valmisti ajalla 1982-1990 tätä 6-sylinteristä suorasuihkudieseliä. Iskutilavuus on 6,6 litraa ja tehoa 210 hevosvoimaa. Moottoria asennettiin kuorma-autoihin, maanrakennuskoneisiin, aggregaatteihin sekä merikäyttöön.

 

 

Kuvassa on Valmetin 11,75 litran iskutilavuudella ryyditetty 180 hv:n rivikahdeksikko-diesel, joka rakennettiin VR-käyttöön moottorivaunujen (lempinimeltä "Lättähattu"), voimakoneeksi. Tätäkin moottoria asennettiin myös aggregaatteihin sekä merikoneiksi. Kerrotun mukaan moottorin alkuperäinen suunnittelija oli Scania-Vabis, minkä seikan huomaa esimerkiksi venttiilikoppien kiinnitysnupeista. Ne kun ovat identtiset vanhempien Scania-valmisteiden kanssa.

 

 

Viimeinen blogiin otettu kone Valmetin kokoelmasta on tämä 4,8 litrainen sivuventtiilinelonen. Tehoa on 36 hevosvoimaa. Meri- ja aggregaattikäyttöön suunniteltu kone oli mukana Venäjän viennissä. Se tapahtui ilmeisesti sotakorvausten osana ja siellä moottori yleensä varustettiin puukaasulaitteilla. Kone on eräs Scania-Vabis-kopioista.

 

 

Nortek Oy tuli 1950-luvun vuosina tutuksi MC Culloch-moottorisahojen maahantuojana. Joskus 1957-58 se toi maahan koe-erän, puolenkymmentä kappaletta, Renault-traktoreita. Osa oli varustettu ilmajäähdytteisillä MVM-dieseleillä ja osa Perkins P3-dieselmoottoreilla. Mallit olivat Vakolassa tehonmittauksissa. Nortek myi koe-erän suoraan viljelijöille keväällä 1959.  Firma kuitenkin luopui traktoriedustuksesta, vaikka vielä 1960-luvun alussa olikin Renault-maahantuojana. Kuvassa on D22-malli, jossa on 2-sylinterinen MVM-diesel.

     Omaan konemieshistoriaani kuuluu eräänlainen traktori-maraton Helsingistä Haminan kautta Kiteelle. Naapurin isäntä osti kuvassa olevan mallisen Renaultin ja pyysi kuskiksi. Ensimmäisen päivän suoritus oli ajo Haminaan, jossa yövyimme sukulaisperheessä. Seuraavana aamuna kello 4.30 läksimme jatkoon ja illalla saavuimme  Kiteelle. Ajoaikaa kertyi kaikkiaan 26 tuntia. Ostaja istui koko matkan peltisellä lokasuojalla vain päällään ollut Nokian kumitakki pehmusteena.

     Renault palveli moitteitta isäntää koko tämän elinajan. Pari vuotta sitten yritin päästä kauppoihin perillisten kanssa ja ostaa tuon itselleni kiintoisan koneen. Myyntihalukkuutta ei ollut. Uskon kuitenkin, että nykyiset omistajat puheittensa mukaan kunnostavat tuon ajokin esittelykuntoon. Vahvoja nuo MVM-koneet ovat, sillä moottoria ei ole avattu - eikä tosin Renaultin valmistamaa voimansiirtoakaan.

 

Fiat valmisti sotienjälkeen pieniä telaketjutraktoreita maatalouskäyttöön, Ne olivat suosittuja viininviljelijöillä, jotka tarvitsivat maastokelpoista traktoria rinneviljelmilleen. Fiat 25R-malli pohjautuukin telaketjuversioon. Työväline Oy aloitti Fiat-maahantuojana ehkä jo vuonna 1952. Riihimäellä oli tämä hienoon kuntoon entisöity 25R. Traktorina se oli monessa suhteessa edellä aikaansa  ja siitä tuli usealle myöhemmälle valmistajalle esikuva omaa mallistoa luodessaan.
     Myöhemmin Työväline Oy:n myyntipäällikkönä toimi Teuvo "Teppo" Numminen. Kiteeltä syntyisin ollut mies kehitti hyvän myyntitekniikan ja loi nelivetoisia traktoreita tarkoittaessaan muun muassa väittämän: "mikä pyörä ei vedä, se jarruttaa". Monet konemiehet ovat osallistuneet Teuvo Nummisen järjestämille matkoilla Fiat-tehtaille ja siinä sivussa saaneet tutustua italialaiseen maatalouteen.

 

 

Neuvostovalmiste DT-14, kansan suussa "Russakanmyrkkytraktori", ei aikanaan Suomessa saanut jalansijaa. Vakolan lausunto oli tyrmäävä ja siinä suorastaan vaadittiin tuontikieltoa Suomeen sopimattomana mallina. On todella hieno juttu, että muutamat harrastajat ovat jaksaneet pitää näitä traktoriharvinaisuuksia "hengissä". Tekniikkaan kuuluu käynnistäminen bensiinikoneena ja käynnissä jo oleva moottori muutetaan yhden vivun liikkeellä dieseliksi. Sitä "woimasavua" tämäkin kone kokoisekseen ihan reippaasti tupruttaa, mikä tapahtuman henkeä ajatellen lienee vähintään suotavaa? 

 

DT14-moottoritila on samalla hellyttävän kaunis ja toisaalta hyvin tekninen. Kelvollista insinöörityötä ja onnistunutta muotoilua valimossa, voi sanoa. Ehkä raaka-aineet, mittatoleranssit ja työn muu laatu eivät olleet suhteessa suunnittelijoiden tavoitteisiin. Mutta kuten sanottu, upea moottori, katselipa sitä minkävärisin silmälasein tahansa!

 



 

Unto Koli-niminen tekniikan mies oli tuonut paikalle uskomattoman hienon omavalmisteen. Kiinteistötraktorin mitoilla oleva laite oli saanut otsikon Pula-ajan härveli 2016. Lumikauhassa olevassa työselityksessä kerrottiin lukuisat "elimenluovuttajat": Transit-pakettiauto, Volvon Pv-malli, Valmet metsäkone, Toyota-trukki, romurautaa erä ja uusia osia 10%. Hydrauliikkaa oli  tavanomaisten käyttöjen lisäksi mukana voimansiirrossakin - ainakin äkkiä vilkaisten siltä näytti. Työn tulos on vähintäänkin hatunnoston arvoinen suoritus.

 
Siinähän se - Saab-Valmet! Erään Pelle Pelottoman pajasta tämäkin. Saabia edustaa tosin Fordin V4-moottori, jota käytettiin myös Saabin lopputuotannossa olleiden  96-mallien moottoroinnissa.

 

Edelleen teemaa jenkkihengessä "mikään ei korvaa kuutiotuumia". Nuffieldin nokalla on kuutoskone ja tehoa yli sata hevosvoimaa.

 

Takra tuo tuulahduksen 1950-luvulta. Kotimainen valmistaja otti suuren haasteen suunnittelemalla puhtaalta pöydältä uuden traktorimallin. Harmi vain, että valmistus loppui melko lyhyeen osaksi hintasyistä ja kilpailijoiden mallien alkaessa kääntyä dieseleiksi. Hyvä että muutamia yksilöitä on edelleen käyntikunnossa ja esiteltävänä tämän päivän konemiehille.

 

Lähempää katsottuna näkyy traktorin amerikkalaisvalmisteinen Waukesha-moottori, joka oli vielä sivuventtiilimallia. Yksityiskohtina on hihnakäyttöinen nostolaitteen hydraulipumppu ja yhteenvaletut imu- ja pakosarja. Näin saatiin riittävän tehokkaasti toteutettua polttoaineseoksen esilämmitys, joka oli tarpeen petrolikäyttöiselle moottorille.

 

 

Liiemmeälti entisöimätön Güldner on 1950-luvun saksalaistraktoreita ja edustaa oman aikansa laajaa merkkitarjontaa siellä. Vuosikymmenen loppupuolella tehdas fuusioitui Fahr-Güldneriksi ja muutamia vuosia oli tuotannossa rinnakkaismalleja, jotka erosivat toisistaan vain värin ja tyyppinimen osalta. Eräs näistä malleista oli Fahr D177S, jossa oli Mercedes Benz OM636 moottori.

Sulassa sovussa vierekkäin oikealta vasemmalle katsoen ovat Zetor 25A ja Allis-Chalmers B, joka etuakselista päätellen on aito jenkkivalmiste. Edelleen taaksepäin seuraava on Valmet 361D takanaan Porsche, ehkä mallina Standart-versio?

 

Zetor on tässäkin lähimpänä ja siitä oikealle Massey-Ferguson 35, vielä kaasutinmoottorisena. Edelleen rivistössä on Amerikan Ford, NAA-sarjaa kaiketi, sitten Fordson Major E27N 1940- ja 1950-lukujen taitteesta. Vielä kauempana näkyy jälleen Ferkku 35 ja sitten "uusi" Fordson Major,joka tuli markkinoille kaasutin- ja dieselversioina vuonna 1952. Kaasutinmalleja ei kovin paljon myyty.

 

 

Ruotsalaisvalmistaja Volvo turvasi Perkins-moottoriin tuodessaan markkinoille kevyehkön yleistraktorin mallia Volvo T320 Buster. Seuraajamalli oli jo hieman painavampi malli T430, edelleen Perkinsa P3, nyt 152A-mallina. Volvo tosin käytti omaa tyyppimerkintäänsä. Etualalla on malli 430 takanaan Buster 320.

 

 

Buster 320 lähempää katsoen.

 

Busterin Viimeistelyn hyvä taso näkyy lähikuvasta, joka on otettu suunnilleen kuljettajanäkymästä.

 

Valmet joutui kiireeseen suunnitellessaan uutta raskaampaa traktoria. Nurmolainen Matti Jaskari muistaa valtion antaneen huomattavan suuren määrärahan tielaitoksen kaluston uusintaan. Valmetilla oli valmiina vasta moottori, kun aikaa oli jäljellä enää vuoden verran. Siihen hätään vaihteisto löydettiin jenkeistä, Caselta. Toki valmistajia olisi ollut Euroopassakin, mutta kilpailijoilta ei liiennyt halua auttaa pientä suomalaisvalmistajaa.  Valmet 864 ehti vuoden 1964 myyntiin ja sitä meni paljon juuri TVH:lle.Traktorit toimitettiin varustettuina etukuormaajilla. Niitä taas asennettiin paikalleen valmistajien toimesta, kuten  James- ja Vilske merkkeinä, joita Syväsen ja Lankisen konepajoilla Loimaalla kiireisesti tehtiin.

  

 

Valtra tämäkin vauhdikkaan näköinen ja kaiketi isolta osalta omavalmiste-traktori kertoo olevansa. Eipä tuota tohdi epäillä, vaikka oma tietämys ei riitäkään tätä tarkemmin kategorisoimaan.

 

 

Tässä on esittelykäyttöön tuotu V12-moottori toisen maailmansodan vuosilta. Rolls-Royce/Rover Meteor-moottoria asennettiin sekä panssarivaunuihin että lentokoneisiin.

 

Tästä kuvasta ovat luettavissa moottorin tekniset tiedot. Tehossa löytyy - ja desibeleissä. Suotta ei esittelijä kuulosuojaimia päähänsä viritellyt. Kuva - kuten kaikki muutkin blogin kuvat - avautuvat suuremmiksi klikkaamalla hiirtä kuvan päällä. Jos klikkaat ensimmäistä kuvaa, saat kaikki kuvat katseltaviksi kavalkadina valiten näytön alareunan kuvapalkista.

 

 
Yksi otos Rauta ja Petroolin traktoriparaatista. Keulassa sauhuaa DT14, kuinkas muuten?

 

Paraatia vetää tässä Fordson Major E27N, alias "Mörkö". Vuonna 1949 isäpapan silloin isännöimään taloon tuli puoliksi hänen veljensä kanssa ostettuna samanlainen traktori. Oli vielä sillä hitaammalla kolmosvaihteella, vain hieman yli seitsemän kilomeriä tunnissa kulkeva malli. Kun se syksyllä 1955 tuli myytyä pitäjän toiselle laidalle, lupasimme viedä traktorin ajamalla uudelle omistajalle. Matkaa oli 26 kilometriä. Oli kuskina 16-vuotias, joten malttia vielä siinä vaiheessa riitti liki neljän tunnin köröttelyyn.

 

Tapahtumassa aikaisempinakin vuosina nähty auki leikattu Belarus kiinnosti yhä. Alkutehtävässään traktori oli Konelan, Belarus-maahantuojan, koulutuskeskuksessa opetuksen havaintovälineenä.

 

 

Tokihan maamoottorit kuuluvat perinnekonetapahtumiin ihan erityisperustein, sillä näistä se suomalaisen maatalouden koneellistuminen höyrymasiinoiden jälkeen alkoi.

 

Pl. Vammaskosken tehdas tunnetaan eräänä kotimaisena pioneerina, kun puhutaan traktoreihin asennettavista hydraulitoimisista kaivureista. Siksi "Riuku"-Vammas on suorastaan käsite. Sana riuku viittaa vastapainoon, joka kaivaessa kieppui pitkän varren päässä. Toki "riu´un" sai  pysymään paikallaankin, kun otti pystyakselissa olevan lukitustapin pois. Siitä oli apua ahtaissa paikoissa työskennellessä, vastapaino ei kieppunut haitallisesti esimerkiksi seinävierellä kaivettaessa. Kuvassa oleva laite on löytynyt Mynämäeltä ja on ratkaisuiltaan ja malliltaan kuten kerrottu Vammas, mutta valmistajaksi kerrotaan Santahaminan Kone. Sarjanumero 4 taas kertoo kyseessä olevan vasta prototyypin, tai ainakin esisarjaan kuuluvan yksilön. Valmistusvuosi on 1954. Kun puolustuslaitoksella oli varikko Santahaminassakin, valistunut arvaus, ja osittain jo varmistettu tietokin on, että Riuku-Vammas suunniteltiin Santahaminassa ja jatkossa valmistus siirrettiin samaan organisaatioon kuuluneelle Vammaskosken tehtaalle. Asiaa tuntevat ovat kertoneet vielä, että Vammaskoskella tehdyt vastaavan malliset kaivurit tulivat alkuun markkinoille nimellä Hydro. Sittemmin otettiin käyttöön tuotemerkki Vammas, jolla tämä vastapainokaivuri parhaiten tunnetaankin.

 

 

Varsin miehekkäitä koneita moottorisahojen uranuurtajina. Pyörille sijoitettu saha oli painava ja moottoritehoakin riittävästi. Kiertokangen käyttämä terä toimi "justeeriperiaatteella". Laite vaati hoitajikseen kaksi miestä, etenkin toimiakseen tehokkaasti.

 

Ketjusaha-weteraani on painava, mutta laipassa pituutta sen verran, että sillä saa poikki paksunkin puun. Kahden miehen tekniikkaa tämäkin.

 

Edestakaisin liikkuvalla terällä varustettu Wright-Saw saattaa olla Suomessa nuorimmille konemiehille tuntematon. Jenkki-tai kanadalaisvalmisteista sahaa myytiin meillä 1950-luvun loppupuolella. Ketjusahoihin verrattuna leikkuunopeus oli hitaampi. Toinen ongelma oli, että leikkuuterä monesti katkesi kesken työpäivän. Terällä oli hintaa, joten ensimmäisenä konstina oli oman kyläsepän tekemä hopeajuotos. Joskus sellainen korjaus onnistui niin, että terä kesti jatkossa sen minkä tehdasuusikin olisi kestänyt.

 

 

Otokseen on päässyt kahden miehen ketjusaha, kaarimallisella teränohjaimella varustettu saha, sekä taaempana pylväässä kiinni oleva kiipeävä karsintasaha. Laite kiipesi vinoon asennettujen kumipyörien avulla puunrunkoa ylöspäin ja siinä ollut ketjusaha katkoi "matkalla" vastaan tulevat oksat pois. Paluu tapahtui käänteisesti, kun sahan käyttäjä nykäisi laukaisunarusta peruutuksen päälle.

 

Tämän kertaisen "litanian" päätöskuva on pikku-fergun kokoonpanokilpailusta. Niitä järjestettiin kahteen kertaan molempina näyttelypäivinä. Moottori  ja voimansiirto tosin olivat purkamatta, mutta erillään toisistaan, kuten myös banjot, etuakselisto, lokasuojat  ja varsin lukuisa määrä muuta osaa. Ihme oikeastaan, että kymmenen minuuttia ja kuusi sekuntia kului siihen, kun alkuun osina ollut peli jälleen startattiin tulille. Kuva on lauantain puolen päivän näytöksestä.