Vaalenevat vainiot

Kesän 2019 sato valmistuu myöhässä. Keskimääräinen lämpötila on ollut sen verran alle normaalin, että sadon vaatima lämpösumma ei ole täyttynyt normaaliaikaan. Tällä pellolla on puitu joskus jo heinäkuun viimeisenä päivänä, ja useimmiten elokuun ensimmäisellä viikolla. Nyt on jo elokuun 20. päivä. Puintikunto on lähellä, mutta reunamilla on vielä vihreitä jyviä. Ehkä puintiin päästään ensi viikon maanantaina.

 

 

 Viljelijän kesä on lukemattoman monien vaiheitten summa. Viljelytöissä on vähintään kymmenen eri työvaihetta maanmuokkauksesta lannoituksiin, kylvöön, sitten kasvinsuojelua; tuholaisten ja kasvitautien torjuntaa. Joskus laontorjunta on välttämätön ja jännittämistä riittää sateitten sattumisesta kasveille sopivaan aikaan. Tämän kesän sadosta voidaan kahden huonon satovuoden jälkeen odottaa kohtalaista työn palkkaa. Kun ei vain tulisi pahoja ukkoskuuroja tai raesadetta. Ne saattaisivat pahimmassa tapauksessa kaataa tämänkin hyvää satoa lupaavan kasvuston maan tasalle.

 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

.

Mieleeni on viime päivinä tullut viljelijän työstä kertovan laulun teksti.

Keväällä 1954 olin eräällä nuoriseuratyöhön liittyneellä kurssilla Helsingissä. Kurssin kuorona harjoittelimme silloin tuoreen kappaleen Maamiehen laulu. Ellen väärin muista, sen säveltäjä oli Ahti Sonninen. Kun itsellenikin ihmeeksi yhä muistan sen säkeistöt, palautan ne tekstinä tähän tarinaan:

 

Kun maamies lähtee kylvämään, niin laulaa leivonen

Se laulu saakoon rohkeaksi tehdä sydämen

Odottaa multa musta jo täynnä lupausta,

ja kuinka täynnä toivoa on siemen hiljainen.

 

Siis olkoon kylvö onnekas ja kasvu vammaton

ja sadetta ja poutaa tulkoon ylle vainion.

Ruis saakoon nostaa päänsä, ja kiittää kylväjäänsä,

vaan silti kaiken työmme yllä silmä taivaan on.

 

Oi riemullista päivää, jolloin ruista leikataan

Kun tähkä taipuu kruunupäinen runsaudessaan

Sidomme kaikki lyhteen, panemme työmme yhteen,

vaan kiitos kuuluu korkeimmalle antimista maan.

 

Ajattelen yhä, että tekstin runoilija on syvästi tajunnut sen, mistä viljelijän ammatissa todella on kysymys. Nöyryys on avainsana, jota ei saa unohtaa! Ehkä väkevä teksti lähelle tulevana jäikin viljelijänammattista jo silloin haaveilevan 15-vuotiaan pojan mieleen - kuten on jäänyt laulun kaunis sävelmäkin. (Selvitin asiaa nyt jutun kirjoittamisen jälkeen. Laulu on julkaistu vihkosessa Miesten Laululipas vuonna 1953. Sen on koonnut Ahti Sonninen ja Maamiehen laulua on esittänyt muun muassa Mieskuoro Sirkat Jyväskylästä).

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

 

Kesään on mahtunut monenlaisia asioita. Siksi otamme tähän tarinaan muutaman kuvan kesän viikoilta.

  

 

 

Pieni on mansikkamaa, vain sata neliötä. Satoa tuli silti, pakastin täyteen ja tuoreita mansikoita oli pöydässä päivittäin neljän viikon ajan. Kolme kuvaa ovat siitä aiheesta.

 

 

Tokihan ne "lörtsykahvit" Savonlinnan torilla piti käydä juomassa tänäkin kesänä. Kauniit kukka-asetelmat siellä ovat nekin jokakesäinen näky.

 

 

Heinääkin tehtiin. Ihan työhommissa mukaan pääsi myös papparaiseen harraste-Foordi.

Havukaisten sukukokous oli elokuun alussa. Nyt se pidettiin Puumalan Niinisaaressa. Kuvassa kokousväkeä juuri paikalle saapuneina.

 

Sukuseuran hallitukseen tuli kolme uutta jäsentä. Olin hallituksessa mukana viimeiset kymmenen vuotta, osan ajasta puheenjohtajana. Vastasin sukutiedotteen taitosta ja sivunvalmistuksesta kahdeksana vuotena. Nyt vapauduin siitäkin vastuusta. Kuuntelemme luopujalle osoitettua kiitospuhetta jonka ystävällisesti piti puheenjohtajamme Martti Havukainen.

 

Mieskuoron porukalla vierailimme Sortavalassa ja Valamossa heinäkuun viimeisenä viikonvaihteena. Siltä matkalta ovat seuraavat neljä kuvaa. Ehkä ne kertovat oleellisen, joten selittävää tekstiä ei tarvita. 

  

 

Niikkananlahti on Valamon luostarisaaren toinen satama. Luonnollisena syväsatamana sinne voivat tulla kaikki Venäjän sisämaan kanavilla ja -järvillä liikkuvat isotkin risteilijät. Tässä niitä on siellä useita samaan aikaan.

Oorninki se olla pitää 3.

Havolan aikaa

Sota-aika oli monella tavalla sekava ajanjakso Kiteelläkin. Poliisitoimi oli mukana järjestelyissä, joissa oli väkeä myös armeijan organisaatioista. Oli kansanhuoltovirastoa, asutustoimintaa ja  muuta siirtolaisasioiden hoitamista, mutta lopulta päästiin taas rauhanoloihin.

KITEEN NIMISMIEHEN kanslia toimi pitkään Järvisen kahvilana tunnetussa talossa suunnilleen nykyisen  Osuuspankin talon paikalla. Rajavartioston muutettua toimipisteisiinsä rajanpintaan, poliisiasemaksi vapautui laitoksen entinen kiinteistö keskustasta kilometri Tolosenmäen suuntaan. Poliisitoimelle annettiin uusia tehtäviä ja byrokratiahan huolehtii useimmiten lopusta. Kesälahtikin liitettiin Kiteen nimismiespiiriin vuonna 1956. Lukuisat konstaapelit asuivat kylissä synnyinpaikoillaan. Siksi paikkakunnan tuntemus oli vankka levätessään laajan joukon hartioilla. Vuonna -75 Havolan alaisuudessa konstaapeleita oli jo 11, ylikonstaapeleita oli kaksi, ulosottoapulaisia myös kaksi ja toimistotyössä autteli neljä virkailijaa.

 

 

Havolan työpöytä vanhalla poliisiasemalla. Puhelin oli tarpeellinen yhteysväline omalla virka-alueella ja myös lääninhallituksen suuntaan.

ERÄS LÄHES legendaarinen hahmo oli jo esillä ollut Ukko-Simo. Hän oli niitä vanhan kansan poliiseja, joka saattoi huvipaikalle tullessaan jo pihalla huikata: - Pullot pois, poliisit tulloo! Muitakin juttuja kuultiin, mutta niihin ei ole uskomista. Olin itse paikalla, muistaakseni helmikuussa 1963, kun kirkonkylän seurantalolla oli Kiteen Osuusmeijerin ja Joensuun Ymp. Osuusmeijerin fuusiokokous. Sali oli täynnä väkeä ja tunnelman kiihkeyttä ennakoiden Havola oli lähettänyt paikalle Ukko-Simon pojan, konstaapeli Veli Hakulisen, ihan virkapuvussa.
 

PUHEENVUOROJEN pitäjät ohjattiin vuoronsa mukaan salin edessä olevalle puhujakorokkeelle. Kiteeläismeijerin hallinto sai pyyhkeitä huonosta taloudenhoidosta. - Olette pitäneet yllä kannattamatonta vientisahatoimintaa, maksaneet puusta ylihintaa ja maidontuottajien työstä ei ole jäänyt heille kuuluvaa osaa, oli yleinen syytös. Lopulta vuoron sai pienviljelijä Niilo Roivas Ojamäestä. Tämä käveli nahkasalkku kourassa puhujapöntölle, otti salkusta vanhan kansan sanoilla "kirjelokin" - oikeammin vihkosen pahvin päälle nidottua kirjoituspaperia.

MIES KÄVI lukemaan  kotona raapustamaansa tekstiä. Sävy oli sama jollaista oli jo kuultu. Sitten Roivas luki: "Kun rahaa ei lompakossa näy, mielikin on niin saatanan äkee". Se oli osuusmeijerin maidonlähettäjänä mukana olleelle Ukko-Simolle liikaa. Hän käännähti taaksepäin kohti istuinrivien takana seisovaa Veli Hakulista. - Veli, kanna tämä ukko pellolle, kuului komento. Ei ollut Veli niin hirveän suuri mies, mutta niin ei ollut Roivaskaan. Palttoon niskaraksista Velin otteessa ollut mies lähti kevyesti salista, eikä asiasta jälkeenpäin kuulunut. Luulen, että nykyisin noilla puheilla ei enää miestä pihalle raijattaisi. 

 

 

Nimismies Ilmari Havola lähtötunnelmissa talvella 1978. Uusi virastotalo on valmistunut ja poliisiasemakin siirtynyt sinne.
 

KITEELLÄ oli kauan kyseenalainen maine eräänä maan pahimmista pontikkapitäjistä. Vaikka asialle oli perusteitakin, nimismies ei moisesta esilläolosta tykännyt. Tilastolukuna 40-50 tuhottua viinatehdasta vuodessa ei ollut kovinkaan mairitteleva tieto. Julkisuutta lisäsivät muutamat todella isot yrittäjät, kuten Tuohtaansuolta löytynyt "sipajamassa" ollut 3000 litran pömpeli, keittopaikalla kokoon hitsattu rankkiastia. Monia muitakin isoja keitoksia löytyi. Jo aikaisemmin, keväällä 1954, Kiteenlahdessa Muholankoskella saunan lattian alla pihisi rankkiastia, jonka tilavuus oli noin 1500 litraa. Siihen aikaan sellainen kelpasi uutiseksi Hesarin etusivulle.

 

Joskus oli mahdollista hieman rentoutua kahvitauolla. Uuden virastotalon taukotilassa saman pöydän ympärillä ovat ulosottoapulainen Jorma Pirinen, konstaapeli Veikko Pykäläinen, kanslisti Anja Hämäläinen, edelleen konstaapeli Veli Hakulinen, sitten konttorineitonen, joka tässä jää tuntemattomaksi. Hänestä oikealle ovat istumassa konstaapeli Heikki Kainulainen sekä pääasiassa Kesälahdella työskennellyt ulosottoapulainen Raimo Kaksonen.

KAUHEITAKIN sattui. Kun olimme Ilmari Havolan läksiäiskahveilla maaliskuussa 1978, hän muisteli virkauransa synkimpiin päiviin kuuluvaa Tuhkasten perhesurmaa vuodelta 1962. Siinähän jotenkin raivoon tullut alkoholisoitunut mies murhasi suunnatonta raakuutta osoittaen veljensä perheen viisi jäsentä. Vain 11- ja 13-vuotiaat pojat pelastuivat sängyn alle piiloutuneina. Mies odotti tuomion täytäntöönpanoa, mutta ei tarvinnut sitä kärsiä. Putkan ruokahuollosta vastannut Rauni Mönttinen, Veikko-konstaapelin puoliso, valmisteli eväät vankilaan vievää junamatkaa varten. Paketti oli sidottu naruilla, jotka sattuivat olemaan niin lujaa laatua, että Tuhkasen onnistui hirttäytyä niihin.

LÄHTÖKAHVEILLA Havola muisteli myös erästä kansliaan tullutta emäntää. Tämä oli nimismiehelle valittanut, että heillä kotona on "niin huono syntyväisyys". Siihen Ilmari oli arvellut, ettei tuo niin huono ole, kun lapsia kuitenkin oli seitsemän.  Emäntä tarkensi, ettei hän lapsia tarkoittanut, vaan sitä ettemme "synny keskenään"- riitainen elämä siis. Mustelmiaan tarkoittaen oli vielä kysynyt: "Haluaako nimismies katsoa". - En halua, Havola oli vastannut, - riittää kun puhuitte.

 

 

Nimismies Havolan eläkkeellesiirtymisjuhlia oli 31.3.1978 useampikin. Tämä kuva on läksiäislounaalta silloisessa Kantakievarissa. Kuvaussektorille osuivat tässä otoksessa alkaen vasemmalta: Läänin poliisitarkastaja Ilkka Hupli, Kiteen uusi nimismies Antero Seppä, apulaisnimismies Esko Alhainen, seuranäyttämömies Pekka Havukainen, tällä kertaa valtuuston puheenjohtajan roolissa, sekä äärimmäisenä oikealla kiteeläinen kokoomusvaltuutettu Erkki Renvall.

 

 

Läksiäiset huipentuivat juhlapäivällisiin. Maire ja Ilmari Havolan pöydässä on kukkia ja kynttilät luovat tunnelmaa. Vallitsevana tunteena on kuitenkin haikeus. Huomenna kansliaan ei enää tarvitse työn merkeissä mennä. Mutta on tunnelmassa myös paljon kiitollisuutta. Pitkä työura on viety kunnialla päätökseen. Pian on aikaa suunnata tarmoa vaikka harrastuksiin, joita niitäkin toimen miehellä on paljon.

Virantoimituksessaan joskus varsin totiselta vaikuttanut nimismies ymmärsi humoristiset tilanteet. Hän kertoi nuoresta  neitosesta, joka oli tullut tilaamaan henkilöllisyystodistusta. Oli puhuttu valokuvan tarpeellisuudesta, mutta jo poislähtöä tekevä asiakas pyörähti vielä ovella varmistamaan:"Sen piti siis olla rintakuva?" Johon Havola: "Rinnoista viis, mutta naaman pitää näkyä selvästi".

HAVOLASTA voi hyvinkin sanoa, että hän oli luontainen aristokraatti. Hänen arvovaltansa ja karismansa oli lyömätön ja vakuuttava. Kansliassa ja työssä konstaapeliensa kanssa hän oli kuin hyvä isä. Miehen pitäjällä nauttima arvostus oli suuri.

 

Artikkelisarjan viimeisen tarinan lähteinä olivat kirjoittajan omat arkistot ja muistikuvat. Lisäksi haastateltiin useita aikalaisia, jotka aikanaan toimivat Ilmari Havolan työkumppaneina.

Oorninki se olla pitää 2.

Konstaapelien työtä
Työ poliisina ympäristössä, jossa asujaimisto on tuttua, ei aina ollut kovin helppoa. Rästiin jääneiden verojen ja maksujen perintä sekä ulosmittaukset tutuilta miehiltä eivät varmasti olleet mieleisintä työtä. Vielä pitkään sotien jälkeenkin ne kuuluivat konstaapelien tehtäviin. Sain muutamia vuosia sitten tutkittavaksi ylikonstaapeli Lauri Arolan työpäiväkirjan. Se käsitti puolenkymmentä vuotta 1930-luvun vaihteen molemmin puolin.

 

 

Aarne Parkkonen, Veli Hakulinen ja Leo Rautava kahvittelevat työn lomassa. Varmaan Kiteellä on taas yksi pontikkatehdas vähemmän.

SIIHEN AIKAAN kylissä sattui pääasiassa pikkurikoksia. Omavaltainen yöllä tehty vierailu naapurin aittaan saattoi antaa saaliiksi säkillisen rukiinjyviä tai jo valmiita jauhoja. Toinen useampaan kertaan sattunut juttu oli "pölliä" häkillinen heiniä saman kylän isännän jostakin metsäpellon nurkkaan kätkeytyneestä ladosta. Nykyään tyypillistä paikkojen särkemistä ja muuta vastaavaa ilkivaltaa ei juuri ollut. Keskimäärin köyhä kansa arvosti omistamista niin, että ymmärsi ilkivallan jälkien korjaamisen aiheuttaman turhan työtaakan. Työtä kun oli muutenkin liiaksi asti.

SAMAAN TAPAAN kuin TV-sarjassa Sydämen asialla, rikosilmoituksen saanut Arolakin haastatteli ensin naapureita tutkimiskohteissa. Usein saadut taustatiedot olivat niin hyviä, että seuraava käyntikohde olikin epäillyn voron luona. Melko usein asia selvisi jo siinä tapaamisessa. Monesti rikoksella saatu omaisuuskin voitiin vielä palauttaa oikealle omistajalleen ja edes virallista oikeusjuttua  ei harha-askeleesta aina tullut. Taustalla saattoi olla suuren perheen todellinen köyhyys, mutta joskus naapurin vilja-aittaan johti myös pontikankeittoa valmistelevan joutomiehen tie.

TIEDONKULKU  ei 1930-luvulla ollut läheskään nykyisellä tasolla. Kirjeet kyllä tulivat junayhteyksien ansiosta Kiteellekin melko ripeästi. Ainakin kirjeitse Viipurin poliisilaitoksella oli yhteyksiä myös Kiteelle. Siitä on tarinan jatkossa pari esimerkkiä. Kiteeltä ei Viipurin läänin rajalle ollut paljonkaan matkaa, sillä jo naapurikunnat Pälkjärvi ja Ruskeala kuuluivat naapurilääniin. Alkuaan Kiteen puolella sijainnut Matkaselän rautatieasema oli lähellä Ruskealan rajaa. Se jouduttiin joskus ennen sotia ratapihajärjestelyjen takia siirtämään entisestä kumparesijainnistaan etelämmäksi, tasaisemmalle paikalle. Noin parin kilometrin siirto merkitsi aseman siirtymistä toiseen pitäjään, jopa toiseen lääniin.

 

Tehdasyksikkö Kirkkosuolla on kohdannut vaikeuksia. Viran puolesta asialla olivat Viljo Salmelainen, Veikko Mönttinen ja Leo Rautava.

KARJALAN RATA toi kiteeläiset entiseen aikaan verrattuna paljon lähemmäksi "rintamaita". Niinpä jos vaikka Kiteenlahdessa hyppäsi polkupyörän selkään, jo tunnin kuluttua ajokin voi työnnältää leppäpöheikköön Matkaselän asemalla. Ja jos ennätti ostaa lipun ennen puolta päivää Viipuria kohti puuskuttavaan junaan, tuon Itä-Suomen "Eldoradon", moni-ilmeisen Viipurin, rautatieasemalla veturin pilli vislasi määränpään saavutetuksi noin klo 17.30.

 

Järjestyspartiossa Kiteen keskustassa. Pakkaspäivän puuhassa olivat Leo Rautava ja Viljo Salmelainen.

VIIPURISSA olivat Suomen XIII yleiset maatalousnäyttelyt juhannuksen seutuun 1932. Tapahtuma kesti reilun viikon. Kaksi kiteeläisnuorukaista, iät rippikoulun ja armeijan kutsunnan välivuosilta, päättivät lähteä katsomaan millaiselta Viipuri kaikkine näyttelyineen ja muine iloineen näytti. Kyseessä oli ilmeisesti nuorukaisten ensimmäinen irtiotto kotinurkkia loitommalle. Ehkä mielessä oli sekin, että pitkään maata piinannut kieltolaki oli kumottu muutama kuukausi sitten. Sehän tapahtui 5. huhtikuuta. Retki kaiketi onnistui muuten ihan hyvin, mutta jo ensimmäisen yön levähdyspaikka vaihtui suunnitellusta majatalosta Viipurin poliisilaitoksen pahnoille. Suuren maailman tarjoamien houkutusten voimaa eivät ensikertalaiset matkaajat osanneet riittävän tarkasti arvata.  

AAMULLA pojat laskettiin päät jo selvinneinä kaupungille. Saate oli, että olisi viisainta ostaa lippu seuraavaan junaan ja sitten Matkaselästä kotimatkaa jatkamaan. Kiteelle lähti asiasta kirje, mutta ei tällä kertaa nimismiehen kansliaan. Se oli osoitettu Kiteen sosiaalilautakunnalle. Viesti kuului jotenkin näin: "Pitäkää parempi huoli näistä pojistanne, jos lähetätte heitä tänne Viipuriin. Poliisilaitos edellyttää, että tieto näiden sankarien toilailuista välitetään heidän vanhemmilleen". Alaikäisiä poikia ei käsitelty poliisitapauksina, mikä selittää kirjeen osoitteen. Aikuistuneina molemmista nuorukaisista tuli toimekas isäntä taloonsa ja kumpikin osallistui myös sotiin. Tuskin tätä pientä hairahdusta poikien naapuritkaan koskaan tulivat tietämään.

 

TOINEN TAPAUS oli vakavampi. 1930-luvun alussa Kiteen poliiseille tuli Viipurista kirje. Kollegat varoittivat kiteeläisnaisesta, joka oli joutunut siellä syytteeseen toiminnasta "enkelintekijänä" ja oli juuri hakemassa muuttokirjaa takaisin Kiteelle. Varoitus ei ollut aiheeton: muutamaa vuotta myöhemmin sama henkilö sai täälläkin syytteen sikiönlähdetyksestä. Kihlakunnanoikeus katsoi näytön riittävän ja tuloksena oli usean kuukauden ehdoton vankeustuomio.

 

 Joskus 1960-luvulla poliisitoimi haki kontaktia yleisöön järjestämällä esittäytymisiä Poliisin päivä-nimellä. Tämä kuva otettiin Kesälahden tapahtumasta ja siinä on jo mukana nuorempiakin kiteeläiskonstaapeleita. Joukossa on helposti tunnistettavina takarivissä muun muassa Veikko Mönttinen, Heikki Kainulainen, Kauko Raekorpi, Onni Malinen, Aarne Parkkonen, Viljo Salmelainen, Veli Hakulinen ja Kesälahden Jalo Heikki Kainulainen. Nimismies Ilmari Havola poseeraa eturivissä.

 Vuosikymmeniä kiteeläisiä palvelivat nimismiehen kansliassa kälykset Kerttu Hämäläinen ja Anja Hämäläinen. Kertun virkauran pituus hakee vertaistaan eikä Anjastakaan juuri muuta voi sanoa.

KITEELLÄ vaikutti jo ennen sotia monta myönteisesti omalaatuiseksi persoonaksi kohonnutta kyläpoliisia. Sotien jälkeisistä konstaapeleista on useita meistä jokaisella mielessä. Heistä monet olivat virassa Ilmari Havolan vuosina. Ylävaaran "Ukko-Simo" olkikaton räystäitä muistuttavine kulmakarvoineen on heistä eräs. Oli Lauri Arola, Juho Näreharju, Leo Rautava, Viljo Salmelainen, Aarne Parkkonen, Veikko Mönttinen, Veli Hakulinen ja monta muuta. Mutta kuten luvattu, heihin palataan vielä.